Täältä kysyy moni ihminen, että "Olisikohan mulla paniikkihäiriö?" jne.. Varmaan jotkut teistä kehottavat kääntymään lääkärin puoleen, eikä aina täältä kysymään. Itelläni on sellanen ongelma, etten pysty kysymään lääkäriltä, koska tämä passittais mut heti hullulaan. Niin kävi viime kerrallakin.
Mäkin nyt kuulun niihin, jotka kysyvät "Onko mulla?" Kerron vaikka tämän tapahtuman: Olin kaupan jonossa ja yhtäkkiä kämmenet alko hikoileen ja tuli kuuma olo. Naamani meni punaiseksi, ihan kuin olisin hävennyt jotain. Rukoilin, että pääsisin pian pois siitä tilanteesta. Kun pääsin ulos, raittiiseen ilmaan, huokasin helpotuksesta ja tuntui, että hengityskin tasaantui.
Mulla tais ilmetä tälläsiä tapahtumia 12-13vuotiaana, nyt oon 15v. Kaikki nämä vuodet oon pitäny tämän omana tietona. En oo halunnut kertoa kellekään, en edes vanhemmille. Nykyään oon tavallaan oman taloni vanki. En käy ulkona, harvoin käyn kaupassa tai ylipäätänsä missään. Koska pelkään että näitä kamalia tapahtumia tulee lisää. Veikkaan, että mulla on lievä paniikkihäiriö. Mitä mieltä muut on? Tää on rajottanu mun elämää siitä asti, kun näitä alko tulemaan. Nyt oon pikkuhiljaa alkanu kertoon näitä lääkärille (tosin eri lääkärille) ja se aina vaan selittää kuinka "Meidän täytyy jutella tästä enemmän" IHAN NIINKU JUTTELEMINEN MITÄÄN VAIKUTTAA!! Pillereitä vaan käteen ja sillä selvä. Tiedän ja tunnen, että tämä lääkäri haluaa vaan että jatkan käyntejä sen luona. Se oikein nauttii siitä. Ei se välitä, parannunko mä tästä vai en. Mitkään v*tun juttelut auta, AINAKAAN MUA.
Joka tapauksessa.. Mä oon päättänyt, että elän tämän paniikkihäiriön kanssa koko loppu elämäni. En jaksa ravata typerän ämmän luona juttelemassa kun kaiken lisäksi siitä ei oo mitään apua. Joillekin on, joillekin ei. Ja tiedän, etten tuu koskaan parantumaan tästä. Jos parantuisin, se olisi enemmän kuin pelkkä IHME. Siinä ois yliluonnollisilla voimilla käpälänsä pelissä.
Nykyään pelkään sitä, että ajaudun itsemurhaan. Tulevaisuuden haaveet oon ite murskannu. En aio hakea ammattia tai mitään, koska se ei tuu onnistumaan. Mä ahdistuisin kun miettisin joka päivä, että mitäköhän huomenna tapahtuu töissä jne.. Enkä voi lopettaa niitä miettimisiä, ne tulee automaattisesti. Ja kun kesäloman jälkeen koulut alkaa, ahdistun. Koska mietin joka päivä, mitä huominen tuo tullessaan. Ahdistun, ahdistun ja ahdistun omassa pikku huoneessani.
Tällänen tuntuu todella epäoikeudenmukaiselta ja epätodelliselta. Miks on ihmisiä, jotka ei joudu kärsimään tälläsistä? Onko ne ihmiset, jotka joutuu kärsimään - tarkotettu pois tästä maailmasta? Musta tuntuu usein, että synnyin vahingossa ja nyt joku (taas kerran) yliluonnollinen ilmiö yrittää syöstä mut itsemurhan partaalle ja se odottaa, että tapan itteni. Koska olin "vahinko" ja sen seurauksena mulle on tullu paniikkihäiriö sun muut kaiken maailman ihmeellisimmät ongelmat. Tiedän, kuulostaa utopiselta ja sairaalta.. No, sellanenhan mä oon.
(en muutes usko mihinkään yliluonnollisiin juttuihin, vaikka viestistä niin voisi päätellä)
Mäkin nyt kuulun niihin, jotka kysyvät "Onko mulla?" Kerron vaikka tämän tapahtuman: Olin kaupan jonossa ja yhtäkkiä kämmenet alko hikoileen ja tuli kuuma olo. Naamani meni punaiseksi, ihan kuin olisin hävennyt jotain. Rukoilin, että pääsisin pian pois siitä tilanteesta. Kun pääsin ulos, raittiiseen ilmaan, huokasin helpotuksesta ja tuntui, että hengityskin tasaantui.
Mulla tais ilmetä tälläsiä tapahtumia 12-13vuotiaana, nyt oon 15v. Kaikki nämä vuodet oon pitäny tämän omana tietona. En oo halunnut kertoa kellekään, en edes vanhemmille. Nykyään oon tavallaan oman taloni vanki. En käy ulkona, harvoin käyn kaupassa tai ylipäätänsä missään. Koska pelkään että näitä kamalia tapahtumia tulee lisää. Veikkaan, että mulla on lievä paniikkihäiriö. Mitä mieltä muut on? Tää on rajottanu mun elämää siitä asti, kun näitä alko tulemaan. Nyt oon pikkuhiljaa alkanu kertoon näitä lääkärille (tosin eri lääkärille) ja se aina vaan selittää kuinka "Meidän täytyy jutella tästä enemmän" IHAN NIINKU JUTTELEMINEN MITÄÄN VAIKUTTAA!! Pillereitä vaan käteen ja sillä selvä. Tiedän ja tunnen, että tämä lääkäri haluaa vaan että jatkan käyntejä sen luona. Se oikein nauttii siitä. Ei se välitä, parannunko mä tästä vai en. Mitkään v*tun juttelut auta, AINAKAAN MUA.
Joka tapauksessa.. Mä oon päättänyt, että elän tämän paniikkihäiriön kanssa koko loppu elämäni. En jaksa ravata typerän ämmän luona juttelemassa kun kaiken lisäksi siitä ei oo mitään apua. Joillekin on, joillekin ei. Ja tiedän, etten tuu koskaan parantumaan tästä. Jos parantuisin, se olisi enemmän kuin pelkkä IHME. Siinä ois yliluonnollisilla voimilla käpälänsä pelissä.
Nykyään pelkään sitä, että ajaudun itsemurhaan. Tulevaisuuden haaveet oon ite murskannu. En aio hakea ammattia tai mitään, koska se ei tuu onnistumaan. Mä ahdistuisin kun miettisin joka päivä, että mitäköhän huomenna tapahtuu töissä jne.. Enkä voi lopettaa niitä miettimisiä, ne tulee automaattisesti. Ja kun kesäloman jälkeen koulut alkaa, ahdistun. Koska mietin joka päivä, mitä huominen tuo tullessaan. Ahdistun, ahdistun ja ahdistun omassa pikku huoneessani.
Tällänen tuntuu todella epäoikeudenmukaiselta ja epätodelliselta. Miks on ihmisiä, jotka ei joudu kärsimään tälläsistä? Onko ne ihmiset, jotka joutuu kärsimään - tarkotettu pois tästä maailmasta? Musta tuntuu usein, että synnyin vahingossa ja nyt joku (taas kerran) yliluonnollinen ilmiö yrittää syöstä mut itsemurhan partaalle ja se odottaa, että tapan itteni. Koska olin "vahinko" ja sen seurauksena mulle on tullu paniikkihäiriö sun muut kaiken maailman ihmeellisimmät ongelmat. Tiedän, kuulostaa utopiselta ja sairaalta.. No, sellanenhan mä oon.
(en muutes usko mihinkään yliluonnollisiin juttuihin, vaikka viestistä niin voisi päätellä)
Vastaukset 12
Vanhimmat
Kuulostaa tutulta, minäkin sairastuin 15 vanhana tuohon eristäytymiseen, no sinulla on sentään vielä mahdollisuus, ny olen 40 enkä ole käyny pihalla koko aikana, tai ainakaan pihaa kauvempana. on siivous palvelusta ruoka palveluun sun muuta. minäkään en halua sinne pöpilään minne ne kummiski laittas, ja saisin olla siellä sitten loppu ikäni, toisin kuin sinä saattasit vielä parantua parissa vuodessa...
Btw, lääkkeet eivät auta siihen, vaan terapiat. sun pitää päästä siitä pelosta ja niistä traumoista mitä pelkäät.
lääkkeet eivät vaikuta kuin ahdistusta poistavasti, nimen omaan toi menemisen pelko tuossa pahin on.. ite en ole saanu kohtauksia 20 vuoteen enkä ahdistuksia. mutta en vaan pääse sinne koska pelkään sitä kuin (ei ole semmosta mitä vois pelätä enemmän).
no ehkä lapset pimiää..
Jos mä alan tosissani sen lääkärin kanssa juttelemaan, pidemmän päälle siinä kävis niin että se heittäis mut jonneki osastolle. Just siks en uskalla kovin alkaa höpöttään sille kaiken maailman asioita.
On se nyt kummallista hommaa, että kaiken maailman sosiaali ämmät sun muut paskiaiset eivät näe muuta vaihtoehtoa, kuin sen, että "Joo toi pitää heittää hullulaan niin se parantuu".. Johtunee siitä, että nykyään ei jakseta pelkällä juttelulla yrittää saavuttaa päämäärää. Ihan ku jotku osaston hoitsut osais heti kaiken parantaa.
Kun olin kerran yhellä osastolla, masennuin täysin. En syöny viikkoon mitään ja kävin vessassa hanasta juomassa. Yhtä tuskaa. Nykyään mä sitten vihaankin ihmisiä ja oon epäsosiaalinen.
En yhtään tiedä, enkä haluais ajatella tulevaisuutta. Miten mulle käy? Ravaan terapioissa ja en pysty töihin meneen tän typerän paniikkihäiriön takia. Kaikki menee perseelleen. Kerran hakkasin päätä seinään ja sanoin itelleni koko ajan että "Ryhdistäydy, pystyt siihen" jne.. Eläminen maan päällä on taatusti pahempaa ku kituminen Helvetissä. Ja aina sanotaan "Elämä on lahja".. Hmm, on tainnut kenties tarkoittaa "Elämä on kirous".. Tai että "Elämä - toisille lahja, toisille kirous"
Sen mä kyllä tiedän, että elämä ei oo aina ruusuilla tanssimista, mutta tartteeko sen olla näin tuskallista? Ja eihän elämä tuntuis elämältä, ellei olis vaikeuksia. Kaikki ois muuten ihan helppoa. Mutta ei sen näinkään vaikeeta saa/voi olla!
Sinulla on potilas oikeus, joka ei voi pakottaa sinua syömään lääkkeen lääkettä, tai passittaa hoitoon ilman sinun omaa suostumista, kokeile sitä pöpilää esim 3 päivää alkuun, jos ei ole aivan liian kauhea kokemus niin jatka kunnes pinna menee täyteen koska voit ulos kirjottaa ihan millon tahot, se on sinun potilas oikeus vaikka olisit ala ikäinen.
Lisäänpä, pöpilä eroaa sosiaali ämmästä siten että ämmällä on aikaa 1 tunti 2 viikottain, kun pöpilässä saat jutella joka päivä, joten tulet kuntoon nopeempaa.. sieltä tehdään myös kuntoutus käyntejä siellä kaupalla kunnes taas totut, ja lääkkein saa sen punastelun pois.
olet 10 vuotta minua nuorempi, mietit samoja asioita kuin minäkin. mm. koulutus... pystynkö siihen?! ihminen pystyy siihen mihin itse uskoo! toivon todella niin! elän samanlaista aikaa kanssasi. mutta minulla on tarve päästä näkemään ihmisiä! en pelkää ihmisiä, vaan pelkään ainoastaan sitä helvetin tunnetta kun paniikkihäiriö iskee! se on sanoin kuvaamattoman ilkeä tunne! uskon itseeni ja toivon sinun tekevän samoin... tuetaan toinen toisiamme?
siltä, että sinun tosiaan kannattaisi hakeutua jonkinlaiseen terapiaan. Enkä tarkoita sitä, että käyt tk-lääkärillä pamisemassa vaan ihan oikealla terapeutilla säännöllisesti niin pitkään kuin tarvitsee. Etkö voi pyytää vanhemmiltasi apua käytännön järjestelyissä? Etsi sellainen henkilö, jonka kanssa tulet toimeen. Ei ole mitään järkeä käydä lääkärillä, jonka motiiveja epäilet.
Ohimennen sanoen, jätät jotain kertomatta. Ketään ei nykypäivänä passiteta "pöpilään" paniikkihäiriön takia. Ylipäätään hoidon saaminen näin "lievään" vaivaan on vaikeaa. Jos olet ollut osastohoidossa, ehkä sinua on pidetty masennuksesi vuoksi itsetuhoisena?? Silloin sen pöpilän tarkoitus on ollut suojella sinua vahingoittamasta itseäsi. Ei sekään hassumpi tavoite ole.
Masennuksen aikana en oo koskaan ollu itsetuhoinen, vaikka niin ne väittivät. Miks aina ajatellaan, että jos/kun nuori on masentunut, hänellä olis itsetuhoisia ajatuksia? Naurettavaa. Ei sekään aina pidä paikkansa.
Harmi kun oon 15v ja joudun vielä käymään yläastetta. Joka päivä joutuu näkemään ilosia ihmisiä ja jotku kyttää ja nauraa mulle. Monet tietää jopa, että oon ollut osastolla. Ja ne sanoo mua sairaaksi. Pelkään että tääkin johtaa pian väkivaltaiseen käyttäytymiseen. Siis että jos kuulen jonku haukkuvan mua, hakkaan sen.
Noniin, noi poikkes koko paniikkihäiriöstä.. Niin.. Hmm.. Ääh, miks musta tuntuu että mun vanhemmatki pitää mua ihan omituisena kun käyn juttelemassa sen lääkärin kanssa? (mikä onkaan), tuntuu et ne joskus kattoo mua silleen.. Tyhmästi. Tyyliin "Mikä kauhea otus tuokin on!" ja ihan kun ne pitäis mua täysin hulluna. Oon äidille sanonu että musta tuntuu että mulla on paniikkihäiriö, mutta se vaan nauro. Ja en oo sen jälkeen enään kertonu, koska se alkais pitään mua täysin "päästä vinksahtaneena"
Nytkin vois koiraa lähtee käyttään lenkillä, mutta enhän minä pysty. Mullehan saattaa tulla yhtäkkiä kohtaus ilman mitään hyvää syytä. Sitä kun on tällänen vammanen pikku paska.
Mäkin vihaan ja pelkään sitä tunnetta, kun se iskee :( Sehän se juuri onkin. Kaikkein pahin asia tässä.
Hienoa, että olet jo hakeutunutkin lääkärin vastaanotolle. Ammatti-ihmiset ovat juuri sitä varten, että he auttavat meitä ahdistuneita ihmisiä. Itse olen saanut omaan ahdistukseeni apua sekä keskusteluterapiasta että lääkityksestä. Eikä sitä terapiaa tarvitse kammoksua. Täytyy luottaa, että he näkevät, millaista apua me tarvitsemme.
Mulla ainaki autto pelkät lääkkeet, en tarvinnu enkä olis halunnu mennä mihkää terapioihin, oisin tuntenu itteni tosi sairaaks ja "hulluks", jos ois pitäny jollekki ammattiauttajalle puhua.. Kaverit kyllä kuunteli. Ja tk lääkäri kirjotti lääkereseptin turhia kyselemättä. Eri asia tietysti jos paniikkihäiriön takana olisi ollut lapsuuden traumoja tms, mutta kun mitää sellasia ei ollut. Oon itse sairaanhoitaja.. Silloin aikoinaan mäkin ajattelin, että tätäkö tää nyt on loppuelämä, oon sairas.. Mutta ei ollenkaan, eikä ollut iso kynnys lääkärillä kävästä. Sairaus tää on niinku muutki. Noh, jotku haluu sairastaa ilman lääkkeitä, mut jokainen saa itse päättää..
Älkää nuoret/muutkaan missään nimessä eristäytykö kotiinne, apua on saatavissa! Pilaatte vaan elämänne ja teette siitä vaikeaa..