Mustasukkaisuudesta pääsee eroon!

terapiassa -yksityisellä? itse en ainakaan kunnalliselle tuon asia takia pääse :(

Kiitos kirjotuksestas!

Kuulun uudelleen itsetuntoa rakentavien joukkoon ja säännöllinen terapia on tullut eräänki kerran mieleen lapsuusajan seksuaalisen hyväksikäytönkin takia. Olen juttujani käynyt läpi ammattiauttajienkin parissa, mutta yleensä jaksot on ollut lyhyitä- toisaalta ne on antanu itelle aikaa hengähtää, koska historian moskaa tuntuu riittävän; perheväkivaltaa ja siitä syystä hyljätyksi tulemisen kokemuksia. Tuntuu, että rakkauden nälkä on pohjaton ja kukaan muu sitä tietenkään ei voi täyttää, jos en itse opi itteäni rakastamaan. Kaikenlaisen syyllisyyden, likasuuden tunteen, tukahdutetun vihan tunteen käsittelyä,irtipäästämistä ja anteeksi antamista ittelle ja muille. Ajottain on niin, että helpommin sanottu ku tehty. Huomaan olevani niin paljon raivoa täynnä ja usko ihmisiin on koetuksella. Voitte vain arvata, että tämä minun viimeaikanen käyttäytyminen ei ole sitä kaikkein luoksensa kutsuvinta toimintaa. Naisen viha, siinä ku miehenki on aikaslailla pelottava asia. Käsiksi en käy, mutta paha olo kumpuaa ja onneksi mulla on nyt semmonen ihmissuhde missä on mahollisuus kakka-fiiliksiäki päästellä pihalle, eikä tarvi esittää "tukka hyvin, näkyyks' kello?"- roolia.Roiskia en kuitenkaan halua,sitä tosin valitettavasti aika-ajoin tapahtuu, eli syytön joutuu katkeruuden kohteeksi.Kasvattelen ittiäni irti tästä ei-rakentavasta vuorovaikutusmallista.Woimia ja luottamusta ittelleni tarvin, toki muitaki työkaluja.

Mun alkoholisoitunu isäni oli väkivaltanen henkisesti ja fyysisesti. Minua hää ei koskaan hakannu, eikä isosiskoani, mutta äitiä ja sisarusparven vanhinta joka on veli sitten meijänki edestä. Seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi jouduttiin isosiskoni kanssa isäni kuoltua ja äidin mentyä uusiin naimisiin. Näin sitä sitten kolmivitosena räpistellään omille jaloille ja koetetaan saaha toimivia ihmissuhteita aikaan, samalla ku eri keinoin ehjäyttää ittiänsä. Nykyään näkee jo voimavarojaki ittessä ja tietenki samaa myöten muissaki ihmisissä eikä vain yksoikosen mustavalkosesti jokotai-ajattele. Anteeksiantamisetki on lähempänä. Loukatun kehon ja sielun muisto on vain mulla ainaki aika tiukassa, eikä mikään eheytymis-prosessi tapahu käskien vaan ihan omalla ajallaan.

Oon miettiny,että miksi tänne maan päälle oikein synnytään. Jokasella on siihen oma näkemyksensä, ja niin saa olla jos sei vahingoita ittiä tai muita jollain tavalla.Itelleni olen saanu tähän kaikkeen jotaki mieltä karman-laista.Tierän, jotta tämän sortin aihe herättää ajatuksia suuntaan jos toiseen,ja kaikella kunnioituksella niin.Mulle itelle on ollu "henkireikä" tämä maailmankuva, jossa kaikki ihmiset on jollain tavalla yhteydessä toisiinsa ja iteki nuihin omiin kipeisiin kokemuksiin henkilötasolla kenties monienki elämien aikana.Hörhöksihän monet ihmiset lokeroi tällä tavalla ajattelevat, mutta itellä kokemus siittä että olen tullu tänne oppimaan erinäisiä asioita riippuen omasta "mitä kylvän,sitä niitän"- toimintamallista.Itehän määrittelen mikä kokemus mulle on ollu paha ja toisaalta mikä on ollu hyväksi. Vaikka niin ....n lattealta ku se omaanki korvaan ajottain kuullostaa , nämä kipeimmät kokemukset kai kuitenki meitä eniten opettaa. Oppii erottaan olennaisen epäolennaisesta. Yleensä nää kriisit "pakottaa" tutustumaan itteensä kerros kerrokselta ja se matkahan on jokasella omanlaisensa ja ihan omannäkösensä just oman polun koukeroita tai pitkiä suoria noudattava. Jokanen kuunnelkoon sydäntänsä ja opettellee arvostamaan ittiänsä ja muita kasvukohdista huolimatta tai just niitten ansiosta. Siinäpä haastetta, rakastaa ehdoitta, ilman odotuksia, niin ittiä ku muitaki. Kaikkea elollista...hmmm...sitä kohti -Shalom!