Olen miettinyt viime päivinä mitä anteeksiantaminen tarkoittaa, enkä ole ihan varma. Mitä se sinusta tarkoittaa?
Esimerkiksi tilanteessa jossa sinua on loukattu ja toinen sanoo anteeksi tai olen pahoillani.
Onko anteeksiantaminen sitä että refleksinomaisesti sanoo "saat anteeksi" tai "ei se mitään"? Sellasessa tilanteessa voisi ollakin, jossa loukkaus ei ole kovin paha ja toinen ihan selkeästi on tehnyt jotain vahingossa tai tietämättään, esim. astunut varpaillesi.
Mutta mitä jos loukkaus on syvempi? Onko anteeksiantaminen sitä, että ymmärtää miksi toinen toimi niinkuin toimi? Esim. "hän on inhimillinen ja heikko kuten me kaikki". Mutta mitä jos ei ole varma miksi toinen teki niinkuin teki? Jos miettii, ymmärtääkö hän itse tekonsa vai onko anteeksipyytäminen vain oman edun tavoittelua ja yritys päästä eteenpäin hankalasta tilanteesta?
Ja vaikka jollain tasolla ymmärtäisikin toisen toimintaa, niin silti loukatuksi tulemisen tunteen herättämä viha ei poistu vaan nousee aina hetkittäin. Sitten herää ajatus että miksi väen vängällä pitää olla tekemisissä ihmisen kanssa, joka on loukannut. No, koska pidin hänestä joskus paljon. Ja toisaalta eikö se ole eräänlaista ikuista pakoa, jos aina vain jättää taakseen.
Onko anteeksi antaminen sitä että unohtaa toisen teon? Ei varmaankaan. Tai voiko syvää loukkausta edes unohtaa? Ja miten olla tällaisen ihmisen kanssa tekemisissä kun aina muistaa sen loukkauksen, tai se pulpahtaa pintaan aina välillä.
Mistä tietää että on antanut anteeksi jollekulle ihmiselle?
Tai ehkä minun pitäisikin itse pyytää anteeksi tältä minua loukanneelta ihmiseltä? Kysyä onko hän antanut anteeksi minulle. Ilmeisesti loukkasin häntä, koska hän sitten loukkasi minua. Minä en ole ikinä pyytänyt häneltä anteeksi. (En ole ihan varma mitä pyydän anteeksi, mutta ehkä sitä voisi kokeilla.)
Vastavuoroisuutta?
Esimerkiksi tilanteessa jossa sinua on loukattu ja toinen sanoo anteeksi tai olen pahoillani.
Onko anteeksiantaminen sitä että refleksinomaisesti sanoo "saat anteeksi" tai "ei se mitään"? Sellasessa tilanteessa voisi ollakin, jossa loukkaus ei ole kovin paha ja toinen ihan selkeästi on tehnyt jotain vahingossa tai tietämättään, esim. astunut varpaillesi.
Mutta mitä jos loukkaus on syvempi? Onko anteeksiantaminen sitä, että ymmärtää miksi toinen toimi niinkuin toimi? Esim. "hän on inhimillinen ja heikko kuten me kaikki". Mutta mitä jos ei ole varma miksi toinen teki niinkuin teki? Jos miettii, ymmärtääkö hän itse tekonsa vai onko anteeksipyytäminen vain oman edun tavoittelua ja yritys päästä eteenpäin hankalasta tilanteesta?
Ja vaikka jollain tasolla ymmärtäisikin toisen toimintaa, niin silti loukatuksi tulemisen tunteen herättämä viha ei poistu vaan nousee aina hetkittäin. Sitten herää ajatus että miksi väen vängällä pitää olla tekemisissä ihmisen kanssa, joka on loukannut. No, koska pidin hänestä joskus paljon. Ja toisaalta eikö se ole eräänlaista ikuista pakoa, jos aina vain jättää taakseen.
Onko anteeksi antaminen sitä että unohtaa toisen teon? Ei varmaankaan. Tai voiko syvää loukkausta edes unohtaa? Ja miten olla tällaisen ihmisen kanssa tekemisissä kun aina muistaa sen loukkauksen, tai se pulpahtaa pintaan aina välillä.
Mistä tietää että on antanut anteeksi jollekulle ihmiselle?
Tai ehkä minun pitäisikin itse pyytää anteeksi tältä minua loukanneelta ihmiseltä? Kysyä onko hän antanut anteeksi minulle. Ilmeisesti loukkasin häntä, koska hän sitten loukkasi minua. Minä en ole ikinä pyytänyt häneltä anteeksi. (En ole ihan varma mitä pyydän anteeksi, mutta ehkä sitä voisi kokeilla.)
Vastavuoroisuutta?
Vastaukset 18
Vanhimmat
Tiedän antaneeni anteeksi silloin, kun minulla on hyvä, rentoutunut ja levollinen olo jonkun ihmisen seurassa. Vaikka hän olisi tehnyt joskus mitä - fyysistä tai henkistä väkivaltaa.
Joskus on vain se tunne, että hän ei voinut sille mitään ja haluan syystä tai toisesta jatkaa ihmissuhdetta, josta koen jotakin näin saavani.
Refleksinomaista anteeksiantoa en pidä minään. Jos en antaisi jollekin anteeksi hänen toimintaansa minua kohtaan, en ikinä antaisi itseni sanoa "ei se mitään". Syvä loukkaus voi vaikuttaa ihmisen koko elämään sittemmin perhosefektinä, kuten kaikki tietävät. Vaikutuksen voi toki omilla toimillaan katkaista, päästä siitä ylitse.
Se kai on osaksi merkityksellistä, että ihminen itse ymmärtää oman tekonsa. Että anteeksipyytäminen ei ole oman edun tavoittelua ja yritystä saada rääkättävä lähde takaisin elämäänsä.
Mutta olen huomannut, että tuo ei ole välttämätöntä. Esimerkiksi ihminen joka aiheuttaa lähiympäristölleen vuosien mittaisen kroonisen fyysisen väkivallan ja raivokohtausten uhan, ei välttämättä tule koskaan ymmärtämään miten se on vaikuttanut muihin kuin itseensä. Tyyliin "mullahan se oli paha olo eikä teillä". Joskus olen pystynyt antamaan jälkikäteen anteeksi pitkittyneitäkin pahan olon jaksoja, kun vain olen tajunnut, että se ihminen ei kerta kaikkiaan ole pystynyt ajattelemaan kuin itseään.
Tahallista henkistä väkivaltaa en minä pysty antamaan anteeksi, koska kaikki mihin liittyy henkinen mobbaus, kontrolli ja ylivaltaan pyrkiminen on TIETOISTA eikä ilmennä HEIKKOUTTA vaan pyrkimystä vahvuuteen. Sellaisissa tilanteissa oma vihani ei poistu kokonaan, vaan herää samaa nähdessäni aina uudestaan. Näissä tapauksissa en tosin näkisi mitään syitä anteeksipyytämiseen enkä antamiseen, koska en pitänyt kyseisestä henkilöistä muutenkaan ja olen helpottunut siitä, että tarvitse enää katsella ja kuunnella heidän omahyväisiä pärstöjään.
Syvää loukkausta ei voi unohtaa mielestäni, koska sillä on oma perhosefektinsä moneen asiaan. Joskus perhosefektin energia on sitten kulunut loppuun. Onko silloin unohtanut ja mennyt riittävästi eteenpäin ja muualle, toivottavasti.
Omasta kokemuksesta, mielestäni sellaisen ihmisen kanssa ei voi olla koskaan rennosti ja iloisena tekemisissä, koska sen kohtelun muistaa aina. Kerran annoin anteeksi henkisen väkivallan - kohdatakseni jatkossa samaa uudestaan ja suuremmassa mittakaavassa. Jälkikäteen ajattelen, että olisi kannattanut antaa olla. Jos saat jostakin ihmisestä ensi tapaamisella huonon intuition, siihen olisi kannattanut uskoa.
Tällaisia.
oikeastaan ajattelen, että huonon ihmissuhteen uudelleen lämmittäminen on samankaltaista kuin huonon parisuhteen uudelleen lämmittäminen. Samat ongelmat tulevat aina uudestaan vastaan, joskus pahempina.
Ihmisillä voi olla toki erilaisia tarpeita, mikä saa aikaan sen, että jonkun mielestä ihmissuhde voi olla kurja samalla kun toinen käyttää sitä vahvistaakseen egoaan.
Esimerkiksi narsistin ja läheisriippuvaisen ihmissuhde lienee narsistin mielestä loistava. Kun lukee narsisteja tavanneiden ihmisten kertomuksia, monilla vaikuttaa olevan se ongelma, että narsisti ei halua päästää tosita "pakoon" tai ei myönnä lainkaan ihmissuhteen päättyneen, vaikka toinen olisi esimerkiksi uudessa parisuhteessa. Mutta tämä mennee sivupoluille.
*Takaiskuille, kyvyttömyys antaa anteeksi loukkauksia sekä taipumus kokemusten vääristymiseen tulkitsemalla toisten neutraalit tai ystävälliset teot vihamielisiksi tai halveksiviksi*
Minä en kykene rakastamaan ilman vihantunteita. Minä en pysty anteeksiantamaan ilman neuvonpitoa siitä kuka mitäkin teki ja kenelle.
Aina voi jättää eriävän mielipiteen, jäävätä itsensä ... mutta anteeksianto tuntuu silkalta höllältä luovuttamiselta
Itseni vuoksi vältän väärinymmärryksiä, koskapa en ole tarpeeksi hedonistinen, narsistinen, enkä kyvykäs anteeksiantoon ilman perusteluja.
Ja jos itse on tullut kaltoinkohdelluksi toisten loputtoman ymmärtämättömyyden vuoksi - niin on ihan reilua ja oikeutettua tuntea kostonhimoa
Jos itse ymmärrän ja pyrin sovittamaan, mutta en saa väärinkäsitystä ( niistähän todelliset riidat yleensä alkavat ) ...selvitettyä, voin antaa piut paut sille vastapuolelle ... unohtaa koko anteeksiannon.
En pyydä keneltäkään anteeksi, enkä anna kenellekään anteeksi.
Hoidan asiat hiukka monimutkaisemmalla tavalla.
Lempikappaleeni: Fränkki Sinatra: I di it my way- and I like it!
Koska olisi itseä kohtaan vääryys olla ymmärtämättä ... Yritän yhä sovitella itseäni tänne ... elän ... en siis voi muuta kuin yrittää sovitella, ratkoa ongelmia ja välttää ... kaikin kyvyin sosiaalisia kontakteja ... IRL ... ihmisten kanssa, jotka ovat syystä tai toisesta "täyttä ymmärrystä vailla".
Itseäni kohtaan olen aikas armollinen ja vertaisiani.
Minulle anteeksianto on sovitusta. Jos asiat eivät selviä sovittelemalla - en minä voi antaa anteeksi
Anteeksi,
Anteeksi antaminen on sitä, että luopuu kosto-tyyppisestä ajattelusta.
Destruktiivista katkeruutta - mikä on tosi typerääkin. Joten ainakin minun näkökulmasta katsottuna anteeksi antaminen jopa viisasta ja sen pitäisi olla kunnia-asia, ei mikään heikkouden ilmenemismuoto.
Joskus törmää näihin 'en anna ikinä anteeksi' ihmisiin ja silloin tulee mieleen ajatus 'omapa on ongelmasi'. Mitä hyötyä on katkeruudesta, vihasta tai muusta sen sellaisesta negatiivisesta painolastista? Sekö, että sitä voi sitten käyttää poltoaineena, kun sattuu menemään hermot. No, oma on asiasi, minusta vain on fiksua antaa anteeksi -itsensä vuoksi, jos se olisi vain toisen vuoksi, niin eihän siinä olisi mitään mieltäkään (se ei vapauttaisi).
Olisiko syy siinä, että ihminen on niin itsekeskeinen, että tuntee vain loukkauksen, mutta ei ymmärrä tehdä muuta kuin olla huonolla tuulella. tai kostaa ,joka ei auta.(Hammurabin lakia)
Koston seuraus on kaksi rikkinäistä ihmistä.
Anteekisiantamattomuus johtaa, että molemmat elävät rikkinäisinä.
Anteeksiantava eheytyy ennen pitkää.
Loukkaaja joutuu "oman tyhmyytensä vangiksi"
Jos pyytää anteeksi ja toinen ei anna anteeksi, niin pyytäjä eheytyy ja lopuksi unohtaa:
Anteeksi antamaton voi huonosti ja vie syytöksenä tuonelaan mennessään.
Reiluin tapa:
Pyydä hölmöytesi ja rikkomuksesi anteeksi niin pian kuin huomaat ne. Sitähän yritin, kuuntelitko?
Kun antaa anteeksi toisten hölmöydet, vaikka ei kukaan pyytäisikään anteeksi tai ms.
niin silloin selviytyy huonovoinnilta, ym...
Maailma on tarpeeksi ankeaa muutenkin Onneksi ei kaikille samanaikaisesti. Niinpä niin...
Oletko muuten miettinyt tarkemmin, mitä häviäisit,
jos antaisit anteeksi? Unohtaisit ja antaisit olla?
Et ehkä oikeasti menetä mitään! Vihasta ja kostamisesta
luopuminen vain vapauttaa sinut. Nimittäin katkeruutta
kantava ihminen sitoo itse itsensä omaan vihaansa
Kun ihminen päättää olla antamatta oikeasti anteeksi
tai sitoo rakkauden osoittamisen joihinkin ehtoihin,
hän myös epää itseltään anteeksiannon.
Tuomitsemme sen muissa, jota emme anna
itsellemmekään anteeksi.
On muistettava, jotta voi unohtaa. Katkeruutta herättävät
asiat on muistettava, jotta ne voi antaa anteeksi.
Kun ne tulevat uudestaan mieleen, ne voi taas antaa
anteeksi.
Meidän oma "valeminämme" (ego) supattaa korvaamme,
ettei vihasta kannata päästää irti. Se saa meidät uskomaan,
että olemuksemme on jotenkin uhattuna, jos annamme
anteeksi. Parantuminen alkaa siitä, kun uskomme, että
se ei ole totta. Vihassa ei tarvitse roikkua kiinni.
Jos kiellämme rakkauden toiselta, kiellämme palan
rakkautta elämästämme. Suljemme ovia toisensa toisensa
jälkeen kunnes olemme suljetussa tilassa.
Kumpi tällaisessa tilanteessa on mieletään rikkaampi? Se, kumpi pyytää anteeksi vaiko se, joka halveksii anteeksi pyytäjää hänen anteeksipyyntönsä johdosta?
Mielestäni kyky pyytää anteeksi oltuaan väärässä tai tehtyään väärin ei ole missään määrin heikkoutta. Minua kuitenkin kiinnostaa kovasti, miksi jotkut ihmiset pitävät sitä heikkoutena?
Virheistä ei pidä sakottaa raskaimman mukaan,
vaan pyrkiä tukemaan kehitystä parempaan suuntaan
Anteeksiantamattomuus pilaa ilmapiirin ja nakertaa
elämänhalua. Arvellaan jopa, että toisia tuomitseva ja
armoton elämänasenne on omalle terveydelle vaarallinen.
Sitävastoin moni kuvaa anteeksiantoa parantavaksi
voimaksi, joka saa omassa elämässä liikkeelle
terveyttä edistävää kehitystä
Kuvitellaan omainen, perheenjäsen, joka alkaa toistuvasti, jatkuvasti saamaan hillittömiä raivareita aivan pikku asioista, merkityksettömän oloisista teoista, ja joka raivarinsa jälkeen odottaa (muka) väärin tehneen osoittavan syvää katumusta ja itkevän. Ja joka myöhemmässä vaiheessa aina raivarin jälkeen poistuu koko illaksi kapakkaan, vaikkapa, jättäen sopimisen vieläkin myöhemmäksi.
Helposti joku kaiken tämän raivoamisen kohteista (joku joka vieläpä rakastaa ja ihailee raivoajaa) pettyneenä päättää, ettei enää jaksa itkeä. Ei voi käydä jatkuvasti läpi samaa tuskaa ja anteeksiannon odotusta. Päättää, että on väärin antaa anteeksi sellaiselle, joka jatkuvasti toistaa sen, mitä pyytää anteeksi. mutta kumminkin rakastaa ja tuntee huolta raivoajasta. Pelkää rakkaan perheen hajoamista ja kätkee vihantunteensa. Tuntee syyllisyyttä ja häpeää vihaisuudestaan.
Jälkikäteen voidaan todeta, että anteeksiannon lopettanut tekee itselleen kauhean tempun. Erityisesti vihansa kätkiessään. Päätyy vihaamaan henkilöä, johon on toisaalta voimakkaasti kiinnittynyt, eikä kerro siitä kellekkään. Vihantunteita ei voi kätkeä, ne eivät katoa sillä. Ne vain kalvavat sisältä päin ja tuhoavat ihmisen.
Toisaalta ei ole mieltä purkaa niitä sellaiseen, joka (niiden aiiheuttamisesta huolimatta) ei ole valmis ottamaan niitä vastaan. Siitä seuraa vain aivan uudenlaisia vaikeuksia. Välirikkoja, ehkä jopa pelättyä peheen hajoamista. Vaikeasti, vaikeasti ratkaistavissa olevia tilanteita. (Tietenkin, jos on jo aikuinen, niin ehkä silloin voi riitautua raivoajan kanssa ja lähteä omille teilleen, mutta pelkäänpä, että siitäkin kyllä lankeaa jokin hinta maksettavaksi.)
Vastaus olisi ollut tässä: vihantunteesta olisi pitänyt kertoa jollekin muulle. Siitä, miksi on vihainen ja niin edelleen. Siitä, ettei voi antaa anteeksi. Luopua. Ehkäpä näin olisi ollut mahdollista päästä sellaisen tien alkuun, jonka päässä olisi toisaalta uudistunut käsitys "rakkaasta joka raivoaa" -ei enää samalla tavalla turvallisena henkilönä kuin ennen, muttei holtitonta vihaakaan aiheuttavana, ja toisaalta jotekuten korjaantunut kyky kiintyä johonkin toiseen, toisenlaiseksi tunnistettavissa olevaan mahdolliseen "turvallisuudenlähteeseen".
ANTEEKSI. Suurin virheeni oli halu vain ymmärtää ja oppia tuntemaan. Ja siitä maksan Sitä Korkeinta Hintaa.
kaikki noista. Vastaavissa keskusteluissa on juuri yksi syy, miksi tällä palstalla on todellakin ne hyvät puolensa :) Harva tuollaiseen pystyy.
En osaa itse analysoida omaa anteeksianto mekanismia niin tarkoin, mutta ainakin tiedän sen, että vaikka välillä elämässä on ollut jos jonkilaisia asioita niin viha ja katkeruus eivät ole asioita, joita tulisi kannettua mukana. Kenenkään muun puolesta vastaavaa on vaikea määrittää. Ja elämä on oikeasti hienoa silloin.
Olin kerran käymässä Ville Valgrenin näyttelyä katsomassa, ja siellä oli laitettu hänen ajatuksiaan esille. Yksi ajatuksistaan tuli lukieassani tuota mieleen pitkästä aikaa.
Se meni meni kutakuinkin:
"Hyvän ja pahan erottaa toisistaan lempeä anteeksianto"
Vaikka hyvän ja pahan määrettä sinänsä voisi analysoida vaikka loputtomiin, niin silti tuossa lauseessa oli ehkä jonkinlainen oivallus. Nimimerkkiä valitessa ei tosin tullut mieleen.
Kiitos hienoista ajatuksistanne.
Mistä löytää ihminen, joka ei koskaan loukkaa sinua tavalla, josta et pidä? Mielestäni toisen loukkaaaminen on hyvin inhimillistä kaikessa inhottavuudessaankin. Jokainen meistä on herkkä ja haavoittuva jollekin asialle ja yleensä loukkaajan asemalla on merkittävä osuus loukkauksen "verisyyttä" ajatellen. Jokaikinen pystyy loukkaamaan toista, kun on selkä tarpeeksi tiiviisti seinää vasten. Jopa se murmelein, josta ei sitä ikinä uskoisi.
Onko asioista keskusteltu molempien näkökulmasta juurta jaksain? Onko kissa nostettu niin sanotusti pöydälle maukumaan pitkään ja hartaasti? Vai onko loukkaajan ja anteeksipyytäjän välillä lähinnä vain oletuksia? Kaikessahan saattaa olla kyse isosta väärinkäsityksestä. Luultavasti loukkaaja on loukkaantunut jostain ja siksi toimii, kuten toimii. -Onko kyse suoraan vai epäsuorasti henkilöstä, jota itse sitten loukkaa? Tai juontuuko asia ollenkaan hänestä, se onkin sitten eri juttu. Mutta siis selvittelyä vaativa.
On helppo tuntea itsensä loukatuksi ja käpertyä itseensä. Olla kyynisenä ja pahoilla mielin. Enemmän tarvitaan siihen, että uskaltaa yrittää edes luottaa toiseen ja asettaa sisimpänsä alttiiksi loukkauksienkin pelossa.
Kyllä vilpittömyyden aistii toisesta ihmisestä. Etenkin jos kyseessä on siis ihminen, josta pitää ja kokee häneen jonkinlaista yhteyttä ja ymmärrystä. Anteeksipyynnön vilpittömyyden näkee siis lopulta ja tällä on minun mielestäni ratkaiseva osuus. Jos toinen katuu ja on pahoillaan, miksei asiaa voisi haudata ja ajatella positiivisia toisesta.
Eihän kaikki ole niin tietoista ja loukkaantuminen on hyvin primitiivinen reaktio eikä sillä ole välttämättä juurikaan tekemistä tahdon kanssa. Muuta kuin siinä vaiheessa, miten asiaa haluaa työstää. Haluaako jäädä "piikit pystyyn" vai ajatella toisesta muita puolia ja pyrkiä siis eteenpäin.
Itse olen kokenut sen verran elämässäni erilaisia tilanteita ja tunteita, että en kanna kaunaa kauan. Suhteuttaminen on minun tapani toimia: mitä tämä asia merkitsee muiden rinnalla jam ikä merkitys sillä on laajemasti. Harva loukkaa tietoisesti ja julmasti sisimpääsi, kyse on yleensä inhimillistä asioista. Eikö?
kuten monessa muussakin asiassa on mielestäni juuri mainitsemasi ymmärrys aika lailla keskeisessä asemassa. Ja samoin kuin vilpitön anteeksi pyytäminen, ehkä myös ihmisen vilpitön halu antaa anteeksi asioita. Sekä itselleen, että muille - ja juuri keskittyä olennaiseen.
Hyvänä esimerkkinä voivat mm. olla riitatilanteet, joissa ihmiset helposti saattavat suutuksissaan, tai ehkä jopa juuri väärinymmärrettyään asioita loukata toisiaan. Sanoa asioita, tai kärjistää asioita ehkä hetkellisessä tilanteessa. Sellaisissa asioissa myös on mielestäni jokseenkin helppo antaa anteeksi asioita, koska kyse ei ole varsinaisesti "tahallisesta ilkeydestä". Ja mielestäni silloin jos vaistoaa, että joku ihminen on vilpittömästi pahoillaan, tai osoittaa jopa muulla käytöksellään, että haluaa olla ystävällinen etenkin pienet kinat ja vastaavat unohtuvat oikeastaan heti. Ja juuri mainitsemasi merkityksellisemmät asiat nousevat heti pintaan. Ja vaikka riiteleminen ei olekaan kivaa niin joskus myös puhdistaa ilmaa. Taustalla kun saattaa olla jokin ihan muu syy, joka ei edes ole niin tiedostettu tilanteessa.
Ja vahingossa loukkaamisia tapahtuu varmasti myös ajoittain. Yleensä ovat väärinkäsityksiä. Niissä aika hyvä strategia on mielestäni koittaa mahdollisimman suoralla tavalla, joko puhumalla asiasta, tai muulla käytöksellään osoittaa, että kyse ei ole ollut tarkoituksellisesta loukkauksesta. Ja myös koittaa olla herkkä ja avoin sille, mistä joku on mahdollisesti loukkaantunut etenkin jos itse ei ymmärrä mikä on varsinainen asia, josta joku on loukkaantunut.
Suurimmalle osalle ihmisistä varmasti myös tulee paha mieli siitä, mikäli on kränää jossain tilanteessa. Ja sen takia on molempien kannalta ehkä myös fiksua koittaa ajatella, että varmasti kummallakin olisi paljon parempi mieli, jos uskaltaisi luottaa siihen, että miksi muka toinen ihminen edes haluaisi pahoittaa toisen mielen. Lähtökohtaisesti varmaan aika harvinaista.
Tärkeätä on mielestäni myös kertoa suoraan toiselle ihmiselle, mistä oikeastaan pahoitti mielensä. Se on loppujen lopuksi aika harvinaista, että niin tehdään. Ja joskus saattaa jopa käydä niin, että mikäli vaikka jonkin ajan kuluttua joku ihminen sanoo, että minulla tuli oikeastaan aika paha mieli siitä ja siitä asiasta. Saattaa vastauksena juuri ollakin, että toinen oli ymmärtänyt asian aivan väärin ja vaikka pitkään ollut pahoillaan siitä ihan turhaan. Siksi myös on tärkeätä koittaa mieltää itse, että mitkä ovat sellaisia asioita joista loukkaantuu. Ja ehkä myös tilanteen mukaan koittaa kertoa toiselle, että nämä ja nämä asiat loukkaavat minua. Silloinhan toinen ihminen tietää miten käyttäytyä. Ja jotkut ihmiset ovat sensitiivisiä toisissa asioissa, toiset toisissa.
Kertomalla toiselle ainakin väärinkäsitysten määrä varmasti vähenee, mikä puolestaa vähentää varsinaisia loukatuksi tulemisen ja loukkaamisen mahdollisuuksia.
Usein ihmiset saattavat myös suuttua jostain asiasta, vaikka taustalla onkin oikeammin pahoitettu mieli. Ja mikäli sitä "oikeata syytä" ei ymmärrä itsekään aina tai ainakaan tajua ilmaista toiselle ihmiselle suoraan saattaa turhaan kerääntyä pahaa mieltä tai epäluottamusta ihmisten välille, joka olisi ihan helpostikin ehkä vältettävissä.
Minulle ainakin merkitsee paljon sellainen asia, että jos toisella ihmisellä on paha mieli syystä tai toisesta. Erityisesti, jos pidän kyseisestä ihmisestä. Ja mielummin, mikäli tunne siitä, että haluaa, että olisi hvyät välit on molemmimpuolinen (kuten yleensä kaikilla on) koitan edes jotenkin edesauttaa asian tilan kohenemiseen. Kaikissa tilanteissa se ei aina vain ole käytännössä niin helppoa, sillä oikeastaan etenkin ihminen, jonka olet päästänyt henkisesti lähelle voi liikkua aremmalla alueella kuin ehkä itsekään aina ymmärtää. Ja siksi ainakin henkilökohtaisesti minulle riittää halu yrittää ymmärtää parhaansa mukaan, ja olla avoin anteeksi antamukselle puolin ja toisin.
Tälläsia mietteitä nyt tällä kertaa :)
etsit tällä pohdinnalla? Miksi otsikko Tyhjä kuori?
Kannattaisiko kenties jutella sen henkilön kanssa joka sinulta on anteeksipyytänyt. Koska se mitä anteeksipyynnöllä tarkoitetaan/haetaan riippuu aina siitä kuka sen esittää ja kenelle, mikä on teidän suhteenne tämän henkilön kanssa? Sitä on toisten vaikea ruveta spekuloimaan, mitä anteeksipyynnöllä tarkoitetaan ja miten siihen pitäisi vastata, kun ei tiedä kaikkia faktoja.
Jos kyseinen kirjoitus oli siltä henkilöltä, jonka tunnen, niin voin sanoa vain että anteeksipyyntö oli tarpeen. Enkä halua puida asiaa sen enempää tässä, hänellä on yhteystietoni ottakoon yhteyttä.
keskustelu :) saitko pohdinnoillesi sisältöä?
Itselläni sama tilanne.Tein jotain,mikä loukkasi ystävääni ja kadun kovasti.Olen pyytänyt anteeksi,mutta en ole saanut minkäänlaista vastausta.Olisi helpompaa tavata,jos tiedän hänen antaneen anteeksi.Olen itkenyt ja kärsinyt kovasti.Nyt vain ODOTAN......Hänkin loukkasi minua.
saatte asianne sovittua. Useimmiten ihmiset kuitenkin haluavat olla hyvissä väleissä, vaikka välillä riitaa olisikin :)
Sanopas muuta Lempi-kulta! Minä en kuitenkaan enää ikinä halua loukata tiettyä ihmistä mitenkään. Olen käyttäytynyt aika tavalla tökerösti :( Yhtäkkiä vaan huomaakin sössineensä kaikenlaista, ja herää liian myöhään ymmärtämään miltä se kaikki toisesta tuntuu.
*niisk*
Minun on nyt tyydyttävä siihen, että elämäni on muuttunut ja siinä on kaunis lisä :) Vaikka rumaakin on tapahtunut, tiedän jossain olevan hämmästyttävän yhtäläinen identiteetti. Aika pelottavaa myös itse asiassa :O/
Menemme molemmat elämässämme eteenpäin. Tällä kaikella on ollut tarkoituksensa, kantapäät ovat vähän ruhjeilla ja heittämieni loukkausten jälkeen tehvävissä ei ole muuta kuin korjata palaset lattialta. Ja taivaltaa yksin yhtä kokemusta rikkaampana sumuun. Rikkaampana? No, jotain tuon suuntaista... Tiedostaen, että tuskin tulen kohtaamaan vastaavaa tajunnan avaavaa ihmiskohtaloa toiste.
kirjoitettu :) Joskus ihmiselämässä on erilaisia juttuja. Ja loukkauksiakin. Varmasti toinen ihminen ymmärtää, mikäli häneltä anteeksi pyydät ja yleensä tilanteetkin on ihan hyvin korjattavissa. Erityisesti suutuksissaan ihmiset sanovat erilaisia juttuja, ja harvemmin se tarkoittaa, etteivätkö asiat olisi jossain vaiheessa hyvinkin järjestettävissä.
Kyllä meistä jokainen on eniten yleensä huolissaan siitä, josko on jotakuta loukannut. Ja vähemmän, josko itseään on loukattu. Tai ainakin niin oma psyykeeni toimii. Ja nopeasti leppyvänä loukkauksetkin unohtuvat nopeasti.
Ystävällisyys sen sijaan jää helposti mieleen.
Toisen asemaan asettuminen on sellainen juttu, että tekee meille kaikille yleensä hyvää. Tuollainen kuvaamasi tilanne on varmasti vähän säikäyttävää.
Millainen kaunis lisä elämässäsi on? :)
Ja miksi sinun pitäisi muka yksin taivaltaa sumuun? Aina voi asioille tehdä jotain. Ihmiset tarvitsevat toisiaan. Ja mikäli oma elämäsi on avartunut kyseisen myötä. Todennäköisesti myös toisenkin ihmisen kohdalla tuntuu aivan vastavalta. Hymyä huuleen siis :)
kuvastaa välillä liiankin hyvin tuntojani viime aikasiin tapahtumiin. Saa tulkita vapaasti.
Lämmintä kesän odotusta :)
vain osittain kyseisen laulun ulkoa. Hyvää musiikkia Johnny Cashillä on kyllä enemmänkin :)
"what have I become?
my sweetest friend
everyone I know
goes away in the end
and you could have it all
my empire of dirt
I will let you down
I will make you hurt
if I could start again
a million miles away
I would keep myself
I would find a way"
Niinpä niin...
tuon muistin myös. Onneksi me ihmiset yleensä voimme vaikuttaa käytökseemme. Ihminen joka edes pohtii moista on hyvällä reitillä.
Ehkä hänen pitäisi myös ymmärtää se itse :)
ei voi antaa, jos toinen ei sitä pyydä ja ole aidosti pahoillaan.
ihmiset, jotka pyytävät anteeksi ovat oikeasti pahoillaan. Ja yrittävät sen myös osoittaa.