Osaatteko ottaa apua vastaan?

En tiedä millainen tilanne teillä on, mutta tässä minun tarinani lyhyesti.
Meillä on kotona adhd- lapsi, jonka jokapäiväinen kohellus ja hullunrohkeus pitää meidät aikuiset aistit avoimina ja valppaana valmiustilassa kaiken aikaa. Takana on monen monet psykiatriset tutkimukset,psykologin käynnit, sairaalajaksot, koulu siirrot, luokka siirrot, kotikoulut,palaverit,tutkimukset ja eri lääkekokeilut. On tässä tarvittu jopa asiamiestä hoitamaan hyvinkin riitaisia tilanteita, kun oma ymmärrys ei ihan kaikkeen riittä.Kyllä välillä on väsymys iskenyt pahasti ja toivokin oli loppua. Koko muu perhe, avopuoliso ja tytär koti jäivät vähemmälle huomiolle. Kotityöt oli tehtävä yöllä ja seuraavan päivän ruuat ennakkoon edellisenä iltana,suihkussa oli käytävä yöllä ja kaikki tärkeät paperihommat oli jätettävä siihen kun poika nukkuu. Päivällä meillä aikuisilla on omat työt ja illasta poika pitää valppaanna ja tarvitsee kontrollia kaiken aikaa. Voit vaan kuvitella montako yötä on mennyt valvomalla kun aikaa ei vaan ole tarpeeksi. Siitä sitten töihin reippaana silmät sumeena ja turvoksissa valvomisen jäljiltä. Pitkään olin hermoromahduksen partaalla, kunnes uskalsin tunnustaa oman voimattomuuteni ja puutteellisuuteni. Hain apua. Saimme tueksemme perhetyöntekijän jonka turvin arki on maistunut jopa kevyelle. Hän häärii pojan kanssa. Auttaa kotitöissä,läksyjen teossa, kuuntelee meitä vanhempia ja toimii myös erittäin hyvänä jarruna ja tukijana sellaisissa tilanteissa, joissa oma ymmärrys ja hermo ei välttämättä enää riitä (pojan kouluvaikeudet ja levottomuus, toistuvat puhelinsoitot opettajalta). Hänen turvin olemme pystyneet antamaa myös tyttärellemme aikaa ja olla vain ja ainoastaan hänen kanssa sekä tehdä niitä asioita, joita hän on halunnut. Toisinaan meillä vanhemmilla on ollut myös mahdollisuus käydä asioilla ilman karkailevaa ja kekseliästä lasta ja olemme saaneet viettää muutaman hetken ihan keskenämmekin jutellen keskeytyksettä parisuhteestamme tai lapsiin liittyvistä asioista jotka muulloin jäisi odottamaan sitä yön tuloa. Tällöin perhetyöntekijä on ollut molempien lasten kanssa esim ulkona, uimassa, pizzalla tai luistelemassa.

Toivon, että ajattelet myös avun saantia oman ja muun perheen jakamisen kannalta kantavana ulkopuolisena voimavarana. Itseään ei tarvitse uuvuttaa loppuun eikä avun tarve ole häpeä.Ihminen ei ole kone joka vaan puskee ja puskee eteenpäin ylikuormitettunakin. Ota ihmeessä apu vastaan ja keskustele rohkeasti asioista mihin apua tarvitset.
Jonain päivänä huomaat miten palkitsevaa apu olikin.
Itse ainakin olen tyytyväinen perhetyöhön ja työntekijältä saamaan tukeen.

Minun tapauksessani kyse on kyllä ollut enemmänkin siitä, että olen ollut apua vailla pitkään, mutta en ole sitä saanut. Toisaalta tunnistan itsessäni sekä häpeän että turhan ylpeyden. Häpeää siksi, etten ole pystynyt hoitamaan asioitani niin, että olisin pärjännyt omillani. Ylpeys on ollut ihan turhaa ja sillä ei ole ollut mitään perusteita; mutta kun ei ole pystynyt tilannetta objektiivisesti katsomaan.

Kovaa koulua olen käynyt ja luulisin nyt osaavani ottaa apua vastaan. Toivottavasti myös saan sitä, koska olen todella sen tarpeessa.

Kyllä sitä osaisi ottaa vastaan jos vain saisi!! Mutta ei, viimeksikin kun lähdimme lääkäristä, itkin , koska lääkäri pyysi minua ottamaan yhteyttä jos jostain jotain neuvoja saadaan... lääkäri ei osannut/jaksanut nähdä vaivaa auttaakseen, mutta eipä ollut edes papereita pahemmin lukenut... Miksei ihmiset ottaisi apua vastaan?? KAIKENLAISTA SITÄ KYSYTÄÄNKIN :D