Tässä jo vuosia veulannut enemmän tai vähemmän arvomailmaani ja siinä ohessa ihmisen merkitystä ihmiselle. Ja mitä enemmän tässä selkityy oma arvo ja sitä myöten se mitä tarvitsen/kaipaan, huomaan olevani yksin.
Eli onko asia niin että mikäli tiedät mitä tarvitset niin saat olla yksin?
Onko pointti mun arvoissa vaiko siinä etten enää suostu tuuliviiriksi ja kaikkien kynnysmatoksi/roskakoriksi?
Onko asiat niin että ihminen nykyään arvostaa vain omia milipiteitä ja muut haistakoon huilu?
Tottahan se, suhde kuin suhde, sen pitää palvella jotakin tarvetta, mutta mihin nykyään ihminen tarvitsee toista?
Mitä ihminen arvostaa toisessa ihmisessä?
Kuinka moni lopulta olisikin vain ottajana antamatta mitään suhteeseen?
Muistamatta että sitä saa mitä antaa ... loputon noidankehä.
Eli onko asia niin että mikäli tiedät mitä tarvitset niin saat olla yksin?
Onko pointti mun arvoissa vaiko siinä etten enää suostu tuuliviiriksi ja kaikkien kynnysmatoksi/roskakoriksi?
Onko asiat niin että ihminen nykyään arvostaa vain omia milipiteitä ja muut haistakoon huilu?
Tottahan se, suhde kuin suhde, sen pitää palvella jotakin tarvetta, mutta mihin nykyään ihminen tarvitsee toista?
Mitä ihminen arvostaa toisessa ihmisessä?
Kuinka moni lopulta olisikin vain ottajana antamatta mitään suhteeseen?
Muistamatta että sitä saa mitä antaa ... loputon noidankehä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mä oon 21-vuotias melko yksinäinen poika ja oon kansssa pohtinut samoja juttuja pääni puhki. Taitaa olla niin, että sekä yksinäisyydessä, että sosiaalisessa elämässä on molemmissa hyvät ja huonot puolensa.
Tällä hetkellä pohdin itse sitä, ollako yksin vai ei. Yhtäkkiä sitä huomaa, että nyt on edessä tienristeys: Pitää valita kahdesta pahasta. Toisaalta yksinäisyys ja metsissä liikkuminen on se, mitä kaipaan, mutta nyt tiedostan ja hyväksyn, että on mulla myös sosiaalisia tarpeita enemmän kuin ennen tiedostin. Nykyään kyllä kirjoittelenkin jo erään tytön kanssa, ja se on ihan mukavaa piristystä elämään.
Arvot ja asenteet ovat mun kohdalla jonkin verran muuttuneet: Yhteiskunta ja muut ihmiset kyllä vaikuttavat, vaikka mielipiteitäni, arvojani ja toimintatapojani en mitenkään helposti muutakaan.
Miksei ihminen voi nauttia sekä toisten seurasta että omastaan? Itse olen tehnyt ystävilleni selväksi, etten aina jaksa lähteä ulos. Kaikki kaipaavat myös sitä omaa aikaansa. Uskoisin, että kun löydän sellaisen kundin, joka suhtautuu suhteeseen samalla tavalla (siis ei ole liian sitoutunut eikä myöskään liian eristäytynyt) tiedän löytäneeni kohtalotoverin.
Yhteiskunta on kyllä muuttunut aika yksilökeskeiseksi. Paljon asioita voidaan nykyisin tehdä yksin. Ennen sosiaaliset suhteet korvasivat television, mutta nykyään arjen saa aivan hyvin kulumaan ilman muitakin ihmisiä. Niin, mihin sitä toista sitten oikein tarvitsee? Minä ainakin haen itselleni eräänlaista turvaa. Sellaista, jonka kanssa voin jakaa lopun elämäni tietäen etten joudu olemaan yksin. Vaikka olenkin mielestäni itsenäinen ihminen, on olemassa asioita joista tuskin jaksaisin selviytyä yksin. Esimerkiksi sitten kun aika jättää vanhemmistani, haluaisin että voisin jakaa suruni jonkun muun kanssa. Myös lapset kuuluvat tulevaisuuden suunnitelmiini. Enkä halua saati jaksaisi elää yksinhuoltajavanhempana. Tavallaan siis haen toisesta omien tarpeideni tyydyttäjää, mutta lohdullista kuitenkin on, että varmasti se toinen haluaa minusta samoja asioita.
Valitettavasti myös suhteesta täytyy hyötyä jotenkin. Ei varmaan olekaan olemassa sellaista suhdetta, jossa ei haettaisi myös omien tarpeiden tyydytystä. Jopa mustasukkaisuus on itsekkyyttä. Mutta eikö tässä tapauksessa itsekkyys palvele suhdetta? Jos ei olisi itsekäs siis mustasukkainen, niin eihän sitä välittäisi toisesta yhtään..
En tiedä liittyykö nämä topiciin, mutta tässä jotain omia mietteitäni joita heräsi tekstiäsi lukiessa.. :)