Siis stoorini menee tälleen..
Olen yhden tytön 1½ vuotiaan äiti ja isä on päivät töissä 5.00-18.00 ja vapaa-aikana käy harrastuksissa ja puuhailee veneen parissa.
Olen niin loppuun väsynyt ja itkeskelen usein suihkussa kum ei jaksa.
Tyttäremme on ihana mutta 4kk koliikki oli aivan hirveetä,mies syytti minua kun ei saannut nukkua ja meni aamulla töihin silmät ristissä.
Hoidin ja autoilin öisin että mies sai nukkua =S
Nyt sitten on hirveä uhmaikä.
olen luonteeltani rauhallinen mutta nykyään olen huomannut että saatan "räjähtää" kun lapsi huutaa ja roikkuu kintuissa koko ajan tai jos vaunut ei vaikka kuljekkaan jonkun esteen yli,esim:kynnyksen niin hirveä huuto ja kiroilu,tiedä mistä sen oppinut..vittu on se yleisin sana jota neitimme huutaa =O(
Saatan alkaa huutamaan täyttä kurkkua että nyt painut muualle tai jätä äiti rauhaan.
ikinä en ole mitään muuta kun huutanut.
ja sitten yritän taas rauhoittua.
Lupasin itselleni että kasvatan lapsen hyvin,ei huutoa eikä mitään muutakaan mutta huutamiseksi tämä on mennyt.
Mies ei auta mitenkään,hän itsekin korottaa / saattaa huutaa mutta ei kovinkaan kovaa tytölle.
Luunappia antaa myös useasti jos tyttö ei tottele tai tekee mielensä mukaan jos isä haluaisi muuta,siitäkin meillä on ollut riitaa,koska en haluaisi että hän antaisi tuota luunappia mutta aina antaa..
Joka päivä samat rytmit.
herätään,syödään ja leikitään.
Jos on hyvä ilma niin ulos koska tuntuu että se on ainut henkiin jäämisen ehto,että pysyy järjissään koska tyttö rakastaa olla hiekkalaatikolla ja saan itse istua ja olla vaan.
kotona tapellaan,huudetaan ja riehutaan.
Olen puhunut miehelleni että haluaisin että hän osallistuisi aktiivisemmin leikkeihin,eikä makaa sohvalla kun laho kanto. (aina sama vastaus: Olen töissä että saadaan ruokaa ja katto pään päälle,sun tehtäväs on hoitaa muksua)..
kyllähän hän tekee tytön kanssa joskus jotain,syöttää aamuisin puuron jos on vapaa mutta silti minun pitää nousta laittamaan tytölle päälle ja puhas vaippa,eli en saa nukkua vaan on pakko tehdä noi koska se on "mun" homma.
mies sitten syöttää aamupuuron..
en ole nukkunut yli vuoteen seitsämään pitempään.
Paitsi kerran kun oli mummolassa hoidossa mutta sinnekkin on matkaa semmoiset 150 kilometriä.
Kaipaan omaa aikaa,jos mies ei ole töissä niin on jossain harrastuksissa.
Kaupassa saan käydä yksin joten se on huojentavaa koska ei tarvitse tehdä kellekkään mitään paitsi ostaa ruokaa.
seksielämämmekin on aika surkeeta,kerran parissa viikossa.. =(
ennen se oli mukavaa,nykyään pakkopullaa..
mies katselee sitten pornoleffoja ja tyydyttää itse itsensä kai.
ja meillä sentäs on yksi lapsi ja tuntuu että pää hajoaa.
emme kylläkään suunnitelleet lasta vaan ehkäisy petti ja en halunnut aborttia.
tässä sitä nyt riudutaan eteenpäin päivä kerrallaan,paskassa parisuhteessa..
onneksi on ihana lapsi,paitsi että uhmaikä voisi jäädä kokonaan pois niin olisi äitilläkin helpompaa jaksaa taas elää normaalia elämää.
Olen yhden tytön 1½ vuotiaan äiti ja isä on päivät töissä 5.00-18.00 ja vapaa-aikana käy harrastuksissa ja puuhailee veneen parissa.
Olen niin loppuun väsynyt ja itkeskelen usein suihkussa kum ei jaksa.
Tyttäremme on ihana mutta 4kk koliikki oli aivan hirveetä,mies syytti minua kun ei saannut nukkua ja meni aamulla töihin silmät ristissä.
Hoidin ja autoilin öisin että mies sai nukkua =S
Nyt sitten on hirveä uhmaikä.
olen luonteeltani rauhallinen mutta nykyään olen huomannut että saatan "räjähtää" kun lapsi huutaa ja roikkuu kintuissa koko ajan tai jos vaunut ei vaikka kuljekkaan jonkun esteen yli,esim:kynnyksen niin hirveä huuto ja kiroilu,tiedä mistä sen oppinut..vittu on se yleisin sana jota neitimme huutaa =O(
Saatan alkaa huutamaan täyttä kurkkua että nyt painut muualle tai jätä äiti rauhaan.
ikinä en ole mitään muuta kun huutanut.
ja sitten yritän taas rauhoittua.
Lupasin itselleni että kasvatan lapsen hyvin,ei huutoa eikä mitään muutakaan mutta huutamiseksi tämä on mennyt.
Mies ei auta mitenkään,hän itsekin korottaa / saattaa huutaa mutta ei kovinkaan kovaa tytölle.
Luunappia antaa myös useasti jos tyttö ei tottele tai tekee mielensä mukaan jos isä haluaisi muuta,siitäkin meillä on ollut riitaa,koska en haluaisi että hän antaisi tuota luunappia mutta aina antaa..
Joka päivä samat rytmit.
herätään,syödään ja leikitään.
Jos on hyvä ilma niin ulos koska tuntuu että se on ainut henkiin jäämisen ehto,että pysyy järjissään koska tyttö rakastaa olla hiekkalaatikolla ja saan itse istua ja olla vaan.
kotona tapellaan,huudetaan ja riehutaan.
Olen puhunut miehelleni että haluaisin että hän osallistuisi aktiivisemmin leikkeihin,eikä makaa sohvalla kun laho kanto. (aina sama vastaus: Olen töissä että saadaan ruokaa ja katto pään päälle,sun tehtäväs on hoitaa muksua)..
kyllähän hän tekee tytön kanssa joskus jotain,syöttää aamuisin puuron jos on vapaa mutta silti minun pitää nousta laittamaan tytölle päälle ja puhas vaippa,eli en saa nukkua vaan on pakko tehdä noi koska se on "mun" homma.
mies sitten syöttää aamupuuron..
en ole nukkunut yli vuoteen seitsämään pitempään.
Paitsi kerran kun oli mummolassa hoidossa mutta sinnekkin on matkaa semmoiset 150 kilometriä.
Kaipaan omaa aikaa,jos mies ei ole töissä niin on jossain harrastuksissa.
Kaupassa saan käydä yksin joten se on huojentavaa koska ei tarvitse tehdä kellekkään mitään paitsi ostaa ruokaa.
seksielämämmekin on aika surkeeta,kerran parissa viikossa.. =(
ennen se oli mukavaa,nykyään pakkopullaa..
mies katselee sitten pornoleffoja ja tyydyttää itse itsensä kai.
ja meillä sentäs on yksi lapsi ja tuntuu että pää hajoaa.
emme kylläkään suunnitelleet lasta vaan ehkäisy petti ja en halunnut aborttia.
tässä sitä nyt riudutaan eteenpäin päivä kerrallaan,paskassa parisuhteessa..
onneksi on ihana lapsi,paitsi että uhmaikä voisi jäädä kokonaan pois niin olisi äitilläkin helpompaa jaksaa taas elää normaalia elämää.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ensiksi: iso hali sinulle ja jaksuja!
Olet nyt uupunut ja ehkä masentunutkin. Ei sinun tarvitse selvitä yksin!
Voisitko mennä juttelemaan neuvolaan, terveyskeskukseen tai mielenterveystoimistoon? Yksityinen psykiatri olisi paras.
Pienellä avulla saat jaksamisesi takaisin, ei kannata odottaa että asia korjaantuu itsestään.
Tiedän tämän nyt itse, kun olen kantapään kautta asian oppinut. Ei olisi missään nimessä kannattanut odottaa, että asiat jotenkin lutviutuu, meni 10 vuotta eli lasten paras aika haaskuun, kun minä olin uupunut ja masentunut. Sinun tarinasi vaikuttaa ihan samanlaiselta.
Voi kultaseni, anna jonkun auttaa itseäsi. Ei ole mitenkään hävettävää väsyä tuohon rumbaan, mutta se on hävettävää, että ei hae apua!
Voimia sinulle, toivottaa kohtalotoverisi!
Mielestäni kuuppalääkäri nyt ei voi tähän mitenkään auttaa. Hommaat lapselle hoitajan ja lähdet itekkin harrastamaan. Mistä päin olet,voisin minäkin auttaa? Itse kokenut suunnnilleen samaa,nyt on lapset isoja ja eronkin otin,kun tosiaan vitutti se aina työssä oleva ukonketku.
Harmittaa lukea tuollaisista itsekkäistä ukoista! Totta kai sinä olet uupunut ja alakuloinen kun olet yksin vastuussa kaikesta, vailla tukea.
Oma mieheni on aina osallistunut parhaansa mukaan perhe-elämään, joten itselläni ei ole kokemusta totaalisesta yksinvastuusta. Kuitenkin esikoisemme oli ½-vuotias kun muutimme vieraalle paikkakunnalle ja mieheni työpäivät venyivät usein iltaan asti. Ensimmäiset kuukaudet olivat TUSKAA. Tunsin oloni niin yksinäiseksi ja väsyneeksi. Vauvanhoito sujui hyvin, mutta esikoisen äitinä sitä on välillä valtavan ahdistunut ja peloissaan kaikesta. Elämä muuttuu niin totaalisesti, että uuden tilanteen sulattamiseen menee paljon aikaa! Lapsen avuttomuus on vaikeaa kohdata, koska se merkitsee läsnäoloa ja käytettävissä olemista 24/7. Aikaisemmin olit vastuussa vain itsestäsi.
Onneksi sain itseni raahattua srk:n perhekerhoon, josta tuli henkireikäni. Tapasin siellä äitejä, joiden kanssa edelleen (6v myöhemmin) ollaan tiiviisti yhteydessä. Myös naapurustosta löytyi hyvä ystävä, joka auttoi tarvittaessa.
Nykyisin asumme taas uudella paikkakunnalla, meillä on 3 lasta. Mutta enää en ole kokenut vastaavaa tuskaa kuin silloin esikoisen kanssa uudella paikkakunnalla sitkutellessa. Elämä opettaa. Minulle se on opettanut, että on mentävä ja tutustuttava ihmisiin. Jo lyhytkin juttuhetki hiekkalaatikon reunalla toisen äidin kanssa voi olla voimavara jolla jaksaa pitkään. Ystäviä voi etsiä ainakin perhekerhoista, netistä, harrastuksista, puistoista. Vanhoille ystäville ja perheenjäsenille kannattaa soitella ja olla tekemissä ihmisten kanssa.
Miehesi käytös on todella törkeää! Luunapit ovat väkivaltaa, vaikkakin lievää, niin väkivaltaa kuitenkin. Lapsi on noin pieni ja isä käy kiinni. Lähes jokainen raaempi väkivallan teko on saanut alkunsa lievästä väkivallasta. Et voi tietää mitä miehesi tekee lapselle vuoden kuluttua. Sen on siis loputtava HETI. Pidä siitä huoli, lapsen äitinä.
Sinä teet työsi kotona, miehesi kodin ulkopuolella. Oletko kysynyt mieheltäsi, haluaako hän sinun sitten menevän palkkatyöhön? Jos ei halua, hänen tuoma palkkansa on Teidän rahaa. Työpäivienne jälkeen te hoidatte kodin ja lapsen YHDESSÄ. Suoraan sanoen, en kyllä luottaisi lastani tuollaisen miehen käsiin.
Lapset opettelevat vuorovaikutustaitoja, heiltä ei voi odottaa aikuismaista tai itsenäistä käytöstä. Joskus harjoitteluvaihe voi olla voimakas, silloin aikuiselta vaaditaan kestävyyttä sietää uhmaa ja kiukkua. Aikuisella on lupa näyttää omat tunteensa, mutta niitä tulee osata hallita. Kun pinna palaa, on parempi poistua hetkeksi paikalta kuin tehdä jotain mikä aiheuttaa lapselle pelkoa.
Uhmaikäisen kanssa kannattaa muistaa:
*ANNA LAPSELLE TARPEEKSI AIKAA. Lue, leiki ja anna hellyyttä lapselle. Kun lapsi saa huomiota riittävästi, hän on tyytyväinen eikä hae huomiota häiriköimällä.
*AJATTELE POSITIIVISESTI. Sen sijaan, että keskittyisit pohtimaan arjen murheita, mieti kaikkea sitä hyvää, mitä sinulla on. Positiiviset ajatukset pitävät hyvällä mielellä raskaan arjen keskellä.
*OTA SYLIIN. Kun huomaat, että lastasi kiukuttaa, ota hänet hetkeksi syliin. Hyvällä tuurilla kiukku katoaa!
*ÄLÄ LÄHDE MUKAAN LAPSEN KIUKKUUN. Hillitse itsesi ja vastaa rähjäävälle lapselle rauhallisesti. Näin hän oppii, ettei äreä huutaminen johda eteenpäin.
*KERRO TUNTEISTASI AVOIMESTI. Kun suututtaa, puhu lapselle suuttumuksestasi. Näin hän oppii, että negatiivisetkin tunteet ovat sallittuja. Se on lohduttavaa.
Jos tuntuu, että olet ylittänyt masennuksen rajan (masennustestejä voi tehdä netissäkin, laita hakuun masennustesti), lähde hakemaan apua. Lapsen takia, itsesi takia. Puhu asiasta ensin vaikkapa neuvolassa ja sieltä sinua ohjataan tarvittaessa eteenpäin.
Muutoksen on tapahduttava, se on selvää! Sinä tarvitset omaa aikaa ja lepoa. Mieti MITEN sitä järjestät. Jos luotat lapsen miehelle, voit tehdä esim. kävelylenkkejä yksinäsi. Mitä useammin, sitä parempi. Mieli kohoaa taatusti!
Voimia!
Lähde mukaan kirkon perhekerhotoimintaan joka ainakin pääkaupunkiseudulla on mukavaa ja antaa heiman sinullekin hermolepoa. Ja tietysti lapsen kanssakin voi harrastaa vaikka voisit käydä uimahallilla uimassa ja erilaiset puistot ovat ihania. Talvella pulkkamäki eväineen on hauskaa...Nyt mielikuvitus vain liikkumaan niin ja on erilaisia musiikkileikkikouluja ja jumppakouluja ja vaikka mitä. Ja aika helpottaa aika, lapsi kasvaa ja alkaa puhua. Itse kävin tyttäreni ollessa tuossa iässä mummolassa joka on 1000 km päässä ja omalla autolla. Hauskaa oli!!! Ja ku toinen muksu tuli, toinen kävi seurakunnan päiväkerhoa ja toinen musiikkileikkikoulua. Nyt muksut ovat 5 ja 8 ja käyn heidän kanssaan usein uimahallissa. Isompi harrastaa uimista ja sukeltamista, toisen kanssa tuleva kesä tuo jalkapallon. Ja yksin teen kaiken, aiemmin mieheni oli aina reissussa ja viime vuonna erosimme. Mulla oli vaikeaa ennenkuin itse tajusin että suoritan elämää lasteni kanssa ja olen onnellinen kun opin elämään elämää heidän kanssaan, exä ei tosin tee näitä asioita, on kuulemma liian vaikeaa ja hän ikävä kyllä suorittaa vielä elämäänsä lasten kanssa.
samaa koetaan tääläkin.par`aikaa...
odotan toista lastamme.ei ole helppoa ei,läheisyys on nyt hävinnyt,olisin tyytyväinen jos edes kerran kahdessa viikossa mutta enää ei sitäkään,ei mitään..
vaikuttaa paljon jo omaan jaksamiseen tämä.en ole tietääkseni siihen syyllinen.kirjoitukses perusteella täälä meillä menee samaa rataa,enempää turha kuvailla edes.
pelkään että kuolen pois,kuihdun.ei ole voimia lähteä ja apua en enää jaksaisi hakea,en yksin kun miehellä on ongelmia.pelkään jo niin paljon sitä syyllistämistä.
Tulin tänne itse lukemaan näitä juttuja. Vein kolmivuotiaani mummulaan yökylään. Ei sen suurempia riitoja ollut nyt, mutta kun jäin vauvan kanssa yksin ja hän nukkuu aloin miettiä kaikkia mitä olen tälle huutanut kun olen ollut niin raivaoissani ja väsynyt. Itkin hetken ja toistelin kuinka huono äiti olen. Toisaalta olen lukenut monista lehdista kuinka normaalia on kahden pienen lapsen äidin(yhdenkin) väsyminen ja itkuisuus ja itsesyyttely. Olen myös äärettömän pahoillani kaikista huudoista joista ei voi aina selvitä itse rauhallisena. Mutta näitä lukiessani luulen, että en ehkä niin kauhen paha olekaan. Ei lapsi yhteen huutoon tai kahteen kuole. Mutta jatkuva huuto on jo sairautta. Se voi vaurioittaa lapsen kehitystä, OMAAKUVAA ja ITSETUNTOA pysyvästi. Tulee tämän alottajalle mieleen sanoa, että sinun pitää nyt heti päättää muuttua eli koitaa hallita itsesi.Samoin määrätä miehesi lopettamaan luunapit. Minä tein mm. niin ja siihen loppui.Sinä olet äiti ja jos miehesi kohtelee lastasi väärin on sinun tehtävä lastasi suojella. Pienet lapset voi olla omine tahtoineen hankalia, mutta kyllä niistä selviää lapseen kajoamattakin. Lapselle on kauheaa jos oma rakas vanhempi huutaa ja antaa luunappeja. se voi hajottaa lapsen turvallisuuden tunteen kokonaan. Kannattaa lopettaa se heti. Hae apua neuvolasta tai omalääkäristä. Ettei lapselle käy hassusti. Jos et lasta voi viedä hetkeksi edes isovanhemmille tai kummeille että pääsisit itse johonkin niin ota osaa eri kursseille lapsen knssa. Yhden lapsen kanssa on helppo jossain käydä. Saisit ainakin tavata muita ihmisiä ja jutella muustakin kun pallon heitosta ja tulee lähdettyä kotoa jonnekin edes joskus.