Urho Kekkosen ala oli politiikka, jossa ei löytänyt voittajaansa ennen kuin terveys petti. Aika moni turhautui vuoroaan odotellessaan. Jotkut tarttuivat pulloon, toiset löivät vaimoaan - kukin purki turhautumistaan omalle persoonalle luontaisella tavallaan. Kärsimätön Vennamo jopa perusti puolueen kun väylä ylimpään valtaan oli Maalaisliiton kautta tukossa. Vennamo onnistuikin tekemään kiusaa, mutta ei hänestäkään Kekkosen kaatajaksi ollut.
Tsuhna vanhassa venäläisessä merkityksessä nostelee päätään mm. Lehtisen ja Rautkallion historian uuskirjoituksessa. Se tulee luultavasti jäämään marginaali-ilmiöksi ja päiväperhoksi. Sen "virallistaminen" jäi yritykseksi taannoin Säätytalolla järjestetyssä tilaisuudessa. Sen eräänä aikaansaavana taustavoimana toimi Paavo Lipponen, jonka näyttävää sisääntuloa ja paikoilleen asettumista televisiokamerat seurasivat tilaisuuden alussa.
Niin Lipposen kuin Lehtisen toiveet sosialidemokraattisen uushistoriankirjoituksen akateemisesta hyväksymisestä saivat nolon päätöksen. Paikalle kutsuttu historioitsijoiden eliitti melkeinpä kilvoitteli, kuka olisi purevinta akateemista ivaa käyttäen ampunut alas Lehtisen & Rautkallion näkemyksen sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä ja siihen johtaneista syistä. Kyllä siinä löylytyksessä korvat punottivat niin Lipposella kuin Lehtiselläkin.
Kun ottaa huomioon, ettei paikalla olleiden historian tuntijoiden tarvinnut mielistellä ainakaan Kekkosta, heidän milteipä yksimielinen tuomionsa Lehtisen & Rautakallion teorialle Kekkosesta sotasyyllisyysoikeudenkäynnin primus motorina, tuntuisi oudolta, että Lehtinen, Rautkallio ja Lipponen olisivat tämän maan ainoita viisaita ja poliittisen historian tutkijoiden eturintama mitään ymmärtämättömiä tyhmyreitä.
Sotasyyllisyys-seminaari Säätytalolla:
http://www.wsoy.fi/oppi/sota/seminaari.htm
*******************************************************
Jukka Tarkka:
http://personal.inet.fi/koti/jukka.tarkka/Ryhma-LL-HR.htm
KOTIJUMALAT
Molemmilla tekijöillä on omat keppihevosensa. Rautkallion elämäntehtävänä tuntuu olevan osoittaa Kekkosen läpikotainen pahuus ja se lyö leimansa tähänkin kirjaan.
Totta kai Kekkonen käytti hyväkseen kaikki ne taktiset edut, jotka sotasyyllisyyskysymys hänelle tarjosi. Mutta ei hän sentään ollut koko sotasyyllisyysjutun liikkeelle paneva voima. Vasemmiston kuumakallet olivat liikkeellä paljon ennen Kekkosta.
Valvontakomission poliittinen neuvonantaja Pavel Orlov syötti Paasikivelle ajatuksen taannehtivan lain säätämisestä jo maaliskuussa 1945, paljon ennen kuin Kekkonen ryhtyi sille asialle. Paasikivi alistui ajatukseen vasta elokuussa kun Lontoon sopimus osoitti, että oli pakko.
Lehtisen kotijumala Väinö Tanner saa tässä kirjassa hymistystä lavealti yli sen, minkä hän ansaitsi ryhdikkäällä käytöksellään sotasyyllisyysjutussa.
KYSYMYKSIÄ
Lehtinen ja Rautkallio ajautuvat laimeahkoon loppupäätelmään. He kysyvät itseltään, mitä Stalin olisi tehnyt jos Suomi olisi kieltäytynyt sotasyyllisyysoikeudenkäynnin järjestämisestä.
Olisiko hän sanonut irti välirauhansopimuksen? Ehkä hyökännyt Porkkalan panssareilla Helsinkiin? Tai miehittänyt maan ja syössyt Suomen sekasortoon, joka olisi lopettanut sotakorvaustoimitukset?
He vastaavat: Tuskin.
Yhtä hyvä kysymys on: Olisiko Stalin tyytynyt pelkkään olankohautukseen jos Suomi olisi ollut ainoa Saksan rinnalla sotinut maa, jonka johtajia ei tuomittu?
Ilmeisesti aika hyvä vastaus tähän on sama kuin Lehtisen ja Rautkallion vastaus omiin kysymyksiinsä: Tuskin.
Tsuhna vanhassa venäläisessä merkityksessä nostelee päätään mm. Lehtisen ja Rautkallion historian uuskirjoituksessa. Se tulee luultavasti jäämään marginaali-ilmiöksi ja päiväperhoksi. Sen "virallistaminen" jäi yritykseksi taannoin Säätytalolla järjestetyssä tilaisuudessa. Sen eräänä aikaansaavana taustavoimana toimi Paavo Lipponen, jonka näyttävää sisääntuloa ja paikoilleen asettumista televisiokamerat seurasivat tilaisuuden alussa.
Niin Lipposen kuin Lehtisen toiveet sosialidemokraattisen uushistoriankirjoituksen akateemisesta hyväksymisestä saivat nolon päätöksen. Paikalle kutsuttu historioitsijoiden eliitti melkeinpä kilvoitteli, kuka olisi purevinta akateemista ivaa käyttäen ampunut alas Lehtisen & Rautkallion näkemyksen sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä ja siihen johtaneista syistä. Kyllä siinä löylytyksessä korvat punottivat niin Lipposella kuin Lehtiselläkin.
Kun ottaa huomioon, ettei paikalla olleiden historian tuntijoiden tarvinnut mielistellä ainakaan Kekkosta, heidän milteipä yksimielinen tuomionsa Lehtisen & Rautakallion teorialle Kekkosesta sotasyyllisyysoikeudenkäynnin primus motorina, tuntuisi oudolta, että Lehtinen, Rautkallio ja Lipponen olisivat tämän maan ainoita viisaita ja poliittisen historian tutkijoiden eturintama mitään ymmärtämättömiä tyhmyreitä.
Sotasyyllisyys-seminaari Säätytalolla:
http://www.wsoy.fi/oppi/sota/seminaari.htm
*******************************************************
Jukka Tarkka:
http://personal.inet.fi/koti/jukka.tarkka/Ryhma-LL-HR.htm
KOTIJUMALAT
Molemmilla tekijöillä on omat keppihevosensa. Rautkallion elämäntehtävänä tuntuu olevan osoittaa Kekkosen läpikotainen pahuus ja se lyö leimansa tähänkin kirjaan.
Totta kai Kekkonen käytti hyväkseen kaikki ne taktiset edut, jotka sotasyyllisyyskysymys hänelle tarjosi. Mutta ei hän sentään ollut koko sotasyyllisyysjutun liikkeelle paneva voima. Vasemmiston kuumakallet olivat liikkeellä paljon ennen Kekkosta.
Valvontakomission poliittinen neuvonantaja Pavel Orlov syötti Paasikivelle ajatuksen taannehtivan lain säätämisestä jo maaliskuussa 1945, paljon ennen kuin Kekkonen ryhtyi sille asialle. Paasikivi alistui ajatukseen vasta elokuussa kun Lontoon sopimus osoitti, että oli pakko.
Lehtisen kotijumala Väinö Tanner saa tässä kirjassa hymistystä lavealti yli sen, minkä hän ansaitsi ryhdikkäällä käytöksellään sotasyyllisyysjutussa.
KYSYMYKSIÄ
Lehtinen ja Rautkallio ajautuvat laimeahkoon loppupäätelmään. He kysyvät itseltään, mitä Stalin olisi tehnyt jos Suomi olisi kieltäytynyt sotasyyllisyysoikeudenkäynnin järjestämisestä.
Olisiko hän sanonut irti välirauhansopimuksen? Ehkä hyökännyt Porkkalan panssareilla Helsinkiin? Tai miehittänyt maan ja syössyt Suomen sekasortoon, joka olisi lopettanut sotakorvaustoimitukset?
He vastaavat: Tuskin.
Yhtä hyvä kysymys on: Olisiko Stalin tyytynyt pelkkään olankohautukseen jos Suomi olisi ollut ainoa Saksan rinnalla sotinut maa, jonka johtajia ei tuomittu?
Ilmeisesti aika hyvä vastaus tähän on sama kuin Lehtisen ja Rautkallion vastaus omiin kysymyksiinsä: Tuskin.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Siinä punoittaa demareiden korvat.
"Vuonna 1953 Stalin kuoli. Hänen ruumiinsa balsamoitiin ja asetettiin palvottavaksi Leninin mausoleumiin. Kekkonen sanoi radiossa 6.3.1953 mm. seuraavasti: "Stalinin maailmanhistoriallinen merkitys on jokaiselle nykypäivän ihmiselle kiistämätön tosiasia. Niidenkin, jotka eivät omaksu sitä maailmankatsomusta, jonka nerokas ja menestyksellinen johtaja Stalin on ollut, täytyy myöntää, että Neuvostoliiton taloudellinen kehitys takapajuisesta maatalousmaasta voimakkaaksi, nykyaikaiseksi teollisuusmaaksi ja toiseksi johtavaksi maailmanvallaksi on ollut todellinen jättiläissuoritus."
mutta siinä vaan on se vika, että Stalinia ei kiinnostanut tippaakaan järjestetäänkö Suomessa oikeudenkäynti. Stalinille se oli täysin yhdentekevä, paitsi siinä mielessä, että hänen päävastustajaansa Mannerheimia ei saanut tuomita. Stalin kunnioitti Marskia ja tämän vuoksi hänet jätettiin ulkopuolelle. Rytiä Stalin tuskin tunsi, he eivät edes koskaan tavanneet.
Älä aliarvioi Stalinia. Kyllä hänen tietoonsa oli saatettu sota Suomen kanssa. Se oli tietenkin suurvallan johtajan kannalta pieni rajakahakka, mutta uskoisin Stalinin ainakin kuulleen tsuhnien presidentti Rytistä.