Joukko arabivaikuttajia koetti selvittää, miksi arabimaat ovat pudonneet maailman vauhdista. Rohkeassa raportissa puhutaan vaikeista asioista, mutta ei sentään islamista.
Aluksi vähän tilastotietoja:
Joka toinen arabinainen ei osaa lukea eikä kirjoittaa. Arabimaiden 280 miljoonaa asukasta saavat vuosittain luettavakseen vain noin 300 arabiaksi käännettyä kirjaa. Suomeksi kirjoja käännetään joka vuosi yli 2 000.
Useampi kuin joka toinen arabinuori haluaisi muuttaa ulkomaille. Työttömiä on jo 15 prosenttia työikäisistä.
Henkeä kohti lasketut tulot ovat 20 vuodessa kasvaneet niin hitaasti, että huonommin on mennyt vain Saharan etäläpuolisessa Afrikassa. Tällä vauhdilla arabikansalaiselta vie 140 vuotta tuplata tulotasonsa, kun se muualla maailmassa onnistuu alle kymmenessä vuodessa.
Miten ihmeessä arabimaista tulee tällaisia tietoja? Moni arabimaahan kylpee öljyssä. Niissä ei ole etnisiä konflikteja eikä luonnonkatastrofeja. Niillä on rikas kulttuurihistoria ja vahva kieliperinne.
Olivathan ne toki Euroopan siirtomaita, mutta siitäkin on aikaa, samoin kolonialismia seuranneista vallankumouksista. Kyllä muutamassa kymmenessä vuodessa olisi jo pitänyt päästä jaloilleen.
Ja silti:
Arabimaissa on tuskin lainkaan arvostettuja yhteiskunnallisia tutkimuslaitoksia. Vain 13 prosenttia nuorista jatkaa opiskelua peruskoulun jälkeen.
Arabimaissa on vähemmän internetyhteyksiä kuin Saharan eteläpuolisessa Afrikassa - vain 0,6 prosenttia arabeista käyttää nettiä.
Arabimaita hallitsee joukko itsevaltaisia kuninkaita ja presidenttejä.
Niiden vaalit ovat vitsi, niiden media parhaimmillaankin vain osittain vapaa.
Niissä on vähemmän naisia työelämässä ja parlamenteissa kuin missään muualla.
Mikä arabimaita oikein vaivaa?
Se on alkanut askarruttaa myös arabieliittiä, joka kokosi voimansa ja koetti selvittää arabimaiden tilaa. YK:n kehitysohjelman UNDP:n tuella syntyi suorasanaisin YK-raportti, joka arabimaista on koskaan tehty.
The Arab Human Development Report 2002 ilmestyi heinäkuussa. Raportin pani alulle jordanialainen nainen, entinen ministeri Rima Khalaf Hunaidi. Sen tekoa johti egyptiläinen sosiologi Nader Fergany, ja taustavoimiin kuului 20 kotimaissaan arvostettua arabivaikuttajaa.
Hanke on synnyttänyt kohua - ja kehuja - ympäri maailman, eihän se olisi voinut olla ajankohtaisempi.
Sen jälkeen kun Yhdysvallat sai kaadetuksi talebanien hallinnon Afganistanissa, maailma on alkanut vilkuilla Lähi-itään. Ja mikä ihme se on - tulivathan syyskuun 11. päivän kaapparit arabimaista.
Eniten on kiitelty raportin rehellisyyttä. Se ei tosiaankaan yritä kaunistella.
"Me haluamme heidän tuntevan, että tämä on heidän raporttinsa", selittää UNDP:n arabimaiden asiantuntija, palestiinalainen Dena Assaf, joka esitteli selvitystä tällä viikolla Helsingissä. Assaf on itsekin osallistunut työn valmisteluun.
Assafin mukaan arabimedia on jo reagoinut raporttiin laajalti ja myönteisesti. Keskustelua on syntynyt.
Edes raportin käyttämät, hyvin länsimaisilta tuntuvat "vapauden" mittarit eivät ole herättäneet suuremmalti närää.
"Ei kukaan halua sanoa, että on vapautta vastaan", Assaf pohtii. Hänestä raportin tarkoitus on kuitenkin auttaa arabeja - ei pelkästään hallituksia - huomaamaan, missä asiat ovat menneet väärin.
"Yritämme antaa arabeille toivoa ja neuvoja, miten he voivat kehittyä, vaikka he eivät voisikaan muuttaa autoritaarisia hallituksiaan."
Arabiraportin ehkä tärkein saavutus oli lausua ääneen, miten poliittisen vapauden puute, naisten sorto ja muusta maailmasta eristäytyminen rampauttavat arabimaita - nämä kolme asiaa nimetään arabimaailman pahimmiksi kompastuskiviksi.
Uutta tietoa raportissa ei juuri ole: päätelmät on tehty olemassa olevista YK-tilastoista. Vain nuorison asenteita selvitettiin kyselyllä.
Mutta tilastotietoja Arabiliiton 22 jäsenmaasta ja niiden 280 miljoonasta asukkaasta ei ole aikaisemmin tällä tavalla niputettu yhteen. Eikä niistä ole tehty näin vakuuttavia, selkeitä ja rehellisen oloisia päätelmiä.
Kuunnelkaa vaikka, mitä raportti sanoo koulutuksesta:
Koulutuksen saavutukset jopa perinteisin kriteerein mitattuina ovat arabimaissa yhä vaatimattomia, kun niitä verrataan muuhun maailmaan, jopa kehitysmaihin.
Pysähtyneisyyden ilmapiiriä pitäisi raportin mukaan ravistella: koulutuksen pitäisi sopeuttaa arabit nykyaikaan ja liittyä lujemmin elämään luokkahuoneen ulkopuolella.
"Näissä maissa on nyt . . . no, kunnianhimon puute, vaikka en haluaisikaan käyttää sitä sanaa", Dena Assaf sanoo varovasti.
Entä tiede? Teollisuuden tuotekehittely? Arabimaissa tieteelliseen tutkimukseen ja tuotekehittelyyn pannaan kovin vähän rahaa: 0,4 prosenttia bruttokansantuotteesta verrattuna vaikkapa Kuuban 1,26 prosenttiin - tai Suomen 3,3:een.
Tuleeko mieleen yhtään arabia, joka olisi saanut fysiikan tai lääketieteen Nobelin palkinnon?
"Kyllä heitä on, kun he pääsevät sopivaan ympäristöön. Pari vuotta sitten Nobelin kemian palkinnon sai egyptiläinen", muistuttaa Helsingin yliopiston arabian kielen emeritusprofessori ja islamin tuntija Heikki Palva.
Palvan mielestä uuden tiedon hankkimista ja hyväksymistä arabimaailmassa jarruttaa vahvasti uskontoon pohjautuva auktoriteettiusko.
"Islamia opetettaessa kerrotaan, että Koraani on täysin erehtymätön joka suhteessa. Tutkijoita arvostellaan hirveästi, jos heidän esittämänsä tieteelliset väittämät asettavat kyseenalaiseksi Koraanin arvovallan."
Mutta eihän Koraani pidätellyt keskiajan suuria arabiastronomeja ja arabimatemaatikkoja. Mitä arabeille oikein on tapahtunut?
Palva huokaisee hieman. "No, voi sanoa, että välissä on ollut pimeät vuosisadat 1300-luvulta 1800-luvulle. Arabit itse sanovat, että turkkilaisvallan aika 1400-luvulta tukahdutti tiedon valon."
Eikä sen jälkeen tulleita siirtomaavaltoja kiinnostanut alueiden ihmisten sivistäminen. Oli helpompi hallita sivistymättömiä.
Mutta entäs taiteet sitten? Eivät kai ne nyt uhkaa Koraania.
Raportin mukaan taiteissakin luodaan vähän uutta. Romaaneja syntyy harvakseltaan - egyptiläisillä on sentään 90-vuotias Naguib Mahfouz.
"Lukuharrastus on hyvin pientä. Kodeissa on erittäin vähän kirjoja. Arabimaailman suurimmat sanomalehdet, egyptiläiset Al-Ahram ja Al-Ahbar, ovat levikiltään vain Hesarin kokoisia. Kirjoille arabimaailma tarjoaisi valtavat markkinat, mutta kirjoista otetaan aika pieniä, muutaman tuhannen kappaleen painoksia."
"Sanoisin, että vapaan kansansivistyksen traditio on hyvin vähäinen", Palva muotoilee varovasti.
Aika synkältä kuulostaa. Sitä paitsi Palva taisi osua asian ytimeen, kun hän sanoi vapaan.
Kun arabitutkijat arvioivat kotimaitaan, he huomasivat, että kaikkein huonoimmin ne menestyivät mitattaessa juuri vapautta.
Reilu kymmenen vuotta sitten, 80- ja 90-lukujen vaihteessa, näytti siltä, että maailman yli pyyhkäisi jonkinlainen demokratiamyrsky. Kommunistihallintoja kaatuili siellä täällä, Burmassa kansa nousi sotilasjunttaa vastaan, Kiinassa nuoriso leiriytyi Tiananmenin aukiolle . . .
Mutta arabivaltoja demokratia ei saavuttanut.
Vallan siirto vaaleilla ei ole tavallinen ilmiö arabimaailmassa, kirjoittajat sanovat kohteliaasti.
Ei todellakaan. Saudien kuningashuone on hallinnut Saudi-Arabiaa jo sata vuotta ja Hashemiten suku Jordaniaa yli 80 vuotta. Tasavaltojakin näytetään hallitsevan kuin monarkioita: esimerkiksi Egyptissä, Syyriassa ja Irakissa valta on jo periytynyt tai on periytymässä isältä pojalle. Vain Kuwaitissa ja Qatarissa kansanedustajat valitaan vaaleilla.
Arabimaiden hallinnosta on raportista vaikea löytää hyvää sanaa. Virkamiehiä ei useinkaan nimitetä ansioiden perusteella, virkamieskunta on tehotonta, hallinto byrokraattista.
Ilmaisu- ja kokoontumisvapautta rajoitetaan tarkasti. Yhdessäkään arabimaassa ei ole aidosti vapaata mediaa. Kansalaisjärjestöjen työtä vaikeutetaan - eivätkä järjestöt itsekään ole kovin demokraattisia.
Eikä siinä kaikki. Pahin on naisten asema. Miten yhteiskunta voi menestyä, kun se jättää käyttämättä puolet väestön potentiaalista?
Silti raportti varoo puuttumasta islamin uskontoon, se puhuu vain perinteisistä arabikulttuureista ja arvoista. Sanaa islam ei mainita kertaakaan yli 130-sivuisessa tekstissä.
Miten ihmeessä ei, Dena Assaf, kun raportti muuten on niin avoin? Eikö uskonto, yhteiskuntien islamilaistaminen, vaikuta taustalla koulutuksessa ja tiede-elämässä? Naisten asemassa se kai nyt ainakin näkyy?
Assaf ei pidä kysymyksestä, hänestä syiden etsiminen islamista on länsimaalaisten tapa suhtautua arabimaihin, stereotypia.
"Me emme usko, että islam vaikuttaa kehitykseen. Mutta se, miten perinteinen kulttuuri tulkitsee uskontoa, näkyy kyllä vaikkapa naisten asemassa. Sitä paitsi islamin ottaminen mukaan olisi muuttanut raportin luonnetta", hän sanoo.
"Se on arka aihe. Raportti on kirjoitettu arabeille, ei ulkomaiselle yleisölle."
Voiko arabimaailman alennustilaan löytää historiallisia syitä? Voi, sanoo kansainvälisten suhteiden historiaa tutkinut dosentti Pertti Multanen Helsingin yliopistosta.
Toisen maailmansodan jälkeen arabimaille oli tärkeintä päästä eroon eurooppalaisista siirtomaaisännistä. Se oli nationalismin aikaa. Päämääränä oli kansojen, ei yksilöiden vapaus.
"Uudet kuningaskunnat omaksuivat hyvin perinteisen hallinnon brittimonarkian pohjalta. Tasavaltoja kiinnosti Itä-Euroopan sosialistinen malli, luotiin toisentyyppinen yksipuoluejärjestelmä", Multanen selittää.
"Tätä vaihetta elettiin 1990-luvun alkuun. Missä välissä olisi pistetty pystyyn kansalaisyhteiskuntaa? Ei sellaista voida tuoda ulkopuolelta."
Kansalaisyhteiskunnan sijaan siirtomaaisänniltä perittiin hyvin holhoava asenne kansalaisiin.
Multanen muistuttaa, että jatkuva konfliktien kierre on ollut taivaan lahja alueen yksinvaltaisille hallitsijoille.
Suurin näistä konflikteista on tietysti Palestiinan tilanne. Niin kauan kuin palestiinalaisten tulevaisuus on ratkaisematta, arabihallitukset voivat vedota siihen, kun niiltä vaaditaan uudistuksia. Ja jatkaa rahojen syytämistä sotilaalliseen varusteluun.
Palestiinan tilanne vie energiaa, jota tarvittaisiin kipeästi jo muihin asioihin. Se saa ihmiset jälleen kerran puimaan nyrkkiä joukossa, kun pitäisi, vihdoinkin, keskittyä vaatimaan yksilön vapauksia.
"Niin kauan kuin alue on epävakaa, UNDP:n raportin tavoitteita ei saavuteta. Ja nythän päällä on taas sodan uhka, jos USA hyökkää Irakiin", Multanen sanoo.
Aluksi vähän tilastotietoja:
Joka toinen arabinainen ei osaa lukea eikä kirjoittaa. Arabimaiden 280 miljoonaa asukasta saavat vuosittain luettavakseen vain noin 300 arabiaksi käännettyä kirjaa. Suomeksi kirjoja käännetään joka vuosi yli 2 000.
Useampi kuin joka toinen arabinuori haluaisi muuttaa ulkomaille. Työttömiä on jo 15 prosenttia työikäisistä.
Henkeä kohti lasketut tulot ovat 20 vuodessa kasvaneet niin hitaasti, että huonommin on mennyt vain Saharan etäläpuolisessa Afrikassa. Tällä vauhdilla arabikansalaiselta vie 140 vuotta tuplata tulotasonsa, kun se muualla maailmassa onnistuu alle kymmenessä vuodessa.
Miten ihmeessä arabimaista tulee tällaisia tietoja? Moni arabimaahan kylpee öljyssä. Niissä ei ole etnisiä konflikteja eikä luonnonkatastrofeja. Niillä on rikas kulttuurihistoria ja vahva kieliperinne.
Olivathan ne toki Euroopan siirtomaita, mutta siitäkin on aikaa, samoin kolonialismia seuranneista vallankumouksista. Kyllä muutamassa kymmenessä vuodessa olisi jo pitänyt päästä jaloilleen.
Ja silti:
Arabimaissa on tuskin lainkaan arvostettuja yhteiskunnallisia tutkimuslaitoksia. Vain 13 prosenttia nuorista jatkaa opiskelua peruskoulun jälkeen.
Arabimaissa on vähemmän internetyhteyksiä kuin Saharan eteläpuolisessa Afrikassa - vain 0,6 prosenttia arabeista käyttää nettiä.
Arabimaita hallitsee joukko itsevaltaisia kuninkaita ja presidenttejä.
Niiden vaalit ovat vitsi, niiden media parhaimmillaankin vain osittain vapaa.
Niissä on vähemmän naisia työelämässä ja parlamenteissa kuin missään muualla.
Mikä arabimaita oikein vaivaa?
Se on alkanut askarruttaa myös arabieliittiä, joka kokosi voimansa ja koetti selvittää arabimaiden tilaa. YK:n kehitysohjelman UNDP:n tuella syntyi suorasanaisin YK-raportti, joka arabimaista on koskaan tehty.
The Arab Human Development Report 2002 ilmestyi heinäkuussa. Raportin pani alulle jordanialainen nainen, entinen ministeri Rima Khalaf Hunaidi. Sen tekoa johti egyptiläinen sosiologi Nader Fergany, ja taustavoimiin kuului 20 kotimaissaan arvostettua arabivaikuttajaa.
Hanke on synnyttänyt kohua - ja kehuja - ympäri maailman, eihän se olisi voinut olla ajankohtaisempi.
Sen jälkeen kun Yhdysvallat sai kaadetuksi talebanien hallinnon Afganistanissa, maailma on alkanut vilkuilla Lähi-itään. Ja mikä ihme se on - tulivathan syyskuun 11. päivän kaapparit arabimaista.
Eniten on kiitelty raportin rehellisyyttä. Se ei tosiaankaan yritä kaunistella.
"Me haluamme heidän tuntevan, että tämä on heidän raporttinsa", selittää UNDP:n arabimaiden asiantuntija, palestiinalainen Dena Assaf, joka esitteli selvitystä tällä viikolla Helsingissä. Assaf on itsekin osallistunut työn valmisteluun.
Assafin mukaan arabimedia on jo reagoinut raporttiin laajalti ja myönteisesti. Keskustelua on syntynyt.
Edes raportin käyttämät, hyvin länsimaisilta tuntuvat "vapauden" mittarit eivät ole herättäneet suuremmalti närää.
"Ei kukaan halua sanoa, että on vapautta vastaan", Assaf pohtii. Hänestä raportin tarkoitus on kuitenkin auttaa arabeja - ei pelkästään hallituksia - huomaamaan, missä asiat ovat menneet väärin.
"Yritämme antaa arabeille toivoa ja neuvoja, miten he voivat kehittyä, vaikka he eivät voisikaan muuttaa autoritaarisia hallituksiaan."
Arabiraportin ehkä tärkein saavutus oli lausua ääneen, miten poliittisen vapauden puute, naisten sorto ja muusta maailmasta eristäytyminen rampauttavat arabimaita - nämä kolme asiaa nimetään arabimaailman pahimmiksi kompastuskiviksi.
Uutta tietoa raportissa ei juuri ole: päätelmät on tehty olemassa olevista YK-tilastoista. Vain nuorison asenteita selvitettiin kyselyllä.
Mutta tilastotietoja Arabiliiton 22 jäsenmaasta ja niiden 280 miljoonasta asukkaasta ei ole aikaisemmin tällä tavalla niputettu yhteen. Eikä niistä ole tehty näin vakuuttavia, selkeitä ja rehellisen oloisia päätelmiä.
Kuunnelkaa vaikka, mitä raportti sanoo koulutuksesta:
Koulutuksen saavutukset jopa perinteisin kriteerein mitattuina ovat arabimaissa yhä vaatimattomia, kun niitä verrataan muuhun maailmaan, jopa kehitysmaihin.
Pysähtyneisyyden ilmapiiriä pitäisi raportin mukaan ravistella: koulutuksen pitäisi sopeuttaa arabit nykyaikaan ja liittyä lujemmin elämään luokkahuoneen ulkopuolella.
"Näissä maissa on nyt . . . no, kunnianhimon puute, vaikka en haluaisikaan käyttää sitä sanaa", Dena Assaf sanoo varovasti.
Entä tiede? Teollisuuden tuotekehittely? Arabimaissa tieteelliseen tutkimukseen ja tuotekehittelyyn pannaan kovin vähän rahaa: 0,4 prosenttia bruttokansantuotteesta verrattuna vaikkapa Kuuban 1,26 prosenttiin - tai Suomen 3,3:een.
Tuleeko mieleen yhtään arabia, joka olisi saanut fysiikan tai lääketieteen Nobelin palkinnon?
"Kyllä heitä on, kun he pääsevät sopivaan ympäristöön. Pari vuotta sitten Nobelin kemian palkinnon sai egyptiläinen", muistuttaa Helsingin yliopiston arabian kielen emeritusprofessori ja islamin tuntija Heikki Palva.
Palvan mielestä uuden tiedon hankkimista ja hyväksymistä arabimaailmassa jarruttaa vahvasti uskontoon pohjautuva auktoriteettiusko.
"Islamia opetettaessa kerrotaan, että Koraani on täysin erehtymätön joka suhteessa. Tutkijoita arvostellaan hirveästi, jos heidän esittämänsä tieteelliset väittämät asettavat kyseenalaiseksi Koraanin arvovallan."
Mutta eihän Koraani pidätellyt keskiajan suuria arabiastronomeja ja arabimatemaatikkoja. Mitä arabeille oikein on tapahtunut?
Palva huokaisee hieman. "No, voi sanoa, että välissä on ollut pimeät vuosisadat 1300-luvulta 1800-luvulle. Arabit itse sanovat, että turkkilaisvallan aika 1400-luvulta tukahdutti tiedon valon."
Eikä sen jälkeen tulleita siirtomaavaltoja kiinnostanut alueiden ihmisten sivistäminen. Oli helpompi hallita sivistymättömiä.
Mutta entäs taiteet sitten? Eivät kai ne nyt uhkaa Koraania.
Raportin mukaan taiteissakin luodaan vähän uutta. Romaaneja syntyy harvakseltaan - egyptiläisillä on sentään 90-vuotias Naguib Mahfouz.
"Lukuharrastus on hyvin pientä. Kodeissa on erittäin vähän kirjoja. Arabimaailman suurimmat sanomalehdet, egyptiläiset Al-Ahram ja Al-Ahbar, ovat levikiltään vain Hesarin kokoisia. Kirjoille arabimaailma tarjoaisi valtavat markkinat, mutta kirjoista otetaan aika pieniä, muutaman tuhannen kappaleen painoksia."
"Sanoisin, että vapaan kansansivistyksen traditio on hyvin vähäinen", Palva muotoilee varovasti.
Aika synkältä kuulostaa. Sitä paitsi Palva taisi osua asian ytimeen, kun hän sanoi vapaan.
Kun arabitutkijat arvioivat kotimaitaan, he huomasivat, että kaikkein huonoimmin ne menestyivät mitattaessa juuri vapautta.
Reilu kymmenen vuotta sitten, 80- ja 90-lukujen vaihteessa, näytti siltä, että maailman yli pyyhkäisi jonkinlainen demokratiamyrsky. Kommunistihallintoja kaatuili siellä täällä, Burmassa kansa nousi sotilasjunttaa vastaan, Kiinassa nuoriso leiriytyi Tiananmenin aukiolle . . .
Mutta arabivaltoja demokratia ei saavuttanut.
Vallan siirto vaaleilla ei ole tavallinen ilmiö arabimaailmassa, kirjoittajat sanovat kohteliaasti.
Ei todellakaan. Saudien kuningashuone on hallinnut Saudi-Arabiaa jo sata vuotta ja Hashemiten suku Jordaniaa yli 80 vuotta. Tasavaltojakin näytetään hallitsevan kuin monarkioita: esimerkiksi Egyptissä, Syyriassa ja Irakissa valta on jo periytynyt tai on periytymässä isältä pojalle. Vain Kuwaitissa ja Qatarissa kansanedustajat valitaan vaaleilla.
Arabimaiden hallinnosta on raportista vaikea löytää hyvää sanaa. Virkamiehiä ei useinkaan nimitetä ansioiden perusteella, virkamieskunta on tehotonta, hallinto byrokraattista.
Ilmaisu- ja kokoontumisvapautta rajoitetaan tarkasti. Yhdessäkään arabimaassa ei ole aidosti vapaata mediaa. Kansalaisjärjestöjen työtä vaikeutetaan - eivätkä järjestöt itsekään ole kovin demokraattisia.
Eikä siinä kaikki. Pahin on naisten asema. Miten yhteiskunta voi menestyä, kun se jättää käyttämättä puolet väestön potentiaalista?
Silti raportti varoo puuttumasta islamin uskontoon, se puhuu vain perinteisistä arabikulttuureista ja arvoista. Sanaa islam ei mainita kertaakaan yli 130-sivuisessa tekstissä.
Miten ihmeessä ei, Dena Assaf, kun raportti muuten on niin avoin? Eikö uskonto, yhteiskuntien islamilaistaminen, vaikuta taustalla koulutuksessa ja tiede-elämässä? Naisten asemassa se kai nyt ainakin näkyy?
Assaf ei pidä kysymyksestä, hänestä syiden etsiminen islamista on länsimaalaisten tapa suhtautua arabimaihin, stereotypia.
"Me emme usko, että islam vaikuttaa kehitykseen. Mutta se, miten perinteinen kulttuuri tulkitsee uskontoa, näkyy kyllä vaikkapa naisten asemassa. Sitä paitsi islamin ottaminen mukaan olisi muuttanut raportin luonnetta", hän sanoo.
"Se on arka aihe. Raportti on kirjoitettu arabeille, ei ulkomaiselle yleisölle."
Voiko arabimaailman alennustilaan löytää historiallisia syitä? Voi, sanoo kansainvälisten suhteiden historiaa tutkinut dosentti Pertti Multanen Helsingin yliopistosta.
Toisen maailmansodan jälkeen arabimaille oli tärkeintä päästä eroon eurooppalaisista siirtomaaisännistä. Se oli nationalismin aikaa. Päämääränä oli kansojen, ei yksilöiden vapaus.
"Uudet kuningaskunnat omaksuivat hyvin perinteisen hallinnon brittimonarkian pohjalta. Tasavaltoja kiinnosti Itä-Euroopan sosialistinen malli, luotiin toisentyyppinen yksipuoluejärjestelmä", Multanen selittää.
"Tätä vaihetta elettiin 1990-luvun alkuun. Missä välissä olisi pistetty pystyyn kansalaisyhteiskuntaa? Ei sellaista voida tuoda ulkopuolelta."
Kansalaisyhteiskunnan sijaan siirtomaaisänniltä perittiin hyvin holhoava asenne kansalaisiin.
Multanen muistuttaa, että jatkuva konfliktien kierre on ollut taivaan lahja alueen yksinvaltaisille hallitsijoille.
Suurin näistä konflikteista on tietysti Palestiinan tilanne. Niin kauan kuin palestiinalaisten tulevaisuus on ratkaisematta, arabihallitukset voivat vedota siihen, kun niiltä vaaditaan uudistuksia. Ja jatkaa rahojen syytämistä sotilaalliseen varusteluun.
Palestiinan tilanne vie energiaa, jota tarvittaisiin kipeästi jo muihin asioihin. Se saa ihmiset jälleen kerran puimaan nyrkkiä joukossa, kun pitäisi, vihdoinkin, keskittyä vaatimaan yksilön vapauksia.
"Niin kauan kuin alue on epävakaa, UNDP:n raportin tavoitteita ei saavuteta. Ja nythän päällä on taas sodan uhka, jos USA hyökkää Irakiin", Multanen sanoo.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Luin tuon tekstin kesällä Hesarista. On pitänyt välillä heittää juttu keskusteluun, mutta on jäänyt. Minusta tuo raportti oli hyvä juttu. On aika katsoa peiliin eikä vain, kuten helposti tehdään, syyttää länsimaita.
Tekstissä ihmetellään, kun raportti ei kajoa islamiin. Miksi pitäisi? Eihän islam estänyt monisatavuotista tieteiden ja taiteiden kukoistusta 1300-luvulle asti. Stagnaatiotila, jota tässä tekstissä esitetään 1300-1800-l. jatkuu itse asiassa, vaikka pahin pysähdys jäi 1800-luvulle.
Mielestäni islam voisi olla apuväline näiden tekstissä mainittujen ongelmien ratkaisemiseen, kun islamiakin aletaan katsoa sen lähteitten, ei stagnaation kautta.
Miten islam edistää ihmisen vapaata ajattelua? Konkreettisia esimerkkejä?
...että kun valtioita johdetaan uskonnolliselta pohjalta (tai käytetään uskontoa vallan välineenä), ollaan samassa tilassa, kuin Eurooppa oli pimeällä keskiajalla - katolisen kirkon sanellessa mitä saa ajatella ääneen ja mitä ei.
Koraani sisältää aina käsityksen uskonnosta myös maallisen vallan välineenä - esim. kriminalisoidessaan islamista luopumisen.
Uusi Testamentti Raamatussa puolestaan on sikäli ajattelun vapauden pohjalta parempi usko(nto), että se kehottaa rakastamaan myös "langennutta", islam lienee kovempi uskonto, joka tukahduttaa sitä toisin kuin valtaeliitin toimesta tulkitsevien mielipiteet.
Myös tietynlainen kunnioitus toisia kulttuureja kohtaan puuttuu islamista - samoin kuin rakkauden unohtavasta fundamentalistisesta kristillisyydestäkin. Omaa ajattelua pitäisi levittää pakolla.
Oikea ajattelun vapaus lähtee aina toisen ihmisen kunnioittamisesta ja sen hyväksymisestä, että hän voi olla eri mieltä ja uskoa eri tavoin. "Oikeaa uskoa" ei voi levittää, ellei rakasta toista ihmistä - hänen uskonnostaan ja mielipiteistään huolimatta. Tämä tahtoo unohtua kaikissa institutionalisoituneissa uskonnoissa... yksilötasolla toiminee paremmin, josta sitten yhteiskunnallinenkin vapaus ja edistys voi kummuta (tai sitten ahneus ja materialismi samalla... mitä ilmenee kaikissa yhteiskunnissa)
hyvä analyysi arabeista, jotka todella voidaan verrata asiallisesti islamiin.
(vrt Neuvostoliitto / kommunismi, joista myös kiellettiin kommunismin olo)
Kunnon muslimin on luettava päivittäin koraania (osannee ulkoa muutamassa kuukaudessa), rukoiltava väh 5 krt ja taas luettava korania.
Olisikohan herjausta, jos ihmettelen, että sen ulkoalukemisen sijasta ottaisi käteensä hieman muutakin luettavaa?
Kuten esim Herra Taha ei "ehtinyt" lukemaan EUn agendaa. Tuomitsi vaan suoralta kädeltä!
MIKSI on annettu määräys 260 kertaa vuodessa rukoilla?
Oma luuloni on, että silloin ei ehdi miettiä hallitsijan motiiveja..
Kuinka paljon ihminen oppisi sinä aikana vaikka ymmärtämään vierasta kieltä, jos puolet, eli 130 oppimistuokiota siihen käyttäisi?
Mikä sitten on todellista siinä rukousautomaatiossa? Tuttavani kyllä kertoi ettei jaksa joka kerta muuta kuin "näön vuoksi". Ja yksin kotona tahtoo unohtua..
Työpaikallani ei yksikään muslimi ole jättänyt tämän ramadan aikana syömättä...
Pelkäävät tosin toisia muslimeja.
Miksi siis eivät pelkäisi mainitsemissasi arabeissa?