Tuli vaan mieleen, että oletteko huomanneet olevan sellaista kuin neljänkympin kriisi?
Kolmikymppisillä ja viisikymppisillähän on omat kriisinsä, mutta miten elää nelikymppinen?
Kolmikymppisillä ja viisikymppisillähän on omat kriisinsä, mutta miten elää nelikymppinen?
Vastaukset 44
Vanhimmat
ja tosi paha...meinasin pistää koko elämän uusiks..ukko oli lentää pihalle siinä samassa rytäkässä kun oikein sumplasin mennyttä elämääni ja olin kaikkeen tyytymätön.Sitten yhtäkkiä heräsin ku jostain unesta,ja olin aivan kauhuissani,ku aattelin mitä olin ollut tekemässä...:O
Että tämmöstäki voi olla...
Anoppi väittää, että nelikymppiset naiset ovat hillittömän villejä, tai ainakin hän itse on ollut silloin villi?
Huomasitko erityistä villiintymistä kriisissäsi vai oliko se enemmänkin masentuneisuutta ja tyytymättömyyttä?
noita kolmea...ehkä ne yhdessä teki sen,että meinas mennä remonttiin koko elämä...
Mua ihan vieläki hirvittää,jos en olisi "heränny" ajoissa...kauheeta murhetta olisin aiheuttanut koko perheelle....varsinkin lapsille...:(
Joskus sitä väistämättä jää katselemaan taaksepäin ja miettii menneitä vuosia. Ainahan niissä voisi olla muutettavaa?
mutta voihan niistä ottaa opikseen.
Mulla ei ole kriisejä ollut missään iässä. Elämä tosin nurjahtanut nurinpäin minun tahtomattani, mutta maailma näyttää tosi kivalta näinkin päin. :o)
Itse asiassa paljon mukavammalta... ;D
Miten mukava onkaan lukea tekstiäsi :)
ei uppoa..ei sit millään... :o)
Oikeesti mä olen hitsin hyvä kellumaan, johtunee rasvavarastoista.....:DDDDD
*aurinkoisena*
Meinasin äsken juuri kirjoittaa, että olet optimistijolla :D
Ahaa, se on siis rasva, joka ihmistä iloisesti kelluttaa!
Ennen mä olen ollut pessimistipaatti,mut se käänty ympäri ja muuttui optimistijollaksi. ;o)
Jos joku lyö mua, niin käännän toisenkin posken. Ties kuinka hyvältä silloin tuntuu...:D
Hurjaa on sun meno, nyt täytyy myöntää:)
Pitäis varmaan kömpiä johonkin suuntaan, olo on vaan vielä aikasten hutera...
Mikähän siinä on kun sairaana kaikki on hiukan harmaata?
ajankuluksi, nyt taidan mennä pihalle hetkeks... :o)
Värit palautuu jossain vaiheessa, kun olo paranee. *ojentaa sateenkaarta*
Taidan laahautua perästäsi ulos...
*ottaa paidanhelmasta kiinni*
mun menneessä ny mitään hirven ohitsepääsemätöntä ollut...ehkä mulla oli vaan joku hulluuskohtaus...:DD ny se on ohi,ja kaikki on valtakunnassa hyvin...:)
Kolmessakympissä kaikki oli hyvin: avioliitto kunnossa, kaksi pientä lasta, muutto isompaan asuntoon ja samalla pois vuokralta, työtilannekin suotuisa, omat vanhemmat hyvissä voimissa.
Neljässäkympissä moni asia oli toisin: avioliitto kulahtanut tylsäksi, lapsia kolme mutta kaikki jo koululaisia/teinejä, työtilanne epävarmempi, omista vanhemmista toinen jo kuollut ja toinen sairaana, elämä laadullisesti vajavaista vaikka puuhaa muuten yllin kyllin. Tähän saumaan nettirakkaus pääsi asettumaan taloksi...
Palasiko kaikki ennalleen vai laitoitko kaikki uusiksi?
Mistä löysit nettirakkauden, sekin ihmetyttää?
Kirjoituksesi - se kosketti...
Niin monta samanlaista tarinaa - kuitenkin, ainutlaatuinen!
Miten se jatkuu?
Tarinassahan olisi kertomista vaikka kuinka. Oikeastaan liikaakin ja liian yksityistä tänne yhteiselle areenalle reposteltavaksi.
Mutta avioliittoa ei päästetty purkautumaan. Energia päätettiin suunnata yhteiseksi hyväksi ja pitää perheen rivit tiiviinä. Lapset olivat muuten TOSI tyytyväisiä vanhempiensa päätökseen!
Kaikkea ei voi saada. Minulla saamatta jäi se uusi rakkaus, mutta samalla säilytin kaiken aikaisemmin rakennetun ja tietysti omien lasten tuen ja luottamuksen.
Avioliitto on siinä mielessä kätevä rakennelma, että siinä järki ja tunne tukevat toisiaan. Jos toinen uhkaa loppua niin toinen pitää paketin koossa. Loputtomiin se ei "yksijalkaisena" tietenkään toimi. Ei kukaan jaksa rakastaa jos hommassa ei ole mitään järkeä, eikä kukaan jaksa elää vuosikausia (tai -kymmeniä!) pelkässä järkiavioliitossa.
Se nettirakkaus... nyt mun viimeistään kannattaa vaieta.
joka hyvin kuvaa sitä kuinka, rakkaus, parisuhde ja perhe toimii parhaimmillaan.
Kumpa kaiki sisäistäisi Markin kirjoituksen ytimen, tuosta sitoutumisesta ja vuorovaikutuksesta.
Silloin olis maailmassa paljon enämän tasapainoisa ja onnelisia ihmisiä.
Hatun noston arvoinen vuodatus Mark ;)
...ja saanut keskustella kanssasi enemmän...
...aina yhtä arvaamattomana?
onneton kriisi,nyt minulla on onnellinen kriisi :) se kolmen-kympin villitys vielä "kummittelee" ja viidenkympin villityksestä en vielä tiedä..odottelen tässä tätä neljän-kympin, villiä villitystä.....tuleekohan se koskaan :))
Samaa olen ihmetellyt ja odottanut, ei tunnu iskevän ei sitten millään...
jos immuuni.... :D
Yleensä olen kyllä saanut kaikki kulkutaudit ja muut harmit, mutta jos minua on rokotettu lapsena tätä vastaan?
on totta!!!!!!!! Tässä sitä on yli vuosi, enemmänkin, kelattu. Olen niin eksynyt elämääni, etten ihan oikeasti vieläkään tiedä, miten tämä tulee päättymään. Nyt on kyl rauhallisempaa, ilmapiiri perheessä siedettävä, mut oma sielu myllertää vieläkin... Ihan oikeesti olin vähällä pakata ja lähteä... kaikki mätti, elämä kurjaa... Ja sit ihastuin, minä jonka koskaa ei pitänyt tuntea mitään sellaista... Kohde oli järkevä, ei halua sekaantua varattuihin, mutta sekaantuipa, vähän... Nytkin on kahvikutsu,kai...Haluanko , niin mitä haluan loppuelämäkseni?
Huomasin ikäkriisin oireet pahoina 4-5 vuotta sitten, oikeastaan olin samoissa tunnelmissa kuin sinä. Pää sekaisin, väsyneenä ja eksyksissä jonnekin, en tunnistanut itseäni enkä omia tnteitanikaan...Mutta nyt tilanne on aivan toisin, kannatti elää eteenpäin, kriiseistäkin näköjään selviää...
mitään kriisiä.itselläni. vartuskelen tässä 50 villitystä..mielenkiinnolla mitähän se mahtaa mukanaan tuoda.?
...ajat tulossa, oliko murrosikäsi villi? :)
no empä tiedä. niistä hurjista ajoista.olen vaan ehkä sellainen ihminen joka ei turhasta murehdi tai sanotaan näin. elämässä on ylä sekä alamäkiä. niistä selviää kun aikaa kuluu. itse olen ehkä (rauhallinen) luonne.niin en turhasta hötkyle..
jokaiseen murrosikään kuuluu tietty williys..on se sitten minkälaista tahansa.vaan nyt jo aikuisena osaa asiat ottaa lunkimmin.
mut kyllä mä vartun niitä 50-willityksiä..mielenkiinnolla..
Jospa jotkut ihmiset eivät pode näitä ikäkriisejä ollenkaan? Ole kuullut joidenkuiden sanovan, ettei heillä ollut murrosikääkään, ei kapinointi (mutta kuitenkin itsenäistyivät?).
Mitäpä virkaa millään 50-villityksellä oliskaan?
...vaan elämäntilanne määrää kriisin paikan.
Ajatteles vaikka murrosikää?
Onhan ajatuksessi perääkin, kriisi voi tulla kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Murrosikä ja vaihdevuodet selittyvät täysin biologisesti isojen hormonivaihteluiden aiheuttamiksi, ne eivät mielestäni ole niinkään "kriisejä" vaan normaali ja väistämätön osa ihmisen kasvua ja kehitystä.
On puhuttu "tyhjän pesän kriisistä" kun lapset lähtevät, ns. kolmenkympin kriisi aiheutuu usein siitä kun tajuaa nuoruuden olevan peruuttamattomasti ohi... Nelikymppinen huomaa että elämä ei ollutkaan sitä mitä parikymppisenä odotti ja alkaa olla jo myöhäistä aloittaa alusta.
Kaikkien näiden kriisien ajoittuminen ei kuitenkaan riipu varsinaisesta biologisesta iästä, vaan esim. siitä, milloin on siirtynyt koulusta työelämään, milloin löytyy vakituinen parisuhde, minkä ikäisenä tehdään lapset, onko asuntolainaa, työtä jne jne.... Elämäntilanne on niiden saapuessa oleellisempi asia kuin se kuinka monta vuotta vanha olet.
Kiitos kirjoituksestasi, se antoi minulle paljon ajattelemisen aihetta :)
On, ihan älytön onkin. Eka kerran kiinnitin ikääni huomioita, kun menin ja ihastuin 30 v naisen kanssa. oli pakko todeta että ei siittä mitään tullu.. paitsi ikäkriisi. Nyt on pakko
katsella vaan eteenpäin, päätin että 50 kriisiä ei sitten tule.
Eikös se ollut mukavaa ihastua 30v naiseen? Vai eikö ottanut tulta toisella puolella?
Vai...oletko varattu?
Oli se mukavaa, todella. Tunne jota ei ollut tuntenut tyyliin 10 vuoteen,ja tunne vieläpä molemminpuolista. Mutta kyllä tuo ikäero oli sellainen,ettei siitä pienen miettimisen jälkeen mitään tullut. Olen eronnut,lapset tehty, kotileikit leikitty, tykkään poikamieselämästä, on mökit,autot,veneet,hyvin palkattu työ tms. vastapuoli vasta elämänsä alussa, pitäis alkaa perhettä,lapsia...ei ei... sydän särkyi minulta, mutta silti..nyt vaan odotellaan että tuska laantuupi.
huomata kun kriisi vaihtuu toiseen... mun elämässä kriisit pitäs nimetä pävänumeron mukaan.
Tosin osa kriiseistä on olleet oikeen mieluisia, niin kun jotkut sanovat että "rakkaus on mielenhäiriö". Ilmankos en koskaan oo oikeen tuntenut itseäni "terveeksi"
Mut asiallisesti ottaen loistava-polku kiteytti hyin.
Kriisi ei ole iästä, vaan elämäntilanteesta kiinni.
Tuovatko rakastumiset sinulle kriisejä? En ymmärrä?
...meikäläisellä. Ei ollut 30v eikä 40v, eikä taida tulla 50v ;) se on sitten ihan toinen juttu et käsittelenkö kriiseihin kuuluvat asiat sit niinkus etukäteen hiljattain tässä...
Nyt tulin hiukan katelliseksi, suo anteeksi.
*olisinpa kaltaisesi*
...että kiinassa on oma sana "kukkien ihastelemisen taidolle"?
Oma sana jollekin sellaiselle, joka meistä on ihan hölynpölyä ja yhdentekevää ja huuhaata. Mutta jos miettii pintaa syvemmältä, löytää ihanan perushyvän elämän avaimen: kyvyn iloita pienistä asioista. Niistä tosi pienistä itsestäänselvyyksistä, joita arkipäivä on pullollaan ja jotka yleensä ohitetaan huomaamatta...
Sellainen ihminen joka osaa taidon ihastella kukkia ei voi olla onneton. Maailma on täynnä kukkia!!!
Niinkuin "Loistava.polku" tuossa aiemmin määritteli, se taisi johtua enemmänkin elämäntilanteesta, kuin iästä.
Asuntolaina oli maksettu, rahaa oli säästössä ja talous muutenkin vakaalla pohjalla. Sapattivuodenkin olisi voinut pitää, vaikka rahaa ei olisi tullut mistään. Mieleen hiipi että olisi, mukamas, oman elämänsä herra, joka ei tarvinnut muita.
Minulla oli (ja on toki edelleenkin) työ, jonka hallitsin hyvin ja olin saanut taidoistani tunnustusta. Omasta mielestäni olin kuitenkin urautunut samoihin työkuvioihin. Tuli tunne, että olen tehnyt tämän jo monasti ennenkin, enää se ei tarjonnut haastetta. Työteho laski. Kyynistä ylimielisyyttä pukkasi päälle. Sen kun annatte vaikka lopputilin, ei voisi vähempää kiinnostaa, ajattelin. Eipä minulla ole enää mitään pakkoa täällä kulkea. Mikään ei oikein kiinostanut muutenkaan.
Iälläkin oli toki vaikutusta. Viimeistään silloin kun ensimmäiset ikätoverit alkoivat saada lastenlapsia ja urheilla ikämiessarjoissa, ymmärsi että nuoruusvuodet olivat peruuttamattomasti takana.
Avioliitto ajautui kuin huomaamatta ratkeamispisteeseen. Olin jo hyvin lähellä nostaa kytkintä.
Sitten kuitenkin kielsin itseni. Päätin sinnitellä oman etuni ja mukavuuteni unohtaen niin kauan, että lapseni olisivat aikuisia. Olin mielestäni sen heille velkaa. Elinhän osittain heissäkin. He olisivat se jälki, joka minusta tähän maailmaan jää.
Avioliittokin seestyi ajanoloon ainakin tyydyttäväksi. Aika näyttää kestääkö se.
joo, kyllä todellakin on. Mulla varsinkin. jäi vissiin se kolmikymppinen sitten väliin. Tässä murrosvaiheessa ei tiedä mitä on jäänyt taakse tai mitä on vielä edessä. toisaalta tunteee olevansa vielä nuori, mutta ikä ei valehtele. VOIHAN KELE......