synnytyskokemuksia?

suunnitella synnytystä etukäteen. Se ei välttämättä mene niinkuin suunnittelet. Mä en ainakaan jaksanu miettiä koko asiaa, enkä odottanu liikoja. Monet pettyy, kun ne suunnittelee, että synnytämpäs niin ja näin ja sit menee just toisinpäin...

Itse ajattelin ensimmäisellä kerralla, että rentoudun ensin ammeessa (no enpä rentoutunut kun synnytys käynnistyi vesien menolla eikä ammeeseen päästetty), sitten mies hieroo selkää (en juuri kestänyt kosketusta, kipu oli niin kova), ehkä nappaan vähän ilokaasua (oksensin ilokaasusta), ja synnytän sitten terveen vauvan jakkaralta :). No siinä vaiheessa kun olin jo valmis ponnistamaan, niin kohdunsuu oli auki 2 senttiä, ja minä aivan puhki. Sain epiduraalin, josta oli suuri apu, ja pystyin rentoutumaan (paikat aukesivatkin sitten tunnissa!). Valitettavasti toinen puoli kropasta meni turraksi, ja ainoa vaihtoehto oli ponnistaa puolimakaavasti. Se menikin tosi hyvin vaikka kesti iänkaiken, ja tulihan se terve vauva sieltä lopulta :D.

Toisessa synnytyksessä osasin olla odottamatta mitään, ja kätilön ehdotusten mukaan mentiin ja hienosti meni sekin.

Ensisynnyttäjän ponnistus kestää usein aika kauan, ja jos ei ole sidottu piuhoihin ja tippaan niin kannattaa toki kokeilla erilaisia istuvia asentoja, kylkiasentoa, konttausta... Ja ponnistaa sitten siitä mikä hyvältä tuntuu - jos vauvan sydänäänet sen kestävät. Ja avautumisvaiheessakin usein ehtii kokeilla monenlaista. Tosin voihan olla, että syöksysynnytykset kulkevat suvussa :).

Suunnitella toki voi, mutta kannattaa varautua siihen, että todennäköisesti kuitenkin suunnitelman muuttuvat. Luomusynnytyksestä voi tulla lopulta hätäsektio - ja sillepä ei sitten voi mitään.

Mietin noita kivunlievitysvaihtoehtoja ennen synnytystä ja ajattelin, että katsotaan sitten miltä synnytyksessä tuntuu... Sanoin miehelleni, mitä haluaisin käyttää ja pyysin häntä puhumaan mun puolesta, jos en itse pysty (niinhän siinä sitten kävikin). No, supistuksia oli ollut aamuseitsemästä lähtien ja aamulla kymmenen kieppeillä ne muuttuivat säännöllisiksi. Puoli kolmen maissa oltiin sairaalassa ja vietettiin siellä jonkun aikaa seurattavana - kuulemma yhdelle sormelle olin auki eli lähettivät särkylääkkeen voimin kaupungille kävelemään ja neuvoivat tulemaan takaisin, jos tilanne kehittyy eteenpäin. Eipä tarvinnut kuin autoon istahtaa, niin supistukset alkoivat muuttua kipeämmiksi. Meinattin käväistä ravintolassa syömässä, mutta päätettiinkin sitten vain hakea kaupasta evästä, kun täytyi alkaa heijaamaan itseään kummallisen näköisesti kipujen lievittämiseksi :) Aluksi kipuja ei pahemmin ollut. Supistuksen tullessa auttoi, kun hengitti syvään ja hitaasti ilmaa sisään ja puhalsi ne hitaasti ulos (ja toisti sitä, kunnes supistus oli ohi).

Palasimme siis sairaalaan: olin kahdelle sormelle auki ja supistukset näyttivät voimistuvan niin, että päättivät kuitenkin ottaa sisään synnytysosastolle. Siinä sitä sitten odoteltiin salin vapautumista ja päästiin muistaakseni seitsemän kieppeillä kokeilemaan niitä kivunlievitystapoja. Ensin olin tunnin verran vesialtaassa, mikä aluksi tuntuikin ihan mukavalta, mutta lopussa poltot kovenivat niin, että altaassa kaikki asennot alkoivat tuntua pahalta. Ilmeisesti siinä altaassa ollessani kalvot puhkesivat (siis kätilö niin arveli, mistäpä sitä ensikertalaisena voisi asian havaita :). Paine alapäässä tuntui tosi ikävälle ja kätilö totesi tutkittuaan tilanteen hiukan edenneen - ei kuitenkaan montaa senttiä - ajattelin jo, että "meneeköhän tässä koko yö"... Kätilö opasti ilokaasun käytössä ja aluksi olin kivun takia niin kärsimätön, etten osannut toimia ollenkaan :) Siis siinä piti miehen ja kätilön vähän toistaa sanomaansa ja puhua muutenkin hitaasti ja selvästi, että tajusin :D Ensin pidin maskia yhtenään kasvoilla, enkä älynnyt välillä hengittää oikeaa ilmaa. Sen ja silloisen asentoni (seisoin) seurauksena vauvan sydämenlyönnit alkoivat hidastua. Kätilö komensi sänkyyn kontilleen ja käski hengittää muutaman kerran syvään huoneilmaa. Hetken kuluttua nousin taas seisomaan ja mies alkoi hengittelemään mun mukanani. Siitä oli kyllä paljon apua! Supistuslukemia seuratessa alkoi pian huomata, koska kaasua piti ottaa. Mies piti maskia välillä ja kun ojensin kättäni, hän tiesi ohjata maskin kasvoilleni ja supistuksen mentyä hengitettiin taas huoneilmaa. Olo oli mukavan tokkurainen (melkeinpä kuin olisi ollut hilpeässä hiprakassa), muttei mitenkään oksettava (paitsi silloin alussa, kun "happi loppu"). Jälkeenpäin jostain luin, että ilokaasun vaikutus alkaa vasta n. 40 sekunnin kuluttua siitä kun vetää ensihenkäyksen ja sen kyllä huomasi supistusten voimistuessa. Aloin siis hengittää kaasua hiukan liian myöhään supistuksen tuloon nähden ja kaasu ei enää tuntunut auttavan kuten alussa. Ehkä lopussa olisi kannattanut pitää maskia yhtenäisemmin kasvoilla. Täytynee miehelle neuvoa tuo ennen seuraavaa synnytystä, että hän tietää ohjata mua. Olin tosiaan niin muissa maailmoissa, etten itse oikein kyennyt ajattelemaan. Heh, arvaa vain, miten kovasti ärsytti, kun kätilö kysyi multa lukeeko rannekkeessa oikea henkilötunnus :) Onneksi miehelläni oli tilannetajua ja hän vastasi kysymyksiin puolestani...

Kun supistukset kovenivat, pyysin muuta lievitystä (paraservikaalipuudutusta), mutta lääkäripä ei ehtinytkään ajoissa paikalle antamaan piikkiä. Tuli ihan hirveä kakkahädän tunne ja mies äkkäsi, että "aha, ponnistustarvetta" ja kutsui kätilön paikalle. Olinkin jo niin paljon auki, että sain alkaa ponnistamaan - menin sänkyyn makuulle. Sain muistaakseni jonkin supistuksia voimistavan piikin reiteen sekä myöhemmin välilihan puudutuksen (leikkaus tehtiin myös). Ponnistusvaiheeseen kun pääsi, niin alussa teki hieman kipeää ja hieman oksettikin, mutta aika pian kipu muuttui vain paineen tunteeksi ("Alapäässä kauhea tulppa, joka täytyy ponnistaa pois"). Ponnistaminenkin sujui aika helposti - kätilö käski "ponnistaa samalla tavalla kuin vääntäisi isoa kakkaa"! :D Aluksi taisin puhaltaa keuhkoihin vetämäni ilman ponnistaessa ulos, mutta läsnäolijoiden toistot meni lopulta perille ja tajusin pitää ilmat sisällä ja ponnistaa. Se vaihe, jolloin kätilö kielsi ponnistamasta, tuntui tosi vaikealle! Tuntui siltä, että vaikkei itse tietoisesti ponnistanut, niin kroppa pyrki silti työntämään lasta ulos. Ponnistusvaihe kesti parikymmentä minuuttia ja vauva syntyi hieman ennen puolta yötä. Ihan hyvät fiilikset jäi tapahtuneesta, kaikki sujui kuitenkin hyvin - lapsi on terve ja äitikin selvisi synnytyksestä toisen asteen repeämillä, vaikka tuntuikin välillä siltä, että peräsuoli putkahtaa kohta pöydälle :)

Tsemppiä synnytykseesi!

mulla oli kovat suunnitelmat mennä ammeeseen tai koittaa jakkaraa yms mutta kun kivut oli ihan järjettömät niin eipä siinä tullu mieleen liikkua yhtään mihinkään, purin vaan patjaa ja hakkasin sänkyä ja itkin, sitte kävin sängylle että sain epiduraalin ja se rentoutti niin paljo et melkein nukahin, kattelin siinä telkkaria pari tuntia ja sitte tuli ponnistuksen aika ja sängyllä oli hyvä olla ja ponistinkin poikaa vaan 15min. ja se oli siinä. Mulla toimi tää tosi hyvin. Pikkukakkonen syntyy joulukuussa ja toivoisin toista samanlaista synnytystä mutta sitä kun ei tiedä miten toinen menee, luulen kuitenkin että sängyllä perinteisesti tääkin syntyy.

Minulla taas synnytys todella kivulias ja pitkä.Supistukset olivat yhtä tuskaa ja oksensin alusta loppuun saakka..Avautumisvaihe oli hidas,kesti 13 tuntia.Supistusten aikana ei voinut hengittää,yritti vain jotenkin selvitä hengissä siihen pieneen hengähdystaukoon joka oli supistusten välissä.Mies yritti hieroa selkää,mutta siitä oli lähinnä vain jonkinlainen henkinen apu.Epiduraalipuudutus auttoi sitten lopulta hyvin,mutta sitäkään ei voitu antaa ennenkuin kohdunsuu tarpeeksi avautunut ettei lopeta supistuksia kokonaan.Niinpä siinä meni 7 tuntia helvetillisten supistelujen kourissa vailla kivunlievitystä.
Ponnistusvaihe pitkittyi myös.Puolentoista tunnin ponnistelun jälkeen päädyttiin imukuppiulosauttoon,joka oli minun kohdallani todella karmea kokemus.Ja oli sitä myös vauvalle.Vauvan päänahkaan tuli kaksi isoa nahatonta länttiä,joita sitten osastolla ja vielä kotonakin hoideltiin.Imukuppiulosauton takia jouduin siis ponnistamaan melkein selällään ja jalat oli kiinni telineissä. Oma synnytyskokemukseni oli senverran kivulias että toisen lapsen tekeminen ei kuulu ainakaan ihan lähivuosien suunnitelmiin.Vaikkakin sanotaan, että toisen lapsen tekeminen jo paljon helpompaa..Niinhän se toki voi ollakin,mutta silti huilitaan vielä...
Tarkoitus ei ole pelotella ja synnytyskokemus jokaiselle erilainen.Toki kivut loppuivat siihen paikkaan kun sain tytön rinnalle.
Palautuminen synnytyksestä meni nopeasti.Ainoastaan peräpukamat tulivat kiusaamaan nyt myöhemmin.
Tsemppiä sinulle synnytykseen! Mene avoimin mielin ja ilman pelkoa.Palkinto odottaa ja hävittää kaiken kivun alleen!