Uskaltauduin kuitenkin laittamaan tänne yhden tarinoistani. En ole uskaltanut luoda omaa fantasiamaailmaa, mutta kun iski älytön tarve kirjoittaa fantasiaa, päädyin Tolkieniin. Mikä pelastaja. Tämä syntyi tämän vuoden alkupuolella. En uskalla aluksi laittaa kuin pienen pätkän alusta, mutta kokonaisuudessaan tarina on paria sivua vaille 30 sivuinen Wordilla (fontilla 12 tietenkin)
Kommentti on erittäin tervetullutta, odotan erityisesti rakentavaa palautetta. Kieliopillisia virheitä on mahdollisesti mukana, korjatkaatte, kiitoksia. Kiitokset jo etukäteen. ^^
Tapahtumat ja paikat ovat pääasiassa Tolkienin, mutta kerrottu Glóredhelin näkökulmasta. Nimet Finwë, Fëanáro, Glóredhel, Celebrian, Angrod ja Idril ovat Tolkienin, mutta itsessään hahmot minun. Gil-Galad, Sauron (Annatar), Elendil ja Valtiatar Galadriel myös Tolkienin.
Olen käyttänyt mielikuvitustani kuvaillessa erilaisia asioita, joten ne ovat erilaisia kuin Tolkienin luomat.
Kaikki kursivoitu on haltiakieltä, pääasiassa sindarinia:
”Mae Govannas” – tervehdys
”Tolo dan na ngalad” – ”Tule takaisin valoon”
”Namárië”- ”Jää hyvästi”
”Hanon le” – ”Kiitos”
”Mellon nin”- ”Minun ystäväni”
”I amar prestar aen. Han mathon ne nen”- “Maailma on muuttumassa. Tunnen sen vedessä”
“Lasto beth nîn” – “Kuule ääneni”
”Ŭ i vethed... nâ i onnad” – ”Tämä ei ole loppu... Se on alku”
(Lórinand on Lothlórien nandor- haltioiden keskuudessa. Päähenkilö kuuluu heihin.)
KUOLEMATTOMAT MAAT
~Lórinand
Pimeys laskeutui metsään. Vaeltelin puiden keskellä ja yritin karkottaa mieleeni laskeutuvan pelon kauaksi pois. Puut kohosivat korkeina mustalle taivaalle, jossa välkkyivät tuhannet tähdet. Pimeys laski verhonsa metsän ylle peittäen polun näkyvistä, jota seurasin. Tuli viileää ja pimeys ujutti verkkonsa minunkin ympärilleni. Pelko vavisutti minua. Mitä tahansa voi vaania tässä metsässä ja minä olin yksin.
Seisahduin hetkeksi paikalleni miettimään, mitä tehdä. Silloin tunsin väsyn ja nälän. Mutta tiesin, että minun olisi löydettävä paikka, jossa levätä; haltioiden Lórinand täältä metsän syvyyksistä. Ruoka ei riittäisi loputtomiin ja kesä alkoi vaihtua vähitellen syksyksi. Yksinäisiä lehtiä leijaili alas puista, mutta vielä lehtimatto ei peittänyt polkua. Kykenin kuitenkin aistimaan tulevan syksyn.
Yritin etsiä lähistöltä paikkaa, jossa voisin nukkua. Oli jo niin pimeää, etten nähnyt kuin lähimmät puut edessäni. Siristelin silmiäni ja tunnustelin tietäni pimeässä pelon vaaniessa minua. Yksinäni turvattomuuden tunne pakotti minun vilkaisemaan tuon tuostakin taakseni, vaikka tiesin, ettei siellä ollut mitään merkittävää. Oli hiljaista, vain pieni tuulenhenkäys heilutti puun latvoja. Väsyneenä vaivuin ajatuksiini ja ajattelin kotoani rannoilla. Meren luona, jota tulisin aina kaipaamaan. Menetys kuristi kurkkua ja kyyneleitä kohosi silmiini.
Yhtäkkiä jalkani molskahti veteen. Olin jännittänyt aistini äärimmilleen, ja molskahdus tuli niin yllätyksenä, etten itse tajunnut tehneeni sitä. Säikähdin ja kiljaisin pimeyteen.
Yllätyksekseni pimeys vastasi. ”Seis. Pysy liikkumatta. Viisi nuolta voi upota sinuun pienestäkin liikkeestä”, ääni sanoi pimeydestä käskevästi. Tähyilin lähimpiä puita, mutten nähnyt ketään. Minun teki mieli vetää jalkani pois kylmästä vedestä, mutta sen sijaan kuiskasin pimeydelle: ”Anteeksi. Minulla ei ole aavistustakaan missä olen ja etsin vain paikkaa, jossa voisin nukkua yön.”
Puista kuului hiljaista kuiskailua, mutta en erottanut, mitä he puhuivat. Minulla oli kuitenkin epäilykseni; kuiskaukset kuulostivat erehdyttävästi haltioilta. Tiesin, että vain varovaisuuttaan heillä oli hyökkäävä vastaanotto.
Kuiskailu lakkasi ja sama ääni kysyi: ”Kuka olet ja mistä tulet?” Hymyilin. Useimmat haltiat olivat ystävällisiä toisiaan kohtaan. Lindonin haltiat, johon minä kuuluin, tuli hyvin toimeen Lórinandin haltioiden kanssa. Näin minä ainakin oletin kuulemani perusteella.
”Olen Glóredhel Lindonista”, vastasin. ”Tulen rauhan aikeissa.” Kuuntelin hiljaisuutta ja aloin jo epäillä, että haltiat olivat lähteneet. Aukaisin suuni hermostuneena sanoakseni jotain, kuulostellakseni, ovatko he vielä paikalla, mutta silloin näkyviini asteli haltia. Hänellä oli yllään vihreät vaatteet, jotka kuulsivat hopeaisina puolikuun valossa. Kädessään hänellä oli suuri, kultaisin kirjailuin koristeltu jousi ja selässään nuoliviini.
”Mae Govannas. Sinussa on äitisi näköä”, haltia sanoi hymyillen.
Helpotuin valtavasti ja hymyilin kiitollisena: ”Kiitos. En ole ollut koskaan mikään taitava eränkävijä, en tiedä oikein, missä vaellan.”
Hän auttoi minua vetämään jalkani vedestä sanoen: ”Olen Fëanáro. Seuraa vain minua. Täältä ei ole pitkä matka turvaan.” Seurasin häntä miettiessäni, mitä hän tarkoitti sanoessaan ”turvaan”.
”Anteeksi kurja vastaanottomme”, hän sanoi anteeksipyytävästi ja vilkaisi olkansa taakse minua.
”Ei se mitään. Ymmärrän tietenkin”, huokaisin. ”Ajat ovat muuttuneet, nykyään varovaisuus ei ole pahasta.”
”Totta. On tehtävä kaikkensa, ettei joudu petoksen uhriksi”, hän sanoi hiljaa, pystymättä peittämään surua äänestään.
”Tarkoitatko Fëanáro... Omassa valtakunnassasi?”
Hän oli hetken hiljaa. ”Pimeys ympäröi meitä jokaista. Ne, jotka eivät petä, epäilevät. Luottamus on ansaittava”, hän sanoi ja jatkoi sitten kirkkaammalla äänensävyllä: ”Eri asia oli sinun suhteessasi, Glóredhel. Tunnistin tarkemmin katsottuani sinut. Sinussa on selvää yhdennäköisyyttä äitisi kanssa.” Hymyilin.
---
Tämä on vasta osa ensimmäistä kappaletta. Kertokaatte, jos jaksatte ja haluatte lukea enemmän, niin laitan jatkoa. (:
Kuolemattomat Maat
3
240
Vastaukset
- minää
erittäin hyvä haluan jatkoa ehdottomasti se oli jännittävä mutta kaunis
- Brego
Toivottavasti saisin rakentavaa palautetta. No, kiitos kuitenkin. (: Laitan jatkoa.
---
”Tässä se on. Sitten päivänvalossa näet paremmin”, Fëanáro sanoi minulle saavuttuamme Lórinandin keskukseen, Caras Caladhoniin. Olin taivaltanut koko sen matkan, jonka pituudesta olin Fëanáron kanssa aivan eri mieltä, hänen perässään väsyneenä ja nälkäisenä. Tunsin vahvasti kaipaavani lepoa, en siis voinut olla hymyilemättä, kun Fëanáro kertoi että olemme viimein perillä. En vieläkään erottanut pimeässä poikkeuksellisen hyvästä näöstäni huolimatta paljon mitään, mutta aistin haltioiden ystävällisen läsnäolon. Kuun tultua esiin pilven takaa korkeiden ja vahvojen puiden ympärille rakennetut asunnot alkoivat hahmottua. Ne olivat oikeastaan eritasoisia tasoja puiden oksien päälle rakennettuina, talaneja. Näky oli kaunis: Hennon hopeaisessa kuunvalossa kylpevät puut hohtivat kuun valaisemana, haltiat vaeltelivat puiden lomassa vihreissä ja valkoisissa puvuissaan. Kuljimme ohi kauniiden marmorista rakennettujen veistosten ja lähteiden, joihin oli tuotu puhdasta vettä. Ihailin ympäristöä. Erilaista kuin kotona. Täällä kaikki oli niin suurta ja hienoa ollakseen silti niin luonnonläheistä.
Fëanáro kulki ohitse monien korkeiden puiden, jotka peittivät tähtitaivaan yläpuolellamme, kunnes saavuimme viimein korkean ja valtavan paksun puun eteen. Siihen oli rakennettu portaat ja suuri, monimutkainen asunto. Oksien ympäri kulkivat puiset koristelut, jotka kietoutuivat paksujen puiden ympärille. Kivetys hohti lempeästi kuunvalossa. Se oli kauniimpi kuin nekin hyvin kauniit haltia-asunnot, joita olin vastikään nähnyt. Fëanáro kiipesi portaita ylös ja seurasin häntä. Korviini kantautui haltialaulua. En ymmärtänyt kuin jokusia sanoja, mutta laulu oli silti koskettavan kaunis. Se oli suurhaltiakieltä, quenyaa, joka oli tullut Lännen Maasta tulleiden haltioiden saatossa vuosisatoja, vuosituhansia sitten. Pienelle tasolle tultuamme hän pyysi minua jäämään siihen. Hän käveli syvemmälle monimutkaiseen oksien halkomaan asuntoon ja katosi pian näkyvistä.
Huomasin molemmilla sivuillani kauniit haltiaveistokset. Kävelin toisen niistä luokse ja kosketin sitä. Marmori oli kylmä, vaikka itsestään, taidokkaasti veistetystä veistoksesta tuntui hohkaavan Kuolemattomien Maiden lämpö ja voima. Tuhansia tarinoita olin Kuolemattomista Maista kuullut, tuhansia tarinoita siitä, miten kerran monet haltiat kerran sieltä lähtivät. Ja usein Merelle katsoessani ajattelin niitä Kuolemattomia Maita, joka sen toisella puolella oli ja sitä onnea, mitä siellä asuessa olisi. Mutta laivat eivät olleet lähteneet vielä. Ja minun oli lähdettävä niiden luota.
Painoin pääni tätä ajatellessani ja kauan vastustellut kyyneleet vierivät hiljaa poskillani. Lauloin hiljaa laulua, jonka olin kerran oppinut äidiltäni. Se kertoi ikävästä ja oli minusta hyvin kaunis. Lopettaessani huomasin Fëanáron ja toisen haltian, jotka kuuntelivat ja katselivat minua silmät hymyillen. Minulle tuntematon, pidempi mieshaltia astui varjosta ja tervehti minua.
Hänellä oli arvovaltaiset, kuun valossa hopeaa hohkaavat vaatteet ja hänen hiuksensakin hohtivat hopeaisina. Ne olivat kauniit hiukset, pitkät ja sileät. Mutta hänen silmänsä hänessä hienointa olivat. Ne olivat taivaansiniset ja niissäkin hohti hopea. Niissä asui tyyneys ja menneiden aikojen kuluessa koettu viisaus, suru ja ilo. Sekä huoli tulevista ajoista.
”Mae Govannas”, hän tervehti. Se oli hiljainen, mutta kirkas ja kantava ääni. Kaunis ääni. ”Olen Finwë”, hän kertoi. ”Tervetuloa Caras Caladhoniin.”
”Kiitos. Minä olen Glóredhel Lindonista”, vastasin.
”Voit yöpyä täällä. Olet varmasti väsynyt, joten voimme keskustella huomenna enemmän”, hän hymyili. Vastasin hymyyn kiitollisena hänen ymmärtäväisyydestään. ”Nuku hyvin”, Finwë sanoi ja kääntyi lähteäkseen.
Käännyin Fëanáron puoleen toivoen salaa mielessäni, että olisin saanut mennä Finwën perään. Hän johdatti minut alas ja pieneen nättiin puuhun, joissa oli huovilla pehmustettu taso. Toivotin Fëanárolle hyvää yötä ja kiedoin huovan paremmin ympärilleni tuntematta edes nälkää. Sulkiessani silmäni ja nukahtaessani väsyneenä unettomaan uneen mielessäni harhailivat Finwën salaperäistä hopeaa hohtavat silmät.
---
Tuohon loppui eka kappale. Kommenttia, kiitoos...? (: Brego kirjoitti:
Toivottavasti saisin rakentavaa palautetta. No, kiitos kuitenkin. (: Laitan jatkoa.
---
”Tässä se on. Sitten päivänvalossa näet paremmin”, Fëanáro sanoi minulle saavuttuamme Lórinandin keskukseen, Caras Caladhoniin. Olin taivaltanut koko sen matkan, jonka pituudesta olin Fëanáron kanssa aivan eri mieltä, hänen perässään väsyneenä ja nälkäisenä. Tunsin vahvasti kaipaavani lepoa, en siis voinut olla hymyilemättä, kun Fëanáro kertoi että olemme viimein perillä. En vieläkään erottanut pimeässä poikkeuksellisen hyvästä näöstäni huolimatta paljon mitään, mutta aistin haltioiden ystävällisen läsnäolon. Kuun tultua esiin pilven takaa korkeiden ja vahvojen puiden ympärille rakennetut asunnot alkoivat hahmottua. Ne olivat oikeastaan eritasoisia tasoja puiden oksien päälle rakennettuina, talaneja. Näky oli kaunis: Hennon hopeaisessa kuunvalossa kylpevät puut hohtivat kuun valaisemana, haltiat vaeltelivat puiden lomassa vihreissä ja valkoisissa puvuissaan. Kuljimme ohi kauniiden marmorista rakennettujen veistosten ja lähteiden, joihin oli tuotu puhdasta vettä. Ihailin ympäristöä. Erilaista kuin kotona. Täällä kaikki oli niin suurta ja hienoa ollakseen silti niin luonnonläheistä.
Fëanáro kulki ohitse monien korkeiden puiden, jotka peittivät tähtitaivaan yläpuolellamme, kunnes saavuimme viimein korkean ja valtavan paksun puun eteen. Siihen oli rakennettu portaat ja suuri, monimutkainen asunto. Oksien ympäri kulkivat puiset koristelut, jotka kietoutuivat paksujen puiden ympärille. Kivetys hohti lempeästi kuunvalossa. Se oli kauniimpi kuin nekin hyvin kauniit haltia-asunnot, joita olin vastikään nähnyt. Fëanáro kiipesi portaita ylös ja seurasin häntä. Korviini kantautui haltialaulua. En ymmärtänyt kuin jokusia sanoja, mutta laulu oli silti koskettavan kaunis. Se oli suurhaltiakieltä, quenyaa, joka oli tullut Lännen Maasta tulleiden haltioiden saatossa vuosisatoja, vuosituhansia sitten. Pienelle tasolle tultuamme hän pyysi minua jäämään siihen. Hän käveli syvemmälle monimutkaiseen oksien halkomaan asuntoon ja katosi pian näkyvistä.
Huomasin molemmilla sivuillani kauniit haltiaveistokset. Kävelin toisen niistä luokse ja kosketin sitä. Marmori oli kylmä, vaikka itsestään, taidokkaasti veistetystä veistoksesta tuntui hohkaavan Kuolemattomien Maiden lämpö ja voima. Tuhansia tarinoita olin Kuolemattomista Maista kuullut, tuhansia tarinoita siitä, miten kerran monet haltiat kerran sieltä lähtivät. Ja usein Merelle katsoessani ajattelin niitä Kuolemattomia Maita, joka sen toisella puolella oli ja sitä onnea, mitä siellä asuessa olisi. Mutta laivat eivät olleet lähteneet vielä. Ja minun oli lähdettävä niiden luota.
Painoin pääni tätä ajatellessani ja kauan vastustellut kyyneleet vierivät hiljaa poskillani. Lauloin hiljaa laulua, jonka olin kerran oppinut äidiltäni. Se kertoi ikävästä ja oli minusta hyvin kaunis. Lopettaessani huomasin Fëanáron ja toisen haltian, jotka kuuntelivat ja katselivat minua silmät hymyillen. Minulle tuntematon, pidempi mieshaltia astui varjosta ja tervehti minua.
Hänellä oli arvovaltaiset, kuun valossa hopeaa hohkaavat vaatteet ja hänen hiuksensakin hohtivat hopeaisina. Ne olivat kauniit hiukset, pitkät ja sileät. Mutta hänen silmänsä hänessä hienointa olivat. Ne olivat taivaansiniset ja niissäkin hohti hopea. Niissä asui tyyneys ja menneiden aikojen kuluessa koettu viisaus, suru ja ilo. Sekä huoli tulevista ajoista.
”Mae Govannas”, hän tervehti. Se oli hiljainen, mutta kirkas ja kantava ääni. Kaunis ääni. ”Olen Finwë”, hän kertoi. ”Tervetuloa Caras Caladhoniin.”
”Kiitos. Minä olen Glóredhel Lindonista”, vastasin.
”Voit yöpyä täällä. Olet varmasti väsynyt, joten voimme keskustella huomenna enemmän”, hän hymyili. Vastasin hymyyn kiitollisena hänen ymmärtäväisyydestään. ”Nuku hyvin”, Finwë sanoi ja kääntyi lähteäkseen.
Käännyin Fëanáron puoleen toivoen salaa mielessäni, että olisin saanut mennä Finwën perään. Hän johdatti minut alas ja pieneen nättiin puuhun, joissa oli huovilla pehmustettu taso. Toivotin Fëanárolle hyvää yötä ja kiedoin huovan paremmin ympärilleni tuntematta edes nälkää. Sulkiessani silmäni ja nukahtaessani väsyneenä unettomaan uneen mielessäni harhailivat Finwën salaperäistä hopeaa hohtavat silmät.
---
Tuohon loppui eka kappale. Kommenttia, kiitoos...? (:olet mielestäni saanut yhdistettyä tolkienin maailman omaasi hyvin, mikä on enemmän kuin useista muista, sanotaan nyt faninovelleista, voi sanoa. teksti on sujuvaa ja helppo lukuista. ja lukisin mielelläni lisää...
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
- 881234
Asiallinen lähestyminen
Mitä on asiallinen lähestyminen?? Tietääkö tai tajuaako kukaan, varsinkaan miehet??? Eilen NELJÄNNEN kerran jouduin isk1511046En tiedä..
Yhtään minkälainen miesmaku sinulla on. itse arvioin sinua moneenkin otteeseen ja joka kerta päädyin samaan lopputulokse61788Jennika Vikman avoimena - Isosisko Erika Vikman ohjeisti napakasti Tähdet, tähdet -kisaan: "Älä.."
Jennika ja Erika - niin ovat kuin kaksi marjaa! Ilmeiltään, ääneltään ja eleiltään hyvinkin samanlaiset - toinen on kyll14730Vedalainen metafysiikka
Termi ”metafysiikka” kuuluu Aristoteleelle. Metafysiikka tarkoittaa ”fysiikan jälkeen” eli tietoa siitä, mikä on tavalli287695- 60694
Ai jaa sinä oletkin ahnas
Ja romanttinen luonne, nyt vasta hiffasin että olet naarastiikeri. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.107688Milloin viimeksi näit ikäväsi kohteen?
Oliko helppo tunnistaa hänet? Millaisia tunteita tuo näkeminen herätti sinussa?37646En oikeastaan usko että sinä tai kukaan
Olisi oikeasti ihastunut tai rakastunut. Se on joku harhakuva joka minusta miehestä syntyi. Ja kun se särkyy, niin "tunt42634- 60628