Onko täällä ihmisiä keillä raskaus olisi ns. laukaissut syömishäiriön? Itse olen viime viikkoina miettinyt tarkemmin viimeistä puolta vuotta elämästäni ja tajunnut, että syy laihduttamiseen alkoi raskaudesta.
Olin viime talvena raskaana eikä tilanne ollut todellakaan toivottu. Lapsia kyllä joskus haluan, mutta en nyt kun opiskeluni alkaa uudelleen parin välivuoden jälkeen ensi syksynä ja avomiehelläkin on vielä opintoja jonkin verran jäljellä. Enkä varsinkaan siksi, että viime vuodet elämäni oli todella sekaisin masennuksen vuoksi ja vasta vuoden sisällä olen alkanut ottaa vastuuta itsestäni. Päätimme siis avomiehen kanssa, että ei ole oikea aika nyt, ja se olikin järkevä ratkaisu.
En halunnut kertoa raskaudesta perheelleni enkä kavereillekaan, koska tilanne oli niin ahdistava. Tuntui, että maha kasvoi koko ajan ja se oli ikään kuin rangaistus. Paino pysyi kyllä samana, mutta pelkäsin, että maha paljastaa raskauteni. Vaikka avomies väittikin, että kuvittelen vain itse sen kasvaneen. Kyllä se tosin ehti kolmessa kuukaudessa hieman kasvaa. Osittain siksi en edes halunnut nähdä ystäviäni koko talvena vaan olin vain miehen kanssa kotona.
Abortin (joka oli aivan kamala kokemus) jälkeen koin helpostusta siitä, että tilanne oli ohi ja voin palata normaaliin elämään. Vatsan seutu muistutti kuitenkin koko ajan siitä ja aloin ajatella, että jos en pääse pienestä mahastani eroon, en voi lakata ajattelemasta raskautta/aborttia. Joten aloin laihduttamaan.
Nyt paino on pudonnut tammikuun lopun jälkeen 5 kiloa ja painoindeksi on 17,5 (eipä se talvellakaan ollut kuin 19). Mahasta ei ole tietoakaan ja kroppa näyttää ainakin omasta mielestäni ihan hyvältä mutta en vain välttämättä osaa jättää sitä tähän, eikä olisi pitänyt lähteä taas leikkimään tällä asialla koska minulla on ollut syömishäiriöistä käyttäytymistä 15-vuotiaasta lähtien eli kohta 8 vuotta. En halua näyttää siltä, miltä näytin pari vuotta sitten painoindeksin ollessa 16, mutta mieli väittää että tykkään silti itsestäni vain laihana. Vaikka yritänkin olla tosi terveellinen.
En osaa mieltää itseäni sairaaksi, enkä ole koskaan syömishäiriön vuoksi käynyt terapiassa (masennuksen vuoksi tosin muutama vuosi sitten, mutta silloin vain sivusimme syömishäiriötä). En tiedä kannattaisiko minun? Toisaalta en halua myöntää edes avomiehelle, että minulla on jonkinsortin syömishäiriö vaan väitän vain, että haluan syödä terveellisesti ja liikkua. Niinkuin oikeastaan haluankin. Mutta se terveellisesti syöminenkin on välillä vähän ahdistavaa kun ei pysty ajattelemaan mitään muuta, suunnittelee vaan päivän mittaan mitä saa syödä ja monelta.
Jos (ja tämä on suuri jos) hakeutuisin terapiaan niin mihin minun pitäisi suunnata? Terveyskeskukseen? Aikoinaan terapeutti oli silloisen kouluni oma joten sinne oli helpohko mennä... Tosin niistä käynneistä ei ollut minulle koskaan mitään hyötyä, joten en ole varma olisiko nytkään?
Hmm, pitkä tarina, toivottavasti joku jaksoi lukea...
Olin viime talvena raskaana eikä tilanne ollut todellakaan toivottu. Lapsia kyllä joskus haluan, mutta en nyt kun opiskeluni alkaa uudelleen parin välivuoden jälkeen ensi syksynä ja avomiehelläkin on vielä opintoja jonkin verran jäljellä. Enkä varsinkaan siksi, että viime vuodet elämäni oli todella sekaisin masennuksen vuoksi ja vasta vuoden sisällä olen alkanut ottaa vastuuta itsestäni. Päätimme siis avomiehen kanssa, että ei ole oikea aika nyt, ja se olikin järkevä ratkaisu.
En halunnut kertoa raskaudesta perheelleni enkä kavereillekaan, koska tilanne oli niin ahdistava. Tuntui, että maha kasvoi koko ajan ja se oli ikään kuin rangaistus. Paino pysyi kyllä samana, mutta pelkäsin, että maha paljastaa raskauteni. Vaikka avomies väittikin, että kuvittelen vain itse sen kasvaneen. Kyllä se tosin ehti kolmessa kuukaudessa hieman kasvaa. Osittain siksi en edes halunnut nähdä ystäviäni koko talvena vaan olin vain miehen kanssa kotona.
Abortin (joka oli aivan kamala kokemus) jälkeen koin helpostusta siitä, että tilanne oli ohi ja voin palata normaaliin elämään. Vatsan seutu muistutti kuitenkin koko ajan siitä ja aloin ajatella, että jos en pääse pienestä mahastani eroon, en voi lakata ajattelemasta raskautta/aborttia. Joten aloin laihduttamaan.
Nyt paino on pudonnut tammikuun lopun jälkeen 5 kiloa ja painoindeksi on 17,5 (eipä se talvellakaan ollut kuin 19). Mahasta ei ole tietoakaan ja kroppa näyttää ainakin omasta mielestäni ihan hyvältä mutta en vain välttämättä osaa jättää sitä tähän, eikä olisi pitänyt lähteä taas leikkimään tällä asialla koska minulla on ollut syömishäiriöistä käyttäytymistä 15-vuotiaasta lähtien eli kohta 8 vuotta. En halua näyttää siltä, miltä näytin pari vuotta sitten painoindeksin ollessa 16, mutta mieli väittää että tykkään silti itsestäni vain laihana. Vaikka yritänkin olla tosi terveellinen.
En osaa mieltää itseäni sairaaksi, enkä ole koskaan syömishäiriön vuoksi käynyt terapiassa (masennuksen vuoksi tosin muutama vuosi sitten, mutta silloin vain sivusimme syömishäiriötä). En tiedä kannattaisiko minun? Toisaalta en halua myöntää edes avomiehelle, että minulla on jonkinsortin syömishäiriö vaan väitän vain, että haluan syödä terveellisesti ja liikkua. Niinkuin oikeastaan haluankin. Mutta se terveellisesti syöminenkin on välillä vähän ahdistavaa kun ei pysty ajattelemaan mitään muuta, suunnittelee vaan päivän mittaan mitä saa syödä ja monelta.
Jos (ja tämä on suuri jos) hakeutuisin terapiaan niin mihin minun pitäisi suunnata? Terveyskeskukseen? Aikoinaan terapeutti oli silloisen kouluni oma joten sinne oli helpohko mennä... Tosin niistä käynneistä ei ollut minulle koskaan mitään hyötyä, joten en ole varma olisiko nytkään?
Hmm, pitkä tarina, toivottavasti joku jaksoi lukea...
Vastaukset 1
Vanhimmat
Olen kuullut vastaavasta, että raskauden jälkeen on puhjennut syömishäiriö. Itselläni ei tosin ole samankaltaisia kokemuksia. Kuitenkin anoreksian n. 7 vuotta sitten sairastaneena ja siitä luojan kiitos nyttemmin täysin toipuneena minun mielestä sinulla on ongelma. Itse olen siis käynyt, kuten valitettavasti niin moni muukin, siellä e&k rajamailla (sekä henkisesti että fyysisesti) kys. sairauden takia. Minun mielestä sinun kannattaa ehdottomasti puhua miehellesi asiasta ja mennä myös terapeutin juttusille. Tosin itselleni terapiasta ei ollut ennen "pohjakosketusta" mitään hyötyä. Oikein hävettää kuinka tyhmä olin ja kuinka monta vuotta elämästäni siihen ja siitä toipumiseen tuhlasin. Terve ihminen ja varsinkaan nainen ei ole rasvaton ja luiseva. Toivon sydämeni pohjasta, että sinäkin tämän tajuat ja saat järkeä päähäsi. Syömisen pohtimiseen ym. typeryyteen ei kannata elämäänsä tuhlata. Lisäksi siinä on niin suuri vaara siitä, että se riistäytyy käsistä. En tarkoita näillä sanoillani mitään pahaa vaan ainoastaan hyvää! Mielenterveystoimiston kautta saa kuulemma aika helposti keskusteluapua, jos on ns. tositilanne. Kaikkea hyvää sinulle!
ps. Masennuksella ja syömishäiriöllä on varsin selkeä yhteys toisiinsa.