Synnytysmasennuksesta??

sinä masentunut taidat olla. jospa kertoisit neuvolassa noilla samoilla sanoilla mitä tänne kirjoitit tilanteestasi niin siinähän se sitten olisi kerrottu. heidän tehtävä on auttaa ja he ovat olemassa sinua ja vauvaa varten joten rohkeasti vaan vaikka voikin tuntua vaikealta lähteä hakemaan apua. kuitenkin avun hakeminen on myös lapsesi parhaaksi, sillä oma olosi voi heijastua lapseen. toivon sulle voimaa ja uskoa siihen että tuo on vain vaihe ja kun haet apua niin elämä muuttuu taas mielekkääksi ja mukavaksi ja voit nauttia lapsestasi normaalisti.

jos et halua syödä masennuslääkkeitä on keinoja muitakin, itseäni ainakin on auttanut kun olen saanut käydä juttelemassa viikottain psykologilla asioista.

ole masennusta. Mitä ehkäisyä käytät? Meinaan e-pillerit, hormonuikierukka ym. hormonivalmisteiset ehkäisykeinot aiheuttavat juuri kuvaamiasia oireita. Minulla itselläni oli sama juttu. Ja vika oli hormonitoiminnassa. Pillerit pois ja kuparikierukka tilalle. Tai kortsut...

Mutta pois ei kannata tokikaan sulkea tuota synnytyksen jälkeistä masennusta. mutta juttele neuvolassa asiasta. Estradiolipitoisuus kannattaa nyt mitata. Eli jos juuri tuo on alhainen, olotilasi voi johtua siitä, näin minulla oli. Nyt olo jo parempi.

Mulla on masennustaustaa jo vuosien ajalta. Ekan lapsen kohdalla ei tullut mitään sen kummempaa. Tokan kanssa meni raskausaika aika ahdistuneessa olotilassa ja synnytyskin masensi monta kuukautta jälkikäteen koska mut leikattiin ja moni asia masensi. Vieläkin (vauva 9kk) koen välillä että en ole tarpeeksi hyvä äiti kun en jaksa niin paljon kuin pitäisi ja en ole osannut nauttia vauvasta niin paljon kuin ensimmäisen kohdalla.
Hyviä hetkiä toki on, mutta välillä tuntuu että olen umpikujassa. Pahinta on se, että jää yksin neljän seinän sisälle. Alkukesästä ahdisti tosi paljon, mutta nyt kun on tullut oltua ihmisten ilmoilla, on pahin vaihe toistaiseksi poissa.
Tuntemuksesi kyllä kuulostavat masennukselta ja olisi hyvä että voisit purkaa noi kaikki ahdistukset jollekin luotettavalle henkilölle. Ehkä sua kaivertaa jotkin asiat jo raskauden ajalta. Kaikki kun ei mene kuin toivoisi ja suunnittelisi. Ymmärrän sun tuntees etkä ole yksin. Meitä masentuneita äitejä on paljon, vaikkei sitä päälle päin näekään.
Jostain tarvitsisit nyt apua ja ulospääsyn tilanteeseesi. Olet silti hyvä äiti, vaikka susta tuntuukin pahalta!!! Muista se! Ja olet sen lapsen ainoa äiti ja varmasti välität siitä vaikka oletkin tyytymätön tällä hetkellä elämääsi.
Koita pysähtyä miettimään mikä auttaisi, mikä helpottaisi, mitä todella kaipaat. Voisivatko neuvolassa auttaa kun sanoisit että nyt ahdistaa niin paljon että tarvitset apua! Nykyään ei ole häpeä tunnustaa sitä.
Tsemppiä sinulle kovasti ja jaksamista!!

en nyt todellakaan tiedä onko minulla koskaan ollutkaan synnytysmasennusta tai ylipäänsä minkäänlaista masennusta.

Minäkin olen täyttänyt neuvolassa semmoisen kyselylapun ja löytyyhän niitä täältä netistäkin, eipä ole niiden mukaan mitään masennusta.

Tiedän vain, että esikoisen syntymän jälkeen mulla ei ollut kuitenkaan hyvä olo, ajattelin myöskin että pitäisi olla parempi äiti, seinät kaatuu päälle etenkin yksin vauvan kanssa ollessa, yksinäinen, nukahtamis vaikeuksia, räjähdys alttius miehelle jos myöhästyi 15min. töistä kotiin tullessa yms.

Mun elämä oli muutenkin rakennettu jotenkin kauhean suunnitelmallisesti, yksikin kohta kun petti, niin "päänsisäinen harmonia" hajosi kuin korttitalo ympäriltä...sitten oli kaikki pielessä ja itketti...esim. miehen työajan mahdollinen epäsäännöllisyys oli aivan järkyttävää mielestäni, jotenkin sain pidettyä itseni kasassa, kun ajattelin miehen tulevan tiettyyn kelloon mennessä, mutta sitten jos tulikin muutos niin kaikki hajosi ympäriltä!!

Itse olen ymmärtänyt näin jälkikäteen, että ihan varmasti suurin syy "masennukseeni" juonsi juurensa huonoon lapsuudenkokemuksiini.

Jossain aikuisuuden kynnyksellä olin aikoinani päättänyt aloittaa ns. uuden elämän. Päätin vain ettei menneisyyttä ikäänkuin ole, että nyt alkaa "kunnon" elämä.
Eihäs se noinkaan voi mennä, kuten sain huomata myöhemmin.

Oman lapsen syntymän myötä jouduin käymään "kriisini" lävitse...siinähän kait jokainen käy läpi mm. omaa lapsuuttaan, sitä minkälainen äiti haluaa itse olla lapsilleen, muistelee omien vanhempiensa hyviä ja huonoja kasvatuspuolia yms.

Enpä tiedä miten ihmeessä onnistuin kuitenkin räpiköimään itseni pinnalle, mutta tässä sitä vaan ollaan...rankka kokemus takana päin, myöhempien raskauksien myötä olen neuvolaankin päin avautunut.

Siellä ollaan suhtauduttu oikein lämpimästi ja ymmärtäväisesti...helpottaa elämää kovasti, kun tietää että on paikka mihinkä voi ottaa yhteyttä (sieltä tarvittaessa ohjaavat ammattiauttajalle yms.), jos joskus vielä alkaa tuntumaan kovin synkältä.

Kyllä sun varmasti kannattaisi uskaltautua avaamaan suusi siellä neuvolassa...itse en aluksi suoraan sanonut, häpeilin kovasti tai oliko se sitten jonkunlaista ylpeyttä "kyllä minä pärjään"?!

Monestihan voi olla niinkin, että omaan/sun huonoon oloosi voi auttaa pelkästään sekin, kun saa jutella niistä tuntemuksistaan jonkun kanssa.

Voihan taustalla olla jotain hormoonihäikkääkin?

Varmasti voi johtua kenties muistakin syistä...itse olen omaa tilannettani miettiessäni päätynyt siihen, että ilmeisestikään ei ole tapauksessani ollut kyse kuin ns. lievästä masennuksesta.

Ystäväni kertoi hänellä todetun keskivaikean masennuksen ja hän silloin itki vaan koko ajan ja hakkasi päätään seinään, muuhun ei kyennyt.