Jatkis: Talonhenki

I. Luku. Asettuminen


Siinä se seisoi, villinä rehottavan puutarhan keskellä, ränsistyneenä ja hylättynä. Talo oli melkein viitisensataa vuotta vanha ja ollut loistokas kartano, jossa oli sen loiston päivinä ollut usein pitoja ja juhlia. Sukupolvi toisensa jälkeen oli talossa asunut ja jos talo olisi osannut puhua, se olisi kertonut monta tarinaa.

Taloa ympäröi puutarha, joka oli päässyt hoidon puuttesta villiintymään. Puutarhassa kasvien peitossa oli ränsistynyt huvimaja, jonka värit olivat haalistuneet melkein olemattomiin ja lattialaudat lahonneet niin, että jos siellä olisi kävellyt, niin olisi varmasti astunut lattiasta läpi.

Perhe, johon kuului isä, äiti, 15 – vuotias tyttö, jolla oli yönmustat hiukset ja smaragdin vihreät silmät, sekä 5 – vuotta nuorempi poika, jolla oli punainen kuontalo, taivaan siniset silmät ja pisamainen naama, seisoi pihalla ja katsoi taloa, jonka he olivat perintönä saaneet, ja jossa he nyt tulisivat asumaan.
Isä katseli taloa kiinnostuneena taloa, kun taas äiti huokaisten, sillä niin suuri talo tarkoitti myös suurta siivousurakkaa.
Tyttö nimeltään Linda ja poika nimeltään Lassi, katsoivat taloa. Linda tympääntyneenä, sillä hän tiesi, että koulumatka tulisi pitenemään. Lassi taas katsoi taloa kiinnostuneena, sillä hän oli melkoisen utelias ja oli varma, että talosta löytyisi paljon mielenkiintoisia asioita.
”Noniin, viedäänpä nämä tavarat sisälle.” Isä sanoi ja jatkoi. "Kai te haluatte katsoa taloa sisältäkin. Se voi näyttää sisältä paljon paremmalta, kuin ulkoa.”
Isä painui edeltä sisään, Lassin juostessa perässä. Äiti ja Linda tulivat taloon viimeisenä.
”Linda kiltti, katsoisitko vähän Lassin perään, ennen kuin hän ennättää hajottaa, jotakin arvokasta.” Äiti sanoi Lindalle.
”Joo, joo.” Linda sanoi ja painui veljensä perässä yläkertaan. ’Äiti aina jaksoi jauhaa arvokkaista esineistä kuin ne olis sen henki ja elämä.’ Linda ajatteli.

Hän löysi Lassin eräästä hyvin suuresta, tyhjästä huoneesta, jonka ikkunoissa roikkui hyvin vanhat ja hapertuneet verhot ja seiniä peittävä tapetti repsotti.
”Mä otan sit tän huoneen.” Lassi sanoi ja katsoi ympärilleen.
”Senkus.” Linda sanoi. ”En mä haluiskaan näin suurta huonetta siivottavakseni.”
Hän jätti Lassin tutkimaan uutta huonettaan ja meni itse yläkertaan.
Linda oli juuri aikeissa mennä portaita ylös, kun hän kuuli itseään kutsuttavan. ”Linda. Lindaa!”
Hän meni Lassin huoneen ovelle ja kurkisti sisään. Ei, ei Lassi ollut kutsunut, sillä hän purki tavaroitaan innoissaan laatikoista lattialle.
Linda meni aulaan ja kutsui äitiään. ”Äiti! Äitiii! Kutsuitsä mua äsken?”
Äiti kurkisti keittiön ovelta. ”Linda. Mitä sinä oikein huudat?” Hän sanoi ärtyneenä. ”En ole kutsunut sinua ja eikös sinun pitänyt olla katsomassa veljesi perään?”
”Äääh se on jo valkannu ittelleen huoneen ja purkaa siellä tavaroitaan, niin ettei ainakaan vielä jouda juoksentelemaan.” Linda sanoi ja jatkoi. ”Mä menen yläkertaan kattomaan, millasii huoneita siellä on.”
”Hyvä on.” Äiti sanoi ja vetäytyi takaisin keittiöön.
Linda meni taas yläkertaan vieville portaille, itse asiassa aulasta meni kahdet portaat yläkertaan. Hän kipusi portaat ylös ja jäi tasanteelle seisomaan. Tasanne muistutti suurta parveketta. Seinällä oli suuri taulu, joka oli maalattu täyteen erilaisia lintuja. Linda päätti mielessään nimittää taulua lintutauluksi. Sitten hän nojasi kaiteeseen ja katsoi alas aulaan. Äkkiä hänen mieleensä tulvahti mielikuvia, jostakin mikä tapahtui hyvin kauan sitten. Linda oli varma, etteivät mielikuvat olleet hänen.
Hän katsoi taas aulaa ja huomasi sen muuttuneen, värit olivat kirkkaammat ja muutekin kaikki näytti juuri siivotulta. Äkkiä Linda huomasi katsovansa tyttöön, joka oli täsmälleen saman ikäinen kuin hän itsekin. Tytöllä oli yllään valkoinen puku ja hänen mustat hiuksensa valuivat vapaana olkapäille. Tyttö ei huomannut Lindaa vaan tuijotti jonnekin hänen taakseen. Aivan varoittamatta tyttö hyppäsi kaiteelle. Siinä hän seisoi, pidellen kiinni viereisestä pylväästä. Samassa Lindasta tuntui siltä, että hän oli tuo tyttö, joka seisoi kaiteella aikoen hypätä alas. Juuri kun Linda oli hyppäämässä, hän kuuli jonkun melkein huutavan. ”Linda! Mitä sinä teet?!”
Linda hätkähti äänen kuullessaan ja ikään kuin havahtui näystään. Hän seisoi kaiteella ja äiti seisoi rappusten alapäässä ja katsoi kauhuissaan Lindaan.
”Linda mitä sinä oikein olet tekemässä?” Hän kysyi Lindalta uudestaan.
”Äiti…” Linda sanoi ja kipusi alas kaiteelta. ”Minä.., minä en tiedä mikä minuun meni.” Hän sanoi hiljaa.

Linda oli ymmällään. Mitä oikein oli tapahtunut? Miksi hän oli keikkunut kaiteella? Mitä ne oudot välähdykset toisesta ajasta ja tunteista oikein olivat? Lindan äiti seisoi yhä rappusten alapäässä ja tuijotti Lindaa, joka seisoi nyt hämillisen näköisenä tasanteella.
”Älä enää ikinä tee noin!” Äiti sanoi puoliksi kauhistuneena puoliksi huojentuneena.
Linda muisti, ettei vielä ollut katsonut itselleen huonetta. ”Okei mä lupaan, etten enää keiku tolla kaiteella.” Linda sanoi. ”Mä meen nyt kattomaan noita huoneita, kun en oo vieläkään valkannu mieleistäni.”
”Hyvä on.” Äiti vastasi täysin rauhoittuneena. ”Jos vielä kerran näen sinun kiikkuvan kaiteella, saat luvan jakaa huoneen veljesi kanssa.”
”Johan mä lupasin, etten tee niin enää ikinä.” Linda sanoi tuskastuneena. ”Enkä muuten ikinä jaa mitään huonetta Lassin kanssa.”
Äiti meni takaisin keittiöön ja Linda päätti jatkaa keskeytyneitä tutkimuksiaan. Hän ei jäänyt haaveilemaan tasanteelle kaiteen viereen vaan jatkoi matkaansa käytävään. Hän kurkisteli välillä huoneisiin ihan vain nähdäkseen millaisia ne olivat. Käytävän päässä olivat ullakolle vievät jyrkät ja kapeat portaat. ’En taida vielä tänään tutkailla tuota paikkaa.’ Linda mietti ja kurkisti samalla viimeisestä ovesta, joka oli ennen ullakon portaita, sisälle. Huoneessa oli hämärää ja pölyistä. Näkyi selvästi ettei huonetta ollut siivottu aikoihin. Linda astui huoneeseen, meni suoraan ikkunalle ja avasi sen. Auringon valo täytti huoneen.
Huoneessa oli pukeutumispöytä, vaatekaappi, lipasto, kirjoituspöytä ja suuri puinen arkku. Mutta vuodetta huoneessa ei ollut.
’Tämän minä haluan.’ Linda päätti ja juoksi hakemaan tavaroitaan. Juuri kun hän oli menossa tasanteelle päin, hän kuuli takaansa kovan pamauksen. Hän katsoi taakseen ja näki, että huoneen ovi oli mennyt kiinni. ’Johtui varmaan vedosta.’ Linda ajatteli juostessaan rappuja alas ja ulos hakemaan tavaroitaan.

Ilta ehti jo pimetä, ennen kuin Linda oli saanut vietyä kaikki tavaransa huoneeseensa. Isä ja pari muuttomiestä olivat kantaneet sängyn, pienen kirjahyllyn sekä tietokoneen Lindan huoneeseen. Tosin sitä ennen Linda oli äidin avustuksella pyyhkinyt pölyt huoneessa olleista huonekaluista ja imuroinut lattian. Nyt huone näytti kodikkaalta ja lattialla oli kirjava räsymatto.
Linda päätti kurkistaa vaatekaappiin ja katsoa voisiko sinne laittaa koko vaatevaraston, joka oli yhä huoneessa lojuvissa parissa pahvilaatikossa. Hän avasi vaatekaapin oven ja jäi tuijottamaan sen sisältöä. Siellä, hämähäkinseitin ja pölyn keskellä roikkui vanhoja pukuja ja niiden alla siistissä järjestyksessä oli kolmet kengät, yhdet valkoiset, jotka oli kirjottu helmin ja hopealangoin, yhdet mustat nahkaiset ja yhdet siniset, valkoisin kirjailuin. Ylemmällä hyllyllä oli laatikoita, jotka Linda nosti alas.
Hän nosti yhdestä kangaspäällysteisestä pyöreästä laatikosta kannen pois ja katsoi sen sisältöä. Siellä oli silkkikäsineet, helmirannekoru ja helmikaulanauha, jossa keskellä kameekoriste. Näiden alla oli huntu tai jokin muu samantyyppinen. Linda nosti nämä lattialle, samoin kankaan, jonka antoi soljua hitaasti käsiensä läpi. Hänestä kangas tuntui pehmoiselta ja hän asetti sen lattialle viereensä ja kurkisti uudestaan laatikkoon. Laatikon pohjalla oli pari avattua kirjekuorta. Linda otti ne käteensä ja katsoi vanhaa ajan haalistamaa kuorta jossa luki; Neiti Linnea Ruusula.
’Hän on Ruusula, niin kuin meidän perhekin.’ Linda mietti. ’Varmaankin sukulaisia.’
Linda veti kirjeen ulos kuoresta ulos ja alkoi lukea.

Kesäkuun 6 päivänä 1856

Rakas Linnea.
En saa teitä mielestäni ja tahtoisin niin teidät omakseni. Tapaisimmeko vanhalla paikalla, jossa aina ennen katselimme auringonlaskua ja juttelimme tulevasta. Tiedän etten ole isänne mielestä oikea sinulle, mutta vain teidän ja minun tunteillani on väliä. Ehkä voisimme karata yhdessä ja mennä naimisiin salaa ja voisimme elää loppuelämämme yhdessä.
Olen ajatellut teitä päivin ja öin, enkä saa levätyksi, enkä syödyksi, ennen kuin te rakas Linneani olette luonani.
Rakkaudella Daniel.

P.s
Älä näytä näitä isällenne tai äidillenne.

Linda laski kirjeen sivuun ja alkoi lukea seuraavaa.

Kesäkuun 20 päivänä 1856

Rakas Linnea
Tulen hakemaan teidät huomenna ja me lähdemme yhdessä kohti Amerikkaa, jota ihmiset pitävät unelmien ja mahdollisuuksien maana. Siellä olemme turvassa ja me voimme mennä naimisiin.
Tavatkaamme huomenna siinä vanhalla paikalla.
Rakkaudella Daniel.

Viimeisenä Linda nosti käteensä avaamattoman kirjeen. Hän mietti hetken voisiko sen avata. Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, että kirjeen omistaja oli ollut jo yli sata vuotta kuolleena. Linda siis avasi kuoren, veti paperin ulos ja alkoi lukea sitä.





Kesäkuun 24 päivänä 1856

Rakas Linnea
Odotin teitä rakas Linneani. Odotin ja odotin, ettekä te tulleet niin kuin olimme sopineet. Mikä mahtoikaan estää teitä saapumasta?
Tapaammeko enää koskaan? Jos ette ensi yönäkään saavu, murtuu sydämeni ja kaikkoaa haluni elää.
Rakkaudella Daniel

’Olen siis saanut käsiini palan romanttisesta tarinasta.’ Linda ajatteli. Hän nosti kirjeet, hunnun, korut ja käsineet takaisin laatikkoon ja sulki kannen.
Sen jälkeen hän avasi toisen laatikon, jossa oli päiväkirja, koruja ja muuta pikku tavaraa. Linda otti päiväkirjan käteensä ja katseli sitä. Se oli kaunis vaaleanpunaisella silkkikankaalla päällystetty kirja, jonka ympärille oli kieritetty pariin kertaan ohutta valkoista narua. Hän hiveli kirjan pintaa ja kuin itsestään sormet siirtyivät hypistelemään pehmeältä tuntuvaa narua ja aukaisi sen lopuksi. Hän aukaisi kirjan ja alkoi selata sitä, ensimmäisellä lehdellä luki: Rakkaalle Linnealleni. Rakkaudella Daniel
Seuraavalla aukeamalla oli Linnean ensimmäiset merkinnät tähän päivä kirjaan.
Ensimmäisellä sivulla luki.

Tämän omistaa Linnea Margareta Ruusula

Viereisellä sivulla olikin sitten jo merkintä päivältä, jona päiväkirja oli saatu.

Ruusulan kartano 24. joulukuuta 1855
Tämä on kaunein saamani lahja tänä vuonna, harmi vain ettei isäni pidä sen antajasta. Tosin en aio kertoa tästä hänelle.
Rakastan niin Danielia ja kesällä me ehkä menemme naimisiin.

Merkintä päättyi tähän. Linda katsoi vielä nimeä, se oli melkein kuin hänellä itsellään. Hänen koko nimensä oli Linda Margareta Ruusula. ’Miten tämä oli mahdollista?’ Linda mietti. Hän alkoi selata Linnean päiväkirjaa ja säikähti, kun äiti pisti päänsä ovesta sisään ja sanoi. ”Linda, nyt valot pois ja nukkumaan.”
”Joo, joo.” Linda vastasi ärtyneenä. Pitikö äidin tulla juuri silloin, kun hän oli saamassa selville kuka oli Linnea ja mitä tälle oli tapahtunut.
Äiti katosi ovelta ja Linda jatkoi kirjan lukemista. Hän oli jo viimeisellä sivulla, jossa oli selviämässä, miksei Linnea mennyt tapaamaan Danielia. Nämä sivut olivat täynnä tahroja, kyyneleiden aiheuttamia tahroja.

Ruusulan kartano juhannus aatto 1856
Tänään olisi minun hääni, mutta en ole onnellinen, sillä isä pakottaa minut menemään naimisiin Kristianin kanssa. Kristianin isä on Kreivi Halström.
Tämän lisäksi kuulin, että rakkaimpani, oma Danielini on kuollut. Isä kertoi niin, kertoi että Daniel oli löydetty metsiköstä, sen suuren tammen luota tikari rinnassaan. Se on varmaan Kristianin työtä, sen minä tiedän. Hän on koko ajan pyörinyt kimpussani, niin etten ole päässyt tapaamaan Danielia. Minusta tuntuu, että isä tai Kristian on lukenut minulle tarkoitetut kirjeet.
En tahdo elää, ilman Danieliani minä lähden pois tästä maailmasta, ehkä sitten isä huomaa tehneensä väärin.
Ehkä isä valehtelee, etten minä vain lähtisi Danielin perään vaan menisin naimisiin Kristianin kanssa.
Toivottavasti äiti ei murehdi kovin, sillä hän yritti puhua isälle, mutta isä ei halunnut kuunnella. Hän halusi naittaa minut rikkaaseen perheeseen, jotta saisi itsekin rahaa ja valtaa. Isä on itsekäs, eikö ajattele koskaan ketään muuta kuin itseään.
Minä olen itkenyt koko ajan tätä kirjoittaessani, enkä saa kyyneleitäni loppumaan, niitä tulee vain lisää ja lisää ja sydämeni on pakahtumaisillaan tästä tuskasta. Minä karkaan, lähden Amerikkaan, niin kuin Daniel ehdotti ja aloitan siellä uuden elämän. Ehkäpä joskus löydän sieltä onnen.
Karkaan nyt heti kun olen saanut tämän kirjoituksen päätökseen.
Voi ei, joku on ovella, minun on lopetettava…

Tähän merkintä päättyi ja Linda laski kirjan kädestään. Hän kosketti poskiaan ja tunsi, että ne olivat märät, hän oli itkenyt. Hän katsoi kelloaan ja totesi, että olisi aika mennä nukkumaan tai aamulla ei olisi helppoa päästä ylös. Koulua ei vielä ollut, sillä sen alkuun oli vielä viikko, mutta äitiä piti auttaa siivoamisessa ja Lassin perään piti katsoa, ettei tämä vain mennyt jonnekin, mihin ei ollut lupa mennä tai rikkoisi mitään. Tylsää.
Linda meni vuoteeseensa ja sujahti peittonsa alle. Puhdas viileä lakana tuntui ihanalta ihoa vasten. Hän makasi tovin hereillä vuoteessaan ja mietti lukemaansa. Miksi se oli vaikuttanut niin vahvasti häneen? Miksi hän tunsi, että oli joskus kokenut samoin? Näihin ajatuksiin hän nukahti.
Hän näki unta, että oli huoneessaan ja kirjoitti päiväkirjaansa. Oveen koputettiin ja naisen ääni huuteli toiselta puolelta.
”Linnea, oletko jo valmis, meidän pitäisi mennä. Isäsi raivostuu, jos vielä vitkuttelet.”
”Minä olen valmis, tulen heti.” Linda vastasi ja nousi kirjoituspöydän äärestä ja meni vaatekaapille. Siellä se roikkui, vitivalkoinen hääpuku, jota äiti oli käyttänyt omissa häissään ja hänen äitinsä sitä ennen. Joitakin pieniä muutoksia oli kuitenkin jouduttu pukuun tekemään, sillä puku oli vanha ja aika oli sen ohitse kulkenut.
Hän veti jalkaansa helmiin ja hopealangoin koristellut kengät, minkä jälkeen hän haki valkoiset hansikkaat, helmikaulanauhan, helmirannekorun sekä hunnun. Näitä hän ei vielä pukenut ylleen vaan kantoi kädessään, sillä hän aikoi karata. Hän avasi oven ja juoksi pitkin käytävää. Hän pysähtyi lintutaulun kohdalla, katsoi sitä hetken, meni kaiteelle ja kurkisti alas nähdäkseen, oliko tie vapaa. Ei, isä ja äiti seisoivat siellä ja odottivat. Äiti katsoi ylös ja huomasi hänet, aikoi sanoa jotain, mutta vaikeni sitten ja katsoi muualle. Oli kuin aika olisi hidastunut jotenkin, Linda ei saanut itseään liikkeelle vaikka halusi ja juuri kun hän oli pakenemassa, isä huomasi hänet, katsoi suoraan silmiin.
”Linnea, tule alas niin pääsemme lähtemään.” Isä sanoi tai pikemminkin ärjäisi.
”En ikinä!” Linda huusi ja paiskasi hunnun, korut ja hansikkaat lattialle, nousi kaiteelle. Hän seisoi siinä. ”En ikinä mene naimisiin Kristianin kanssa!” Hän huusi. Hän nojautui eteenpäin, päästi irti pylväästä ja tunsi viiman kasvoillaan. Hän lensi alas, alas, alas ja seuraavaksi hän tunsi huumaavaa kipua ja kaikki kieppui silmissä, mutta samalla Lindasta tuntu, että hän katsoi tätä kaikkea ulkopuolisena, näki kun nainen ryntäsi lattialla makaavan tytön luo. Näki kuinka mies repi hiuksiaan ja huusi tuskaansa, eihän hän tätä näin ollut tarkoittanut.
Taas hän näki kaiken tuon tytön, Linnean silmin ja katsoi tämän äitiä silmiin. Äitiä, jonka poskille valui kauhun ja surun kyyneleet, isää joka näytti lyyhistyneen portaille, sen jälkeen kaikki pimeni ja Linda heräsi. Hän huomasi seisovansa tasanteella kaiteen luona ja kyyneleet valuivat virtanaan pitkin poskia.
Hän käveli takaisin huoneeseensa ja meni nukkumaan. Tästä hän ei kertoisi äidille koskaan, muuten hän joutuisi jakamaan huoneen Lassin kanssa.
Aamulla Linda ei muistanut tapahtunutta juurikaan ja koko päivän hänellä oli kummallinen tunne, että joku seurasi häntä katseellaan.

Seuraava ollos hjuva :)