Nuorempana (22 ikävuoteen saakka) olin sporttinen ja hoikka. En koskaan laiha, vaan sellainen urheilijamaisen kiinteä. Treenasin 5-6 kertaa viikossa ja nautin elämästäni. Olin iloinen, avoin ja ulospäin suuntautunut. Vastoinkäymisetkin käänsin aina lopulta voitoksi, eli vanhan kliseen mukaisesti löysin myös negatiivisista asioista aina ne positiivisetkin puolet. Myös nykyinen aviomieheni kuului kuvioihin jo tuolloin.
Nyt minulla on perhe, johon itseni ja aviomieheni lisäksi kuuluu kaksi lasta. Lähdin uudelleen koulun penkille ja opiskelen unelma-ammattiini. Kaikki hyvin siis? Eipä ole ei:(...yhtälössä mättää minun 40 ylimääräistä kiloani, joista voin enimmäkseen syyttää kilpirauhasen vajaatoimintaa, joka minulla puhkesi jo esikoista odottaessani, mutta joka diagnosoitiin vasta 5 vuotta sen jälkeen. Tästä viiveestä en voi syyttää kuin itseäni, lääkäriin olisi pitänyt mennä aiemmin.
Elämäni lihavana? Itseinhoa; peiliin en katso kuin pakon edessä, vaatteiden ostosta puhumattakaan. Itsetunto siis nollassa. Menneiden haikailua ja jossittelua. Halua vältellä julkisia tilanteita ja ihmisiä ylipäätään; etenkin vanhoja tuttuja, jotka eivät ole nähneet minua vuosiin. Ärtyisyyttä. Perusnegatiivisuutta. Haluttomuutta(kaikenlaista). Minusta on nämä viisi vuotta tuntunut siltä, että olen jonkun toisen ihmisen ruumiissa. Äkkiseltään en keksi mitään lihavuuteen liittyvää positiivista asiaa. En tiedä, tarvitseekokaan.
Laihdutushan ei kilpirauhasen vajaatoiminnan yhteydessä onnistu, mikäli lääkitys on epätasapainossa ja yleensä tuon lääkityksen kohdilleen saaminen vie jonkun aikaa. Minulla vienyt lähes kaksi vuotta, mikä on pitkä aika. Nyt vihdoin lääkitys on ollut muutaman kuukauden kohdillaan ja sain luvan aloittaa Nutrilett-kuurin näin alkusysäyksenä. Ette voi ymmärtää tätä onnea!:) Vihdoinkin minulla on mahdollisuus laihtua.
En ole koskaan perustanut muiden ihmisten ulkonäöstä, omani suhteen olen sen sijaan ollut todella kriittinen. Näin ollen nämä menneet viisi vuotta ovat olleet minulle eräänlaista helvettiä - anteeksi ruma sana, se vain kuvaa hyvin elämääni lihavana. Olen tuntenut itseni vastenmieliseksi ja surkeaksi. Olen hävennyt mieheni puolesta, sillä hän on todella hoikka ja lisäksi urheilija. Tosin mieheni on aina kannustanut minua, eikä ikinä ole sanonut poikkipuolista sanaa kiloistani. Vasta tänään, pitkän jankutukseni jälkeen hän myönsi, että mukavahan se on saada minut takaisin aikaisemmassakin kuosissani. Se oli mukava kuulla, rehellistä tekstiä asiasta, jonka olen tiennyt sanomattakin. Se myös motivoi minua suuresti.
Tänään menen ostamaan ateriankorvikkeet miehen treenien jälkeen, huomenna tuumasta toimeen. Enää minua huolettaa oikeastaan se, että saanko koskaan keskivartaloani kiinteäksi 40kg pudotuksen jälkeen...jääkö iho roikkuvaksi nahkapussiksi...no, kovalla työllä edetään ja vinkkejä otetaan vastaan aiheeseen liittyen. Ja toisaalta, ikää minulla on "vasta" 28v.
Tämä yllä oleva on minun SUBJEKTIIVINEN näkemykseni elämästä lihavana, ei yleistys. En yhtään epäile sitä, etteikö lihavana voisi olla myös onnellinen. Mutta jos joku havaitsee elämässään samoja piirteitä tätä lukiessaan, toivon hänelle päättäväisyyttä ratkaisevan askelen ottamiseen. Koskaan ei ole liian myöhäistä, kaikki on mahdollista!:)
Nyt minulla on perhe, johon itseni ja aviomieheni lisäksi kuuluu kaksi lasta. Lähdin uudelleen koulun penkille ja opiskelen unelma-ammattiini. Kaikki hyvin siis? Eipä ole ei:(...yhtälössä mättää minun 40 ylimääräistä kiloani, joista voin enimmäkseen syyttää kilpirauhasen vajaatoimintaa, joka minulla puhkesi jo esikoista odottaessani, mutta joka diagnosoitiin vasta 5 vuotta sen jälkeen. Tästä viiveestä en voi syyttää kuin itseäni, lääkäriin olisi pitänyt mennä aiemmin.
Elämäni lihavana? Itseinhoa; peiliin en katso kuin pakon edessä, vaatteiden ostosta puhumattakaan. Itsetunto siis nollassa. Menneiden haikailua ja jossittelua. Halua vältellä julkisia tilanteita ja ihmisiä ylipäätään; etenkin vanhoja tuttuja, jotka eivät ole nähneet minua vuosiin. Ärtyisyyttä. Perusnegatiivisuutta. Haluttomuutta(kaikenlaista). Minusta on nämä viisi vuotta tuntunut siltä, että olen jonkun toisen ihmisen ruumiissa. Äkkiseltään en keksi mitään lihavuuteen liittyvää positiivista asiaa. En tiedä, tarvitseekokaan.
Laihdutushan ei kilpirauhasen vajaatoiminnan yhteydessä onnistu, mikäli lääkitys on epätasapainossa ja yleensä tuon lääkityksen kohdilleen saaminen vie jonkun aikaa. Minulla vienyt lähes kaksi vuotta, mikä on pitkä aika. Nyt vihdoin lääkitys on ollut muutaman kuukauden kohdillaan ja sain luvan aloittaa Nutrilett-kuurin näin alkusysäyksenä. Ette voi ymmärtää tätä onnea!:) Vihdoinkin minulla on mahdollisuus laihtua.
En ole koskaan perustanut muiden ihmisten ulkonäöstä, omani suhteen olen sen sijaan ollut todella kriittinen. Näin ollen nämä menneet viisi vuotta ovat olleet minulle eräänlaista helvettiä - anteeksi ruma sana, se vain kuvaa hyvin elämääni lihavana. Olen tuntenut itseni vastenmieliseksi ja surkeaksi. Olen hävennyt mieheni puolesta, sillä hän on todella hoikka ja lisäksi urheilija. Tosin mieheni on aina kannustanut minua, eikä ikinä ole sanonut poikkipuolista sanaa kiloistani. Vasta tänään, pitkän jankutukseni jälkeen hän myönsi, että mukavahan se on saada minut takaisin aikaisemmassakin kuosissani. Se oli mukava kuulla, rehellistä tekstiä asiasta, jonka olen tiennyt sanomattakin. Se myös motivoi minua suuresti.
Tänään menen ostamaan ateriankorvikkeet miehen treenien jälkeen, huomenna tuumasta toimeen. Enää minua huolettaa oikeastaan se, että saanko koskaan keskivartaloani kiinteäksi 40kg pudotuksen jälkeen...jääkö iho roikkuvaksi nahkapussiksi...no, kovalla työllä edetään ja vinkkejä otetaan vastaan aiheeseen liittyen. Ja toisaalta, ikää minulla on "vasta" 28v.
Tämä yllä oleva on minun SUBJEKTIIVINEN näkemykseni elämästä lihavana, ei yleistys. En yhtään epäile sitä, etteikö lihavana voisi olla myös onnellinen. Mutta jos joku havaitsee elämässään samoja piirteitä tätä lukiessaan, toivon hänelle päättäväisyyttä ratkaisevan askelen ottamiseen. Koskaan ei ole liian myöhäistä, kaikki on mahdollista!:)
Vastaukset 5
Vanhimmat
Hei!
Täällä on samaa ikää ja kokoa oleva lapseton nainen ja olen kärsinyt samasta taudista jo useamman vuoden (puhkesi kilpirauhasen poiston jälkeen). Tiedän todellakin, kuinka tuskaista näiden kilpirauhaskilojen kanssa on ja miten lääkityksen hidas vaikutus ottaa päähän!
Kun "tavallinen" ihminen laihtuu pelkästään lisäämällä liikuntaa ja jättämällä turhat herkut pois, niin vajaatoimintainen ei laihdu, vaikka juoksisi kieli vyön alla joka päivä ja eläisi lähestulkoon salaatilla! Silloin ärsyttää eniten näiden "kaikkitietävien" älä mässäile-neuvot...
Ja ei pelkästään ne fyysiset vaikutukset: sairaus vaikuttaa myös henkisesti! Nykyään olen melko yksinäinen ja viihdyn (?) omissa oloissani. Mies onneksi pitää seuraa, mutta ei kovin helposti tule yksin lähdettyä minnekään. Ystäviä ei pahemmin ole, koska olen sairastumisestani asti asunut uudella paikkakunnalla.
Ennen olin avoimempi ja kehtasin mennä vaikka tanssimaan, mutta kilojen myötä häpeä kasvoi ja omaksi ja myös mieheni harmiksi tanssiminen jäi. En enää kehtaa mennä tanssilattialle, koska mietin aina mitä muut ajattelevat. Harmi, sillä minä kyllä tykkäisin tanssimisesta!
Oikeastaan en ole edes kovin isokokoinen painoisekseni, sillä aktiivinen liikkuminen on kasvattanut melkoiset lihakset. Tarkoitan, että näkyy tanssilattioilla paljon pulleampiakin henkilöitä. Heillä vaan tuntuu olevan itseluottamus kohdillaan.
Mutta viime talven aikana arvot loksahtivat viimein paikoilleen ja paino on pudonnut järkevän ruokavalion ja liikkumisen ansiosta jo 12 kiloa. Olo tuntuu paremmalta ja vaatteet mahtuvat mukavammin päälle. Uusi kesätukka korostaa painonpudotusta ja antaa uutta ilmettä. Ja uskallan jopa meikata hiukan rohkeammin, koska en tunne itseäni enää ihan niin rumaksi kuin ennen. Ehkä itseluottamus palaa pikkuhiljaa takaisin ja loppukesästä kehtaan mennä tanssimaan ja hypätä miehen kanssa moottoripyörän selkään... ;)
Toivotan rutkasti onnea ja menestystä painonpudotukseen! Ole onnellinen miehestäsi ja lapsistasi, he ihailevat sinua aina ja ovat paras tukijoukkosi! :)
On yksilöllistä, kuinka hyvin iho palautuu laihdutuksen jälkeen. Toisilla se saattaa palautua hyvinkin ja nopeasti, toisilla se ei palaudu kotikonstein.
Mikäli ihosi ei palaudu, kannattaa mennä lääkärille. On mahdollista tehdä operaatio, jossa ihoa kiristetään ja tulokset ovat yleensä hyviä!
Luin viestisi ja se jotenkin kosketti minua. Ulkopuolisen on todellakin vaikea ymmärtää sitä tuskaa, joka sen ylimääräisen ulkokuoren (liikakilojen) taakse voi piiloutua.
Nyt olet saanut lääkityksen kohdalleen, eli tuloksia alkaa varmasti näkyä pian. Muista kuitenkin sallia itsellesi ja kehollesi se, että vaaka voikin välillä jämähtää samoihin lukemiin pitkäksikin ajaksi.
Ihon palautuminen riippuu monesta asiasta. Myös geeneistä, ja siitäkin oletko hoitanut sitä raskaus- ym. aikoina.
Juo paljon vettä, osta ihanaa laadukasta vartalovoidetta ja "nypi" ihoasi rasvaamisen yhteydessä.
Minulla vatsanahka roikkui aika lailla kolmen raskauden jälkeen. Ahkera vartalovoiteen käyttö, vedenjuonti, liikunta ja nyppiminen ovat auttaneet, ja vatsassa näkyy enää vain lieviä kurttuja. Ja minulla siis oli joka kerta todella iso vatsa, suurin lapsista painoi 4,5 kiloa ja lapsivettä oli runsaasti.
Lisäksi itsensä hoitaminen ja hemmotteleminen kannustaa sinua muutenkin tavoitteessasi. Jos vain taloudellinen tilanne antaa periksi, niin käy kasvohoidossa, hierojalla tms. Se piristää kummasti ja auttaa sinua taas oman kehonkuvasi hyväksymisessä. Koska kirjoituksestasi paistaa läpi, että tunnet olevasti vieraassa kehossa.
Tsemppiä sinulle! Kevät tulee, ja palkitse itsesi jokaisesta pudonneesta kilosta jollain tavoin! (Mutta ei tietystikään syömällä)
On ollut mukava lukea kannanottojanne, olen saanut niistä positiivista mieltä ja vahvistusta aikeilleni, vaikka olettekin minulle täysin tuntemattomia:)...ja niin kuin joku teistä totesikin, perheeni on tärkein tukijani ja kannustajani. Tosin loppujen lopuksi kaikki on kiinni pelkästään itsestäni, minun tekemisistäni ja tekemättä jättämisistäni.
Seuraavassa vähän ajatuksiani tulevasta. Aloitin tosiaan sen Nutrilett-kuurin, jossa lounasta lukuun ottamatta korvaan päivän kaikki muut (3-4kpl)ateriat noilla pusseilla. Lounaaksi syön kastikkeetonta (itse tehtyä) salaattia/höyrytettyjä vihanneksia plus vähän tonnikalaa/broilerin rintafilettä/kalkkunaa tms. Päivän mittaan juomanani on enimmäkseen vesi (n. 1,5l), sen lisäksi pari lasillista maustettua vichyä (eihän ole pahaksi hampaille?) ja iso mukillinen vihreää tai valkoista teetä. Lisäksi monivitamiinipilleri (kalsium mukana) päivässä.
Näillä eväillä on siis tarkoitus jatkaa tuonne kesäkuun loppuun. Sen jälkeen aion vaihtaa "aamiaspussin" tavalliseen aamiaiseen, joka tulee olemaan tyyliä puuroa/täysjyvä-/ruisleipää plus rasvatonta maitoa/raejuustoa plus hedelmä ja sitä teetä. Tuossa vaiheessa aion antaa itselleni yhden jokaviikkoisen karkkihetken, jolloin syön 2-4 palaa tummaa suklaata. Elokuussa "pussipäivällisestä" tavalliseen jne.
Liikunnan suhteen olen puolestani ajatellut seuraavaa. Eli pari kolme ensimmäistä kuukautta liikun vähintään sen kolme kertaa viikossa (sekä aerob. lihaskunto), kuitenkin niin, että lepopäiviä tulee viikossa minimissään kaksi tai kolme. Lihaskuntojumppana meinaan tehdä näin aluksi sitä "tvstä tuttua" the Firmiä, aerobiseksi ajattelin vaihtelevasti kävelyä/sauvakävelyä/pyöräilyä. Todennäköisesti aina välillä otan tuon soutulaitteemmekin käyttöön:)...Aerobisen kestoksi ajattelin 30min - 90min, niin, että kerran viikossa tulee tehtyä tuollainen pitkä. Niin ja aion myös venytellä paljon! Syyskuussa suunnistanen askeleet kohti kuntosalia. Vaikkakin yliopiston kautta pääsisi halvemmalla, todennäköisesti menen paikalliselle salille, koska sieltä aloittelija saa tarvitsemansa ohjauksen yms.
Saa ottaa kantaa, miltä suunnitelmani kuulostaa! Niin negatiivisessa kuin positiivisessakin mielessä. Vinkit ja kritiikki aina tervetulleita! Voipi olla, että kesän kuluessa raportoin kuulumisiani tuonne laihdutus-puolelle:)...
on seuraavanlainen, mikäli joku haluaa joskus seurata kuulumisiani laihdutus-palstalla.