minua masensi kauheasti synnytyksen jälkeen. olen aina ollut reipas ja elämänmyönteinen ihminen, kiltti ja avoin kaikille. siksi se kai tuntui niin pohjamutiin vievältä. tuntui, etten ikinä selviä. jotenkin kuitenkin päätin ja pystyin peittämään masennukseni. mieheni kyllä tiesi siitä, hän ei oikein osannut reagoida tai suhtautua siihen mitenkään, se saikin minut miettimään olenko valinnut edes oikeaa elämänkumppania? neuvolassa kehuttiin kuinka reipas äiti ja vauva me olemme. omat ystäväni ja äitini eivät huomanneet mitään, sanoivat vain että äitiys pukee minua.
söin kauheasti herkkuja ja lihoin. no sitä ei huomannut kukaan, raskauskiloja kaikki varmaan ajatteli.
olen aina ollut ihan kamalan vahva ihminen. eteeni on tullut kaikenmoisia ongelmia ja tapauksia. aina olen selvinnyt pystypäin. nytkin vaan nitkutin vaipanvaihdosta toiseen itku kurkussa ja hymy huulilla. elämä oli kauheaa.
sitten huomasin itsekin, kerroin miehelleni masennuksesta, me juttelimme.
mieheni kannusti minua ulos ja lenkille sillä olen aina ollut ulkoilma ihminen. minulla auttoi lenkkeily ja elämäntapojen muutos. en tiedä miten muilla. mutta masennuksen kokeeneena kehotan kaikkia kääntymään jonkun läheisen ihmisen puoleen ja vaikka kertomaan neuvolassa. apua on saatavilla. minä vaan en kehdannut pyytää. ainahan minä olen selvinnyt.. kuitenkin nyt kun miettii niin lopullinen väsyminen ei ollut kaukana, tai saattaisin vieläkin elää siinä sumussa.
pyytäkää apua! niin minäkin teen, jos vielä joskus joudun masennuksen kärsimään. aina on joku joka auttaa!
söin kauheasti herkkuja ja lihoin. no sitä ei huomannut kukaan, raskauskiloja kaikki varmaan ajatteli.
olen aina ollut ihan kamalan vahva ihminen. eteeni on tullut kaikenmoisia ongelmia ja tapauksia. aina olen selvinnyt pystypäin. nytkin vaan nitkutin vaipanvaihdosta toiseen itku kurkussa ja hymy huulilla. elämä oli kauheaa.
sitten huomasin itsekin, kerroin miehelleni masennuksesta, me juttelimme.
mieheni kannusti minua ulos ja lenkille sillä olen aina ollut ulkoilma ihminen. minulla auttoi lenkkeily ja elämäntapojen muutos. en tiedä miten muilla. mutta masennuksen kokeeneena kehotan kaikkia kääntymään jonkun läheisen ihmisen puoleen ja vaikka kertomaan neuvolassa. apua on saatavilla. minä vaan en kehdannut pyytää. ainahan minä olen selvinnyt.. kuitenkin nyt kun miettii niin lopullinen väsyminen ei ollut kaukana, tai saattaisin vieläkin elää siinä sumussa.
pyytäkää apua! niin minäkin teen, jos vielä joskus joudun masennuksen kärsimään. aina on joku joka auttaa!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tarinasi voisi olla melkein kuin minun kirjoittama. Paitsi että mieheni tiesi masennuksestani ja yritti saada minut hakemaan apua jo aijemmin. Kesti kuitenkin monta kuukautta etsiä rohkeutta Häpesin suuresti tunteitani. Tunsin että myönsin epäonnistumiseni jos kertoisin asiasta jollekin. Rakastin poikaani, kun kaikki meni hyvin. Sen jatkuva itkuisuus ensimmäisinä kolmena kuukautena sai kuitenkin hermoni kiristymään :( Huusin jopa pahimpa hetkinä hänelle "turpa kiinni pentu" :( Vihasin lopulta sen takia itseäni ja ajattelin jo että olisi parempi olla kuollut kuin huono äiti :( Lopulta oli nieltävä ylpeytensä ja juteltava neuvolassa. Sieltä ohjasivat psykiatrin juttusille. Huono oloni jatkui edelleen vaikka sain puhuttua ja järjestin itselleni omaa aikaa. Jopa parin tunnin yksinäisyys(lapsen kanssa) sai aikaan sen että koin olevani kodin vanki ja lapseni oli tuhonnut elämäni. Olin päättänyt et minähän en syö lääkkeitä.Ajattelin että imetyskin täytyisi sitten lopettaa. Tunsin sen olevan tärkeä läheisyys lapseeni ja en halunnut sen loppuvan. Aloin kuitenkin ajattelemaan asiaa uudestaan kun tajusin et tämä ei voi olla enää tahdosta kiinni. Nyt olen syönyt kuukauden lääkkeitä. Pystyn edelleen imettämään ja elämä hymyilee taas. Uskallaudun lähteä liikkeelle kotoa pojan kans ja pyydän isovanhempien apua useammin. Mikä tärkeintä, nyt kun poikani itkee pystyn häntä lohduttaan :) Tuntuu todella pahalta et aijemmin suutuin hänelle :(
Kaikille masennuksen kanssa painiville haluaisin sanoa et hakekaa apua ajoissa. Se että sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen ei ole itsestä kiinni, ei omaa syytä tai aiheuttamaa. Se on tauti ja usein täysin parennattavissa. Kaikki eivät tarvitse edes lääkkeitä.
en siis tunnista itseäni masentuneeksi mutta välillä on hermot todella kireällä ja saatan kanssa huutaa vauvalleni.kun on oikein huono päivä,itse ja vauva väsyneitä,saatan jopa purskahtaa itkuun kun ei jaksa.
olen tästä miehelleni kertonut.ettekä ikinä arvaa mitä hän sanoo;täytyy varmaan antaa sitten lapsi pois.muutenkin itkuiselle ja väsyneelle ihmiselle.en kehtaa kenellekään edes sanoa mitä hän minulle sanoo.mielestäni se on liikaa.
pitäisiköhän puhua neuvolassa kuinka väsynyt olen?vaikka ehkä muitten silmissä vaikutan iloiselta ja pirteältä.
en jaksa päivisin käydä kylässä missään koska vauva huutaa kuitenkin.kuuntelen sitä ennemmin kotona.hävettää puhua näistä asioista koska kuvittelee olevansa superäiti.ja itku siinä kuitenkin tulee kun myöntää olevansa heikko ja väsynyt.nyt tässä kirjoitellessani huomaan että kyllä pitää puhua,kun vain saisi rohkeutta siihen.
Voi. Tätähän tämä on. Masennuin jo esikoisen kanssa viisi vuotta sitten ja osasin odottaa, että nyt voisi olla sama edessä. En vain osannut varautua, että tämä olisi näin rajua. Olen vahva ja positiivinen ihminen, johtavassa asemassa työelämässäkin. Olen puhunut tunteistani ja masennuksesta, muttei sitä tunnuta otettavan tosissaan, minähän olen selviytyjä, saanut lahjan, toisen suloisen lapsen.
Välillä jaksan, yleensä en. Olen itkenyt suoraa huutoa, huutanut, lähes vahingoittanut vauvaani ja tuntenut halua ajaa vastaantulevan rekka-auton eteen. Joskus olen toivonut "oikeasti" sairastuvani (tai vauvan) että olisi joku järkevä syy tähän kaikeen, pääsisi sairaalaan hoitoon. Silti kukaan ei tätä minusta huomaa, en tahdo enkä voi kertoa mitään. Suurimman osan aikaa olen kuitenkin hyvä ja huolehtiva äiti. Oireet on onneksi vähentymässä ja ehkä alan rakastaa vähitellen pientä poikaani, hän on kohta kaksi kuukautta. Toivon voimia itselleni, kukaan muu ei kai voi auttaa...
hae apua itsellesi. heikkous ei ole avun haku vaan sen hakematta jättäminen.
neuvolassa tahdotaan auttaa sinua ja lasta. uskokaa lapsikin voi paremmin jos sinä voit hyvin!
kamalaa että oma mies lapsen isä sanoo noin. hae apua sinäkin älä välitä ukkokultasi puheista.