Niin, surullista, yksi lapsemme syntyi keskenmenoon ennen aikojaan kuolleena, käyn haudalla joskus. Ei ole omaa hautaa, kun oli vielä niin "pieni", mutta "yhteishaudalla" hänen tuhkat on.
Usein tulee mietittyä, miten vanha hän olisi, minkä näköinen...
Haluan pitää lapsemme muistoa yllä, että ei tuntuisi siltä että hän syntyi turhan päiten kun kukaan ei muista, ikävä on välillä kova.
Seuraava lapsemme ei ole hänen "tilalle" tehty, mutta väkisin miettii joskus että jos hän ei olisi kuollut, olisiko tämä seuraava lapsi edes olemassa?? Kummia ajatuksia ja vielä kummempi elämä/kuolema.
Mitä muut mietitte?
Mieheni ei kai näin paljon muistele kuin minä.
Usein tulee mietittyä, miten vanha hän olisi, minkä näköinen...
Haluan pitää lapsemme muistoa yllä, että ei tuntuisi siltä että hän syntyi turhan päiten kun kukaan ei muista, ikävä on välillä kova.
Seuraava lapsemme ei ole hänen "tilalle" tehty, mutta väkisin miettii joskus että jos hän ei olisi kuollut, olisiko tämä seuraava lapsi edes olemassa?? Kummia ajatuksia ja vielä kummempi elämä/kuolema.
Mitä muut mietitte?
Mieheni ei kai näin paljon muistele kuin minä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Lapsemme kuoli kohtuun ja synnytin hänet.Lapsemme tuhkattiin ja tuhkat ripoteltiin muistolehtoon. Joka kevät ,syksy ja joulu viemme sinne joko kynttilän tai kukan koko perheen kanssa.
Mieheni ei asiasta juuri enää puhu, mutta minä puhun ja mieheni kommentoi kyllä. Lasten kanssa puhumme joskus pikkuisesta sisaruksesta.
Hänelle on oma muistotila olohuoneessamme kyntteliköin ja enkelikoristein. Jouluisin siinä palaa kynttilä.
Minun ei tarvitse muistuttaa itselleni,että hän on kohdusani ollut ja kuolleena syntynyt. Käsitelin asian ammattiauttajan kanssa ja opin elämään suruni kanssa. Kuitenkin aika ajoin lapsi muistuu mieleen selvemmin,ja joka päivä tiedän ja tunnen hänet ns.takavasemmalla ja sydämeni sopukoissa. Hän elää keskellämme jotenkin.
Joskus mielessä välähtää, minkä ikäinen hän olisi nyt. Hänen jälkeensä seurannut lapsi ei ole hänen tilalleen, vaan olisi ns.mahtunut tulemaan muutenkin heti hänen jälkeensä...meillä siis olisi viisi lasta..ja koen että meillä onkin, mutta yksi heistä on enkeli ja häntä en tule unohtamaan koskaan. En usko,että miehenikään on unohtanut, mutta hänen tyyliinsä ei asiasta puhuminen kuulu samoin kuin minun. Hänkin käsitteli keskenmenon aikanaan toisten saman kokeneiden miesten kanssa.
Ikävää,että olet joutunut kokemaan saman surun ja tuskan.
Viiden äiti
vastauksestasi! Olen pahoillani puolestanne.
Myös meillä on kuva vauvan hautapaikasta hyllyssä.
Välillä vaan suru pukkaa pintaan, itse en käynyt missään juttelemassa, tunsin sairaalan vaan "hoitaneen" minut alta pois kotiutumaan, ilman mitään keskusteluja/puheita siunaamisesta tms. itse silloin niin surun murtama ettei älytty mitään kysellä, kun eivät oma-aloitteisesti kertoneetkan.
Niin,ja lisää lapsia saa meille tulla ;)
juttelemaan ,jos et neuvolaan tai psykologille tohdi, niin aina voit soittaa Käpy-yhdistyksen puhelimeen, siellä kuunnellaan ja ohjataan eteenpäin,ollaan ystävällisiä ja asiantuntijoita.
Itsekin olin surusta sekaisin ja tiesin vain hokevani mielessäni, että pitää soittaa kaikille,etteivät onnittele enää vauvasta ja saan olla rauhassa, pitää soittaa jonnekin,jonnekin...ja se jonnekin oli ensihätään Käpy ja sitten sairaalasta paluun jälkeen psykologi ja neuvola.Siinä järjestyksessä. Sain ensiavun sieltä ja kun keskenmenneen vauvani jälkeen tulin uudelleen raskaaksi ja vauva syntyi terveenä ja ennenkaikkea elävänä, kaikki ilo palasi elämään,kunnes...vauvani jouduttiin myöhemmin operoimaan, silloin tuo menetyksen pelko palasi takaisin ja oli haettava apua uudelleen, silloin sain terapiaa ja pääsin jaloilleni ja opin käsittelemään pelkoani menetyksestä. Lääkitystä en tarvinnut, mutta joillekin siitäkin on apua. Minun tapani on puhua asiasta. Keskenmenon jälkeen elämäni vaihtoi suuntaa ja entiseen ei ole paluuta.
Sairaalassa minä vain itkin ja minulle onneksi minulla oli ihana opiskelija tyttönen seurassani koko ajan joka innokkaana kertoi kaikenlaista sairaalan tavoista hoitaa siunaus ja puhua papin kanssa ja sairaalapsykologin,joka puhui koko perheen kanssa.
Kun palasin kotiin synnytyksen jälkeen otin yhteyden omaan pappiimme(joka oli kastanut lapemme)sähköpostilla ja sain kirkollisen vastauksen häneltä, sekin lievitti tuskaa.
Tiedän että sairaalassa ei kerrota tarpeeksi asioista eikä täysin aina ymmärretä keskenmenon kokenutta, miltä hänestä juuri nyt tuntuu...eihän sitä voi ymmärtää kuin saman kokenut.
Myös netin enkelipalsta tuli minulle tutuksi ja se s-postilista on ollut suureksi avuksi.
Jaksamista toivon sinulle kolmen äiti ja jos tuntuu siltä, etä tarvitset apua, hae sitä rohkeasti.
Viiden äiti
muistele.Siitä on jo 10v kun synnytys epäonnistui.Hoitovirhe.En olisinpäässyt niin helpolla yli,jos olisin jutun siitä nostanut.Olin vielä nuori ja kokematon,tuskin olisin oikeutta saanutkaan.En käy haudalla,haudattu äidin velipuolen hautaan.Äiti hoitaa sitä.