Kannattako kertoa lapselleen etenkin nuoruus vaihteessa, että äiti itse on sairastanut anoreksiaa? Tuli mieleeni oma sairas aikani,ja mahdollisesti sain siihen kimmokkeen, kun äitini (nyk47v)kertoi 16 vuotiaana painavansa 46 kg. Itse painoin 12 vuotiaana 56/159. Ja siitä anorektikkona 34,5 alhaimmillaan. Äidilläni ei ollu anoreksiaa, nykyään ylipainoinen.
Tuntuu vaan tää nykyinen painon pudotus tarpeelliselta. Muksuhan kattoo vierestä.
Toivon mukaan ei haittaakaan häntä, mutta pelottaa, en taida koskaan kertoa, mitä äiti on joskus painannu.
Ettei tuu samoja ongelmia, kun mulle ja toivottavasti yhteiskunta puuttuisi tohon raadolliseen peliin.
Tuntuu vaan tää nykyinen painon pudotus tarpeelliselta. Muksuhan kattoo vierestä.
Toivon mukaan ei haittaakaan häntä, mutta pelottaa, en taida koskaan kertoa, mitä äiti on joskus painannu.
Ettei tuu samoja ongelmia, kun mulle ja toivottavasti yhteiskunta puuttuisi tohon raadolliseen peliin.
Vastaukset 4
Vanhimmat
hei,mielestäni ei lapsen nuoruus ja omassa kasvuvaiheessa kannata ottaa asiaa esille,eri asia on tytön aikuistuessa.nuori ottaa ulkonäköasiat niin tarkasti ja väärin ne itseensä sisäistäessään(minunkin siis pitäisi olla laihempi kun äitini mumminikin on ollut)siitä voi koitua surua pitkälle.perheessä ei kannattaisi niin isoa numeroa tehdä noista paino asioista vaan opettaa et itsensä kannattaa hyväksyä,jos painonpudotus itsellä kohdalla ei kannata niin repostella ja tehdä siitä suurta osaa elämään...eläkä nyt ainakaa sano et tyttäresi ikäisenä painoit vähemmän koska sittenhän hän luulee että on hänenkin tarpeen laihduttaa!!!!
kannattaako kertoa? Mielestäni edelleen ylpeilet (ehkä ajattelemattasi, mutta kuitenkin) alhaalla käyneestä painostasi. Jos nuori voi aistia puheistasi paremmuuden - ja ylpeydentunteen kun puhut hänelle 35 tai 46 kilon painosta (ja nuoret tosiaan kuulevat paljon enemmän kuin sanot, sanat eivät ole ainoa kieli, jolla kommunikoimme), niin totta kai hänen minäkuvansa järkkyy. Jos hän sen sijaan aistii puheistasi aitoa järkytystä ja inhoa kokemaasi sairautta kohtaan (huomaa, että anorexian inhoa et voi näytellä, jos et niin vilpittömästi tunne), hänen minäkuvansa omasta terveestä, sopusuhtaisesta kehosta vahvistuu. Jos tämänhetkinen mielentilasi jatkuu vielä tyttären tulessa murrosikään, sinun ei missään tapauksessa pidä ryhtyä puhumaan omasta painohistoriastasi! Ja jos sinulla tällä hetkellä on ylipainoa, niin laihduta lapsen huomaamatta; tämä tarkoittaa myös sitä ettet vedä niin tiukkaa diettiä, että muuttut pingottuneeksi ja kimpaantuvaksi.
Minun äitini ainakin mainitsi asiasta että oli sairastunut anoreksiaan 14 vuotiaana ollessaan voimistelija. Se tapahtui kun olin 5 luokalla joten sairastin silloin jo bulimiaa. En ainakaan osaa syyllistää äitiä siitä että vuotta myöhemmin olin jo anorektikko mutta äitini kyllä syyllistää.. vaikka olen yrittänyt kertoa että hän ei ole syyllinen mihinkään....
Sinä tunnet varmaan tyttäresi parhaiten(toivottavasti), joten katso mihin kehitys vie ja ole silmät auki. Se on niin tilanteesta ja ihmisestä kiinni mikä kannattaa ja mikä on turhaa.