Muutin vapun aikoihin pohjoisesta Helsinkiin, koska olen hakenut opiskelemaan etelä-Suomeen. Asun äitini kanssa, sillä hänellä osui muutto samoihin aikoihin tänne. Nyt olen kuitenkin huomannut, että täällä olo ei olekaan niin helppoa kuin luulisi.
Aloin seurustella poikaystäväni kanssa 4 kuukautta sitten, hän jäi kotipaikkakunnalleni, eikä voi muuttaa luokseni opiskelujen takia enkä osaa sanoa olisiko se edes kovinkaan järkevää tässä vaiheessa. Siskoni jäi myös asumaan kauas. Ikävöin tuttua ympäristöäni ja sinne jääneitä ihmisiä. Täällä katselen telkkaria kaiket päivät, käyn lenkillä koiran kanssa ja luen. Olen yrittänyt etsiä töitä, mutta en ole saanut. Toisaalta haluaisin, ja voisinkin, lähteä käymään kotona, mutta jotenkin tuntuu, että en viitsi mennä sinne toisten nurkkiin pyörimään. Poikaystäväni on sanonut, että voin aina tulla hänen luokseen, mutta silti mieltäni vaivaa tuleva syksy ja kaukosuhde, joka on väistämättä edessä. Välimatkaa kertyy yli 500 km.
Olen yrittänyt pakottaa itseni lähtemään esim. pyörimään kauppoihin että ei aivan täysin mökkiydy, mutta silti mieltä kalvaa jatkuva yksinäisyyden tunne. Äiti on töissä kaiket päivät ja muutenkin tuntuu vaikealta keksiä hänen kanssaan tekemistä.
Eniten ehkä pelkään sitä, että mahdollisella opiskelupaikalla oloni on samanlainen. Olen myös kuluttanut pääni puhki miettien eri mahdollisuuksia, jos en saa opiskelupaikkaa. En osaa kulkea täällä ja pelkään etten saa työtä. Tiedän, että turha jossittelu ja asioiden synkistely ei auta minua, mutta tunnen olevani tällä hetkellä ihan autuaan yksin.
Olisiko kellään vinkkejä miten elämästä saa tehtyä hiukan mukavemman, kun siihen kuuluu vain yksin henkilö, minä.
Aloin seurustella poikaystäväni kanssa 4 kuukautta sitten, hän jäi kotipaikkakunnalleni, eikä voi muuttaa luokseni opiskelujen takia enkä osaa sanoa olisiko se edes kovinkaan järkevää tässä vaiheessa. Siskoni jäi myös asumaan kauas. Ikävöin tuttua ympäristöäni ja sinne jääneitä ihmisiä. Täällä katselen telkkaria kaiket päivät, käyn lenkillä koiran kanssa ja luen. Olen yrittänyt etsiä töitä, mutta en ole saanut. Toisaalta haluaisin, ja voisinkin, lähteä käymään kotona, mutta jotenkin tuntuu, että en viitsi mennä sinne toisten nurkkiin pyörimään. Poikaystäväni on sanonut, että voin aina tulla hänen luokseen, mutta silti mieltäni vaivaa tuleva syksy ja kaukosuhde, joka on väistämättä edessä. Välimatkaa kertyy yli 500 km.
Olen yrittänyt pakottaa itseni lähtemään esim. pyörimään kauppoihin että ei aivan täysin mökkiydy, mutta silti mieltä kalvaa jatkuva yksinäisyyden tunne. Äiti on töissä kaiket päivät ja muutenkin tuntuu vaikealta keksiä hänen kanssaan tekemistä.
Eniten ehkä pelkään sitä, että mahdollisella opiskelupaikalla oloni on samanlainen. Olen myös kuluttanut pääni puhki miettien eri mahdollisuuksia, jos en saa opiskelupaikkaa. En osaa kulkea täällä ja pelkään etten saa työtä. Tiedän, että turha jossittelu ja asioiden synkistely ei auta minua, mutta tunnen olevani tällä hetkellä ihan autuaan yksin.
Olisiko kellään vinkkejä miten elämästä saa tehtyä hiukan mukavemman, kun siihen kuuluu vain yksin henkilö, minä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
.. muistan kun aikoinani (tammikuussa 2002)kanssa tänne muutin. tunsin täältä YHDEN ihmisen, eikä hän tietenkään voinut koko ajan olla kanssani.. minullakin oli poikaystävä 250 km:n päässä (tosin ei enää).. oli aivan toivoton olo.
mutta jotenkin se vaan sitten alkoi rullaamaan, kun aikaa kului. ja kulkemaan oppii kun vain kulkee, itse olen vasta viimeisen vuoden aikana oppinut käsittämään välimatkat ja kuinka minnekin pääsee, ja tajunnut, ettei tämän niin iso paikka ole loppujen lopuksi.
harrastatko liikuntaa muuten? minä hommasin jumppakortin ja aloin käydä säännöllisesti jumpissa, tästä saa ainakin aikataulua ja iloa elämään. minkälaista työtä etsit ja miten olet niitä hakenut? jos näin alkuun sinulle kelpaa kaikki, niin esim. kassoja haetaan joka puolelle aina..
mielestäni sinun kannattaisi se työnhaku ottaa nyt ihan jokapäiväiseksi jutuksi, jotta saisit työpaikan. tätä kautta sitten taas löydät uusia ihmisiä, ja sama sitten jos/kun pääset kouluun. työn ja koulun kautta minäkin olen ystäväni täältä löytänyt. sekin ainoa jonka täältä entuudestaan tunsin on jo muuttanut pois.
tsemppiä, kyllä se vielä iloksi muuttuu! alku aina hankalaa.. älä lannistu!
Hei kuule, kuulostit oikein reippaalta ja itsenäiseltä ihmiseltä! En ihmettelisi yhtään, vaikka vähän ajan päästä sinulla olisikin jo kourallinen kavereita. :)
Se on niin, että Helsingissä ihmisten kirjo on onneksi kaikkein suurinta -> eniten mahdollisuuksia valita. Jos aikaisemmin maaseudulla sait jo itsellesi kavereita, luulenpa että saat myös täälläkin.
Minulla itselläni on tämänhetkinen elämä aika samanlaista. Olen tosin asunut koko ikäni Helsingissä, mutta yksinäisyyttä tunnen silti nykyisin aika paljon. En vain voi pitää aikaisempiin kavereihini yhteyttä, koska heistä on tullut viimeisten vuosien aikana ilkeämielisiä ja lapsellisia. Jos olisin heidän kanssaan tekemisissä, saisin hetken seuraa, mutta ison kasan arvosteluja niskaani, joten niinpä olen päättänyt etten ole! Lisäksi on tullut vieläpä sellainen muutos välillemme, ettei yhtäkään kaveriani kiinnosta samat jutut kuin minua itseäni (rehellisesti). En tiedä, viihtyisinkö edes heidän kenenkään seurassa, kun mikään asia ei yhdistä :/ Niinpä olen yksin. Toistaiseksi. Minulla ei ole koskaan ollut suurta kaverilaumaa, mutta ne muutamat kaverit (kolme,neljä) joita olen nähnyt, ne olen n.vuosi sitten lempannut jo. Joten aikalailla samassa tilanteessa olen kuin sinäkin, vaikken ole kaupungista muuttanut mihinkään.
kiitos kaikille kannustavista viesteistä koskien tätä yksinäisyyttä.
Karoliinalle toivon, että yksinäisyytesi helpottaa. Vaikka tuntuu aika tekopyhältä sanoa tässä noin, kun itsekin kaipailen samoja sanoja. Luulen, että olet tehnyt oikean päätöksen irrottautua ystävistäsi. kukapa nyt sellaisten ihmisten kanssa haluaa olla, jotka eivät ole samalla aaltopituudella.
ja (etelässä yleensäkin) on yliopistokaupungeista ehkä vaikeinta tutustua uusiin ihmisiin - syy?
Koska suurinosa opiskelijoista tulee lähialueilta. Heillä on jo valmiit tuttavapiirit, vaikka olisivatkin vain 10-30km päässä. Helsingissä myös "stadilaisten", varsinkin tyttöjen asenne on aika negatiivinen ulkopaikkakuntalaisia, jopa vain keravalaisia, kohtaan. Helsinki kerää myös ihmisiä jotka eivät halua lähteä muualle suomeen, koska ovat tottuneet asumaan etelä-suomessa ja muutto tuntemattomaan, landelle, oudoksuttaa tai pelottaa. Maalla taas on totuttu siihen että pitää mennä pitkienkin matkojen päähän, vaikka vain yläasteen takia, tai muuttaa kotoa lukiota käydäkseen.
Kun verrataan kaupunkia, vaikka nyt esim. jyväskylää, jonne tulee pitkin suomea opiskelijoita, helsinki on hyvinkin sisäsiittoinen. Kaksi tuttuani vertailivat kokemuksia. Toinen meni tästä kehä3 reunamilta Hkin yliopistoon ja toinen savonlinnaan. Molemmat avoimia, iloisia ihmisiä, harrastavat paljon aktiviteetteja ja ovat mukana toiminnan järjestämisessä. Savonlinnaan muuttanut sai melkein kolminkertaisen määrän ystäviä ja tuttuja opiskelunsa ekoina vuosina! Koska siellä oli siis muitakin muualta tulleita ja ystävien etsintä kovassa käynnissä.. Hkissä taas meni melkein 2 vuotta ennen kuin tämä tyttö löysi muitakin kuin "hengauskavereita". Onneksi oli omat ystävät vanhastaan..
Niin.... yksinäisyys on ikävä peikko... Johon vain sinä ite voit keksiä ratkaisun. Kukaan tuskin tulee sua kotoa hakemaan... :(
Oletko ajatellut alkavasi harrastaa jotain? Sitä kautta saattaisi löytyä samanhenkisiä ystäviä... Ja kyllä sitä jotakin työtä aina tekevälle löytyy. Ja työkavereisa voi löytyä myös hyviä ystäviä... Mieli avoinna ei voi muuta kuin saada uusia kokemuksia... ;)