Tämä kirjoitus on kaikille joilla on mies kotona ja tukemassa, odottamssa yhdessä uutta elämää syntymään maailmaan. Vaikka välilä kiukuttaa ja vituttaa, niin muistakaa silti ettei mikään ole itsestään selvää ja olkaa onnellisia siitä että teillä on SE TOINEN jakamassa niin upea asia.
Muistelin ensimmäisen lapseni odotusaikaa, jolloin olin yksin, mies nosti kytkintä jo ennen niskapoimu ultraa! Ristiriitaisia mielialoja sinkoili lapsesta ja miehestä ja kaikesta. Olin iloinen vauvasta ja samaa aikaa masentunut miehen lähdöstä. Työttömänä majostin yksinään kotona ja joka päivä yritin keksiä jotain tekemistä etten sekoaisi.
Oksettaa, asun vessassa , tyynyjen ja peiton kanssa, YKSIN!
Ensimmäiset liikkeet, IHANAA!!! Ne tuntuivat pienenä hivelynä alavatsassa. Olin jo ääneen sanomassa - Vauva liikkuu!!! Hölmö olo kun tajusin että ei ole ketään kenelle sanoa. ( Onneksi minulla oli hyvä ystävä kenelle pystyin puhumaaa, mutta se ei ole sama asia kun mies vierellä )
Suklaata, olisipa suklaata! Mielitekoja , kuka toisi illalla 5min ennen kaupan menoa kiinni levyn suklaata ja hieroisi kipeitä hartioita.
Nyyh, telkkarissa oli sellanen ohjelma ja siinä oli sellanen juttu ja se sitä ja tätä ja nyyh... Hormonit jyllää ja itkettää, kenen olkapäälle sitä nyyhkyttäisi.
AIKA PAINAVIA nämä vauvan sängyt ja hoitopöydät yms, joutuu varmaan soittamaan jonkun apuun. Olisipa kätevää kun mies ne kaikki kantaisi, samoin kuin ruoka ostokset kolmanteen kerrokseen.
Synnytysvalmennuksessa on sitten kaikkien yksin odottajien painajainen! Onnestaan muikeana pariskunnat kyöhnäävät vierekkäin, ja kääntyvät katsomaan ovelle, yksi vielä ilmoittautuu valmennukseen, YKSIN, minä..
Milloinhan se synnytys alkaa, ja millä sinne sairaalaan menee. Taksilla se on mentävä jos ei muuta kyytiä satu saamaan. Kukahan meidät sieltä hakee...
Supistukset ovat käyneet pahoiksi ja odottelen jokohan pääsisi kohta saliin. Tuskaa!!! Olispa mies joka lohduttaisi.
Ponnista!!!!! Ihana rääkäisy, ihana vauva! Siinä rinnan päällä! Tässä äiti oma pieni mussukkani! (missä isi?)
Vieraita ravaa osastolla ja iloisia pariskuntia vauvoineen osasto täynä. Isit paijaavat nyyttejään ja ylpeänä esittelevät isovanhemmille ja soittelevat sukulaisille.
Vihdoin kotona! Vauva huutaa yöt, koliikkia, en saa nukutuksi, kukaan ei ole pitelemässä huutavaa nyyttiä sen aikaa että kävisin suihkussa.
Hengissä selvittiin vauva-ajasta! Nyt kolmen äitinä voin sanoa että tuo aika elämästäni oli opettavaisinta, vaikeinta ja omalla tavallaan ihaninta.
Olkaa onnellisia te kenellä on siinä mies! Ja niille kenellä ei sitä ole, pyytäkää apua sitten kun nyytti syntyy! Selviätte varmasti hyvin, vaikka yh:n arki on vaikeaa ja raskasta välillä, se palkitsee! Saatte olle itsestänne ylpeitä!
Muistelin ensimmäisen lapseni odotusaikaa, jolloin olin yksin, mies nosti kytkintä jo ennen niskapoimu ultraa! Ristiriitaisia mielialoja sinkoili lapsesta ja miehestä ja kaikesta. Olin iloinen vauvasta ja samaa aikaa masentunut miehen lähdöstä. Työttömänä majostin yksinään kotona ja joka päivä yritin keksiä jotain tekemistä etten sekoaisi.
Oksettaa, asun vessassa , tyynyjen ja peiton kanssa, YKSIN!
Ensimmäiset liikkeet, IHANAA!!! Ne tuntuivat pienenä hivelynä alavatsassa. Olin jo ääneen sanomassa - Vauva liikkuu!!! Hölmö olo kun tajusin että ei ole ketään kenelle sanoa. ( Onneksi minulla oli hyvä ystävä kenelle pystyin puhumaaa, mutta se ei ole sama asia kun mies vierellä )
Suklaata, olisipa suklaata! Mielitekoja , kuka toisi illalla 5min ennen kaupan menoa kiinni levyn suklaata ja hieroisi kipeitä hartioita.
Nyyh, telkkarissa oli sellanen ohjelma ja siinä oli sellanen juttu ja se sitä ja tätä ja nyyh... Hormonit jyllää ja itkettää, kenen olkapäälle sitä nyyhkyttäisi.
AIKA PAINAVIA nämä vauvan sängyt ja hoitopöydät yms, joutuu varmaan soittamaan jonkun apuun. Olisipa kätevää kun mies ne kaikki kantaisi, samoin kuin ruoka ostokset kolmanteen kerrokseen.
Synnytysvalmennuksessa on sitten kaikkien yksin odottajien painajainen! Onnestaan muikeana pariskunnat kyöhnäävät vierekkäin, ja kääntyvät katsomaan ovelle, yksi vielä ilmoittautuu valmennukseen, YKSIN, minä..
Milloinhan se synnytys alkaa, ja millä sinne sairaalaan menee. Taksilla se on mentävä jos ei muuta kyytiä satu saamaan. Kukahan meidät sieltä hakee...
Supistukset ovat käyneet pahoiksi ja odottelen jokohan pääsisi kohta saliin. Tuskaa!!! Olispa mies joka lohduttaisi.
Ponnista!!!!! Ihana rääkäisy, ihana vauva! Siinä rinnan päällä! Tässä äiti oma pieni mussukkani! (missä isi?)
Vieraita ravaa osastolla ja iloisia pariskuntia vauvoineen osasto täynä. Isit paijaavat nyyttejään ja ylpeänä esittelevät isovanhemmille ja soittelevat sukulaisille.
Vihdoin kotona! Vauva huutaa yöt, koliikkia, en saa nukutuksi, kukaan ei ole pitelemässä huutavaa nyyttiä sen aikaa että kävisin suihkussa.
Hengissä selvittiin vauva-ajasta! Nyt kolmen äitinä voin sanoa että tuo aika elämästäni oli opettavaisinta, vaikeinta ja omalla tavallaan ihaninta.
Olkaa onnellisia te kenellä on siinä mies! Ja niille kenellä ei sitä ole, pyytäkää apua sitten kun nyytti syntyy! Selviätte varmasti hyvin, vaikka yh:n arki on vaikeaa ja raskasta välillä, se palkitsee! Saatte olle itsestänne ylpeitä!
Vastaukset 5
Vanhimmat
tässä miettimään...aikamoinen idiootti ollut sun eksäs...olen aina kunnioittanut yksinhuoltajia...ja kunnioitan nyt vaan enemmän...
Mä kunnioita myös yh-äitejä. Vaatii todella suurta rohkeutta ja ennen kaikkea kypsyyttä ottaa yksin harteilleen niin suuri asia, kuin lapsen synnyttäminen ja kasvattaminen. Sinäkin olet varmasti yksinhuoltajana joutunut kokemaan yhtä ja toista.
Kaikkea hyvää sinulle jatkossa, ja kaikille muillekin nykyisille tai tuleville yh-äideille! :)
miten kannustavasti kirjotettu :) Esikoista ootin osin yksin, osin ex miehen kanssa. (meillä oli on/offia toi suhde). Mut hyvin yksinäinen olin silloinkin, kun oltiin lasteni isän kans yhessä. Nyt ootan toista lasta yksin. Mies lähti alkuraskauden aikaan kävelemään ja erittäin hyvä niin! Kuullostaa noi sun tunteet niin hirmusen tutuilta. Kiitos kauniista sanoistasi :)
Todella kauniisti kirjoitettu. Teksti on varmasti täysin totta.
Mulla on ollut mies vierellä jo 4,5 vuotta ja odottaa hänkin jo kovasti pienen syntymää (rv37).
Tosiaan, jaksamista kaikille yksin, kaksin tai kolmisinkin odottajille!
Mulla on samanlaisia kokemuksia kun ei asuta lasteni isä kanssa yhdessä ja välillä tuntuu ettei sitä oikeasti kiinnosta mun olot ja mieliteot eikä sekään että millon oon viimeksi päässyt suihkuun... Voi että miten totta osasit kirjoittaa ja hienosti vielä! Liikuttaa oikeasti lukea tuollaista, kun kaikki on mullakin vielä niin tuoreessa muistissa ja nyt tässä jo toista odotan, saa nähdä onko kaikki samanlaista toisenkin kanssa. Mutta itse olen tieni valinnut, en valita, koska paras palkinto kaikesta on ihana nauru ja hymy ja halaus, niinkuin kaikki tietää! =)
Hirveästi voimia ja positiivisia ajatuksia kaikille yksinhuoltajille sekä niille jotka kuitenkin kantavat kaikesta vastuun yksin, vaikkeivät yksinhuoltajia olekaan! Olette kullanarvoisia =)