Onko kukaan muu yksinäisistä yrittänyt tutustua omiin sukulaisiinsa ystävyysmielessä?
Mulle tuo on tuottanut suuren pettymyksen, vaikka aika tyhmäähän se on olettaa, että joku ihminen olisi kiinnostunut susta vain sen takia, että oot jotain sukua. Kaduttaa, että edes yritin.
Mulla on serkku samassa koulussa, kuin itse. Sain kasattua rohkeuttani ja menin juttelemaan sille ihan huvikseni. Paikalla oli myös serkkuni vaimo, jolle esittelin itseni. Molempien kanssa juttelin ystävälliseen sävyyn (tai ainakin minusta niin vaikutti). He kutsuivat minut kylään. Minä innostuin valtavasti. Heille oli muutama kuukausi ennen sitä syntynyt vauva, jota sain pitää hetken sylissäni. Vierailua odotellessani menin ja ostin vähistä opiskelijan rahoistani vauvalle hienon lahjankin. Sitten sain jonkin epämääräisen tekstiviestin, jossa peruttiin koko juttu vedoten kiireisiin. "Katsotaan joku toinen kerta".
Sitä kertaa ei sitten ikinä kuulunut. Tuosta on nyt yli vuosi aikaa. Odotin koko viime kesän kutsua kylään. Syksyllä sain kuulla äidiltäni, että serkkuni isä oli heillä käydessään maininnut, että serkku ja sen vaimo olivat vasta tapaamiseni jälkeen saaneet kuulla paniikkihäiriöstäni ja "ettei se heitä haittaisi, mutta heidän on ajateltava pienen lapsensa parasta" Tuo oli ihan sanasta sanaan, mitä hän oli äidilleni sanonut.
Tuosta tuli ihan saatanan paha mieli. Mitä pahaa minä muka heille voisin tehdä? Jos mulla on joskus ollut paniikkihäiriö (nykyään en syö siihen edes mitään lääkkeitä, koska en niitä tarvitse) niin mitä se haittaa? Luulevatko he, että voisin tehdä jotain pahaa heidän lapselleen? Ei jumankauta!
Olisivat edes sanoneet suoraan, eivätkä jättäneet minua odottavalle mielelle. Ei, vaan mun pitää välikäsien kautta kuulla itsestäni pahoja asioita. Sillä aluksihan he tuntuivat pitävän minusta, kutsuivat jopa kylään ja peruivat vasta kuultuaan minusta ja (ex-)sairaudestani.
Toinen tapaus sattui tutustuttuani paremmin tätiini ja hänen mieheensä. Taisin olla heitäkin kohtaan liian tunkeileva ja mietinkin nyt kaikkea, mitä olisin voinut tehdä ja sanoa toisin. Ainakin yhteydenpito oli kovin yksipuolista. Kerran, jouduttuani sairaalaan, pyysin tätiäni käymään katsomassa minua. Hän ei tullut jälleen kiireisiin vedoten. Jälkeenpäin hän oli taivastellut äidilleni, että "jos menen kerran, niin sitten minun täytyy mennä toisenkin kerran..." Kerran avauduin hänelle ongelmistani, joista hän oli jälkeenpäin juoruillut muille sukulaisille sanoen, että "minusta tuntui kuunnellessani sitä kuin olisin jossain hullujenhuoneella töissä..." Hassua, sillä silloin jutellessamme hän oli niin ystävällinen ja kiva.
Olen varmaan maailman surkein ihmisten tulkitsija.
Viime jouluna olin ostanut heille joululahjan. Kävelin heidän asunnolleen paketti kainalossani ja soitin ovikelloa. Oven avasi joku ihan outo ihminen. Kysyin häneltä tädistäni ja hänen miehestään. Hän sanoi, että he olivat muuttaneet pois jo kuukausi sitten. Jälkeenpäin sain kuulla jälleen kerran välikäsien kautta, että he olivat muuttaneet takaisin Etelä-Suomeen. Ihmettelin kovasti, miksi he eivät kertoneet minulle mitään. Olin kai hieman pettynytkin. He olivat vastanneet, että "kerroimme kyllä kaikille ystävillemme ja kaikki ystävämme ovat iloisia uuden elämämme puolesta..."
Ettäpä semmonen tarina.
Eli se niistä sukulaisista. Onneksi enää ei ole paikkakunnalleni eksynyt yhtään sukulaista, joten ei ole vaaraa, että tämmönen hullu tulisi pilaamaan heidän elämäänsä.
Mulle tuo on tuottanut suuren pettymyksen, vaikka aika tyhmäähän se on olettaa, että joku ihminen olisi kiinnostunut susta vain sen takia, että oot jotain sukua. Kaduttaa, että edes yritin.
Mulla on serkku samassa koulussa, kuin itse. Sain kasattua rohkeuttani ja menin juttelemaan sille ihan huvikseni. Paikalla oli myös serkkuni vaimo, jolle esittelin itseni. Molempien kanssa juttelin ystävälliseen sävyyn (tai ainakin minusta niin vaikutti). He kutsuivat minut kylään. Minä innostuin valtavasti. Heille oli muutama kuukausi ennen sitä syntynyt vauva, jota sain pitää hetken sylissäni. Vierailua odotellessani menin ja ostin vähistä opiskelijan rahoistani vauvalle hienon lahjankin. Sitten sain jonkin epämääräisen tekstiviestin, jossa peruttiin koko juttu vedoten kiireisiin. "Katsotaan joku toinen kerta".
Sitä kertaa ei sitten ikinä kuulunut. Tuosta on nyt yli vuosi aikaa. Odotin koko viime kesän kutsua kylään. Syksyllä sain kuulla äidiltäni, että serkkuni isä oli heillä käydessään maininnut, että serkku ja sen vaimo olivat vasta tapaamiseni jälkeen saaneet kuulla paniikkihäiriöstäni ja "ettei se heitä haittaisi, mutta heidän on ajateltava pienen lapsensa parasta" Tuo oli ihan sanasta sanaan, mitä hän oli äidilleni sanonut.
Tuosta tuli ihan saatanan paha mieli. Mitä pahaa minä muka heille voisin tehdä? Jos mulla on joskus ollut paniikkihäiriö (nykyään en syö siihen edes mitään lääkkeitä, koska en niitä tarvitse) niin mitä se haittaa? Luulevatko he, että voisin tehdä jotain pahaa heidän lapselleen? Ei jumankauta!
Olisivat edes sanoneet suoraan, eivätkä jättäneet minua odottavalle mielelle. Ei, vaan mun pitää välikäsien kautta kuulla itsestäni pahoja asioita. Sillä aluksihan he tuntuivat pitävän minusta, kutsuivat jopa kylään ja peruivat vasta kuultuaan minusta ja (ex-)sairaudestani.
Toinen tapaus sattui tutustuttuani paremmin tätiini ja hänen mieheensä. Taisin olla heitäkin kohtaan liian tunkeileva ja mietinkin nyt kaikkea, mitä olisin voinut tehdä ja sanoa toisin. Ainakin yhteydenpito oli kovin yksipuolista. Kerran, jouduttuani sairaalaan, pyysin tätiäni käymään katsomassa minua. Hän ei tullut jälleen kiireisiin vedoten. Jälkeenpäin hän oli taivastellut äidilleni, että "jos menen kerran, niin sitten minun täytyy mennä toisenkin kerran..." Kerran avauduin hänelle ongelmistani, joista hän oli jälkeenpäin juoruillut muille sukulaisille sanoen, että "minusta tuntui kuunnellessani sitä kuin olisin jossain hullujenhuoneella töissä..." Hassua, sillä silloin jutellessamme hän oli niin ystävällinen ja kiva.
Olen varmaan maailman surkein ihmisten tulkitsija.
Viime jouluna olin ostanut heille joululahjan. Kävelin heidän asunnolleen paketti kainalossani ja soitin ovikelloa. Oven avasi joku ihan outo ihminen. Kysyin häneltä tädistäni ja hänen miehestään. Hän sanoi, että he olivat muuttaneet pois jo kuukausi sitten. Jälkeenpäin sain kuulla jälleen kerran välikäsien kautta, että he olivat muuttaneet takaisin Etelä-Suomeen. Ihmettelin kovasti, miksi he eivät kertoneet minulle mitään. Olin kai hieman pettynytkin. He olivat vastanneet, että "kerroimme kyllä kaikille ystävillemme ja kaikki ystävämme ovat iloisia uuden elämämme puolesta..."
Ettäpä semmonen tarina.
Eli se niistä sukulaisista. Onneksi enää ei ole paikkakunnalleni eksynyt yhtään sukulaista, joten ei ole vaaraa, että tämmönen hullu tulisi pilaamaan heidän elämäänsä.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Toivotan sinulle sydämestäni Onnea vastaisuuden varalle ystävien suhteen, ja oikein Hyvää kesää!
sattunut huono tuuri noiden henkilöiden suhteen, joiden kanssa olet kaveerannut. Itsestäni ainakin tuntuu, että vain pieni osa suomalaisista yleensä on sellaisia, joiden kanssa viitsisin edes tutustua paremmin, liian yksinkertaista ja pinnalista sakkia useimmeimmat. En edes odota, että sukuni sisältä löytyisi varsinaisia kavereita. Turhaan syyttelet itseäsi, ainakin tekstisi perusteella vaikutat asialliselta tyypiltä.
Olet aika taitava ja selkeä kirjoittaja.
Niin se vain on, että suku on pahin. Itselläni on vähän erilainen tilanne. En osaa tutustua sukulaisiini vaikka he haluaisivat tai joskus halusivat tutustua minuun ja minä heihin.
Ei siitä vain mitään tulut, koska olen niin ujo ja hiljainen. Olemukseni muistuttaa lähinnä kiukuttelua tai mököttämistä vaikka se onkin vain häpeilyä.
*halaa* En voi muuta tehdä kuin antaa virtuaalihalauksen tässä kylmässä kaupungissa, jossa sataa aina...
Olen yksinäinen ihminen, hyviä ystäviä on muutama, mutta kaikki asuvat vähintään 200 km:n päässä.
Sukulaisiin tutustuminen. No joo, on kai mun suvussa jotenki "läheiset" välit. Tai ni en tiedä, joku on aina riidoissa keskenään. Mutki on niihin joskus sotkettu vaikka asuin sillon ulkomailla eikä ollut asiaan mitään osaa.
Lähinnä välttelen sukulaisiani, kun en jaksa tapella. Oon stressittömyyttä rakastava ihminen vaikka menevä oonki ja sukulaiset saa mut aina ärsyyntymään.
Jos yrittäisin jotain vastaavaa kuin sinä ni saattas käydä jopa huonomminki. Pahoittelen, ettei lähenemisyrityksesi onnistuneet... suku on pahin. Ei siinä, kuulen kyllä ite jatkuvasti miten mahtavan läheisiä jotku on toisilleen ja joskus toivon että oispa mullakin mutta toisaalta menettäisin jonku sortin yksityisyyden. Vaikka on se nytkin uhattu. Pitää äidin luona asua syksyyn asti. Voi elämä!
Mutta tsemppiä, kyllä asiat aina järjestyy ja paistaa se aurinko risukasaanki :)
Parempi onkin ettet ole alkanut tuollaisten ihmisten kanssa yhteyttä pitämään.
Meitä on niin moneksi, toiset hyväksyy ihmisen sellaisena kuin hän on ( sinä et vaikuta vaaralliselta ), toiset ovat vaan niin hemskutin ennakkoluuloisia.
Itse juoksen sairaalassa katsomassa jokaisen sukulaisen, jota vain pystyn. JA jokaisen vierailukutsun otan ilolla vastaan ja lähettelen vastaavasta vierailukutsuja sukulaisille,
Olemme nyt muuttamassa, ja jokaisessa osoitteenmuutoskortissa lukee ylimmäisenä TERVETULOA!
Todella törkeää ja ala-arvoista tuollainen käytös sukulaisiltasi! Voisivat ottaa asioista selvää ennen kuin alkavat arvostelemaan. Minun poikaystävä kärsi myös paniikkihäiriöistä, mutta hän ei tod. ole millään tavalla hullu, vaan aivan tavallinen ihminen ja uskoisin vaikka oman henkeni hänen käsiinsä, samoin lapseni!! (jos sellaisia olisi siis)
Kehottaisin sinua kyllä pysymään kaukana tuollaisista sukulaisista! Näytä heille että pärjäät ilman heitäkin:) Mutta todella hyvä kun uskalsit yrittää, sehän tarkoittaa että voisit uskaltaa tutustua muihinkin ihmisiin ystävyysmielessä! Ei kannata luovuttaa kuitenkaan, eivät kaikki ihmiset ole yhtä ahdasmielisiä kuin sukulaisesi! :)
Kiitti vastauksistanne. Täytyy kyllä sanoa, että tässä on naiivius karissut matkalla. Aikaisemmin saatoin olla hyvinkin innostunut uusista ihmisistä. Jos tutustuin johonkin, niin pyrin olemaan ystävä 100-prosenttisesti. Ehkä juuri tuon kaltaisten kokemusten jälkeen sitä on kuitenkin muuttunut kyynisemmäksi. Aina on vain jäänyt yksin nuolemaan näppejään ja parentelemaan haavojaan, mutta eiköhän se tästä. Päivä kerrallaan. :/
Hyviäkin ihmisiä kyllä löytyy. Sukulaisesi kuulostavat aika ahtailta, mutta SINÄ olisit varmaan tutustumismielessä just ihanteellinen sukulainen tai ystävä.