oma jaksminen ottaa

Teillä todella tuntuu olevan vilskettä!! En osaa muuta sanoa kuin voimia!
Meillä poika vasta kohta 4v ja nyt alkanut tekemään kovasti ilkeyksiä ja on koko ajan vahdittava. Muutaman viikon sisällä on mm. nakellut puolet ison kukkapurkin mullasta olohuoneen lattialle, kaatanut ja levittänyt kolmen pienen kukkapurkin KOSTEAN mullan olohuoneen vaalealle kangas sohvalle (nyt kaikki kukat poistettu), Puottanut kahvinkeittimen pannun lattialle joka meni pirstaleiksi, kaatanut monta litraa mehua pöydälle, levittänyt puolipussia jauhoja lattialle, sotkenut tummalla huulipunalla kangas-sohvan käsinojan (kuka tietää mistä punan löysi..), rikkonut muutaman juomalasin, kaatanut useamman ruoka-annoksensa päälle maidot kun ei tahtonut syödä ruokaa, nakellut hammastikkuja parisänkyyn.. tuossa muutama mitkä mieleen tuli. Poika on aika vahvasti autistinen, käytöksestä en nyt muuten jaksa alkaa kirjoittamaan. Erityislapsen vanhemmilla on tosi rankkaa, kaikki eivät sitä ymmärrä kun eivät ole näkemässä ja kokemassa sitä joka päiväistä arkea. Olisiko teillä mahdollisuutta hakea tukiperhettä? (perhe johon lapsi voi mennä esim. kerran kuussa viikonloppu hoitoon jotta vanhemmat saavat levähtää ja antaa aikaa muille lapsille) Meille lääkäri siitä puhui ja varmaan syksyllä laitetaan hakemus.
Voimia teille kovasti ja yritä saada miehesi ymmärtämään että tarvitset myös hänen apuaan, palat loppuun muuten ihan varmasti!!

Raivokohtauksiin meillä käytetään monia keinoja raivon laadusta riippuen. Esim:

1) jos tuntuu, että pojalla on virtaa louskuttaa leukoja ja loukata toisia, niin silloin on energiaa ottaa pieni spurtti pururadalla. Sinne siis vien ukon ja reipasta kävelyä niin kauan ku suu jaksaa louskuttaa. Joskus ollaan selvitty jopa yhdellä kierroksella ( 2 km ), toisinaan taas huitaistaan toinen perään.Kotimatkalla onkin hiljainen mies mukana ja itkun tuherrus kuuluu takapenkiltä. Jos kuitenkin käy niin, että möly jatkuu kotona, niin varoitus uudesta reissusta riittää nykyään. ennen ei kyllä riittänyt. Ja reissu toistettiin. Kotimatkalla sitten sovittiin jo mitä tapahtuu kun mennään kotia. Eli ilman suukkoa ja halia nukkumaan. Suihkun kautta tosin ja anteeksi pyynnöt päälle. Minä en pyydä anteeksi. Selitän kyllä tarkoin,miksi minun ei tarvitse niin tehdä.

2) HOLDING!!! Jos sana ja varoitukset ei tehoa ( 3 kpl ), poika jatkaa uhittelua ja on selkeästi satuttamassa joko itseään ja toista niin silloin "lattiaan". Vatsalleen, kädet tiukasti selän taakse ja polvien päälle istumaan painoksi, niin ettei poika pääse potkimaan eikä satuttamaan itseään tai minua. Mahallaan pidän pojan siksi, ettei pystyisi sylkemään silmilleni. Siinä lattiassa ja otteessa alistettuna kaiken kiroilun ja uhittelun, vikinän ja valituksen keskellä selitän miksi ollaan tässä tilanteessa ja kenen edoilla nyt edetään. Kyllä siinä katoaa nopeasti "iso mies" ja tilalle tulee se pieni arka ja suloinen poika, jolla nyt sattuu olemaan adhd. Pidän lattiassa vaikka tunnin jos vaan suu jaksaa käydä ja mies rimpuilee. Siinä virtaa hiki myös minusta taiteillessa niin etten satuta poikaa omalla istuma - asennollani. Yleisin "irtipääsyvirsi" on se, että sattuu sinne ja sattuu tänne, on jano, on hiki, joku painaa jossain tai ei kulje happi.Ja poika senkun venkuloi ja kiemurtelee. Meillä saa valittaa ja vinkua, mutta irti ei pääse ennen kuin ollaan rauhoituttu ja kuunneltu mitä aikuisella on ollut sanottavana. Poika kyllä tietää, että irti pääse olemalla hiljaa hetken ( n. 1min ), eli inahtamatta, kiemurtelematta. Jokaisesta sanasta / liikkeestä alkaa aika alusta. ! minuutti hiljaa aloillaan.
Oma rauhallisuus on tärkein. Koko ajajn täytyy muistaa kertoa miksi toimin niin kuin toimin. Ja myös se, etten ole vihainen pojalle, vaan surullinen niistä asioista mitä on tehnyt. Tilanne laukeaa pojan itkuun ja rauhoittumiseen. Siitä sitten ylös, suihkuun ja pieni yksinäinen tuokio jonka jälkeen menen kysymään onko kaikki hyvin ja asia käydään läpi. Niin ja pyydetään anteeksi, minä myös selittäen käytökseni tarkoituksen. Tarkoitus ei ole satuttaa lasta, vaan suojella häntä tekemästä vahinkoa itselleen tai toisille. Lapselle on myös tässä tilanteessa tärkeää kuulla, että rakastan hähtä ihan yhtä paljon kuin muitakin sisaruksista ja että hän on ihan äärettömän tärkeä ja kallisavoinen.

3)Kiukun ohittaminen huumorilla. Sillä selvitään monesti nykyään ja saadaan tavallaan ärsyyntymisen aihe unohtumaan siirtämällä pojan huomio omasta pahasta olosta pois.

Jos joku luulee, että nautin "julmuudestani" niin on väärässä ja pahasti.
Ei tosiaan ole helppoa olla "pahoinpitelijä - äiti" niin kuin poikani asian ilmaisee, mutta ohjeita holdingiin saatiin lasten pyk.sairaalasta osastohoitojakson jälkeen ja varmasti on laillinen asia ja saa käyttää uhmakkaaseen lapseen jos muu ei auta. Joskus on poika pyöräytetty mattoonkin jos ei ole muuten voimat riittäny.
Kaikessa tässä on tärkeintä se, että "rangaistukset" suoritetaan paikkaan ja aikaan katsomatta. Olkoonkin kyseessä ne vaarin 80 vuotis juhlat tai naapurin Hilkan häät. Kyllä siellä jossain on sen verran mettää, jossa voi lasta juoksettaa. Meillä jopa sopparilla poika pisteli reippaasti kesken ruokailun parin kilsan lenkin, kun alko louskutus käymään eikä sana mennyt lähellekkään korvienväliä. On sitä juostu ukkosellakin ja pakkasessa umpihankea.

Olen yksinhuoltaja, erosimme lasten isän kanssa n 6 vuotta sitten. Perheeseeni kuulu 2 pojan isompaa sisarusta. Heillä ei ole ADHDta kummallakaan.
Voit vaan kuvitella millainen rytinä ja pauke meillä on kun eletään vaihetta jolloin mikään ei ole hyvin pojan elämässä. Nykyään rytisee jo harvemmin, mutta silti.Johan tässä 5 vuotta menikin oppeja harjoitellessa ja omaa julmuutta itkiessä. Ei ole ketään kenen kanssa jakaa voimavaroja tai vuorotella jos on väsy. Täytyy vaan jaksaa pitää rajoista ja johdonmukaisuudesta kiinni ja aina se ei ole edes helppoa. Tulee sanottua asioita ja annettua kaiken maailman kieltoja joita sitten illalla itken ja pyydän anteeksi.
Miten nämä muut lapset jaksavat tätä meidän normaali arkea? Kukahan heitä tukisi ymmärtämään veljensä sairautta ja oireilua kun minä en siihen kykene. Kuka "terapiois" heitä kun ei ole sitä diagnoosia millä sen terapian saisi. kukahan minusta jakaisi heille osasen silloin kun he minua tarvitevat? Minua on vain yksi, en voi jakautua tai asettaa heitä veljensä raivon kohteeksi antamalla pojan tehdä niin kuin tekee.Rajat on asetettava. Mitenhän saisi kelloon vaikka 3 tuntia lisää? Sisarustunnit, joilloin vain nämä kaksi olisivat yksin minun huomioni kohteena.

Onneksi kesä tulee ja poika sisaruksineen lähtee kesäperheeseen viikoksi. Saan NUKKUA TAI OLLA VAAN TEKEMÄTTÄ EDES RUOKAA ITSELLENI

En valita.... ehkä. Koville tämä ottaa, mutta jalat on maassa ja oma pää suht järissä. Niin ja huumoria ja rakkautta ei kotoa puutu. Ei kyllä puutu meteliäkään.


Voitteko kuvitella. Mielestäni maailman kaunein ääni on kolme kuorsaava lasta jotka nallukat kainaloissaa valmistautuvat seuraavan päivän taistoihin. On minulla vaan ihanat lapset ja minäkin olen itseasiassa aika sissi naiseksi :)

Voimia sinulle!

Ihmettelen kovasti, eikö poika ole saanut muita diagnooseja kuin tarkkaavaisuushäiriön? Tarkkaavaisuushäiriötä ei KELA yksin oikein ota todesta, vaikka se on voi äärimmillään olla juuri kuvailemaasi pyöritystä. Suosittelisin yhteyden ottamista lääkäriin ja keskustelemista hänen kanssaan diagnoosiasiassa ja lääkityksessä.

Lääkityksen hakeminen ei ole helppoa, mutta minusta on kyllä todella tärkeää, että pyrkisitte sellaisen saamaan. Helppoa ei ole lääkekokeilujen kanssa. Takapakkien kokeminen ei todellakaan ole helppoa. Mutta sitten kun lääkitys toimii, voi vanhempi olla ehkä pikkiriikkisen luottavaisemmmin mielin.

Kysy lääkäriltä, että miten paljon eri lääkkeissä on varaa nostaa annoksia. Tuli vain mieleen, että poikasi äärimmäisen hyperaktiivinen käyttäytyminen voisi johtua äärimmäisen hitaasta aivotoiminansta. Jos korkeammat annokset toimisivatkin paremmin. Aikuisia suuremmat annokset lapsilla eivät ole ollenkaan outoja.

Lääkärin kanssa pitää ottaa puheeksi myös oma jaksamisesi. Tarkkaavaisuushäiriön ympärillä on monesti paljon "siloittelua", ongelmia ei osata kuvata tarpeeksi realistisesti, ei uskalletakaan. Tämä ei auta avun tarpeessa olevia vanhempia. Vaikka avun hakeminen lapsellekin on tärkeää, vanhempienkin tulee kuuunnella omaa sisintään.

Olen kiinnostunut pojan isästä. Kirjoitit, että hän kyllästyi ja sinulle jäi rajoista kiinni pitäminen.

Joku saattaisi lukea tämän tuntien syvää ymmärrystä isää kohtaan. Omalla tavallani niin ajattelen minäkin, mutta silti annan hieman toisen näkökulman:

Isä heitti hanskat tiskiin, koska hänellä on kana kynittävänä itsellään. Hän näkee pojassa heijastumia omasta minästään ja se tekee kipeää. Tunteiden kanssa on vaikeaa työskennellä, kun niistä on niin vaikea puhua ylipäänsä. Äkkipikaisuudella saa anteeksi; mä oon sellanen kuumakalle.

Pojan isän on mahdotonta ymmärtää, miksi poika käyttäytyy, kuten käyttäytyy. "Onhan sillä nyt diagnoosi ja lääkitystäkin on kokeiltu, mutta silti se on niin päätöntä. Miksi se ei vois lopettaa jo? Mulla on takki niin täynnä, että kun vain kuulenkin jotakin pojan taholta, mulla kiehahtaa päässä."

Olenko yhtään oikeilla jäljillä?

Ystävällisin terveisin
Jaana.K.