Mun elämä ei oo menny ihan kaikkien normien mukaisesti eli en oo saavuttanut niitä asioita mitä tässä iässä kuuluis olla. En kuitenkaan jaksais olla kokoajan maassa, mut tuntuu siltä että tosi monet ihmiset suuttuu jos en matele maassa. Oon testannutkin semmosta et miten ihmiset suhtautuu jos haukun itseni lyttyyn ja näen tulevaisuuden synkkänä. Vastaanotto on sillon jotenkin suotuisampi ainaski jos muistan syyttää kaikesta surkeudesta vain ja ainoastaan itteeni. Mulle on sanottu suoraan päin naamaa et oon naiivi jos kerron tulevaisuuden haaveistani esim. että haluun työn missä viihdyn ja mikä on kiinnostava. Onko muilla tämmösoä kokemuksia, että ympäristö lyttää yritykset olla optimistinen ja onnellinen?
oikeus onnellisuuteen
susa
2293
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Meitä on kyllä muitakin, jotka olemme huomanneet että ihmiset eivät jaksa iloita kanssamme, jos elämässämme tapahtuu ilon aiheita. Voi olla, että heidän omat surunsa ja murheensa tuntuvat pienemmiltä, jos kuulevat jonkun toisenkin kärsivän. Voi olla, että se on aivan luonnollinen asia, että niin tuntee ja että niin ylipäänäsa tapahtuu ihmissuhteiden keskuudessa. Ei kukaan varmaan aiheuta toiselle kärsimystä itsetietoisesti, ei ainakaan ystävät.
Hyvä muistaa, että kenenkään elämä ei ole ainoastaan niitä positiivisia tapahtumia, vaan kaikki ihmiset ovat olleet mukana niin ilossa kuin surussakin. Hyvä, että ei kaikki pahat kohtaa kaikkia samanaikaisesti, niin voi tuntea tukemusta heiltä, joilla menee hyvin silloin kun itseään väsyttää tai harmistuttaa.
Henkilökohtaisesti olen huomannut, että minun ystäväni eivät aina jaksa minun surujeni osaanoton kanssa. Eräs ystävättäreni sanoi kerran, että hän tahtoisi niin mielellään auttaa tai ainakin kuunnella, mutta kun minä kerron omasta kriisistäni, niin se muistuttaa hänen omaa kriisiänsä, ottaa sen uudestaan esille ja muistuttaa hänen aikaisemmasta kärsimyksestään, koska se aiheutui samankaltaisesta asiasta kuin minun murheeni.
Me ihmiset elämme elämäämme toistemme kautta. Me projektoimme ja näemme itsemme toisissamme. Monta kertaa emme jaksa toisen henkilön kanssa sen vuoksi, että hänen tilanteensa muistuttaa aivan liian paljon minun omaani. Voi olla, että en olisi havainnutkaan eräitä "virheitä" toisissa, jos en itse olisi kokenut omaavani juuri ne virheet.
Jos joku tympääntyy minun ilostani, niin voisihan suoraan kysyä, että etkö iloitse kanssani tästä hienosta onnesta tai tapahtumasta!
Huomasin saman asian, ihan pirruuttani esitin vuoden verran semmosta heikkoa, jonka syy on kaikki, ja jos kaverilla meni huonosti niin heti aloin kehuun että kuin hänen asiansa ovat hyvin, no sitten vaihoin suuntaa ja lopetin itseni haukkumisen enkä enään kehunu kaveria yli kaiken vaan olin ihan normaali. no siitä edes olenki ollu sitten yksin, ei ole enään kavereita.