Silmät kiinni, ettei näkisi

...sieltä Roomastasi, katsoisit mieluummin toivoen huomiseen kuin kaihoten eiliseen.

Tietenkään en lukenut tuota suoltoasi linkkeineen, mutta pikavilkaisullakin sen luonteesta selvän saa. Ja "kun on lukenut yhden Timo Ristimäen jutun, on lukenut kaikki hänen juttunsa".

Mielipidepankille vastasin siteeraamalla minäkin itseäni viisaampaa, mutta sentään edelleen elävää ja tässä päivässä sekä huomisessakin olevaa ihmistä. Hänen näkemyksiinsä yhdyn varauksitta, sillä en minäkään ihan tyhmä ole.

JormaKKorhonen kirjoitti:

...sieltä Roomastasi, katsoisit mieluummin toivoen huomiseen kuin kaihoten eiliseen.

Tietenkään en lukenut tuota suoltoasi linkkeineen, mutta pikavilkaisullakin sen luonteesta selvän saa. Ja "kun on lukenut yhden Timo Ristimäen jutun, on lukenut kaikki hänen juttunsa".

Mielipidepankille vastasin siteeraamalla minäkin itseäni viisaampaa, mutta sentään edelleen elävää ja tässä päivässä sekä huomisessakin olevaa ihmistä. Hänen näkemyksiinsä yhdyn varauksitta, sillä en minäkään ihan tyhmä ole.

Lue lisää

Ne ovat selvästi älykkään, Suomen ja muun maailman tilasta syvästi huolestuneen ja asioita syvällisesti tiedostavan henkilön vilpittömiä viestejä.

JormaKKorhonen kirjoitti:

...sieltä Roomastasi, katsoisit mieluummin toivoen huomiseen kuin kaihoten eiliseen.

Tietenkään en lukenut tuota suoltoasi linkkeineen, mutta pikavilkaisullakin sen luonteesta selvän saa. Ja "kun on lukenut yhden Timo Ristimäen jutun, on lukenut kaikki hänen juttunsa".

Mielipidepankille vastasin siteeraamalla minäkin itseäni viisaampaa, mutta sentään edelleen elävää ja tässä päivässä sekä huomisessakin olevaa ihmistä. Hänen näkemyksiinsä yhdyn varauksitta, sillä en minäkään ihan tyhmä ole.

Lue lisää

... koska ylihuominen on epävarma."

[Friedrich Nietzsche (1844 - 1900), saksalainen filosofi]




Tuohon viimeisimpiin "JormaKKorhosen" sanoihin viitaten totean, että ei kai kukaan nyt ole väittänytkään, että "ihan"...

Mutta tuon yhdenkin tähän keskusteluun jo kirjotetun "JormaKkorhosen" jutun perusteella saattaisi kyllä tulla ajatukseen, että "voehan se olla niin, vuan voe se olla toisinnii..."

Ehkä tekee jopa goudaa ellei ihan emmenthaleria, jos "JormakKorhonen" yhtyy valioluokan "kepututkija"-rintamaan ja ymmärtää jättää lukematta myös tuon linkin. Mikä tietoa lisää, se tuskaa lisää, tavataan sanoa. Enhän toki nimimerkin "mvv" peräti "humaaniksi" liemaamanakaan voisi edes kuvitella olemassa mukana semmoisissa "nopean toiminnan joukoissa", jotka näillä kapi(ai)silla saiteilla toimisivat tuskan lisäämiseen puolesta...

http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000017156707



PS. "Moni aikansa edelle kiiruhtanut on joutunut odottelemaan sitä kerrassaan epämukavassa paikassa."

(Stansilaw Jerzy Lec)

JormaKKorhonen kirjoitti:

...sieltä Roomastasi, katsoisit mieluummin toivoen huomiseen kuin kaihoten eiliseen.

Tietenkään en lukenut tuota suoltoasi linkkeineen, mutta pikavilkaisullakin sen luonteesta selvän saa. Ja "kun on lukenut yhden Timo Ristimäen jutun, on lukenut kaikki hänen juttunsa".

Mielipidepankille vastasin siteeraamalla minäkin itseäni viisaampaa, mutta sentään edelleen elävää ja tässä päivässä sekä huomisessakin olevaa ihmistä. Hänen näkemyksiinsä yhdyn varauksitta, sillä en minäkään ihan tyhmä ole.

Lue lisää

Miksi muuten vastaat Ristimäelle mitään, kun et kykene vastaamaan Ristimäen varsinaiseen asiaan?

Luulis vituttavan. kirjoitti:

Miksi muuten vastaat Ristimäelle mitään, kun et kykene vastaamaan Ristimäen varsinaiseen asiaan?

Kerroppa mikä on Ristimäen varsinainen asia. Se ei hänen viestistään ainakaan ilemene

otsikossa kysymys kirjoitti:

Kerroppa mikä on Ristimäen varsinainen asia. Se ei hänen viestistään ainakaan ilemene

(-;

Mutta huomaakohan Ristimäki minin järjästöön YK joutuu nojautumaan kansainvälisissä oikeudenrikkomuksissa. YK " hoiti" Irakia ensimmäisen sodan jälkeen, kun se karhattiin Kuwaitista pois. Oli kovat pakotteet, piti öljy rahat käyttää vain kansan "hyväksi". Mutta kansa vain kurjistui. YK virkailijat olivat lahjottavia. Tämä järjästö on Ristimäen mielestä pienen valtion turva. Täyttä puppua.

Pienen valtion turva on Nato. Naton jäsenyys on se mikä tarjoaa niin suurelle kun pienelekkin koskemattomuuden, ei ole Nato maihin hyökkäilty.

Yhdysvalloilla ei ole kovin hyvin Irakissa mennyt, valitettavasti. Syynä on terroristien saama henkinen tuki ihmisiltä. Jatkuva pikku juttujen esilläpitäminen tidotusvälineissä on terroristeille mannaa, siihenhän ne pyrkivätkin.

Mielipidepankki muisteli Suomen ulkopoliittista menneisyyttä. Siinähän ei tosiaankaan oltu kovin tarkkoja ystävän puuhista. N-Liitto yritti levittää kommunismin ihanuutta ympäri maailman. Onneksi Yhdysvallat voitti tämän sodan ja N-Liitto luhistui.

Ristimäki nyt yrittää kääntää katsetta nykyiseen Venäjään, vähän myöhäisherännäisyydeltä vaikuttaa. Mutta parempi myöhään kun milloinkaan. Rautaesilippu on kuitenkin kadonnut Venäjän rajalta, ja hyvä niin.

Ristimäki yrittää jatkuvasti antaa EU:sta väärää kuvaa. EU on ollut takaamassa rauhaa Eurooppaan. Eurooppa on nyt sodan uhasta aika vapaata aluetta, tämä on EU laajentumisen ansio. Mutta tämä ei mene Ristimäen kaaliin, hän etsii mietelauseita tuhansien vuosien takaa, joilla yrittää kääntää katseen pois tosiasioista.

Otsikossa vastaus kirjoitti:

(-;

Jos Ristimäen viesteissä ei ole asiaa, herättää oudoksuntaa, että otsikkomies yltyy keskustelemaan itsensä kanssa Ristimäen viesteistä, joissa otsikkomies ei näe mitään asiaa.

Otsikossa toteamus. kirjoitti:

Jos Ristimäen viesteissä ei ole asiaa, herättää oudoksuntaa, että otsikkomies yltyy keskustelemaan itsensä kanssa Ristimäen viesteistä, joissa otsikkomies ei näe mitään asiaa.

Lue lisää

(-;

Otsikossa ilmoitus kirjoitti:

(-;

Mitä mieltä itse olet Nato-jäsenyydestä?

Otsikossa vaatimus. kirjoitti:

Mitä mieltä itse olet Nato-jäsenyydestä?

Se on samaa mieltä kuin Korhonen niin kuin (lähes) aina.
Se oli haukkumassa tyhmiksi niitäkin, jotka yrittivät saada Korhosen tajuamaan, että OWK on toiminut SDP:n puheenjohtajana.
Lähes kaikenhan se allekirjoittaa, mitä Korhonen valehtelee.

Kokoomusta täytyy tietenkin kiittää suoraselkäisyydestä, jos samalla voidaan kiittää tyhmyydestä. No, kokoomushan perustuu tietämättömyyteen. Kokoomus perustuu tietämättömyyteen. Miettikääpä viisaat jälkimmäistä lausetta.

Ei amerikkalainen kenraali sen fiksummaksi muutu vaikka vetää Nato-uniformun ylleen. Sama jengi Irakin sotaa olisi "hoitanut", vaikka sitä olisi käyty Naton nimissä.

Tottakai Jaakonsaaren sanomiset voidaan kyseenalaistaa järkiperustein. Eiväthän hänen argumenttinsa ole uskomuksia kummempia.

Se, että Naton on onnistunut joissakin kohdin, ei ole Suomen kannalta mikään peruste liittyä siihen. USA on ylivoimaisesti merkittävin Nato-jäsen ja olisi varsin jakomielistä erottaa toisistaan se USA, joka toimii Natossa siitä, joka huseeraa omin päin. Viime kädessä jokainen voi miettiä, miten kävisi, jos USAn ja Naton politiikat menisivät ristiin. Kumpi saisi kenkää, Solana vai Bush? Tällä perusteella olisimme kai voineet liittyä Varsovan liittoonkin, sillä eihän se toiminut kuin hyvän edistämiseksi. NL:han se oli joka lähetti joukkonsa Unkariin ja Tshekkoslovakiaan.

Todella käsittämätön peruste Nato-liittoutumiselle on kriisinhallinta. Tämäkö on Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeinen kysymys. Kongon sotatilanneko? Minä suosittelen kyllä maltillista roolia näissä kysymyksissä, kun muistetaan miten nämä amerikkalaisetkin tulivat häntä koipien välissä Somalian Mogadishusta, kun asia ei heitä erityisemmin lopulta kiinnostanut. Tätä kantaa ei tietenkään pidä sotkea siihen, etteikö maailmanmeno saisi kiinnostaa ja myös kriisejä pitäisi ratkoa. Tuskin se meiltä kuitenkaan Nato-jäsenyyttä edellyttää.

Minusta Eero Heinäluoma on esittänyt viisaita ajatuksia Nato-kysymyksessä. Hänen mielestään keskeistä siinä on vain ja ainostaan Suomen turvallisuuden pohtiminen. Samaan hengenvetoon hän sanoo, ettei Natoon liittymistä voi perustella Venäjän uhalla. Jos Heinäluoma on oikeassa kuten uskon, millä ihmeelle sitten voitaisiin perustella Suomen Nato-jäsenyyttä. Olisiko se kenties USA:n taholta tuleva uhka. Me emme kärsisi ehkä tämän maailmanpolisin diskriminoinnista ja väkivaltaisesta öykkäröinnistä, jos olisimme jäseninä sen johtamassa järjestössä.

"Mielipidepankki" näkyykin jo rientäneen asevelidemariutta toki kaiketi jatkavan, mutta demareiden äänestämisestä luopuvan "JormaKKorhosen" valistamista ulko- ja turvallisuuspolitiikan tiimoilta.

Annanpa minäkin vielä hänelle pienen avitukseni. Nyt siis Keijo T. Korhoselta, joka - niin sukulaismies kuin Jorma Kalevi Korhoselle sitten lieneekin ainakin samassa mitassa kuin Paavo Lipponen Urho Kekkoselle! - todellakin on yksi keskeisimmistä ulko- ja turvallisuspoltiikan pitkän linjan tuntijoista ja tukijoista!

*******************

”Hanki ystävät läheltä”

”Hanki ystävät läheltä, viholliset kaukaa”, opasti professori Keijo Korhonen reaaliseen ulko- ja talouspolitiikkaan Suomen Kuvalehdessä (15/2005). Korhosen neuvo on mielenkiintoinen, kun muistaa hänen mittavan poliittisen uransa. Hän on ollut Suomen pysyvä jäsen YK:ssa 1983-88, pitkäaikainen ulkoministeriön virkamies ja Suomen entinen ulkoministeri (Martti Miettusen III hallitus 1976-77). Korhonen on nykyään kansainvälisen politiikan professori Arizonan yliopistossa.

Venäjä säilyy suurena

Professori Korhonen korostaa kirjoituksessaan Venäjän pysyvää merkitystä: ”Vuonna 2100 saattaa venäläisiä olla vain 80-90 miljoonaa. Suomalaisia on silloin kolmisen miljoonaa, eikä kukaan tiedä, minkä värisiä tai rotuisia he ovat tai edes mitä kieltä he ensisijaisesti puhuvat. Mutta toisin kuin pieni Suomi on Venäjä, maailman laajin ja voimavaroista rikkain valtio, oleva silloinkin kahden hegemonian, väistyvän ja nousevan, Yhdysvaltojen ja Kiinan tärkeä pelitoveri” (Suomen Kuvalehti 15/2005).

Professori Korhosen sanat olivat hyvin purevat sellaista Venäjän näykkimistä vastaan, joka ei edistä taloudellisia ja poliittisia suhteita. ”Venäjän kalvamisesta näyttää Suomessa tulleen median ja poliitikkojen mielihuvi. Naapurin nilkkaan käydään kuin rakkikoira kun vähänkin aiheenjuurta löytyy…Venäjä menetti 15 vuotta sitten imperiuminsa, kansalaistensa toimeentulo- ja elämisenvarmuuden, ideologiansa ja arvojärjestyksensä. Jäljellä on kansallistunne, ylpeys venäläisyydestä. Sen turha ja typerä loukkaaminen tuottaa arvaamattomia tuloksia”.

Miksi emme hyötyisi Venäjästä?

”Otetaanpa oppia Suomen 1800-luvun viisaista kauppamiehistä. Nuo suomettarelaiset Paasikiven-Kekkosen linjan edeltäjät huokaisivat: ´Kun hyvä Jumala kerran on antanut naapuriksemme suuren Venäjän, miksi emme siitä hyötyisi?´”.

Moskovan voitonpäivän juhlallisuuksien aikana 8.5.2005 näytettiin Yhdysvalloissa CBS-televisioyhtiön 60 minuuttia –ohjelma, jossa Venäjän presidentti käski Yhdysvaltoja tutkimaan omia demokraattisia puutteitaan. Putin muistutti myös vuoden 2000 vaaliskandaalista, jossa Bush valittiin presidentiksi korkeimman oikeuden päätöksellä. On vaikea arvata, millaista ilmapiiriä tahdottiin edistää tuollaisen ohjelman esittämisellä Yhdysvalloissa. George W. Bushin Baltian maiden kierroksen ja Moskovan voitonpäivän juhlallisuuksien jälkeen on kuitenkin kiinnostavaa palauttaa mieleen, kuinka professori Korhonen on kuvannut Yhdysvaltain politiikkaa ja yhteiskuntaa syyskuun 2001 terrori-iskujen jälkeisessä tilanteessa.

Teoksessaan Haavoitettu jättiläinen (Otava 2002) Korhonen osoitti kirpeää arvostelua George W. Bushin ylläpitämää sotahysteriaa ja rahavallan turmelemaa poliittista järjestelmää kohtaan. Hyvin harvat vaikutusvaltaiset länsimaiset kirjoittajat ovat yhtä selkeästi osoittaneet kritiikkiä myös Yhdysvaltojen ja epädemokraattisen Saudi-Arabian liittolaisuutta kohtaan. Korhosen neuvo on, että olisi ensin pureuduttava Yhdysvaltain liittolaisten omiin motiiveihin, jotta globaaleissa muodoissa ilmenevää kansainvälisen terrorismin 'toista tulemista' ja sen syitä voisi edes selvittää. Yhdysvaltojen liittolaisuus ei merkitse varauksettomasti demokraattisten olojen edistämistä.

Korhosen reaalipolitiikkaan on kuulunut muistuttaa, että Suomi on pieni ja Suomen ei pidä katsella liian ihastuneesti Yhdysvaltoja kohtaan: ”Meillä Suomessa aina luullaan, että mitä tahansa Suomen johtajat sanovat esimerkiksi USAsta, niin se on kovin tärkeää Washingtonin kannalta ja sitä seurataan tarkasti. Tämä ei pidä paikkaansa. Ei Suomi ole enää mielenkiintoinen sen jälkeen kun Neuvostoliitto lakkasi olemasta ja sen jälkeen kun Suomi luopui omasta talous- ja ulkomaankauppapolitiikastaan EU:n jäsenenä" (TV1 24.9.2004 klo 21.00).

Juha Molari"

Lähdelinkki: http://www.datsha.com/uutiset/120505.shtml

§§§§§§§§§§§§§§§§§




Muudan toinenkin Keijo Korhos -siteeraus sallittaneen; sekin kun valaissee muillekin kuin vain korhosille tietä vastuulliseen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen ajatteluun:



( Keskisuomalainen tiistaina 20.07.2004 )



Keijo Korhonen:Herran kukkarossa.

Missä Suomi sijaitsee? Ensimmäinen reaktioni: "Haetanneeko tuo mittään", sanoisi kainuulainen, liekö tuolla väliä missä tällainen pohjoisbaltilainen europrovinssi ja kenraalikuvernementti sijaitsee.

Vastaus kysymykseen on pääasiassa kognitiivinen: missä Suomen koetaan sijaitsevan. Euro-Suomessa vallitsee identiteettikriisi. Samalla kansallinen suuntakriisi. Johdatusta ei löydy vakiintuneilta valtarakenteilta. Suomen pääpuolueet ovat - anteeksi sanonta - suoraan perseestä: kaikki saman eliitin yllä pitämää samaa Vallan Puoluetta.

Eri tulkintoja.

Meksikolainen kirjailija ja kosmopoliitti Carlos Fuentes pohti äskettäin (teoksessa "Los años con Laura Diaz") eri kansakuntien vastauksia kysymykseen, mitä heille merkitsee la patria (sana tarkoittaa espanjan kielessä yhtä aikaa isänmaata, kotimaata ja synnyinmaata): Amerikkalaiselle la patria on optimistinen hymni, englantilaiselle väsynyt pila, venäläiselle tunteellista kiihkoilevaa hulluutta, ranskalaiselle älykästä ironiaa, espanjalaiselle ja meksikolaiselle tuskallinen päähänpinttymä.

Suomalaiselle kysymys on kaksitasoinen: Missä Suomi sijaitsee "sisään päin" eli osana suomalaisen minuutta, ja missä Suomi on ulkoisesti eli suhteessa maan fyysiseen ympäristöön.

Sisään päin suomalaisen patria on utopinen kesäyön unelma, kymmentuhatvuotisen metsäläisen Impivaara. (Suomalaiset ovat aina olleet utopioihin luiskahtavaa kansaa siirtolais-utopisteistä ja korpikommunisteista AKS-seuraan ja euro-hurahtaneisiin saakka.)

Suhteessa muihin on patrian hallitseva osa alemmuudentuntoista anteeksipyyntöä omasta olemassaolosta, antautumista viisaampien, vahvempien, parempien johtoon. Suomalaisen patria on siten eräs torpparimielen muoto. Kuten tuo pirulinen panslavisti Feodor Dostojevski totesi, suomalaiset eivät ole valtiota muodostava kansakunta, vaan ainesosa joko slaavien tai germaanien muodostamissa kansakunnissa. - 1917-1995 sattui 78 vuoden lipsahdus säännöstä, itsenäisyyden parenteesi. Siitä maksettiin uljaasti 1939-45. Nyt ollaan taas onnellisina isoisten sylissä.

Sijainti vaikka missä.

Ongelman "missä Suomi sijaitsee?" eksternaaliseen osaan on eri aikoina kehitelty erilaisia vastauksia: 1) syrjässä, kaukana, köyhänä - seurauksena pakoreaktiot: mm. pitää olla niin eurooppalaisia, niin eurooppalaisia että! Pitää olla luokan paras oppilas, Euroopan kovassa ytimessä...

2) eristettynä, saaressa, saarrettuna, etulinjassa - reaktio

"Raja railona aukee
edessä Aasia, Itä
takana Länttä ja Eurooppaa
varjelen vartija sitä!

3) etnisenä elementtinä: EU-eliittimme ja Brysselin byrokraatit ovat samalla linjalla Dostojevskin kanssa.

4) Baltiassa vai Pohjoismaissa: Talvisodan haaste otettiin vastaan pohjoismaisena kansakuntana, Eu-jäsenyyteen mentiin baltilaisena ja itäeurooppalaisena maana Venäjän uhkaa paeten.

5) omalla paikallaan, uniikkina: Pitkä kansallinen linja G.M. Sprengtportenista ja G.M. Armfeltista Paasikiveen ja Kekkoseen. Tämä linja kuljettiin loppuun 1994/95.

Muille puskurimaata.

Entäpä objektiivinen ongelma - miten muut
näkevät Suomen? Jos kysyn tätä oppilaaltani University of Arizonassa, saan vastaan hämmästynyttä tuijotusta: Mikä Suomi? Missä?

Historiallisesti Suomi on ollut ulkopuolisille vaihtomateriaalia, puskurimaata, harmaata vyöhykettä, lakmuspaperin tehtävässä. Mitä muuta voi odottaa maasta, jonka sijainti on noin 60-70 astetta p.l. ja asukasluku vieläkin vain viisi miljoonaa? Tarkastelen nykyistä tilannetta kahdelta tasolta.

1) Markkinataloudellisesti:

EU ei ole tärkeä traditionaalisena eurooppalaisena suurvaltahankkeena (Saksan/Ranskan akseli, Charlemagne'ismi) vaan hyötypohjana eurooppalaisperäisille ylikansallisille korporaatioille.

Globaalikapitalismin maaninen logiikka - mukaan luettuina keskittyminen, oligopolit, valtioiden vääristämät epätäydelliset markkinat, heikompien (sekä omien jäsenmaiden että kehitysmaiden) riisto, maailmanlaajuiset markkinat tuotanto pääomat työvoima management (esimerkkinä Nokia), uusi maantieteellinen luokkajako ydinalueet vs reuna-alueet, vapaan kaupan palvonta, uudet etuoikeutetut luokat (teollisuusjohto, kansainväliset byrokratiat, työvoimaeliitti eli symbolianalyytikot) - on luonut Talouden Uuden Maailmanjärjestyksen. Marxismi on kuollut, mutta monet Karl Marxin oivallukset ovat aina vain elinkelpoisia.

T.U.M. hyödyntää perinnäisiä valtioita, mutta välttää vastuita, jotka valtioiden on kannettava (mm. terveys- ja sosiaalikulut). Tämä on osa valtiojärjestelmän romuttumisprosessia.

Euroopan T.U.M:ssä Suomi on materiaalia, on reuna- ja syrjämaa. Suomi siis raataa, tuottaa ja vie epätoivoisesti dumppaushintoihin (huom. kauppa- ja vaihtotaseen kehitys: kukaan ei investoi Suomeen); on toissijainen markkina-alue, tuottaa hieman metsävaroja ja symboli-analyytikkoja. Maa hoidetaan onnistuneesti kotimaisella nöyrä-eliitillä, jonka edut yhtyvät euro-korporaatioiden ja Brysselin byrokratian johdon kollektiivietuihin.

Siivellä mennään.

2) Geopoliittisesti:

A) Hegemoniavaltion kannalta: USA tuottaa kansainvälisiä ilmaishyödykkeitä, myös Suomelle. Suomi on menettänyt post-SNTL-tilanteessa ja EU:n jäsenenä koko kiinnostavuutensa - hyvä! Olemme siivellä: saamme edut, mutta vältämme vaarat. Esim. terrorismivaara-humpuukin. Meihin ei yksikään järkevä "terroristi" tuhlaa vähäisiä resurssejaan. Mainiota!

B) Suomi ympäristönsä ronttivaltioiden (rogue states) kannalta: Kysymys on Paasikiven kohtalonkolmiosta Tukholma - Moskova - Berliini. Ruotsi ei ole ollut ronttivaltio 1600-luvun jälkeen. Historia kertoo, että suurvalta ja pienempikin on taipuvainen hyökkäyspolitiikkaan kun hallituksen käytettävissä on kurinalainen tai alistettu, huonosti koulutettu tai kansallisvihainen väestö, jonka rakenne on nuori. Aggressiovoiman ydin: runsaasti 18-22-vuotiaita nuoria miehiä.

Tärkein sosiaalitiede on demografia. Se kertoo meille suloista sanomaa: Saksan naisten fertiliteettiluku on 1,3, Venäjän 1,1. Saksan väestöstä on alle 15-vuotiaita 15 %, Venäjän 18 % (tämä luku johtaa hieman harhaan, koska väestön odotettavissa oleva elinikä on Venäjällä järkyttävän alhainen.) Saksa on siten ensimmäistä kertaa sitten Bismarckin ja Venäjä ensimmäistä kertaa sitten Iivana Tuikean "Julman" kyvytön hyökkäyspolitiikkaan.

Ei vain määrä vaan myös laatu.

Ei vain sotilaiden määrät, vaan myös laatu: kehittyvä modernismi, lisääntyvä hedonismi ja kansalaisen omien oikeuksien arvostaminen, parantuva koulutustaso, lisääntyvät ylikansalliset yhteydet, nuorten mahdollisuudet sijoittua yhteiskunnassa muutenkin kuin väkivaltakoneistojen palvelukseen - tekevät hyökkäyspolitiikan vaikeaksi. Se näkyy nyt Saksassa: Washington vaikertaa jo saksalaisen militarismin puutetta... Asenne "Kaunis on kuolla kun joukkosi eessä" huvittaa ja pelottaa nykynuoria.

Itse asiassa perinteiset ronttivaltiot Saksa ja Venäjä turvaavat puskureina Suomea eräitä uusia paineita vastaan.

Summa summarum: Taloudellisesti Suomi sijaitsee EU-herrain kukkarossa, geopoliittisesti Suomi nyt vihdoinkin sijaitsee Herran kukkarossa. Yksinkertaisesti: kukaan ei meitä nyt uhkaa ja myös uhkapotentiaali on romahtanut.

Miten suloista onkaan olla vapaamatkustaja. Miten hyvä onkaan pysyä puolueettomana kiistoissa ja selkkauksissa, jotka eivät meidän etujamme kosketa. Miten nautinnollista onkaan olla näillä leveys- ja pituusasteilla pieni eli reilusti alle 1 promillea maailman ihmisistä.

"Kell onni on, hän onnen kätkeköön
Kell aarre on, hän aarteen peittäköön
Ja olkoon onnellinen onnestaan
Ja rikas riemustansa yksin vaan!

Nyt ei tarvita Natoa eikä EU:n Blitzkrieg-joukkoja eikä helikopteri-militarismia. Nyt tarvitaan järkeä ja itsekkyyttä.

"Tuntemattoman" Lahtinen totesi: "Se yksi kohjo sieltä Saksasta lähtee liikkeelle, ja meidän nilkit seuraavat perässä." Mutta Lahtinen ei tuntenut Euroopan unionia.

Suomen turvallisuuspoliittinen ongelma on nyt, miten pitää kurissa meidän nilkit, jotka hinkuavat mukaan Euroopan hiekkalaatikolle. Ja eiköhän se ongelma ratkea demokratian keinoin.

Teksti on lyhennelmä esitelmästä, jonka Keijo Korhonen piti Jyväskylän Kesän ja Kauko Sorjosen säätiön tilaisuudessa 6.7. Korhonen on kansainvälisen politiikan professori Arizonan yliopistossa Yhdysvalloissa."


Lähdelinkki: http://www.nettisanomat.com/2004/07/22/keijokorhonen.htm



Liisa Jaakonsaaren (sd.) (etä)julkilausumiin Paavo Lipposen (sd.) ulko- ja turvallisuuspoliittisiin unelmiin lienee puututtava aivan toisissa messuissa - toki ennen kuin kumpainenkin lienee kohtapuoliin Suomen eduskunnan ulkopuolinen "yhteiskunnallinen toimihenkilö"...

Timo Ristimäki kirjoitti:

"Mielipidepankki" näkyykin jo rientäneen asevelidemariutta toki kaiketi jatkavan, mutta demareiden äänestämisestä luopuvan "JormaKKorhosen" valistamista ulko- ja turvallisuuspolitiikan tiimoilta.

Annanpa minäkin vielä hänelle pienen avitukseni. Nyt siis Keijo T. Korhoselta, joka - niin sukulaismies kuin Jorma Kalevi Korhoselle sitten lieneekin ainakin samassa mitassa kuin Paavo Lipponen Urho Kekkoselle! - todellakin on yksi keskeisimmistä ulko- ja turvallisuspoltiikan pitkän linjan tuntijoista ja tukijoista!

*******************

”Hanki ystävät läheltä”

”Hanki ystävät läheltä, viholliset kaukaa”, opasti professori Keijo Korhonen reaaliseen ulko- ja talouspolitiikkaan Suomen Kuvalehdessä (15/2005). Korhosen neuvo on mielenkiintoinen, kun muistaa hänen mittavan poliittisen uransa. Hän on ollut Suomen pysyvä jäsen YK:ssa 1983-88, pitkäaikainen ulkoministeriön virkamies ja Suomen entinen ulkoministeri (Martti Miettusen III hallitus 1976-77). Korhonen on nykyään kansainvälisen politiikan professori Arizonan yliopistossa.

Venäjä säilyy suurena

Professori Korhonen korostaa kirjoituksessaan Venäjän pysyvää merkitystä: ”Vuonna 2100 saattaa venäläisiä olla vain 80-90 miljoonaa. Suomalaisia on silloin kolmisen miljoonaa, eikä kukaan tiedä, minkä värisiä tai rotuisia he ovat tai edes mitä kieltä he ensisijaisesti puhuvat. Mutta toisin kuin pieni Suomi on Venäjä, maailman laajin ja voimavaroista rikkain valtio, oleva silloinkin kahden hegemonian, väistyvän ja nousevan, Yhdysvaltojen ja Kiinan tärkeä pelitoveri” (Suomen Kuvalehti 15/2005).

Professori Korhosen sanat olivat hyvin purevat sellaista Venäjän näykkimistä vastaan, joka ei edistä taloudellisia ja poliittisia suhteita. ”Venäjän kalvamisesta näyttää Suomessa tulleen median ja poliitikkojen mielihuvi. Naapurin nilkkaan käydään kuin rakkikoira kun vähänkin aiheenjuurta löytyy…Venäjä menetti 15 vuotta sitten imperiuminsa, kansalaistensa toimeentulo- ja elämisenvarmuuden, ideologiansa ja arvojärjestyksensä. Jäljellä on kansallistunne, ylpeys venäläisyydestä. Sen turha ja typerä loukkaaminen tuottaa arvaamattomia tuloksia”.

Miksi emme hyötyisi Venäjästä?

”Otetaanpa oppia Suomen 1800-luvun viisaista kauppamiehistä. Nuo suomettarelaiset Paasikiven-Kekkosen linjan edeltäjät huokaisivat: ´Kun hyvä Jumala kerran on antanut naapuriksemme suuren Venäjän, miksi emme siitä hyötyisi?´”.

Moskovan voitonpäivän juhlallisuuksien aikana 8.5.2005 näytettiin Yhdysvalloissa CBS-televisioyhtiön 60 minuuttia –ohjelma, jossa Venäjän presidentti käski Yhdysvaltoja tutkimaan omia demokraattisia puutteitaan. Putin muistutti myös vuoden 2000 vaaliskandaalista, jossa Bush valittiin presidentiksi korkeimman oikeuden päätöksellä. On vaikea arvata, millaista ilmapiiriä tahdottiin edistää tuollaisen ohjelman esittämisellä Yhdysvalloissa. George W. Bushin Baltian maiden kierroksen ja Moskovan voitonpäivän juhlallisuuksien jälkeen on kuitenkin kiinnostavaa palauttaa mieleen, kuinka professori Korhonen on kuvannut Yhdysvaltain politiikkaa ja yhteiskuntaa syyskuun 2001 terrori-iskujen jälkeisessä tilanteessa.

Teoksessaan Haavoitettu jättiläinen (Otava 2002) Korhonen osoitti kirpeää arvostelua George W. Bushin ylläpitämää sotahysteriaa ja rahavallan turmelemaa poliittista järjestelmää kohtaan. Hyvin harvat vaikutusvaltaiset länsimaiset kirjoittajat ovat yhtä selkeästi osoittaneet kritiikkiä myös Yhdysvaltojen ja epädemokraattisen Saudi-Arabian liittolaisuutta kohtaan. Korhosen neuvo on, että olisi ensin pureuduttava Yhdysvaltain liittolaisten omiin motiiveihin, jotta globaaleissa muodoissa ilmenevää kansainvälisen terrorismin 'toista tulemista' ja sen syitä voisi edes selvittää. Yhdysvaltojen liittolaisuus ei merkitse varauksettomasti demokraattisten olojen edistämistä.

Korhosen reaalipolitiikkaan on kuulunut muistuttaa, että Suomi on pieni ja Suomen ei pidä katsella liian ihastuneesti Yhdysvaltoja kohtaan: ”Meillä Suomessa aina luullaan, että mitä tahansa Suomen johtajat sanovat esimerkiksi USAsta, niin se on kovin tärkeää Washingtonin kannalta ja sitä seurataan tarkasti. Tämä ei pidä paikkaansa. Ei Suomi ole enää mielenkiintoinen sen jälkeen kun Neuvostoliitto lakkasi olemasta ja sen jälkeen kun Suomi luopui omasta talous- ja ulkomaankauppapolitiikastaan EU:n jäsenenä" (TV1 24.9.2004 klo 21.00).

Juha Molari"

Lähdelinkki: http://www.datsha.com/uutiset/120505.shtml

§§§§§§§§§§§§§§§§§




Muudan toinenkin Keijo Korhos -siteeraus sallittaneen; sekin kun valaissee muillekin kuin vain korhosille tietä vastuulliseen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen ajatteluun:



( Keskisuomalainen tiistaina 20.07.2004 )



Keijo Korhonen:Herran kukkarossa.

Missä Suomi sijaitsee? Ensimmäinen reaktioni: "Haetanneeko tuo mittään", sanoisi kainuulainen, liekö tuolla väliä missä tällainen pohjoisbaltilainen europrovinssi ja kenraalikuvernementti sijaitsee.

Vastaus kysymykseen on pääasiassa kognitiivinen: missä Suomen koetaan sijaitsevan. Euro-Suomessa vallitsee identiteettikriisi. Samalla kansallinen suuntakriisi. Johdatusta ei löydy vakiintuneilta valtarakenteilta. Suomen pääpuolueet ovat - anteeksi sanonta - suoraan perseestä: kaikki saman eliitin yllä pitämää samaa Vallan Puoluetta.

Eri tulkintoja.

Meksikolainen kirjailija ja kosmopoliitti Carlos Fuentes pohti äskettäin (teoksessa "Los años con Laura Diaz") eri kansakuntien vastauksia kysymykseen, mitä heille merkitsee la patria (sana tarkoittaa espanjan kielessä yhtä aikaa isänmaata, kotimaata ja synnyinmaata): Amerikkalaiselle la patria on optimistinen hymni, englantilaiselle väsynyt pila, venäläiselle tunteellista kiihkoilevaa hulluutta, ranskalaiselle älykästä ironiaa, espanjalaiselle ja meksikolaiselle tuskallinen päähänpinttymä.

Suomalaiselle kysymys on kaksitasoinen: Missä Suomi sijaitsee "sisään päin" eli osana suomalaisen minuutta, ja missä Suomi on ulkoisesti eli suhteessa maan fyysiseen ympäristöön.

Sisään päin suomalaisen patria on utopinen kesäyön unelma, kymmentuhatvuotisen metsäläisen Impivaara. (Suomalaiset ovat aina olleet utopioihin luiskahtavaa kansaa siirtolais-utopisteistä ja korpikommunisteista AKS-seuraan ja euro-hurahtaneisiin saakka.)

Suhteessa muihin on patrian hallitseva osa alemmuudentuntoista anteeksipyyntöä omasta olemassaolosta, antautumista viisaampien, vahvempien, parempien johtoon. Suomalaisen patria on siten eräs torpparimielen muoto. Kuten tuo pirulinen panslavisti Feodor Dostojevski totesi, suomalaiset eivät ole valtiota muodostava kansakunta, vaan ainesosa joko slaavien tai germaanien muodostamissa kansakunnissa. - 1917-1995 sattui 78 vuoden lipsahdus säännöstä, itsenäisyyden parenteesi. Siitä maksettiin uljaasti 1939-45. Nyt ollaan taas onnellisina isoisten sylissä.

Sijainti vaikka missä.

Ongelman "missä Suomi sijaitsee?" eksternaaliseen osaan on eri aikoina kehitelty erilaisia vastauksia: 1) syrjässä, kaukana, köyhänä - seurauksena pakoreaktiot: mm. pitää olla niin eurooppalaisia, niin eurooppalaisia että! Pitää olla luokan paras oppilas, Euroopan kovassa ytimessä...

2) eristettynä, saaressa, saarrettuna, etulinjassa - reaktio

"Raja railona aukee
edessä Aasia, Itä
takana Länttä ja Eurooppaa
varjelen vartija sitä!

3) etnisenä elementtinä: EU-eliittimme ja Brysselin byrokraatit ovat samalla linjalla Dostojevskin kanssa.

4) Baltiassa vai Pohjoismaissa: Talvisodan haaste otettiin vastaan pohjoismaisena kansakuntana, Eu-jäsenyyteen mentiin baltilaisena ja itäeurooppalaisena maana Venäjän uhkaa paeten.

5) omalla paikallaan, uniikkina: Pitkä kansallinen linja G.M. Sprengtportenista ja G.M. Armfeltista Paasikiveen ja Kekkoseen. Tämä linja kuljettiin loppuun 1994/95.

Muille puskurimaata.

Entäpä objektiivinen ongelma - miten muut
näkevät Suomen? Jos kysyn tätä oppilaaltani University of Arizonassa, saan vastaan hämmästynyttä tuijotusta: Mikä Suomi? Missä?

Historiallisesti Suomi on ollut ulkopuolisille vaihtomateriaalia, puskurimaata, harmaata vyöhykettä, lakmuspaperin tehtävässä. Mitä muuta voi odottaa maasta, jonka sijainti on noin 60-70 astetta p.l. ja asukasluku vieläkin vain viisi miljoonaa? Tarkastelen nykyistä tilannetta kahdelta tasolta.

1) Markkinataloudellisesti:

EU ei ole tärkeä traditionaalisena eurooppalaisena suurvaltahankkeena (Saksan/Ranskan akseli, Charlemagne'ismi) vaan hyötypohjana eurooppalaisperäisille ylikansallisille korporaatioille.

Globaalikapitalismin maaninen logiikka - mukaan luettuina keskittyminen, oligopolit, valtioiden vääristämät epätäydelliset markkinat, heikompien (sekä omien jäsenmaiden että kehitysmaiden) riisto, maailmanlaajuiset markkinat tuotanto pääomat työvoima management (esimerkkinä Nokia), uusi maantieteellinen luokkajako ydinalueet vs reuna-alueet, vapaan kaupan palvonta, uudet etuoikeutetut luokat (teollisuusjohto, kansainväliset byrokratiat, työvoimaeliitti eli symbolianalyytikot) - on luonut Talouden Uuden Maailmanjärjestyksen. Marxismi on kuollut, mutta monet Karl Marxin oivallukset ovat aina vain elinkelpoisia.

T.U.M. hyödyntää perinnäisiä valtioita, mutta välttää vastuita, jotka valtioiden on kannettava (mm. terveys- ja sosiaalikulut). Tämä on osa valtiojärjestelmän romuttumisprosessia.

Euroopan T.U.M:ssä Suomi on materiaalia, on reuna- ja syrjämaa. Suomi siis raataa, tuottaa ja vie epätoivoisesti dumppaushintoihin (huom. kauppa- ja vaihtotaseen kehitys: kukaan ei investoi Suomeen); on toissijainen markkina-alue, tuottaa hieman metsävaroja ja symboli-analyytikkoja. Maa hoidetaan onnistuneesti kotimaisella nöyrä-eliitillä, jonka edut yhtyvät euro-korporaatioiden ja Brysselin byrokratian johdon kollektiivietuihin.

Siivellä mennään.

2) Geopoliittisesti:

A) Hegemoniavaltion kannalta: USA tuottaa kansainvälisiä ilmaishyödykkeitä, myös Suomelle. Suomi on menettänyt post-SNTL-tilanteessa ja EU:n jäsenenä koko kiinnostavuutensa - hyvä! Olemme siivellä: saamme edut, mutta vältämme vaarat. Esim. terrorismivaara-humpuukin. Meihin ei yksikään järkevä "terroristi" tuhlaa vähäisiä resurssejaan. Mainiota!

B) Suomi ympäristönsä ronttivaltioiden (rogue states) kannalta: Kysymys on Paasikiven kohtalonkolmiosta Tukholma - Moskova - Berliini. Ruotsi ei ole ollut ronttivaltio 1600-luvun jälkeen. Historia kertoo, että suurvalta ja pienempikin on taipuvainen hyökkäyspolitiikkaan kun hallituksen käytettävissä on kurinalainen tai alistettu, huonosti koulutettu tai kansallisvihainen väestö, jonka rakenne on nuori. Aggressiovoiman ydin: runsaasti 18-22-vuotiaita nuoria miehiä.

Tärkein sosiaalitiede on demografia. Se kertoo meille suloista sanomaa: Saksan naisten fertiliteettiluku on 1,3, Venäjän 1,1. Saksan väestöstä on alle 15-vuotiaita 15 %, Venäjän 18 % (tämä luku johtaa hieman harhaan, koska väestön odotettavissa oleva elinikä on Venäjällä järkyttävän alhainen.) Saksa on siten ensimmäistä kertaa sitten Bismarckin ja Venäjä ensimmäistä kertaa sitten Iivana Tuikean "Julman" kyvytön hyökkäyspolitiikkaan.

Ei vain määrä vaan myös laatu.

Ei vain sotilaiden määrät, vaan myös laatu: kehittyvä modernismi, lisääntyvä hedonismi ja kansalaisen omien oikeuksien arvostaminen, parantuva koulutustaso, lisääntyvät ylikansalliset yhteydet, nuorten mahdollisuudet sijoittua yhteiskunnassa muutenkin kuin väkivaltakoneistojen palvelukseen - tekevät hyökkäyspolitiikan vaikeaksi. Se näkyy nyt Saksassa: Washington vaikertaa jo saksalaisen militarismin puutetta... Asenne "Kaunis on kuolla kun joukkosi eessä" huvittaa ja pelottaa nykynuoria.

Itse asiassa perinteiset ronttivaltiot Saksa ja Venäjä turvaavat puskureina Suomea eräitä uusia paineita vastaan.

Summa summarum: Taloudellisesti Suomi sijaitsee EU-herrain kukkarossa, geopoliittisesti Suomi nyt vihdoinkin sijaitsee Herran kukkarossa. Yksinkertaisesti: kukaan ei meitä nyt uhkaa ja myös uhkapotentiaali on romahtanut.

Miten suloista onkaan olla vapaamatkustaja. Miten hyvä onkaan pysyä puolueettomana kiistoissa ja selkkauksissa, jotka eivät meidän etujamme kosketa. Miten nautinnollista onkaan olla näillä leveys- ja pituusasteilla pieni eli reilusti alle 1 promillea maailman ihmisistä.

"Kell onni on, hän onnen kätkeköön
Kell aarre on, hän aarteen peittäköön
Ja olkoon onnellinen onnestaan
Ja rikas riemustansa yksin vaan!

Nyt ei tarvita Natoa eikä EU:n Blitzkrieg-joukkoja eikä helikopteri-militarismia. Nyt tarvitaan järkeä ja itsekkyyttä.

"Tuntemattoman" Lahtinen totesi: "Se yksi kohjo sieltä Saksasta lähtee liikkeelle, ja meidän nilkit seuraavat perässä." Mutta Lahtinen ei tuntenut Euroopan unionia.

Suomen turvallisuuspoliittinen ongelma on nyt, miten pitää kurissa meidän nilkit, jotka hinkuavat mukaan Euroopan hiekkalaatikolle. Ja eiköhän se ongelma ratkea demokratian keinoin.

Teksti on lyhennelmä esitelmästä, jonka Keijo Korhonen piti Jyväskylän Kesän ja Kauko Sorjosen säätiön tilaisuudessa 6.7. Korhonen on kansainvälisen politiikan professori Arizonan yliopistossa Yhdysvalloissa."


Lähdelinkki: http://www.nettisanomat.com/2004/07/22/keijokorhonen.htm



Liisa Jaakonsaaren (sd.) (etä)julkilausumiin Paavo Lipposen (sd.) ulko- ja turvallisuuspoliittisiin unelmiin lienee puututtava aivan toisissa messuissa - toki ennen kuin kumpainenkin lienee kohtapuoliin Suomen eduskunnan ulkopuolinen "yhteiskunnallinen toimihenkilö"...

Lue lisää

...kolumnoihan hän Suomen Kuvalehdessäkin, jonka tilaaja olen ollut muutamaa katkosta lukuunottamatta kohta 50 vuotta. Ja kun olen lukenut Keijo Teron aikaisempia kirjoja (Sattumakorpraali ja mitä niitä nyt olikaan), niin melkoisen muutoksen hänessä huomaan tapahtuneen. Vielä v. 2002 kirjoittamassaan kirjassa "Amerikka syyskuun 2001 jälkeen" hänen ymmärryksensä oli nykyistä enemmän Yhdysvaltojen puolella: Irakin sota lienee eniten vaikuttanut hänen näkemystensä muuttumiseen.

Varsin kielteisiä ovat minunkin näkemykseni Yhdysvaltojen tai oikeammin sen nykyisen presidentin politiikasta. Mutta Bushit tulevat ja menevät ja Yhdysvallat pysyy, ja on hyvin tärkeä meille kuten koko maailmalle. Ja Nato on aivan muuta kuin Yhdysvallat: se on juuri sitä, mitä Liisa Jaakonsaari sanoo.

Noihin filosofioihisi en sano muuta, kuin että varmaan hyvin viisasta, mutta niin pirun pitkästyttävää, ja kovin teoreettisen tuntuistakin. Kysymys Natosta sen sijaan on puhtaasti pragmaattinen, ja siksi siihen on helpompi ja mielestäni järkevämpikin ottaa kantaa lähtien asioista, jotka jotenkuten tuntee. Kuten minä maanpuolustuksen perusteet ja tarpeet ja nykyiset suuret vajaukset niissä.

Mielipidepankki kirjoitti:

Tottakai Jaakonsaaren sanomiset voidaan kyseenalaistaa järkiperustein. Eiväthän hänen argumenttinsa ole uskomuksia kummempia.

Se, että Naton on onnistunut joissakin kohdin, ei ole Suomen kannalta mikään peruste liittyä siihen. USA on ylivoimaisesti merkittävin Nato-jäsen ja olisi varsin jakomielistä erottaa toisistaan se USA, joka toimii Natossa siitä, joka huseeraa omin päin. Viime kädessä jokainen voi miettiä, miten kävisi, jos USAn ja Naton politiikat menisivät ristiin. Kumpi saisi kenkää, Solana vai Bush? Tällä perusteella olisimme kai voineet liittyä Varsovan liittoonkin, sillä eihän se toiminut kuin hyvän edistämiseksi. NL:han se oli joka lähetti joukkonsa Unkariin ja Tshekkoslovakiaan.

Todella käsittämätön peruste Nato-liittoutumiselle on kriisinhallinta. Tämäkö on Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeinen kysymys. Kongon sotatilanneko? Minä suosittelen kyllä maltillista roolia näissä kysymyksissä, kun muistetaan miten nämä amerikkalaisetkin tulivat häntä koipien välissä Somalian Mogadishusta, kun asia ei heitä erityisemmin lopulta kiinnostanut. Tätä kantaa ei tietenkään pidä sotkea siihen, etteikö maailmanmeno saisi kiinnostaa ja myös kriisejä pitäisi ratkoa. Tuskin se meiltä kuitenkaan Nato-jäsenyyttä edellyttää.

Minusta Eero Heinäluoma on esittänyt viisaita ajatuksia Nato-kysymyksessä. Hänen mielestään keskeistä siinä on vain ja ainostaan Suomen turvallisuuden pohtiminen. Samaan hengenvetoon hän sanoo, ettei Natoon liittymistä voi perustella Venäjän uhalla. Jos Heinäluoma on oikeassa kuten uskon, millä ihmeelle sitten voitaisiin perustella Suomen Nato-jäsenyyttä. Olisiko se kenties USA:n taholta tuleva uhka. Me emme kärsisi ehkä tämän maailmanpolisin diskriminoinnista ja väkivaltaisesta öykkäröinnistä, jos olisimme jäseninä sen johtamassa järjestössä.

Lue lisää

...turha siitä on jatkaa; minä pysyn kannallani, kun minulla mielestäni on sille hyviä perusteita, ja sinä pysynet kannallasi, koska sinulla siihen on vahva usko. Joka olisi kepulaiselle paras mahdollinen peruste, mutta näkyy se käyvän perusteeksi demarillekin.

Huomaan, että uskossasi Heinäluomaan myös lähestyt kepulaista perinnettä, eli "johtaja on aina oikeassa".

Tuossa vastineessani Timo Ristimäelle olen muutamalla sanalla vielä kyseistä asiaa sivunnut.

Laitoin juuri tuonne historian saitille yhden kirjoitukseni aiheesta, josta paljon olen kirjoitellut ennenkin. Laitan kohta siihen linkin tuonne ylemmäs, jotta voit käydä vilkaisemassa ja olla taas eri mieltä kanssani!

...kirjoittaa asevelisosialisminsa avoimeen äärioikeistolaisuuteen vaihtamassa oleva "JormaKkorhonen" Liisa Jaakonsaaresta (sd.).

Jälleen kerran voin jyrkästi yhtyä porvari/toveri Korhosen perusteltuun harmitteluun! Silloin näet minäkin voisin täydestä sydämestäni - jättää häntä äänestämättä!

(Nythän sen voivat tehdä vain Oulun vaalipiirin äänestäjät, jotka taitavat tehdä sen oikein yllättävän isolla joukolla...)



"JormaKKorhoseltakaan" tuskin lienee jäänyt huomaamatta, että hänen suuresti ihailemansa demari Liisa Jaakonsaari lienee eduskunnan laajimmin NATO:n piikkiin matkaillut (ulkoasianvaliokunnan) jäsen ellei nyt Kimmo Immeri Saisa oteta lukuun. Mutta niistä kansanedustajista, joille ei liene suoraa taloudellista etuutta yhdysvaltalaisen aseteollisuuden menestyksestä "mitä erilaisimmin vientiponnistuksin" eri puolilla tätä kapi(ai)sta maailmaa, Liisa lienee eniten valistuttanut itseään niin Ameriikan mantereella, NATOn päämajamestarien muonittamana kuin sitten tässä keväämmällä mm. Balkanillakin.

Liisaa eivät NATO-herrat voi syyttää oppimattomaksi: kuin papukaija on tämä puhemies Lipposen oululainen etäispääte toistanut - ja usiemmiten jopa sanasta sanaan - sitä "transatlanttisen yhteistyön" ja NAT/NRF-iskujoukkojen auvoittavaa vaikutusta, josta objektiivisimmin tutkimuksen on sentään maailmoille tuotettu aika tavalla muunkinlaista näkemystä...


Koska "JOrmaKKorhonenkin" tuntuu olevan jo löytämässä poliittisen kotinsa kokoomuspuolueen hoteista, sallittanee tarjoilla hänelle ja muillekin NATO-faneille - mm. kokoomuksen verkkouutisten välittämänä - valtiotieteen tohtori, maanpuolustuskorkeakoulun dosentti, eversti evp. Pekka Visurin arvioita esim. taannoisesta Kosovo-operaatiosta:



*****************

"Pommitettiinko Kiinan suurlähetystöä tarkoituksella?

Visuri: Kosovon sota oli varoittava esimerkki NATO:lle



--------------------------------------------------------------------------------

Sotilasliitto NATO:n sotatoimien Jugoslaviaa vastaan keväällä 1999 arvioitiin aloittaneen uuden ajan kansainvälisessä politiikassa: ihmisoikeusloukkaukset eivät ole enää valtioiden sisäinen asia, vaan niihin voidaan puuttua vaikka voimatoimin.


------------------------------------------------

Valtiotieteen tohtori Pekka Visuri päätyy keskiviikkona julkistettavassa kirjassaan Kosovon sota päinvastaiseen lopputulokseen. Hänen mukaansa Kosovon sodasta tuskin tulee kriisinhallinnan tai "humanitaaristen intervention" myönteistä esimerkkiä.

Todennäköisempää on, että voimankäytön ja sillä uhkaamisen kanssa ollaan vastaisuudessa varovaisempia.

Ilmasota pitkittyi NATO:n arvioimasta muutamasta päivästä kuukausiksi ja oli sekä vaikea että kallis operaatio - puhumattakaan kriisin jälkihoidosta. 50-vuotiaan sotilasliiton päätöksentekokoneisto osoittautui liian suureksi ja byrokraattiseksi.

- Kyllä esimerkiksi Yhdysvalloissa saa ihmeitä tapahtua, että sieltä lähdetään uuteen Kosovon sotaan, Ulkopoliittisessa instituutissa tutkijana työskentelevä Visuri ennustaa.

Jugoslavian pommitusten aloittamisesta tulee perjantaina kuluneeksi tasan vuosi. Sodasta on tarjolla paljon hyvin eritasoista tietoa, mutta syiden sekä seurausten analysointi on vielä alkutekijöissään.

- Ne kriitikkojen ennustukset ovat ainakin toteutuneet, joissa varoitettiin, että eivät nämä pommitukset välttämättä mitään ratkaise, Visuri sanoo




Bosnian jatkosota
Visurin arvion mukaan NATO ei ollut vuosina 1998-99 tilanteen herra ja näyttää siltä, että uhkavaatimuksia esittänyt sotilasliitto ajautui sotaan.

- Pelkistetysti voi sanoa, että ratkaisu sodasta jätettiin (Jugoslavian presidentille Slobodan) Milosevicille.

Tärkeä syy länsimaiden uhkavaatimuslinjan taustalla oli traumaattinen kokemus Bosnia-Hertsegovinan sodasta.

Tuolloin länttä syytettiin päättämättömyydestä ja vitkuttelusta, nyt Kosovosta ei haluttu missään tapauksessa "uutta Bosniaa". Kosovossa taisteltiinkin NATO:n ja Jugoslavian välinen "Bosnian jatkosota", Visuri sanoo.

Toisaalta tapahtumat Kosovossa veivät NATO:a mukanaan. Albaanien UCK:n ja serbijoukkojen yhteenotot kiihtyivät jälleen joulun 1998 tienoilla, mikä johti Yhdysvaltain erityislähettilään Richard Holbrooken ja Milosevicin syksyllä solmiman aselevon murtumiseen.

UCK:lla, joka ei tuntenut olevansa aselevon osapuoli, oli nyt tukenaan lännen Jugoslavialle esittämä uhkavaatimus ilmaiskuista.

Visurin arvion mukaan lokakuussa 1998 solmittu aselepo oli ilmeisesti viimeinen realistinen mahdollisuus saada aikaan neuvotteluratkaisu.

Myöhemmissä neuvotteluissa Rambouillet'ssa serbeille esiteltiin Visurin mukaan jo sellainen paperi, ettei sitä kukaan Jugoslavian johtaja olisi voinut allekirjoittaa, eikä asiasta voitu neuvotella.




Pakolaisvirta antoi lisäpontta sotatoimille
Jälkipolvet muistanevat Kosovon sodasta satojentuhansien albaanipakolaisten loppumattoman virran naapurimaihin.

Visurin mukaan on vaikea sanoa, johtuivatko karkotukset yksinomaan pommituksista vai niiden antamasta tekosyystä.
- Varmaa on kuitenkin se, että ennen pommituksia karkotuksia ei toimeenpantu.

Yksinomaan sotilaallisesti tarkasteltuna karkotuksissa oli serbien kannalta järkeä, ja myös NATO:n olisi täytynyt pystyä ennustamaan ne.

Albaaniväestön joukossa piileskelevät parikymmentätuhatta sissiä kun muodostivat todellisen uhan noin 40 000 serbipoliisille ja -sotilaalle.
- Poliittisesti se oli kuitenkin serbien kannalta virhe. Mielialat kääntyivät serbejä vastaan.

Visurin mukaan NATO:n yllättänyt pakolaisvirta toisaalta myös selkiytti tilannetta NATO:n päämajassa, missä ihmeteltiin jo pari päivää pommitusten aloittamisen jälkeen, että miten tästä eteenpäin. Serbit ainakin antoivat NATO:lle motiivin jatkaa.




Ei vakautta ilman yhteistyötä Jugoslavian kanssa
Kosovon tulevaisuus liittyy Visurin mukaan koko Balkanin alueen ongelmiin.

EU-johtoisen Kaakkois-Euroopan vakaussopimuksen kaltainen koko aluetta koskeva hanke on kannatettava lähestymistapa, jossa on toistaiseksi yksi ammottava puute: Jugoslavia, jonka kautta mm. kaikki tärkeät liikenneyhteydet kulkevat, on jätetty ulkopuolelle.

- Tämä on avainkysymys. Jos Jugoslaviaa ja erityisesti Serbiaa ei saada mukaan, koko alue pysyy sekasortoisena.

Kosovossa runsaslukuisten KFOR-joukkojen tuella toteutettava strategia kansanryhmien yhteiselosta on Visurin mukaan kallein ja vaikein vaihtoehto, jonka onnistuminen on hyvin epävarmaa.

Toinen vaihtoehto olisi rajojen vetäminen albaani- ja serbialueiden välille. Sen estävät poliittiset arvovaltasyyt, eikä ole takuita, että Kosovon jako olisi yhtään helpompi tie. Varmaa on ainostaan se, että tarve pysyvän ratkaisun löytämiselle on kova.




***

Pommitettiinko Kiinan suurlähetystöä tarkoituksella?
Eräs Kosovon sodan eriskummallisimpia tapauksia oli Kiinan suurlähetystön pommittaminen Belgradissa 7. toukokuuta 1999. Tapaus herätti raivoisan vastalausemyrskyn Kiinassa ja viimeistään nosti Kosovon sodan suurvaltapoliittiseksi kiistaksi.

Visuri kertaa kirjassaan Kosovon sota lehtitietoja, joiden mukaan kyseessä ei ehkä ollutkaan NATO:n ja Yhdysvalain selvityksen mukainen "traaginen erehtyminen" kohteesta.

Tanskalainen Politiken ja brittiläinen The Observer julkaisivat viime lokakuussa yhteisen artikkelin, jonka mukaan lähetystöä pommitettiin tarkoituksella. Syykin oli: lähetystöstä vakoiltiin ja hoidettiin Jugoslavian asevoimien viestiliikennettä.

Mainitut lehtijutut perustuivat useisiin NATO:n sotilaslähteisiin, mm. päämajassa palvelleen kenraalin lausuntoon. Mielenkiintoinen on myös Yhdysvaltain karttapalvelun upseerin tokaisu, jonka mukaan julkisuuteen annettu selitys vanhentuneesta kartasta oli "kirottu valhe".

Lähetystön sijainti kyllä tiedettiin, samoin alkuperäiseksi kohteeksi väitetyn viraston paikka puolen kilometrin päässä.

Visuri mainitsee erikoiseksi yhteensattumaksi myös sen, että Yhdysvaltain tiedustelupalvelu CIA määritti koko sodan aikana vain yhden kohteen, joka sattui olemaan juuri Kiinan suurlähetystö.

Yhdysvalloista varta vasten Eurooppaan tuodusta B-2 -pommikoneesta pudotetut erikoispommitkin sattuivat osumaan juuri siihen osaan rakennusta, jossa lähetystön viestikeskus sijaitsi.

Yhdysvallat on kiistänyt jyrkästi lehtien tiedot, mutta ne ovat pitäneet yhtä ehdottomasti kiinni omasta kannastaan.

STT-IA
24.3.2000

Lähdelinkki: http://www.verkkouutiset.fi/arkisto/Arkisto_2000/24.maaliskuu/visu1200.htm


§§§§§§§§§§§§§§§§§§§




"BBC: Kosovon sota maksoi lähes 300 miljardia



--------------------------------------------------------------------------------

NATO:n ilmasota Jugoslaviaa vastaan tuli maksamaan yli 288 miljardia markkaa. Tämä käy ilmi brittiläisen radio- ja tv-yhtiön BBC:n tekemistä laskelmista.


--------------------------------------------------------------------------------

Sodankäynnin ja sen aiheuttamien tuhojen yhteenlaskettu hinta voi kuitenkin osoittautua vielä tätäkin suuremmaksi, jos mukaan otetaan vielä toistaiseksi paljastumatta jääneet ympäristötuhot, yhtiö varoittaa.

BBC on saanut arvioissaan asiantuntija-apua mm. Jane's Defence Weekly -sotilasaikakauslehdeltä. Laskelmat julkistettiin sunnuntaina esitetyssä ohjelmassa.

NATO:n pommitukset maksoivat 24 miljardia markkaa, humanitaarinen apu nousi 23 miljardiin, rauhanturvaoperaatioiden lasketaan maksavan noin 55 miljardia ja Kosovon ja Jugoslavian jälleenrakennus arviolta 186 miljardia markkaa.




Jälleenrakennus monin verroin kalliimpaa kuin sota
Jugoslavian jälleenrakennus, Kosovo mukaan lukien, tulee siis maksamaan seitsemän kertaa niin paljon kuin itse pommitukset maksoivat.

BBC:n laskelmien mukaan pelkästään yhden Tonavan yli kulkevan sillan pommittaminen maksoi NATO:lle kokonaista 55 miljoonaa markkaa, kun taas sillan jälleenrakennus tulee maksamaan yli 90 miljoonaa.

Ilmasotaan osallistuneet maat ovat itse ilmoittaneet käyttäneensä 23 miljardia markkaa 78 päivää kestäneissä pommituksissa. Kaiken kaikkiaan Jugoslavian vastaisessa ilmasodassa käytettiin 23 000 pommia ja ohjusta.

Rahassa mitattuna suurinta aineellista tuhoa aiheutettiin nk. taloudellisille kohteille eli tehtaille ja Serbian johdolle kuuluville rakennuksille.

Riippumattomien serbialaisten taloustieteilijöiden mukaan maan teollisuudelle aiheutettiin sodan aikana noin 16 miljardin markan vahingot, lotoolaislehti The Guardian kirjoittaa.

Peräti 44 prosenttia Jugoslavian teollisuudesta lamautui sodassa, ja maa vajosi Albaniankin ohi Euroopan köyhimmäksi valtioksi.

Kymmenen miljoonaa ihmistä jäi tai on vaarassa jäädä ilman vesihuoltoa. BBC:n arvioiden mukaan myös puoli miljoonaa maamiinaa ja 10 000 räjähtämättä jäänyttä pommia odottaa edelleen raivausta alueella.

STT-IA
16.10.1999

Lähdelinkki: http://www.verkkouutiset.fi/arkisto/Arkisto_1999/15.lokakuu/bbc4199.htm



*****************


"Sota toisinajateltuna
Noam Chomsky
The New Military Humanism.
Lessons from Kosovo
Pluto Press, 1999
199 s., 152 mk


Pekka Visuri
Kosovon sota
Ulkopoliittisen instituutin
julkaisuja nro 7
Gaudeamus, 2000
253 s., 137 mk

Jugoslavian hajoamissotien tuorein luku, Kosovon kriisi, on malliesimerkki julkisuudessa syntyvien mielikuvien mustavalkoisuudesta. Slobodan Milosevicin johtamat serbijoukot ajoivat etnisissä puhdistuksissaan satojatuhansia viattomia albaanisiviilejä kodeistaan. Kun serbit osoittautuivat haluttomiksi neuvotteluihin, oli universaaleja ihmisoikeusarvoja puolustaneen sotilasliitto Naton turvauduttava ilmaiskuihin, joilla inhimilliset kärsimykset saatiin lopetettua. Naton pommitusten aloittamisen vuosipäivän tienoilla tätä "kansainvälisen yhteisön" ilosanomaa on vihdoin alettu kyseenalaistaa laajemminkin. Koko kriisin uudelleenarviointiin tarjoavat mielenkiintoisia ajatuksia kaksi kirjauutuutta, Pekka Visurin Kosovon sota ja Noam Chomskyn Uusi sotilaallinen humanismi, jonka suomennos ilmestyy keväällä Liken kustantamana.

Ulkopoliittisen instituutin tutkijana toimiva Visuri esittelee Naton väliintuloon johtaneiden tapahtumien kronologian ansiokkaasti. Tapahtumien arviointi irrallaan muista Balkanin tapahtumista 1990-luvulla ei olisi mahdollista. Visuri pitääkin Naton ja Jugoslavian vuodentakaista yhteenottoa Bosnian sodan jatkosotana. Hänen mukaansa Nato oli jo kauan ennen maaliskuuta 1999 ajanut itsensä Kosovon tilanteen kanssa umpikujaan, josta ei ollut ulospääsyä. Racakin tammikuisesta joukkomurhasta saatiin "sopiva" serbirikos laukaisemaan väistämätön tapahtumaketju. Visuri painottaa myös Kosovon vapautusarmeija UCK:n provosoivaa roolia. Kriisin kärjistyminen ja Naton saaminen siihen mukaan palveli albaanisissien etuja, eikä Rambouillet’n neuvotteluissa enää tosissaan pyrittykään rauhanomaiseen ratkaisuun. Jugoslavialle asetettiin niin kovia ehtoja hyväksyttäväksi niin lyhyessä ajassa, ettei sopimuksen allekirjoittaminen ollut mahdollista.

Visuri tuo myös hyvin esille länsimaiden päätöksenteon epäloogisuuden ja koko operaation heikon suunnittelun. Tavoitteita määriteltiin uudestaan sitä mukaa kun alkuperäisten toteuttaminen osoittautui mahdottomaksi. Tärkeimpänä motiivina oli etnisten puhdistusten lopettaminen. Visuri osoittaa kuitenkin varsin perustellusti, että Kosovon albaanien tilanne muuttui sietämättömäksi vasta Naton aloitettua pommituksensa. Väliintulollaan Nato käynnisti ongelman, jota sen piti olla ratkaisemassa. Ilman YK:n mandaattia tehdyn intervention oikeutuksen ongelmallisuudesta kertoo parhaiten länsimaiden johtajien retoriikka. Missään vaiheessa Naton ei tunnustettu käyvän sotaa, kyseessä olivat ainoastaan ilmaiskut tai vielä harmittomammalta kuulostava "ilmakampanja".

Balkanin tapahtumiin keskittyvää Visuria laajemmasta perspektiivistä Naton operaation moraalisia perusteita ja seurauksia ruoti jo viime syksyllä Noam Chomsky. Tämä Yhdysvaltain virallinen toisinajattelija tykittää tuoreimmassa kirjassaan täyslaidallisen USA:n ja Naton ihmisläheisiä pommituksia vastaan. Chomsky pitää Visuriakin voimakkaammin Naton välintulon suurimpana saavutuksena kriisin kärjistymistä. Hän rinnastaa myös tehokkaasti Kosovo-operaation perustan, ihmisoikeuksia keinolla millä hyvänsä puolustavan "Clintonin opin" osuvasti vastaaviin tilanteisiin ympäri maailmaa – toisaalta välinpitämättömyyteen Nato-kumppani Turkin kurdivainoja ja kaukaisen Itä-Timorin tapahtumia kohtaan, toisaalta Yhdysvaltain omiin kyseenalaisiin toimiin Latinalaisessa Amerikassa.

Räikeä epäjohdonmukaisuus vetääkin maton humaanin retoriikan alta. Chomskyn mukaan tekopyhien puheiden taustalla ovat puhtaan voimapoliittiset vaikuttimet, hegemonia-asemaansa varjelevan USA:n uuskolonialististen etujen puolustaminen. Kun kansainvälisen yhteisön moraalinen kompassi on yksinoikeudella Yhdysvaltain hallussa, valikoivaa humanismia on luvassa jatkossakin. MIT-yliopiston lingvistiikan professori nostaa esiin myös kiehtovan kielellisen yksityiskohdan: USA:n omasta historiasta löytyvien etnisten puhdistusten kohteet on integroitu osaksi sen humanitääristä sotakoneistoa, Apache-helikoptereina ja Tomahawk-ohjuksina. Mutta ennen kaikkea, vaikka Chomskyn "sotilaalliseksi humanismiksi" ristimää politiikkaa harjoitettaisiin johdonmukaisestikin, on käsitteen sisäistä ristiriitaisuutta mahdotonta ohittaa.

Viime keväisen ilmasodan aikaisista propagandarasitteista vapaa historiallinen uudelleenarviointi on aloitettu verrattain nopeasti. Naton toimien arvostelu on toisaalta nyt lähestulkoon yhtä yksimielistä kuin sen hyväksyvä hymistely oli vuosi sitten. Voiko tähänkään "totuuteen" uskoa? Ei tietenkään sokeasti. Chomsky esimerkiksi demonisoi koko USA:n poliittisen historian vielä yksiselitteisemmän synkäksi kuin Naton tiedottaja Jamie Shea serbihallinnon. Varmaa on kuitenkin, että avoimesti kriittiset lähtökohtansa tunnustavat Visuri ja Chomsky tuovat tarpeellista vastapainoa suomalaisiinkin olohuoneisiin vuosi sitten tulvineelle yksipuolisuudelle.

Petri Hakkarainen"



Lähdelinkki: http://yliopistolehti.helsinki.fi/2000_07/kulttuuri.html#Sota toisinajateltuna


§§§§§§§§§§§§§§§§


Saattaahan ajattelemisen aihetta löytyä niinkin mielenkiintoisilta kuin EVA:n sivustoilta; erityisesti olkoon "kepututkija" otettu tästä lähteestä:



ANALYYSIT

20.12.2004
Lauri Tähtinen

Ydinterrorin uhka haastaa kansainvälisen lainsäädännön

Kansainvälisen järjestelmän muuttuessa on paikallaan puhua oikeasta ja väärästä eikä laillisesta ja laittomasta, kirjoittaa EVAn juniorikumppani Lauri Tähtinen.

Suomen hallituksen turvallisuuspoliittisessa selonteossa kannetaan erityistä huolta "radiologisten materiaalien kulkeutumisesta terroristien käsiin". Räjähtäessään taaja-asutusalueella ydinpommi voisi pahimmillaan surmata puoli miljoonaa ihmistä. Kotikutoinen likainen pommi tappaisi tuhansia.
Ydinstrategian asiantuntijana tunnettu Harvardin yliopiston professori Graham Allison arvioi, että maailmassa tapahtuu ydinterrori-isku seuraavien kymmenen vuoden kuluessa todennäköisemmin kuin jää tapahtumatta.
Saddam Husseinin sotateollisuuden entisen johtajan Mahdi Obeidinin mukaan sadat irakilaiset ydinaseasiantuntijat jäivät työttömiksi vallanvaihdossa. Taloudellisesta ahdingosta voi vapautua kulkemalla mustan pörssin tietä. Ostajia löytyy, jos myyjiä on tarjolla.
Pakistanin onnistuneen ydinaseohjelman entinen johtaja Abdul Qadeer Khan kauppasi ydinteknologiaa ainakin Iraniin, Pohjois-Koreaan ja Libyaan. Al-Qaida on ilmaissut kiinnostuksensa New Yorkin, Madridin tai Balin verilöylyn toisintoon ydinaseella.

Ydinterrorin mahdollisuus ei haasta vain turvallisuusjärjestelyjä, vaan koko suvereeneihin kansallisvaltioihin perustuvan kansainvälisen järjestelmän. Globalisaatiokeskustelussa kansallisvaltion haastajaksi on ennenaikaisesti nimetty suuryhtiöt; todellinen haastaja ovat kansainväliset terroristijärjestöt. Valtiottomat ryhmät eivät ole ennen kyenneet kyseenalaistamaan kansallisvaltioiden yksinoikeutta voimankäyttöön.
Yhdysvallat on jo lakannut kunnioittamasta muiden valtioiden itsemääräämisoikeutta puolustaakseen kansalaisiaan. Muutos tuntuu erityisesti kansainvälisessä lainsäädännössä.
Kansainvälisen oikeuden isänä pidetään alankomaalaista ajattelijaa Hugo Grotiusta, joka työskenteli 1600-luvulla eurooppalaisten kansallisvaltioiden muodostuessa. Hän muokkasi lainsäädännön muotoon oikeutetun sodan opin, antiikin Cicerolta kirkkoisä Augustinuksen ja Tuomas Akvinolaisen kautta renessanssifilosofeille periytyneen ajattelun.
Sveitsiläinen oikeustieteilijä Emerich de Vattel sysäsi sittemmin, 1700-luvulla, kaikenkattavat arvot sivuun. Lain kuului tunnustaa kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeuteen perustuvat päätökset.


Vasta maailmansotien kauhujen seurauksena kansainvälinen lainsäädäntö palasi osittain tosiasiakeskeisestä lähestymistavasta yleisten normien määrittelyyn. Suuntaus korostui YK:n peruskirjassa ja ihmisoikeusjulistuksessa. Valtioidenvälisyys säilyi kuitenkin tärkeimpänä normina kansainvälisissä suhteissa.
Viime vuosien sodat ovat nakertaneet kansallisvaltioiden suvereniteettia. Kosovon sota käytiin humanitäärisenä väliintulona sorrettujen kansalaisten puolesta. Irakin sota muistutti vanhanaikaista hyökkäyssotaa. Yhdysvaltain hyökkäys Afganistaniin puolestaan kohdistui pääasiassa valtiottomaan toimijaan, al-Qaidaan.
Yhtäällä ydinterrorin uhka ajaa Yhdysvaltoja ja sen liittolaisia takertumaan suvereniteettiinsa siten, että muiden valtioiden itse-määräämisoikeus vaarantuu. Kehitys vaarantaa kansainvälisten sopimusten aseman: ne säilyvät lakeina vain, jos valtiot kunnioittavat niitä.
Toisaalla taistellaan valtiottomia ryhmiä vastaan. Onko edes mielekästä vaatia köyhää kehitysmaata ja sen asukkaita vastuuseen maaperällään olevasta terrorijärjestöstä?


Kun vanhat lait eivät riitä, viisas mukautuu muutokseen ennen pakon hetkeä. Vaikka al-Qaida ei ole valtio, sitä tulisi pitää tosiasiallisena osapuolena sodankäynnissä johtuen sen sekä laajasta rakenteesta että poliittisista päämääristä.
Grotius työsti kansainvälisen lainsäädännön pohjan kansallisvaltioiden kasvattaessa merkitystään. Nyt on tutkittava hänen työhönsä vaikuttanutta eettistä perustaa. Siten syntyvät pelisäännöt vastaavat paremmin aikamme valtiottomia tarpeita. Lakien täytyy heijastaa sekä todellisuutta että laajalti hyväksyttyä eettistä pohjaa.
Kylmän sodan aikana suurvaltojen välisen ydinsodan mahdollisuus herätti henkiin oikeutetun sodan perinteen. Vaikka ydinaseiden puolustuskäyttö olisi ollut laillista, ihmiskunnan olemassaolon vaarantava taisto olisi tuskin ollut eettisesti perusteltua. On vaikea kuvitella päämäärää, joka olisi tärkeydessään suhteessa ydinsodan aiheuttamaan tuhoon.
Sota voidaan määrittää oikeutetuksi, jos käytetyt keinot ovat kohtuulliset, jos sodan tarkoitusperä on hyväksyttävä, päämäärä on todennäköistä saavuttaa, sotaakäyvä esivalta on laillinen, siviiliuhreja vältetään eikä voimankäytölle ole enää vaihtoehtoja.
Oikeutetun sodan perinnettä ei ole sidottu kansallisvaltioon, joten se tarjoaa asianmukaisemman tavan tarkastella valtiottomien ryhmien kasvavaa merkitystä kuin lakikielinen ilmaisu. Kansainvälisen järjestelmän muuttuessa on paikallaan puhua oikeasta ja väärästä eikä laillisesta ja laittomasta.
Ydinterroriuhan ravisuttaessa kansainvälisen elämän perustuksia on valittava oikea analyyttinen lähestymistapa. Vaarana on, että hylätessään kansallisvaltiokeskeisen laillisuusajattelun Yhdysvalloilta liittolaisineen katoaa myös eettinen normisto. Abu Ghraibin kidutukset ovat pelottava esimerkki siitä, miten voi käydä, jos kansainvälistä lainsäädäntöä markkinoidaan etiikkana. Lainsäädäntö ei ikinä ole yksi yhteen etiikan kanssa ja valtioiden välisissä suhteissa hyvin kaukana siitä. Kidutuksen tuomitsemiseen ei tarvita sopimuksia.


Terrorisminvastaista sotaa ohjailevat nykyisin pääasiassa Yhdysvaltain strategiset tarpeet. Vaihtoehtona esitetty kansallisvaltiokeskeinen laillisuusajattelu on ontoimmillaan, kun sitä eivät kanna eettinen pohja tai voimapoliittiset tosiasiat. Rapistuneet rakenteet tulisi kunnostaa, ja kansainvälisen oikeuden puolestapuhujien pitäisi osallistua uutta luovaan, valtiottomat toimijat huomioon ottavaan eettiseen keskusteluun.
Ajan myötä etiikan ja tosiasioiden yhteiseltä pohjalta voi muokkautua lainsäädäntöä, jota kaikki voivat kunnioittaa.


Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Vieraskynä -kolumnina 15.12.2004

EVAn juniorikumppani Lauri Tähtinen valmistui London School of Economics -yliopistosta pääaineenaan kansainväliset suhteet. Parhaillaan hän on sodan etiikan jatko-opiskelija Harvardin yliopistossa."

Lähdelinkki: http://www.eva.fi/index.php?m=10&subm=3&category=Irakin Sota&mode=default


********************

Sietääkin kysyä, Liisa Jaakonsaaren (sd.) tavoin: "Mikä organisaatio lopetti keskitysleirit ja naisten joukkoraiskaukset balkanilla? Minä vaan kysyn”.

Ja loppuivatko ne ylipäätään, miten ja millaisin kustannuksin - siis alueen varsinaiselle asujamistolle.

*****************

"Kosovon kokemukset eivät ole rohkaisevia

Natossa on muotia puhua »humanitaarisista in-terventioista» ja esittää kriisialueilla tehtävät sotatoimet hurskaasti inhimillisen kärsimyksen vähentämisenä ja toisten osapuolien julmuuksiin puuttumisena. Kosovon sota vuonna 1999 oli ensimmäinen tämän mallin mukainen sota. Se oli myös ensimmäinen kerta, jolloin Nato ylipäätään oli osallisena sotatoimissa, vieläpä oman alueensa ulkopuolella ja ilman yk:n valtuutusta eli laittomasti.

Auttoivatko pommitukset todella siviilien ahdinkoa? Monien arvioiden mukaan kävi aivan päinvastoin. Pommitukset tappoivat satoja siviilejä, ja lisäksi ne välillisesti johtivat suurten väkijoukkojen systemaattisiin pakkosiirtoihin, etnisiin puhdistuksiin. Niitä käytettiin harhaanjohtavasti sodan perusteena, vaikka ne olivat pikemminkin serbiosapuolen epätoivoinen ja turhautunut reak-tio pommitusten jo alettua. Lisäksi sota aiheutti suunnatonta tuhoa Jugoslavian luonnolle ja kulttuuriperinnölle.

Tämäntyyppisessä toiminnassako haluamme Suomen olevan mukana?", kysytään Suomen Rauhanpuolustajien vuonna 2003 ilmestyneessä pamfletissa "51 hyvää syytä sanoa NATOlle kiitos EI".

*****************

Kirjan "esipuhe" olkoon minun jormakkorhosmainen vastineeni hänen Liisa Jaakonsaari -siteerauksilleen:



"1980-luvun alussa rauhanaktivistit Javier Solana ja Alonso Puerta kirjoittivat kotimaassaan Espanjassa käsikirjoituksen pamflettiin, jossa he esittelivät 51 hyvää syytä sanoa »ei» Natolle. Kirjoittajien toiveiden vastaisesti Espanja liittyi Natoon, mutta Solana jatkoi poliittista uraansa ja eteni maansa ulkoministeriksi saakka. Niissä tehtävissä Nato-vastaisuudelle ei enää ollut sijaa. Vuonna 1995 Solana valittiinkin Naton pääsihteeriksi. Nykyisin hän toimii Euroopan unionin ulkopoliittisena edustajana. Puerta on nykyisin vasemmistoryhmään kuuluva europarla-
mentaarikko, joka ei ole muutellut periaatteitaan yhtä radikaalisti kuin Solana – eikä hän ole edennyt myöskään yhtä merkittäviin tehtäviin.

Solanan ja Puertan pamflettia ei koskaan julkaistu, ja sen käsikirjoituskin on saamiemme tietojen mukaan kadonnut. Päätimme kuitenkin ottaa mallia hyvästä ideasta.

Pamflettimme yhtenä tarkoituksena on toimia vastalääkkeenä sille yksipuolisuudelle, jota maamme keskeiset tiedotusvälineet ja poliittinen eliitti edustavat Nato-keskustelussaan. Vaikka toistaiseksi vain harvat vaikuttajat ovat avoimesti ottaneet kantaa Nato-jäsenyyden puolesta ja vaikka tätä kirjoitettaessa ei vaikuta todennäköiseltä, että Naton jäsenyyttä aivan lähivuosina haettaisiin, Nato-jäsenyyden ja koko sotilasliiton kriittinen arviointi on silti tarpeellista. Natosta luodaan julkisuudessa jatkuvasti ihanteellisen myönteistä kuvaa, joka on ristiriidassa monien tosiasioiden kanssa. Paitsi Suomen armeijan aseistusta, myös kansalaisten tajuntaa yritetään muokata Nato-yhteensopivaksi.

Mielipidemittausten mukaan 60-80 prosenttia kansalaisista vastustaa Natoon liittymistä, mutta yhtä suuri joukko uskoo, että Natoon meidät kuitenkin viedään. Tällainen tilanne on demokratian kannalta erittäin ongelmallinen. Ihmisiä on aktivoitava ja rohkaistava toimimaan omien mielipiteidensä ja arvojensa puolesta, käymään kansalaiskeskustelua turvallisuuspolitiikasta – asiasta, jota tuskin enää nykyaikana on tarpeen jättää vain pienen eliitin salatieteeksi. Jos Naton jäsenyyttä joskus päätetään hakea, on välttämätöntä järjestää asiasta kansanäänestys. On myös toimittava sen puolesta, että kansanäänestyksen aiheena olisi vain ja ainoastaan Nato, eikä sitä yhdistettäisi esimerkiksi äänestykseen EU:n perustuslaista. Pelkonahan on, että jäsenyyden kannattajat esittävät vaihtoehtoina joko Natoon liittymisen tai eroamisen myös EU:sta.

Tässä pamfletissa esitettävät syyt Nato-jäsenyyden vastustamiseen eivät ole tärkeysjärjestyksessä, vaan väljästi aihealueittain jäsenneltyinä. Kullakin lukijalla lienee oma näkemyksensä siitä, mitkä syyt ovat kaikkein tärkeimpiä. Hyvin monet syyt myös kietoutuvat vahvasti toisiinsa. Uskon, että niiden perusteella lukijalle syntyy jonkinlainen kokonaiskuva siitä, millaisista asioista Suomen ja Naton suhteissa on kyse.

Naton tuleva kehitys on vielä monin tavoin epävarmaa. Yhden asian kuitenkin voin omasta puolestani luvata jo nyt: tämän pamfletin toimittajasta ei koskaan tule Naton pääsihteeriä.

Helsingissä 20.2.2003

Elias Krohn
Rauhanpuolustajien työryhmä"


Lähdelinkki: http://www.kaapeli.fi/~pulut/pystykorvakirjat/51_hyvaa_syyta/esipuhe.html

PS. "--Liisa Jaakonsaaren esittämää ei voida kumota järkiperustein, osoittamalla hänen olevan väärässä jossakin sanomassaan. Hän on taatusti oikeassa. Sinibarettina olen edelleen melkoisesti mukana toiminnoissa, ja tietysti olen seurannut myös Nato-johtoisten rauhanturvajoukkojen toimintaa Balkanilla. Seurannut ja ihaillut, hieman kadehtinutkin, kun me köyhän YK:n alaisuudessa jouduimme toimimaan paljon niukemmin resurssein ja usein vain oman neuvokkuutemme varassa", vaikeroi "JormaKKorhonen .

Hänelle on aivan lopuksi todettava, että viileän järkiperusteisesti kaikki niin Liisa Jaakonsaaren (sd.) kuin "JormaKKorhosenkin" (ent. sd., nyk. kok.) esittämä voidaan kumota juuri "järkiperustein".

Erittäin etevästi sen on tehnyt ja tekee mm. Pekka Visuri hyvin laajassa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa tuotannossaan, josta seuraava kirjaesittely ja -arvostelu antakoon vain hivenen esimakua:


"Visuri Pekka (toim.): Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan linjaukset. Otava. Keuruu 2001 . 278 s.


--------------------------------------------------------------------------------

Ajankohtaisempaa aihetta kuin Suomen lähitulevaisuuden linjaukset turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa voi tuskin kuvitella. Globalisaatio, EU:n integraation syveneminen myös turvallisuusasioissa ja etenkin syyskuun 11. päivän tapahtumat ovat nostaneet kysymyksen Suomen liittoutumattomuudesta aivan uudelle tasolle. Keskustelua ovat vauhdittaneet myös lukuisat poliitikot. Esimerkiksi puolustusministeri Jan-Erik Enestam on ottanut voimakkaasti kantaa Naton puolesta. Enestamin mielestä Suomen ei tule eristäytyä tilanteessa, jossa Venäjä lähentyy poliittisesti Natoa ja suurin osa Itämeren maista on lähitulevaisuudessa sotilasliiton jäseniä.

Pekka Visurin toimittaman teos Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan linjaukset pyrkii omalta osaltaan edistämään alan tutkimusta ja vilkastuttamaan kansalaiskeskustelua riippumattomien asiantuntijoiden laatimilla artikkeleilla. Tarkoituksena on siis tuoda lisää tietoa keskusteluun pitäisikö Suomen liittyä Natoon vai ei. Kirjan artikkelit on kirjoitettu pääsääntöisesti ennen syyskuun terrori-iskuja, joiden jälkeen kirjan tekijät ovat tarkistaneet johtopäätöksensä ajan tasalle.

Teoksen rakenne on selkeä. Ensiksi selvitetään Suomen turvallisuuspolitiikan, talouden ja teknologian kehystä, jonka puitteissa päätöksiä joudutaan lähivuosina tekemään. Keskimmäisessä osassa tarkastellaan Suomen turvallisuuspoliittista toimintaympäristöä erityisesti EU:n, Naton ja Venäjän osalta. Lopuksi käsitellään sotilaalliseen maanpuolustukseen vaikuttavia teknologisia ja operatiivis-taktisia perusteita sekä pyritään johtopäätöksinä esittämään tulevaisuutta koskevassa poliittisessa päätöksenteossa huomioonotettavia seikkoja.

Pekka Visuri luo teoksen alkuluvussa yleiskatsauksen itsenäisen Suomen linjauksiin turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa. Pääpaino on kuitenkin 1990-luvun tapahtumilla. Keskeiseksi asiaksi artikkelissa nousee runsaasti keskustelua herättänyt kysymys taisteluhelikoptereista ja strategisesta iskusta. Taisteluhelikopterien hankintaa on Suomessa perusteltu mm. sillä, että ne soveltuvat ns. strategisen iskun torjuntaan. Strategisesta iskua on painotettu 1990-luvun puolustuskeskustelussa Visurin mukaan tärkeimpänä ellei suorastaan ainoana varautumisen kohteena, jolloin puolustus pyrittäisiin rakentamaan nimenomaan sellaisen varalle. Ongelmana on kuitenkin se, että ei ole mitään mahdollisuutta hahmottaa Suomea mahdollisten koskevien kriisien luonnetta ja sodan kuvaa edes kohtalaisella tarkkuudella 10-15 vuoden päähän. Lisäksi runsaasta keskustelusta huolimatta strategisen iskun määrittely ei ole onnistunut keneltäkään kovinkaan hyvin.

Klaus Törnudd tarkastelee artikkelissaan globaalistuvaa maailmaa Suomen turvallisuuspoliittisena ympäristönä. Globaalistunut, post-moderni maailma ei Törnuddin mukaan korosta suvereeniutta eikä sisäisten ja ulkoisten asioiden erottamista toisistaan. Turvallisuuspolitiikan keskeisenä huolenaiheena ei enää näytä olevan pelko rajan yli tulevasta ulkoisesta hyökkäyksestä, vaan esille on noussut uusia vaaratekijöitä, kuten elinympäristön pilaantuminen, terrorismi, verkostoitunut rikollisuus, hallitsemattomat väestöliikkeet ja muut yhteiskunnan vakautta sisältäpäin murentavat häiriöt, jotka saattavat yhtä aikaa vaikuttaa useiden valtioiden alueilla.

Törnuddin mukaan onkin ajateltavissa, että kollektiivisen turvallisuuden periaate, "kaikki yhden puolesta, yksi kaikkien puolesta", joka vastaa myös YK:n peruskirjan henkeä, voisi sopia globaalistuneen maailman olemukseen. Euroopassa on haluttu juuri yhteisen turvallisuuden takaamiseksi saada aikaan keskinäisriippuvuuteen ja avoimuuteen perustuva integroitu kaupallinen ja juridinen järjestelmä, josta EU on kasvanut ja kehittynyt. EU:n merkitys turvallisuuspoliittisena toimijana perustuu ennen kaikkea siihen, että unioni itse aktiivisesti vaikuttaa erilaisissa kriisitilanteissa.

Venäjän turvallisuuspoliittisessa keskustelussa korostuvat halu suosia kansainvälistä moninapaisuutta Yhdysvaltojen hegemonian heikentämiseksi ja perinteinen geopoliittinen ajattelu, jossa korostuvat alueiden hallinta, etupiirit ja puskurivyöhykkeet. Suomella on hyvät edellytykset kehittää yhteistyösuhteita Venäjän kanssa. Venäjä ei halua tulla eristetyksi ja sekä Suomi että EU haluavat vetää Venäjän mukaan myös kansainväliseen kriisinhallintaan.

Suomen puolustusratkaisun osittaisena mutta yleensä julkilausumattomana perusteluna on olettamus siitä, että kuvitellussa tilanteessa sittenkin voidaan joutua puolustautumaan idästä tulevaa hyökkäystä vastaan. Törnudd toteaakin, että vaikka Suomen ja Venäjän välisissä suhteissa yhtä vähän kuin Suomen ja Venäjän sisäisessä tilanteessa ei ole nähtävissä minkäänlaista aihetta hyökkäykseen tai sen uhkaan, Venäjän koosta ja sijainnista johtuu, että massiivinen hyökkäys Suomea kohtaan ei voisi tulla mistään muusta suunnasta kuin Venäjän alueelta.

Törnuddin mielestä on vaikea kuvitella, että Suomi yksin ajautuisi sotilaalliseen konfrontaatioon Venäjän kanssa. Ilmeisesti siitä syystä Suomessa onkin korostettu, ettei Suomella ole sellaista turvallisuusvajetta, jota Nato-jäsenyydellä voitaisiin täyttää.

Kari Alho käsittelee artikkelissaan turvallisuuspolitiikan taloudellisia ulottuvuuksia. Alho korostaa Suomen kansantalouden avautumista 1990-luvulla ja sen tuomia riskejä huoltovarmuuden turvaamiselle. Vahva talous antaa kuitenkin myös perustan puolustusvalmiuden säilyttämiselle.

Suomen turvallisuuspoliittinen asema on vahvistunut EU-jäsenyyden myötä. Yleisesti onkin todettu, että Suomi halusi liittyä EU:hun pitkälti turvallisuuden vuoksi. Samalla lailla kuin perusteltiin talous- ja rahaliittoon EMU:un liittymistä, jotkut tahot haluavat myös turvallisuusasioissa Suomen kuuluvan EU:n kovaan ytimeen.

Teija Tiilikaisen aiheena on EU Suomen turvallisuuspolitiikassa. Helsingin huippukokouksessa päätettiin EU:n kriisinhallintajärjestelmän keskeisistä yksityiskohdista yhtä hyvin perustettavien joukkojen kokoa kuin päätöksentekojärjestelmän muotojakin koskien. Pelkän kriisinhallintajärjestelmän olemassaolo ei kuitenkaan Tiilikaisen mukaan riitä unionin toiminnan pohjaksi, vaan sitä varten on luotava myös kriisinhallintapolitiikka. Integraation ulottaminen puolustuspolitiikkaan johtaa aikanaan myös väistämättä siihen, että EU-alueeseen kohdistuvat sotilaalliset uhkakuvat hahmotetaan yhteisesti. Tätä prosessia hidastavat kuitenkin niin Naton olemassaolo kuin EU-maiden vahvat kansalliset turvallisuuspoliittiset identiteetit.

Jyrki Berner pohtii Naton merkitystä Suomen puolustuspolitiikalle. Kylmän sodan jälkeisessä tilanteessa Naton laajentuminen perustuu järjestön poliittisen luonteen korostamiselle. Ensimmäisellä laajentumiskierroksella Naton jäseneksi pyrkiville asetettiin lähinnä poliittisia pyrkimyksiä ja samoin näyttää pääasiassa olevan toisellakin kierroksella.

Nato on Bernerin mukaan muuttumassa tavanomaisesta sotilasliitosta kansainvälisten sopimusten valvojaksi ja lähialueiden vakauttajaksi. Suomelta ei tulevaisuudessa välttämättä kysytäkään, olemmeko sotilasliiton jäseniä vai emme. Meiltä kysytään, olemmeko valmiita kantamaan vastuumme Euroopan turvallisuuden hyväksi.

Georgij Alafuzoffin artikkeli tuo mielenkiintoisen lisän kirjaan Venäjän strategian ja sotilaspolitiikan analysoinnilla. Venäjän kansallisessa identiteetissä on Alafuzoffin mukaan läsnä niin suurvalta-ajattelu, voimakas armeija kuin alueellinen yhtenäisyyskin.

Venäjän sitoutuminen eteläisten rajojensa puolustamiseen ei vähennä luoteisten alueiden merkitystä. Pohjois-Eurooppa on Venäjän tulevaisuuden kannalta avainalue. Se on silta Länsi-Eurooppaan ja Atlantille, ja sieltä Venäjä pyrkii löytämään ratkaisuja taloutensa kehittämiselle. Luoteisten alueidensa sotilaallisesta turvallisuudesta Venäjä huolehtii kaikin käytettävissä olevin keinoin.

Toisin kuin Pohjolan maiden poliittisessa johdossa vallitsee Baltian maiden hallituspiireissä ja yhteiskunnissa edelleen käsitys, että Venäjä muodostaa sotilaallisen uhkan niiden itsenäisyydelle ja alueelliselle koskemattomuudelle. Toisaalta arvioidaan yleisesti, että Naton laajeneminen Baltian maihin voisi provosoida Venäjän vastatoimiin, jotka puolestaan vaikuttaisivat negatiivisesti alueen poliittiseen kehitykseen ja turvallisuuteen ja jopa alueen maiden sisäiseen vakauteen. Suomen kannalta on tärkeää, ettei mikään osapuoli ryhdy toimiin, joilla lisätään Pohjois-Euroopan ja Itämeren alueen jännitystä.

Kyösti Halonen käsittelee teknisen kehityksen haasteita Suomen puolustukselle. Hänen mukaansa Suomen sotilaallista liittoutumista pohdittaessa peruskysymykseksi nousee Naton tai EU:n halukkuus tarvittaessa osallistua Suomen puolustamisen ja toisaalta sitoutumisen uskottavuus. Sotilasliittouman ulkovartioina toimiville valtioille muiden resursseihin luottaminen on turvallisuusriski. Esimerkiksi Nato-maista Turkilla ja Norjalla on suhteellisesti korkeat puolustusmenot juuri tästä syystä.

Tavanomaisia aseita käyttävälle puolustukselle ainoa toimiva menettely on Halosen mukaan pyrkiä estämään hyökkääjältä nopean sotilaallisen voiton mahdollisuus ja kiistää näin hyökkäyksen poliittisten tavoitteiden saavuttaminen. Suomen alueellinen puolustus on tyypillinen esimerkki tällaisesta ei-provokatiivisesta, suhteelliseen pelotteeseen perustuvasta puolustusratkaisusta.

Teknologisesti kehittynyttä armeijaa vastaan Suomen maanpuolustuksen ainoana järkevänä kehityslinjana on Halosen mielestä selvästi suurvalloista poikkeavien ratkaisujen etsiminen. Tärkein komponentti on hajautettu johtaminen, joka perustuu pieniin, itsenäiseen taisteluun kykeneviin yksiköihin sekä hyvin koulutettuihin aloitekykyisiin johtajiin. Näin päädytään edelleen yleiseen asevelvollisuuteen ja alueelliseen puolustukseen perustuvaan malliin, jossa entistä tärkeämmän roolin saisivat sekä paikallisjoukot että muutamat harvat operaatiokykyiset joukot.

Halonen korostaa, että Suomi vastaa itse maanpuolustuksesta kaikissa tilanteissa. Sotilaallinen liittoutuminen toisi mukanaan nykyaikaisen läntisen taistelutavan edellyttämän johtamis- ja tiedustelukyvyn, ehkä ilmasuojaa ja ydinasetakuita, mutta tekisi samalla riippuvaiseksi liittolaisavusta ja lisäisi näin haavoittuvuutta, kaikista poliittisista riskeistä puhumattakaan.

Vesa Tynkkysen artikkelissa sotilasdoktriinien kehitysnäkymistä painotetaan, että historiallisen kokemuksen ja geostrategisen sijainnin perusteella Venäjän sotilaallinen kehitys muodostaa keskeisen lähtökohdan Suomen sotilaalliselle maanpuolustukselle tulevaisuudessakin. Venäjän sisäisen ja kansainvälisen aseman kehityksen epävarmuus tekee tulevaisuuden hahmottamisen vaikeaksi.

Vaikka maailmalla kirjoitetaan runsaasti sodankäynnin menetelmien vallankumouksesta ja valmistautumisesta tulevaisuuden haasteisiin, olosuhteet Suomessa ja lähialueilla eivät välttämättä ole muuttumassa kovinkaan dramaattisesti. Kun Suomessa pohditaan 2010-luvun puolustuksen periaatteita, kysymys on Tynkkysen mielestä valmistautumisesta taisteluun melko perinteisin keinoin.

Pekka Visuri kiinnittää johtopäätöksissä huomiota siihen, että suomalaisessa turvallisuuspoliittisessa keskustelussa on vaikutusvallan hankkiminen mainittu mahdollisen Nato-liittoutumisen motiiviksi. Visuri korostaa, että puheenvuoroissa ei ole kuitenkaan kyetty täsmentämään mistä tärkeistä päätöksistä Suomi jäisi ulkopuolelle Nato-jäsenyyden puuttumisen takia, eikä myöskään jäsenyydestä seuraavia poliittisia ja sotilaallisia riskejä ole konkreettisesti analysoitu. Nato-jäsenyyden myötä Suomi joutuisi lisääntyvästi mukaan myös terrorismin uhkaa kasvattaviin toimintoihin. Liittoutumattomuudella on pyritty säilyttämään toimintavapaus, jolla laajan kriisin tai sodan sattuessa parannettaisiin edellytyksiä pysytellä sotatoimien ja muiden kriisien ulkopuolella.

Teos antaa ajankohtaisen ja kattavan kuvan tämän hetkisestä turvallisuus- ja puolustuspoliittisesta keskustelusta. Se on ilmeisen Nato-kriittinen, mikä on useimman kirjoittajan sotilastaustaan nähden pienoinen yllätys. Toisaalta viime viikkojen julkisessa keskustelussa on käynyt ilmi, että esimerkiksi puolustusvoimien komentaja Juhani Kaskeala suhtautuu myönteisesti Suomen nykyiseen liittoutumattomuuteen ja näkee nimenomaan sen antavan Suomelle vapauden toimia tasapainottavana voimana Euroopan turvallisuusrakenteissa. Kaskeala on todennut, että Nato-kysymys on puhtaasti poliittinen.

Käsiteltävänä olevan kirjan perusteella tulee johtopäätökseen, ettei Suomella ole yhtään syytä liittoutua sotilaallisesti. Suomi toimii jo nyt aktiivisesti myös turvallisuuspoliittisissa asioissa maailmalla, eikä pyri millään lailla eristäytymään. Aiempaa laajempaa kansalaiskeskustelu Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta on toki tervetullutta. Teos antaa lukijalle varsin hyvät edellytykset alan perusteiden ymmärtämiselle.

Kirjassa on asianmukaiset viitteet ja siinä on myös lyhyt luettelo käytetyistä lyhenteistä ja termeistä sekä asiahakemisto. Ratkaisu on erinomainen ja tukee kirjan toimivuutta turvallisuuspoliittisen keskustelun perusteoksena.

13.12.2001 10:48"

Lähdelinkki:
http://agricola.utu.fi/nyt/arvos/arvostelut.php?arvostelu=388


**********

Militaarimman menon vankimmat ihailijat saattavat saada kicksejä - ainakin tai pelkästään Maailman sivun otsikoinnista:



"Voimapolitiikan paluu

06.09.2002

Kai Hirvasnoro / Kansan Uutiset

Viimeinen supervalta alkoi kääntyä itseensä jo paljon ennen viime syyskuuta. Pekka Visuri jäljittää EVA:n julkaisemassa kirjassaan uuden linjan syntysanoja kauas vuoteen 1988.



Terrori-iskut 9.11.2001 voimistivat USA:n uutta turvallisuuspoliittista linjaa
Viime syyskuu ei merkinnyt sellaista äkkikäännettä maailmanpolitiikassa kuin tuoreeltaan uskottiin. Käänne oli alkanut jo paljon aikaisemmin Yhdysvaltojen tehdessä ensimmäisiä arvioita kylmän sodan jälkeisestä tilanteesta ja painopisteen muutoksesta maailmanpolitiikassa.

Yhden ilmiasunsa uusi asennoituminen sai maailman ainoan supervallan presidentinvaaleista, joissa republikaanit tekivät viime vuonna paluun Valkoiseen taloon.

Kylmän sodan jälkeinen luottamus instituutioihin, integraatioon ja kollektiiviseen turvallisuuteen oli Yhdysvalloissa vastatuulessa jo presidentti Bill Clintonin kaudella, sillä republikaanit lupasivat nostaa etusijalle asevoimien vahvistamisen ja sotilaallisten sitoumusten vähentämisen ulkomailla.

Viime vuoden alusta "kansallisen edun" oppia on johtanut republikaanipresidentti George W. Bush. Yhdysvallat irtisanoutui välittömästi Kioton ilmastosopimuksesta sekä Neuvostoliiton kanssa tehdystä mannertenvälisiä ohjuksia koskevasta ABM-sopimuksesta. Samoin Bush pyyhki pöytää kansainvälisen rikostuomioistuimen perustamisella.

Yhdysvaltojen maantieteellisen mielenkiinnon painopiste alkoi siirtyä jo ennen syyskuuta Euroopasta Lähi-itään ja Aasiaan.

Lopullisesti yhteistyön politiikka hylättiin 11.9. 2001. Sen jälkeistä aikaa Ulkopoliittisen instituutin tutkija, valtiotieteen tohtori Pekka Visuri kutsuu voimapolitiikan paluuksi alkuviikolla ilmestyneessä kirjassaan Maailmanpolitiikan muutos ja Suomi. Kirjan on julkaissut EVA.

Hyvät sodassa pahaa vastaan

Pekka Visuri kuvaa, miten välittömästi iskun jälkeen Yhdysvallat omaksui voimankäytön logiikan, joka syrjäytti kaiken muun. Tuohon logiikkaan kuuluu päätösvallan pidättäminen omissa käsissä ja suorien yhteyksien pitäminen muihin valtioihin painotettuna sen mukaan, miten paljon niistä on hyötyä Yhdysvalloille ja mikä on maan strateginen asema. Kansainvälisille instituutioille, myös Natolle, jäi apuvälineen rooli.

Yhdysvallat hyökkäsi Afganistaniin 7. lokakuuta ja taleban-hallinto tuli kukistetuksi muutamaa kuukautta myöhemmin.

Nyt käynnissä on terrorismin vastaisen sodan toinen vaihe, jossa Yhdysvallat on ilmoittanut taistelevansa "pahuuden akselin" (Irak, Iran ja Pohjois-Korea) tuottamaa joukkotuhoaseiden uhkaa vastaan. Tämän sodan presidentti George Bush julisti 29. tammikuuta pitämässään liittovaltion tilaa koskeneessa puheessa.

Samassa puheessa Bush ilmoitti Amerikan puolustavan lujin ottein omia arvojaan kaikkialla maailmassa, muslimimaailma mukaan lukien.

Puhetta analysoitaessa kiinnitettiin huomiota siihen, ettei George Bush viitannut sanallakaan kansainvälisiin järjestöihin, ei yleismaailmallisiin ihmisoikeuksiin eikä kansainväliseen oikeuteen. Sen sijaan Yhdysvalloilla oli "historian antama oikeutus" levittää omia arvojaan kaikkialle maailmaan.

"Mikä on hyväksi republikaanien johtamalle Amerikalle, on myös hyväksi maailmalle", Pekka Visuri kiteyttää Yhdysvaltoja nyt johtavan ideologian.

Ydinaseet koipussista

Pelottavin osa Yhdysvaltain uutta kansallisen turvallisuuden strategiaa on ydinaseiden käyttökynnyksen alentaminen. Maaliskuussa julkisuuteen vuotaneessa muistiossa kaavaillaan ydinaseen käyttämistä tavanomaisten aseiden jatkeena, jos niiden teho ei riitä.

Muutos on selvä kylmän sodan oppiin, jossa ydinaseet toimivat pelotteina. Nyt Yhdysvallat näyttää suuntautuvan kohti niiden parempaa käytettävyyttä.

Ydinaseen mahdollisiksi kohteiksi nimettiin Kiina, Venäjä, Irak, Pohjois-Korea, Iran, Libya ja Syyria.

Keväällä alkoi Pekka Visurin mukaan hahmottua se, että Yhdysvaltojen strateginen doktriini on saamassa myös virallisesti tunnustetun hyökkäyksellisen leiman. Yhdysvallat on valmis harjoittamaan jatkuvaa epäilyttävien alueiden valvontaa ja ryhtymään nopeaan iskuun mahdollisen uhan ilmetessä päämääränä hyökkääjän pääkaupungin miehittäminen ja hallituksen vaihtaminen.

Terrorismin vastaisessa sodassa ei riitä puolustautuminen, vaan taistelu on vietävä vihollisen alueelle.

- Me johdamme koko maailman vastustamaan pahaa, presidentti Bush sanoi kesäkuun ensimmäisenä puhuessaan West Pointista valmistuneille upseereille.

Uutta oppiaan Yhdysvallat saattaa toteuttaa ensimmäisen kerran Irakissa.

Isä-Bushin avaamalla tiellä

"Bushin doktriini" on julistettu hänen ja muiden korkea-arvoisten poliitikkojen puheissa tämän vuoden puolella, mutta kyseessä ei ole vain reaktio viime syyskuuhun. Paluuta voimapolitiikkaan ennakoivat jo sekä Bushin itsensä että muun muassa puolustusministeri Donald Rumsfeldin avustajavalinnat vuoden 2001 alussa. Kumpikin keräsi ympärilleen kovan linjan turvallisuuspoliittista ajattelua edustavan joukon.

Pekka Visuri jäljittää uuden linjan syntysanoja niinkin kauas kuin vuoteen 1988, jolloin Pentagon ja Kansallinen turvallisuusneuvosto tuottivat pitkän aikavälin strategian uuteen maailmaan, jossa Neuvostoliiton uhka oli väistymässä ja painopiste siirtymässä Aasiaan.

Työ sai jatkoa 1990-luvun alussa, kun presidentti George Bush vanhemman kaudella valmisteltiin kansallisen strategian ohjelmaa kylmän sodan jälkeiselle kaudelle. Tuossa ohjelmassa katsottiin, että Yhdysvaltojen on otettava paikkansa maailman johdossa tarvittaessa asevoimaa käyttäen.

Syyskuu 2001 tarjosi kuin luonnostaan tilaisuuden noiden hahmotelmien ottamisesta käyttöön."

Lähdelinkki: http://www.maailmansivu.fi/uutiset?ide=151&print=1

Timo Ristimäki kirjoitti:

...kirjoittaa asevelisosialisminsa avoimeen äärioikeistolaisuuteen vaihtamassa oleva "JormaKkorhonen" Liisa Jaakonsaaresta (sd.).

Jälleen kerran voin jyrkästi yhtyä porvari/toveri Korhosen perusteltuun harmitteluun! Silloin näet minäkin voisin täydestä sydämestäni - jättää häntä äänestämättä!

(Nythän sen voivat tehdä vain Oulun vaalipiirin äänestäjät, jotka taitavat tehdä sen oikein yllättävän isolla joukolla...)



"JormaKKorhoseltakaan" tuskin lienee jäänyt huomaamatta, että hänen suuresti ihailemansa demari Liisa Jaakonsaari lienee eduskunnan laajimmin NATO:n piikkiin matkaillut (ulkoasianvaliokunnan) jäsen ellei nyt Kimmo Immeri Saisa oteta lukuun. Mutta niistä kansanedustajista, joille ei liene suoraa taloudellista etuutta yhdysvaltalaisen aseteollisuuden menestyksestä "mitä erilaisimmin vientiponnistuksin" eri puolilla tätä kapi(ai)sta maailmaa, Liisa lienee eniten valistuttanut itseään niin Ameriikan mantereella, NATOn päämajamestarien muonittamana kuin sitten tässä keväämmällä mm. Balkanillakin.

Liisaa eivät NATO-herrat voi syyttää oppimattomaksi: kuin papukaija on tämä puhemies Lipposen oululainen etäispääte toistanut - ja usiemmiten jopa sanasta sanaan - sitä "transatlanttisen yhteistyön" ja NAT/NRF-iskujoukkojen auvoittavaa vaikutusta, josta objektiivisimmin tutkimuksen on sentään maailmoille tuotettu aika tavalla muunkinlaista näkemystä...


Koska "JOrmaKKorhonenkin" tuntuu olevan jo löytämässä poliittisen kotinsa kokoomuspuolueen hoteista, sallittanee tarjoilla hänelle ja muillekin NATO-faneille - mm. kokoomuksen verkkouutisten välittämänä - valtiotieteen tohtori, maanpuolustuskorkeakoulun dosentti, eversti evp. Pekka Visurin arvioita esim. taannoisesta Kosovo-operaatiosta:



*****************

"Pommitettiinko Kiinan suurlähetystöä tarkoituksella?

Visuri: Kosovon sota oli varoittava esimerkki NATO:lle



--------------------------------------------------------------------------------

Sotilasliitto NATO:n sotatoimien Jugoslaviaa vastaan keväällä 1999 arvioitiin aloittaneen uuden ajan kansainvälisessä politiikassa: ihmisoikeusloukkaukset eivät ole enää valtioiden sisäinen asia, vaan niihin voidaan puuttua vaikka voimatoimin.


------------------------------------------------

Valtiotieteen tohtori Pekka Visuri päätyy keskiviikkona julkistettavassa kirjassaan Kosovon sota päinvastaiseen lopputulokseen. Hänen mukaansa Kosovon sodasta tuskin tulee kriisinhallinnan tai "humanitaaristen intervention" myönteistä esimerkkiä.

Todennäköisempää on, että voimankäytön ja sillä uhkaamisen kanssa ollaan vastaisuudessa varovaisempia.

Ilmasota pitkittyi NATO:n arvioimasta muutamasta päivästä kuukausiksi ja oli sekä vaikea että kallis operaatio - puhumattakaan kriisin jälkihoidosta. 50-vuotiaan sotilasliiton päätöksentekokoneisto osoittautui liian suureksi ja byrokraattiseksi.

- Kyllä esimerkiksi Yhdysvalloissa saa ihmeitä tapahtua, että sieltä lähdetään uuteen Kosovon sotaan, Ulkopoliittisessa instituutissa tutkijana työskentelevä Visuri ennustaa.

Jugoslavian pommitusten aloittamisesta tulee perjantaina kuluneeksi tasan vuosi. Sodasta on tarjolla paljon hyvin eritasoista tietoa, mutta syiden sekä seurausten analysointi on vielä alkutekijöissään.

- Ne kriitikkojen ennustukset ovat ainakin toteutuneet, joissa varoitettiin, että eivät nämä pommitukset välttämättä mitään ratkaise, Visuri sanoo




Bosnian jatkosota
Visurin arvion mukaan NATO ei ollut vuosina 1998-99 tilanteen herra ja näyttää siltä, että uhkavaatimuksia esittänyt sotilasliitto ajautui sotaan.

- Pelkistetysti voi sanoa, että ratkaisu sodasta jätettiin (Jugoslavian presidentille Slobodan) Milosevicille.

Tärkeä syy länsimaiden uhkavaatimuslinjan taustalla oli traumaattinen kokemus Bosnia-Hertsegovinan sodasta.

Tuolloin länttä syytettiin päättämättömyydestä ja vitkuttelusta, nyt Kosovosta ei haluttu missään tapauksessa "uutta Bosniaa". Kosovossa taisteltiinkin NATO:n ja Jugoslavian välinen "Bosnian jatkosota", Visuri sanoo.

Toisaalta tapahtumat Kosovossa veivät NATO:a mukanaan. Albaanien UCK:n ja serbijoukkojen yhteenotot kiihtyivät jälleen joulun 1998 tienoilla, mikä johti Yhdysvaltain erityislähettilään Richard Holbrooken ja Milosevicin syksyllä solmiman aselevon murtumiseen.

UCK:lla, joka ei tuntenut olevansa aselevon osapuoli, oli nyt tukenaan lännen Jugoslavialle esittämä uhkavaatimus ilmaiskuista.

Visurin arvion mukaan lokakuussa 1998 solmittu aselepo oli ilmeisesti viimeinen realistinen mahdollisuus saada aikaan neuvotteluratkaisu.

Myöhemmissä neuvotteluissa Rambouillet'ssa serbeille esiteltiin Visurin mukaan jo sellainen paperi, ettei sitä kukaan Jugoslavian johtaja olisi voinut allekirjoittaa, eikä asiasta voitu neuvotella.




Pakolaisvirta antoi lisäpontta sotatoimille
Jälkipolvet muistanevat Kosovon sodasta satojentuhansien albaanipakolaisten loppumattoman virran naapurimaihin.

Visurin mukaan on vaikea sanoa, johtuivatko karkotukset yksinomaan pommituksista vai niiden antamasta tekosyystä.
- Varmaa on kuitenkin se, että ennen pommituksia karkotuksia ei toimeenpantu.

Yksinomaan sotilaallisesti tarkasteltuna karkotuksissa oli serbien kannalta järkeä, ja myös NATO:n olisi täytynyt pystyä ennustamaan ne.

Albaaniväestön joukossa piileskelevät parikymmentätuhatta sissiä kun muodostivat todellisen uhan noin 40 000 serbipoliisille ja -sotilaalle.
- Poliittisesti se oli kuitenkin serbien kannalta virhe. Mielialat kääntyivät serbejä vastaan.

Visurin mukaan NATO:n yllättänyt pakolaisvirta toisaalta myös selkiytti tilannetta NATO:n päämajassa, missä ihmeteltiin jo pari päivää pommitusten aloittamisen jälkeen, että miten tästä eteenpäin. Serbit ainakin antoivat NATO:lle motiivin jatkaa.




Ei vakautta ilman yhteistyötä Jugoslavian kanssa
Kosovon tulevaisuus liittyy Visurin mukaan koko Balkanin alueen ongelmiin.

EU-johtoisen Kaakkois-Euroopan vakaussopimuksen kaltainen koko aluetta koskeva hanke on kannatettava lähestymistapa, jossa on toistaiseksi yksi ammottava puute: Jugoslavia, jonka kautta mm. kaikki tärkeät liikenneyhteydet kulkevat, on jätetty ulkopuolelle.

- Tämä on avainkysymys. Jos Jugoslaviaa ja erityisesti Serbiaa ei saada mukaan, koko alue pysyy sekasortoisena.

Kosovossa runsaslukuisten KFOR-joukkojen tuella toteutettava strategia kansanryhmien yhteiselosta on Visurin mukaan kallein ja vaikein vaihtoehto, jonka onnistuminen on hyvin epävarmaa.

Toinen vaihtoehto olisi rajojen vetäminen albaani- ja serbialueiden välille. Sen estävät poliittiset arvovaltasyyt, eikä ole takuita, että Kosovon jako olisi yhtään helpompi tie. Varmaa on ainostaan se, että tarve pysyvän ratkaisun löytämiselle on kova.




***

Pommitettiinko Kiinan suurlähetystöä tarkoituksella?
Eräs Kosovon sodan eriskummallisimpia tapauksia oli Kiinan suurlähetystön pommittaminen Belgradissa 7. toukokuuta 1999. Tapaus herätti raivoisan vastalausemyrskyn Kiinassa ja viimeistään nosti Kosovon sodan suurvaltapoliittiseksi kiistaksi.

Visuri kertaa kirjassaan Kosovon sota lehtitietoja, joiden mukaan kyseessä ei ehkä ollutkaan NATO:n ja Yhdysvalain selvityksen mukainen "traaginen erehtyminen" kohteesta.

Tanskalainen Politiken ja brittiläinen The Observer julkaisivat viime lokakuussa yhteisen artikkelin, jonka mukaan lähetystöä pommitettiin tarkoituksella. Syykin oli: lähetystöstä vakoiltiin ja hoidettiin Jugoslavian asevoimien viestiliikennettä.

Mainitut lehtijutut perustuivat useisiin NATO:n sotilaslähteisiin, mm. päämajassa palvelleen kenraalin lausuntoon. Mielenkiintoinen on myös Yhdysvaltain karttapalvelun upseerin tokaisu, jonka mukaan julkisuuteen annettu selitys vanhentuneesta kartasta oli "kirottu valhe".

Lähetystön sijainti kyllä tiedettiin, samoin alkuperäiseksi kohteeksi väitetyn viraston paikka puolen kilometrin päässä.

Visuri mainitsee erikoiseksi yhteensattumaksi myös sen, että Yhdysvaltain tiedustelupalvelu CIA määritti koko sodan aikana vain yhden kohteen, joka sattui olemaan juuri Kiinan suurlähetystö.

Yhdysvalloista varta vasten Eurooppaan tuodusta B-2 -pommikoneesta pudotetut erikoispommitkin sattuivat osumaan juuri siihen osaan rakennusta, jossa lähetystön viestikeskus sijaitsi.

Yhdysvallat on kiistänyt jyrkästi lehtien tiedot, mutta ne ovat pitäneet yhtä ehdottomasti kiinni omasta kannastaan.

STT-IA
24.3.2000

Lähdelinkki: http://www.verkkouutiset.fi/arkisto/Arkisto_2000/24.maaliskuu/visu1200.htm


§§§§§§§§§§§§§§§§§§§




"BBC: Kosovon sota maksoi lähes 300 miljardia



--------------------------------------------------------------------------------

NATO:n ilmasota Jugoslaviaa vastaan tuli maksamaan yli 288 miljardia markkaa. Tämä käy ilmi brittiläisen radio- ja tv-yhtiön BBC:n tekemistä laskelmista.


--------------------------------------------------------------------------------

Sodankäynnin ja sen aiheuttamien tuhojen yhteenlaskettu hinta voi kuitenkin osoittautua vielä tätäkin suuremmaksi, jos mukaan otetaan vielä toistaiseksi paljastumatta jääneet ympäristötuhot, yhtiö varoittaa.

BBC on saanut arvioissaan asiantuntija-apua mm. Jane's Defence Weekly -sotilasaikakauslehdeltä. Laskelmat julkistettiin sunnuntaina esitetyssä ohjelmassa.

NATO:n pommitukset maksoivat 24 miljardia markkaa, humanitaarinen apu nousi 23 miljardiin, rauhanturvaoperaatioiden lasketaan maksavan noin 55 miljardia ja Kosovon ja Jugoslavian jälleenrakennus arviolta 186 miljardia markkaa.




Jälleenrakennus monin verroin kalliimpaa kuin sota
Jugoslavian jälleenrakennus, Kosovo mukaan lukien, tulee siis maksamaan seitsemän kertaa niin paljon kuin itse pommitukset maksoivat.

BBC:n laskelmien mukaan pelkästään yhden Tonavan yli kulkevan sillan pommittaminen maksoi NATO:lle kokonaista 55 miljoonaa markkaa, kun taas sillan jälleenrakennus tulee maksamaan yli 90 miljoonaa.

Ilmasotaan osallistuneet maat ovat itse ilmoittaneet käyttäneensä 23 miljardia markkaa 78 päivää kestäneissä pommituksissa. Kaiken kaikkiaan Jugoslavian vastaisessa ilmasodassa käytettiin 23 000 pommia ja ohjusta.

Rahassa mitattuna suurinta aineellista tuhoa aiheutettiin nk. taloudellisille kohteille eli tehtaille ja Serbian johdolle kuuluville rakennuksille.

Riippumattomien serbialaisten taloustieteilijöiden mukaan maan teollisuudelle aiheutettiin sodan aikana noin 16 miljardin markan vahingot, lotoolaislehti The Guardian kirjoittaa.

Peräti 44 prosenttia Jugoslavian teollisuudesta lamautui sodassa, ja maa vajosi Albaniankin ohi Euroopan köyhimmäksi valtioksi.

Kymmenen miljoonaa ihmistä jäi tai on vaarassa jäädä ilman vesihuoltoa. BBC:n arvioiden mukaan myös puoli miljoonaa maamiinaa ja 10 000 räjähtämättä jäänyttä pommia odottaa edelleen raivausta alueella.

STT-IA
16.10.1999

Lähdelinkki: http://www.verkkouutiset.fi/arkisto/Arkisto_1999/15.lokakuu/bbc4199.htm



*****************


"Sota toisinajateltuna
Noam Chomsky
The New Military Humanism.
Lessons from Kosovo
Pluto Press, 1999
199 s., 152 mk


Pekka Visuri
Kosovon sota
Ulkopoliittisen instituutin
julkaisuja nro 7
Gaudeamus, 2000
253 s., 137 mk

Jugoslavian hajoamissotien tuorein luku, Kosovon kriisi, on malliesimerkki julkisuudessa syntyvien mielikuvien mustavalkoisuudesta. Slobodan Milosevicin johtamat serbijoukot ajoivat etnisissä puhdistuksissaan satojatuhansia viattomia albaanisiviilejä kodeistaan. Kun serbit osoittautuivat haluttomiksi neuvotteluihin, oli universaaleja ihmisoikeusarvoja puolustaneen sotilasliitto Naton turvauduttava ilmaiskuihin, joilla inhimilliset kärsimykset saatiin lopetettua. Naton pommitusten aloittamisen vuosipäivän tienoilla tätä "kansainvälisen yhteisön" ilosanomaa on vihdoin alettu kyseenalaistaa laajemminkin. Koko kriisin uudelleenarviointiin tarjoavat mielenkiintoisia ajatuksia kaksi kirjauutuutta, Pekka Visurin Kosovon sota ja Noam Chomskyn Uusi sotilaallinen humanismi, jonka suomennos ilmestyy keväällä Liken kustantamana.

Ulkopoliittisen instituutin tutkijana toimiva Visuri esittelee Naton väliintuloon johtaneiden tapahtumien kronologian ansiokkaasti. Tapahtumien arviointi irrallaan muista Balkanin tapahtumista 1990-luvulla ei olisi mahdollista. Visuri pitääkin Naton ja Jugoslavian vuodentakaista yhteenottoa Bosnian sodan jatkosotana. Hänen mukaansa Nato oli jo kauan ennen maaliskuuta 1999 ajanut itsensä Kosovon tilanteen kanssa umpikujaan, josta ei ollut ulospääsyä. Racakin tammikuisesta joukkomurhasta saatiin "sopiva" serbirikos laukaisemaan väistämätön tapahtumaketju. Visuri painottaa myös Kosovon vapautusarmeija UCK:n provosoivaa roolia. Kriisin kärjistyminen ja Naton saaminen siihen mukaan palveli albaanisissien etuja, eikä Rambouillet’n neuvotteluissa enää tosissaan pyrittykään rauhanomaiseen ratkaisuun. Jugoslavialle asetettiin niin kovia ehtoja hyväksyttäväksi niin lyhyessä ajassa, ettei sopimuksen allekirjoittaminen ollut mahdollista.

Visuri tuo myös hyvin esille länsimaiden päätöksenteon epäloogisuuden ja koko operaation heikon suunnittelun. Tavoitteita määriteltiin uudestaan sitä mukaa kun alkuperäisten toteuttaminen osoittautui mahdottomaksi. Tärkeimpänä motiivina oli etnisten puhdistusten lopettaminen. Visuri osoittaa kuitenkin varsin perustellusti, että Kosovon albaanien tilanne muuttui sietämättömäksi vasta Naton aloitettua pommituksensa. Väliintulollaan Nato käynnisti ongelman, jota sen piti olla ratkaisemassa. Ilman YK:n mandaattia tehdyn intervention oikeutuksen ongelmallisuudesta kertoo parhaiten länsimaiden johtajien retoriikka. Missään vaiheessa Naton ei tunnustettu käyvän sotaa, kyseessä olivat ainoastaan ilmaiskut tai vielä harmittomammalta kuulostava "ilmakampanja".

Balkanin tapahtumiin keskittyvää Visuria laajemmasta perspektiivistä Naton operaation moraalisia perusteita ja seurauksia ruoti jo viime syksyllä Noam Chomsky. Tämä Yhdysvaltain virallinen toisinajattelija tykittää tuoreimmassa kirjassaan täyslaidallisen USA:n ja Naton ihmisläheisiä pommituksia vastaan. Chomsky pitää Visuriakin voimakkaammin Naton välintulon suurimpana saavutuksena kriisin kärjistymistä. Hän rinnastaa myös tehokkaasti Kosovo-operaation perustan, ihmisoikeuksia keinolla millä hyvänsä puolustavan "Clintonin opin" osuvasti vastaaviin tilanteisiin ympäri maailmaa – toisaalta välinpitämättömyyteen Nato-kumppani Turkin kurdivainoja ja kaukaisen Itä-Timorin tapahtumia kohtaan, toisaalta Yhdysvaltain omiin kyseenalaisiin toimiin Latinalaisessa Amerikassa.

Räikeä epäjohdonmukaisuus vetääkin maton humaanin retoriikan alta. Chomskyn mukaan tekopyhien puheiden taustalla ovat puhtaan voimapoliittiset vaikuttimet, hegemonia-asemaansa varjelevan USA:n uuskolonialististen etujen puolustaminen. Kun kansainvälisen yhteisön moraalinen kompassi on yksinoikeudella Yhdysvaltain hallussa, valikoivaa humanismia on luvassa jatkossakin. MIT-yliopiston lingvistiikan professori nostaa esiin myös kiehtovan kielellisen yksityiskohdan: USA:n omasta historiasta löytyvien etnisten puhdistusten kohteet on integroitu osaksi sen humanitääristä sotakoneistoa, Apache-helikoptereina ja Tomahawk-ohjuksina. Mutta ennen kaikkea, vaikka Chomskyn "sotilaalliseksi humanismiksi" ristimää politiikkaa harjoitettaisiin johdonmukaisestikin, on käsitteen sisäistä ristiriitaisuutta mahdotonta ohittaa.

Viime keväisen ilmasodan aikaisista propagandarasitteista vapaa historiallinen uudelleenarviointi on aloitettu verrattain nopeasti. Naton toimien arvostelu on toisaalta nyt lähestulkoon yhtä yksimielistä kuin sen hyväksyvä hymistely oli vuosi sitten. Voiko tähänkään "totuuteen" uskoa? Ei tietenkään sokeasti. Chomsky esimerkiksi demonisoi koko USA:n poliittisen historian vielä yksiselitteisemmän synkäksi kuin Naton tiedottaja Jamie Shea serbihallinnon. Varmaa on kuitenkin, että avoimesti kriittiset lähtökohtansa tunnustavat Visuri ja Chomsky tuovat tarpeellista vastapainoa suomalaisiinkin olohuoneisiin vuosi sitten tulvineelle yksipuolisuudelle.

Petri Hakkarainen"



Lähdelinkki: http://yliopistolehti.helsinki.fi/2000_07/kulttuuri.html#Sota toisinajateltuna


§§§§§§§§§§§§§§§§


Saattaahan ajattelemisen aihetta löytyä niinkin mielenkiintoisilta kuin EVA:n sivustoilta; erityisesti olkoon "kepututkija" otettu tästä lähteestä:



ANALYYSIT

20.12.2004
Lauri Tähtinen

Ydinterrorin uhka haastaa kansainvälisen lainsäädännön

Kansainvälisen järjestelmän muuttuessa on paikallaan puhua oikeasta ja väärästä eikä laillisesta ja laittomasta, kirjoittaa EVAn juniorikumppani Lauri Tähtinen.

Suomen hallituksen turvallisuuspoliittisessa selonteossa kannetaan erityistä huolta "radiologisten materiaalien kulkeutumisesta terroristien käsiin". Räjähtäessään taaja-asutusalueella ydinpommi voisi pahimmillaan surmata puoli miljoonaa ihmistä. Kotikutoinen likainen pommi tappaisi tuhansia.
Ydinstrategian asiantuntijana tunnettu Harvardin yliopiston professori Graham Allison arvioi, että maailmassa tapahtuu ydinterrori-isku seuraavien kymmenen vuoden kuluessa todennäköisemmin kuin jää tapahtumatta.
Saddam Husseinin sotateollisuuden entisen johtajan Mahdi Obeidinin mukaan sadat irakilaiset ydinaseasiantuntijat jäivät työttömiksi vallanvaihdossa. Taloudellisesta ahdingosta voi vapautua kulkemalla mustan pörssin tietä. Ostajia löytyy, jos myyjiä on tarjolla.
Pakistanin onnistuneen ydinaseohjelman entinen johtaja Abdul Qadeer Khan kauppasi ydinteknologiaa ainakin Iraniin, Pohjois-Koreaan ja Libyaan. Al-Qaida on ilmaissut kiinnostuksensa New Yorkin, Madridin tai Balin verilöylyn toisintoon ydinaseella.

Ydinterrorin mahdollisuus ei haasta vain turvallisuusjärjestelyjä, vaan koko suvereeneihin kansallisvaltioihin perustuvan kansainvälisen järjestelmän. Globalisaatiokeskustelussa kansallisvaltion haastajaksi on ennenaikaisesti nimetty suuryhtiöt; todellinen haastaja ovat kansainväliset terroristijärjestöt. Valtiottomat ryhmät eivät ole ennen kyenneet kyseenalaistamaan kansallisvaltioiden yksinoikeutta voimankäyttöön.
Yhdysvallat on jo lakannut kunnioittamasta muiden valtioiden itsemääräämisoikeutta puolustaakseen kansalaisiaan. Muutos tuntuu erityisesti kansainvälisessä lainsäädännössä.
Kansainvälisen oikeuden isänä pidetään alankomaalaista ajattelijaa Hugo Grotiusta, joka työskenteli 1600-luvulla eurooppalaisten kansallisvaltioiden muodostuessa. Hän muokkasi lainsäädännön muotoon oikeutetun sodan opin, antiikin Cicerolta kirkkoisä Augustinuksen ja Tuomas Akvinolaisen kautta renessanssifilosofeille periytyneen ajattelun.
Sveitsiläinen oikeustieteilijä Emerich de Vattel sysäsi sittemmin, 1700-luvulla, kaikenkattavat arvot sivuun. Lain kuului tunnustaa kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeuteen perustuvat päätökset.


Vasta maailmansotien kauhujen seurauksena kansainvälinen lainsäädäntö palasi osittain tosiasiakeskeisestä lähestymistavasta yleisten normien määrittelyyn. Suuntaus korostui YK:n peruskirjassa ja ihmisoikeusjulistuksessa. Valtioidenvälisyys säilyi kuitenkin tärkeimpänä normina kansainvälisissä suhteissa.
Viime vuosien sodat ovat nakertaneet kansallisvaltioiden suvereniteettia. Kosovon sota käytiin humanitäärisenä väliintulona sorrettujen kansalaisten puolesta. Irakin sota muistutti vanhanaikaista hyökkäyssotaa. Yhdysvaltain hyökkäys Afganistaniin puolestaan kohdistui pääasiassa valtiottomaan toimijaan, al-Qaidaan.
Yhtäällä ydinterrorin uhka ajaa Yhdysvaltoja ja sen liittolaisia takertumaan suvereniteettiinsa siten, että muiden valtioiden itse-määräämisoikeus vaarantuu. Kehitys vaarantaa kansainvälisten sopimusten aseman: ne säilyvät lakeina vain, jos valtiot kunnioittavat niitä.
Toisaalla taistellaan valtiottomia ryhmiä vastaan. Onko edes mielekästä vaatia köyhää kehitysmaata ja sen asukkaita vastuuseen maaperällään olevasta terrorijärjestöstä?


Kun vanhat lait eivät riitä, viisas mukautuu muutokseen ennen pakon hetkeä. Vaikka al-Qaida ei ole valtio, sitä tulisi pitää tosiasiallisena osapuolena sodankäynnissä johtuen sen sekä laajasta rakenteesta että poliittisista päämääristä.
Grotius työsti kansainvälisen lainsäädännön pohjan kansallisvaltioiden kasvattaessa merkitystään. Nyt on tutkittava hänen työhönsä vaikuttanutta eettistä perustaa. Siten syntyvät pelisäännöt vastaavat paremmin aikamme valtiottomia tarpeita. Lakien täytyy heijastaa sekä todellisuutta että laajalti hyväksyttyä eettistä pohjaa.
Kylmän sodan aikana suurvaltojen välisen ydinsodan mahdollisuus herätti henkiin oikeutetun sodan perinteen. Vaikka ydinaseiden puolustuskäyttö olisi ollut laillista, ihmiskunnan olemassaolon vaarantava taisto olisi tuskin ollut eettisesti perusteltua. On vaikea kuvitella päämäärää, joka olisi tärkeydessään suhteessa ydinsodan aiheuttamaan tuhoon.
Sota voidaan määrittää oikeutetuksi, jos käytetyt keinot ovat kohtuulliset, jos sodan tarkoitusperä on hyväksyttävä, päämäärä on todennäköistä saavuttaa, sotaakäyvä esivalta on laillinen, siviiliuhreja vältetään eikä voimankäytölle ole enää vaihtoehtoja.
Oikeutetun sodan perinnettä ei ole sidottu kansallisvaltioon, joten se tarjoaa asianmukaisemman tavan tarkastella valtiottomien ryhmien kasvavaa merkitystä kuin lakikielinen ilmaisu. Kansainvälisen järjestelmän muuttuessa on paikallaan puhua oikeasta ja väärästä eikä laillisesta ja laittomasta.
Ydinterroriuhan ravisuttaessa kansainvälisen elämän perustuksia on valittava oikea analyyttinen lähestymistapa. Vaarana on, että hylätessään kansallisvaltiokeskeisen laillisuusajattelun Yhdysvalloilta liittolaisineen katoaa myös eettinen normisto. Abu Ghraibin kidutukset ovat pelottava esimerkki siitä, miten voi käydä, jos kansainvälistä lainsäädäntöä markkinoidaan etiikkana. Lainsäädäntö ei ikinä ole yksi yhteen etiikan kanssa ja valtioiden välisissä suhteissa hyvin kaukana siitä. Kidutuksen tuomitsemiseen ei tarvita sopimuksia.


Terrorisminvastaista sotaa ohjailevat nykyisin pääasiassa Yhdysvaltain strategiset tarpeet. Vaihtoehtona esitetty kansallisvaltiokeskeinen laillisuusajattelu on ontoimmillaan, kun sitä eivät kanna eettinen pohja tai voimapoliittiset tosiasiat. Rapistuneet rakenteet tulisi kunnostaa, ja kansainvälisen oikeuden puolestapuhujien pitäisi osallistua uutta luovaan, valtiottomat toimijat huomioon ottavaan eettiseen keskusteluun.
Ajan myötä etiikan ja tosiasioiden yhteiseltä pohjalta voi muokkautua lainsäädäntöä, jota kaikki voivat kunnioittaa.


Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Vieraskynä -kolumnina 15.12.2004

EVAn juniorikumppani Lauri Tähtinen valmistui London School of Economics -yliopistosta pääaineenaan kansainväliset suhteet. Parhaillaan hän on sodan etiikan jatko-opiskelija Harvardin yliopistossa."

Lähdelinkki: http://www.eva.fi/index.php?m=10&subm=3&category=Irakin Sota&mode=default


********************

Sietääkin kysyä, Liisa Jaakonsaaren (sd.) tavoin: "Mikä organisaatio lopetti keskitysleirit ja naisten joukkoraiskaukset balkanilla? Minä vaan kysyn”.

Ja loppuivatko ne ylipäätään, miten ja millaisin kustannuksin - siis alueen varsinaiselle asujamistolle.

*****************

"Kosovon kokemukset eivät ole rohkaisevia

Natossa on muotia puhua »humanitaarisista in-terventioista» ja esittää kriisialueilla tehtävät sotatoimet hurskaasti inhimillisen kärsimyksen vähentämisenä ja toisten osapuolien julmuuksiin puuttumisena. Kosovon sota vuonna 1999 oli ensimmäinen tämän mallin mukainen sota. Se oli myös ensimmäinen kerta, jolloin Nato ylipäätään oli osallisena sotatoimissa, vieläpä oman alueensa ulkopuolella ja ilman yk:n valtuutusta eli laittomasti.

Auttoivatko pommitukset todella siviilien ahdinkoa? Monien arvioiden mukaan kävi aivan päinvastoin. Pommitukset tappoivat satoja siviilejä, ja lisäksi ne välillisesti johtivat suurten väkijoukkojen systemaattisiin pakkosiirtoihin, etnisiin puhdistuksiin. Niitä käytettiin harhaanjohtavasti sodan perusteena, vaikka ne olivat pikemminkin serbiosapuolen epätoivoinen ja turhautunut reak-tio pommitusten jo alettua. Lisäksi sota aiheutti suunnatonta tuhoa Jugoslavian luonnolle ja kulttuuriperinnölle.

Tämäntyyppisessä toiminnassako haluamme Suomen olevan mukana?", kysytään Suomen Rauhanpuolustajien vuonna 2003 ilmestyneessä pamfletissa "51 hyvää syytä sanoa NATOlle kiitos EI".

*****************

Kirjan "esipuhe" olkoon minun jormakkorhosmainen vastineeni hänen Liisa Jaakonsaari -siteerauksilleen:



"1980-luvun alussa rauhanaktivistit Javier Solana ja Alonso Puerta kirjoittivat kotimaassaan Espanjassa käsikirjoituksen pamflettiin, jossa he esittelivät 51 hyvää syytä sanoa »ei» Natolle. Kirjoittajien toiveiden vastaisesti Espanja liittyi Natoon, mutta Solana jatkoi poliittista uraansa ja eteni maansa ulkoministeriksi saakka. Niissä tehtävissä Nato-vastaisuudelle ei enää ollut sijaa. Vuonna 1995 Solana valittiinkin Naton pääsihteeriksi. Nykyisin hän toimii Euroopan unionin ulkopoliittisena edustajana. Puerta on nykyisin vasemmistoryhmään kuuluva europarla-
mentaarikko, joka ei ole muutellut periaatteitaan yhtä radikaalisti kuin Solana – eikä hän ole edennyt myöskään yhtä merkittäviin tehtäviin.

Solanan ja Puertan pamflettia ei koskaan julkaistu, ja sen käsikirjoituskin on saamiemme tietojen mukaan kadonnut. Päätimme kuitenkin ottaa mallia hyvästä ideasta.

Pamflettimme yhtenä tarkoituksena on toimia vastalääkkeenä sille yksipuolisuudelle, jota maamme keskeiset tiedotusvälineet ja poliittinen eliitti edustavat Nato-keskustelussaan. Vaikka toistaiseksi vain harvat vaikuttajat ovat avoimesti ottaneet kantaa Nato-jäsenyyden puolesta ja vaikka tätä kirjoitettaessa ei vaikuta todennäköiseltä, että Naton jäsenyyttä aivan lähivuosina haettaisiin, Nato-jäsenyyden ja koko sotilasliiton kriittinen arviointi on silti tarpeellista. Natosta luodaan julkisuudessa jatkuvasti ihanteellisen myönteistä kuvaa, joka on ristiriidassa monien tosiasioiden kanssa. Paitsi Suomen armeijan aseistusta, myös kansalaisten tajuntaa yritetään muokata Nato-yhteensopivaksi.

Mielipidemittausten mukaan 60-80 prosenttia kansalaisista vastustaa Natoon liittymistä, mutta yhtä suuri joukko uskoo, että Natoon meidät kuitenkin viedään. Tällainen tilanne on demokratian kannalta erittäin ongelmallinen. Ihmisiä on aktivoitava ja rohkaistava toimimaan omien mielipiteidensä ja arvojensa puolesta, käymään kansalaiskeskustelua turvallisuuspolitiikasta – asiasta, jota tuskin enää nykyaikana on tarpeen jättää vain pienen eliitin salatieteeksi. Jos Naton jäsenyyttä joskus päätetään hakea, on välttämätöntä järjestää asiasta kansanäänestys. On myös toimittava sen puolesta, että kansanäänestyksen aiheena olisi vain ja ainoastaan Nato, eikä sitä yhdistettäisi esimerkiksi äänestykseen EU:n perustuslaista. Pelkonahan on, että jäsenyyden kannattajat esittävät vaihtoehtoina joko Natoon liittymisen tai eroamisen myös EU:sta.

Tässä pamfletissa esitettävät syyt Nato-jäsenyyden vastustamiseen eivät ole tärkeysjärjestyksessä, vaan väljästi aihealueittain jäsenneltyinä. Kullakin lukijalla lienee oma näkemyksensä siitä, mitkä syyt ovat kaikkein tärkeimpiä. Hyvin monet syyt myös kietoutuvat vahvasti toisiinsa. Uskon, että niiden perusteella lukijalle syntyy jonkinlainen kokonaiskuva siitä, millaisista asioista Suomen ja Naton suhteissa on kyse.

Naton tuleva kehitys on vielä monin tavoin epävarmaa. Yhden asian kuitenkin voin omasta puolestani luvata jo nyt: tämän pamfletin toimittajasta ei koskaan tule Naton pääsihteeriä.

Helsingissä 20.2.2003

Elias Krohn
Rauhanpuolustajien työryhmä"


Lähdelinkki: http://www.kaapeli.fi/~pulut/pystykorvakirjat/51_hyvaa_syyta/esipuhe.html

PS. "--Liisa Jaakonsaaren esittämää ei voida kumota järkiperustein, osoittamalla hänen olevan väärässä jossakin sanomassaan. Hän on taatusti oikeassa. Sinibarettina olen edelleen melkoisesti mukana toiminnoissa, ja tietysti olen seurannut myös Nato-johtoisten rauhanturvajoukkojen toimintaa Balkanilla. Seurannut ja ihaillut, hieman kadehtinutkin, kun me köyhän YK:n alaisuudessa jouduimme toimimaan paljon niukemmin resurssein ja usein vain oman neuvokkuutemme varassa", vaikeroi "JormaKKorhonen .

Hänelle on aivan lopuksi todettava, että viileän järkiperusteisesti kaikki niin Liisa Jaakonsaaren (sd.) kuin "JormaKKorhosenkin" (ent. sd., nyk. kok.) esittämä voidaan kumota juuri "järkiperustein".

Erittäin etevästi sen on tehnyt ja tekee mm. Pekka Visuri hyvin laajassa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa tuotannossaan, josta seuraava kirjaesittely ja -arvostelu antakoon vain hivenen esimakua:


"Visuri Pekka (toim.): Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan linjaukset. Otava. Keuruu 2001 . 278 s.


--------------------------------------------------------------------------------

Ajankohtaisempaa aihetta kuin Suomen lähitulevaisuuden linjaukset turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa voi tuskin kuvitella. Globalisaatio, EU:n integraation syveneminen myös turvallisuusasioissa ja etenkin syyskuun 11. päivän tapahtumat ovat nostaneet kysymyksen Suomen liittoutumattomuudesta aivan uudelle tasolle. Keskustelua ovat vauhdittaneet myös lukuisat poliitikot. Esimerkiksi puolustusministeri Jan-Erik Enestam on ottanut voimakkaasti kantaa Naton puolesta. Enestamin mielestä Suomen ei tule eristäytyä tilanteessa, jossa Venäjä lähentyy poliittisesti Natoa ja suurin osa Itämeren maista on lähitulevaisuudessa sotilasliiton jäseniä.

Pekka Visurin toimittaman teos Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan linjaukset pyrkii omalta osaltaan edistämään alan tutkimusta ja vilkastuttamaan kansalaiskeskustelua riippumattomien asiantuntijoiden laatimilla artikkeleilla. Tarkoituksena on siis tuoda lisää tietoa keskusteluun pitäisikö Suomen liittyä Natoon vai ei. Kirjan artikkelit on kirjoitettu pääsääntöisesti ennen syyskuun terrori-iskuja, joiden jälkeen kirjan tekijät ovat tarkistaneet johtopäätöksensä ajan tasalle.

Teoksen rakenne on selkeä. Ensiksi selvitetään Suomen turvallisuuspolitiikan, talouden ja teknologian kehystä, jonka puitteissa päätöksiä joudutaan lähivuosina tekemään. Keskimmäisessä osassa tarkastellaan Suomen turvallisuuspoliittista toimintaympäristöä erityisesti EU:n, Naton ja Venäjän osalta. Lopuksi käsitellään sotilaalliseen maanpuolustukseen vaikuttavia teknologisia ja operatiivis-taktisia perusteita sekä pyritään johtopäätöksinä esittämään tulevaisuutta koskevassa poliittisessa päätöksenteossa huomioonotettavia seikkoja.

Pekka Visuri luo teoksen alkuluvussa yleiskatsauksen itsenäisen Suomen linjauksiin turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa. Pääpaino on kuitenkin 1990-luvun tapahtumilla. Keskeiseksi asiaksi artikkelissa nousee runsaasti keskustelua herättänyt kysymys taisteluhelikoptereista ja strategisesta iskusta. Taisteluhelikopterien hankintaa on Suomessa perusteltu mm. sillä, että ne soveltuvat ns. strategisen iskun torjuntaan. Strategisesta iskua on painotettu 1990-luvun puolustuskeskustelussa Visurin mukaan tärkeimpänä ellei suorastaan ainoana varautumisen kohteena, jolloin puolustus pyrittäisiin rakentamaan nimenomaan sellaisen varalle. Ongelmana on kuitenkin se, että ei ole mitään mahdollisuutta hahmottaa Suomea mahdollisten koskevien kriisien luonnetta ja sodan kuvaa edes kohtalaisella tarkkuudella 10-15 vuoden päähän. Lisäksi runsaasta keskustelusta huolimatta strategisen iskun määrittely ei ole onnistunut keneltäkään kovinkaan hyvin.

Klaus Törnudd tarkastelee artikkelissaan globaalistuvaa maailmaa Suomen turvallisuuspoliittisena ympäristönä. Globaalistunut, post-moderni maailma ei Törnuddin mukaan korosta suvereeniutta eikä sisäisten ja ulkoisten asioiden erottamista toisistaan. Turvallisuuspolitiikan keskeisenä huolenaiheena ei enää näytä olevan pelko rajan yli tulevasta ulkoisesta hyökkäyksestä, vaan esille on noussut uusia vaaratekijöitä, kuten elinympäristön pilaantuminen, terrorismi, verkostoitunut rikollisuus, hallitsemattomat väestöliikkeet ja muut yhteiskunnan vakautta sisältäpäin murentavat häiriöt, jotka saattavat yhtä aikaa vaikuttaa useiden valtioiden alueilla.

Törnuddin mukaan onkin ajateltavissa, että kollektiivisen turvallisuuden periaate, "kaikki yhden puolesta, yksi kaikkien puolesta", joka vastaa myös YK:n peruskirjan henkeä, voisi sopia globaalistuneen maailman olemukseen. Euroopassa on haluttu juuri yhteisen turvallisuuden takaamiseksi saada aikaan keskinäisriippuvuuteen ja avoimuuteen perustuva integroitu kaupallinen ja juridinen järjestelmä, josta EU on kasvanut ja kehittynyt. EU:n merkitys turvallisuuspoliittisena toimijana perustuu ennen kaikkea siihen, että unioni itse aktiivisesti vaikuttaa erilaisissa kriisitilanteissa.

Venäjän turvallisuuspoliittisessa keskustelussa korostuvat halu suosia kansainvälistä moninapaisuutta Yhdysvaltojen hegemonian heikentämiseksi ja perinteinen geopoliittinen ajattelu, jossa korostuvat alueiden hallinta, etupiirit ja puskurivyöhykkeet. Suomella on hyvät edellytykset kehittää yhteistyösuhteita Venäjän kanssa. Venäjä ei halua tulla eristetyksi ja sekä Suomi että EU haluavat vetää Venäjän mukaan myös kansainväliseen kriisinhallintaan.

Suomen puolustusratkaisun osittaisena mutta yleensä julkilausumattomana perusteluna on olettamus siitä, että kuvitellussa tilanteessa sittenkin voidaan joutua puolustautumaan idästä tulevaa hyökkäystä vastaan. Törnudd toteaakin, että vaikka Suomen ja Venäjän välisissä suhteissa yhtä vähän kuin Suomen ja Venäjän sisäisessä tilanteessa ei ole nähtävissä minkäänlaista aihetta hyökkäykseen tai sen uhkaan, Venäjän koosta ja sijainnista johtuu, että massiivinen hyökkäys Suomea kohtaan ei voisi tulla mistään muusta suunnasta kuin Venäjän alueelta.

Törnuddin mielestä on vaikea kuvitella, että Suomi yksin ajautuisi sotilaalliseen konfrontaatioon Venäjän kanssa. Ilmeisesti siitä syystä Suomessa onkin korostettu, ettei Suomella ole sellaista turvallisuusvajetta, jota Nato-jäsenyydellä voitaisiin täyttää.

Kari Alho käsittelee artikkelissaan turvallisuuspolitiikan taloudellisia ulottuvuuksia. Alho korostaa Suomen kansantalouden avautumista 1990-luvulla ja sen tuomia riskejä huoltovarmuuden turvaamiselle. Vahva talous antaa kuitenkin myös perustan puolustusvalmiuden säilyttämiselle.

Suomen turvallisuuspoliittinen asema on vahvistunut EU-jäsenyyden myötä. Yleisesti onkin todettu, että Suomi halusi liittyä EU:hun pitkälti turvallisuuden vuoksi. Samalla lailla kuin perusteltiin talous- ja rahaliittoon EMU:un liittymistä, jotkut tahot haluavat myös turvallisuusasioissa Suomen kuuluvan EU:n kovaan ytimeen.

Teija Tiilikaisen aiheena on EU Suomen turvallisuuspolitiikassa. Helsingin huippukokouksessa päätettiin EU:n kriisinhallintajärjestelmän keskeisistä yksityiskohdista yhtä hyvin perustettavien joukkojen kokoa kuin päätöksentekojärjestelmän muotojakin koskien. Pelkän kriisinhallintajärjestelmän olemassaolo ei kuitenkaan Tiilikaisen mukaan riitä unionin toiminnan pohjaksi, vaan sitä varten on luotava myös kriisinhallintapolitiikka. Integraation ulottaminen puolustuspolitiikkaan johtaa aikanaan myös väistämättä siihen, että EU-alueeseen kohdistuvat sotilaalliset uhkakuvat hahmotetaan yhteisesti. Tätä prosessia hidastavat kuitenkin niin Naton olemassaolo kuin EU-maiden vahvat kansalliset turvallisuuspoliittiset identiteetit.

Jyrki Berner pohtii Naton merkitystä Suomen puolustuspolitiikalle. Kylmän sodan jälkeisessä tilanteessa Naton laajentuminen perustuu järjestön poliittisen luonteen korostamiselle. Ensimmäisellä laajentumiskierroksella Naton jäseneksi pyrkiville asetettiin lähinnä poliittisia pyrkimyksiä ja samoin näyttää pääasiassa olevan toisellakin kierroksella.

Nato on Bernerin mukaan muuttumassa tavanomaisesta sotilasliitosta kansainvälisten sopimusten valvojaksi ja lähialueiden vakauttajaksi. Suomelta ei tulevaisuudessa välttämättä kysytäkään, olemmeko sotilasliiton jäseniä vai emme. Meiltä kysytään, olemmeko valmiita kantamaan vastuumme Euroopan turvallisuuden hyväksi.

Georgij Alafuzoffin artikkeli tuo mielenkiintoisen lisän kirjaan Venäjän strategian ja sotilaspolitiikan analysoinnilla. Venäjän kansallisessa identiteetissä on Alafuzoffin mukaan läsnä niin suurvalta-ajattelu, voimakas armeija kuin alueellinen yhtenäisyyskin.

Venäjän sitoutuminen eteläisten rajojensa puolustamiseen ei vähennä luoteisten alueiden merkitystä. Pohjois-Eurooppa on Venäjän tulevaisuuden kannalta avainalue. Se on silta Länsi-Eurooppaan ja Atlantille, ja sieltä Venäjä pyrkii löytämään ratkaisuja taloutensa kehittämiselle. Luoteisten alueidensa sotilaallisesta turvallisuudesta Venäjä huolehtii kaikin käytettävissä olevin keinoin.

Toisin kuin Pohjolan maiden poliittisessa johdossa vallitsee Baltian maiden hallituspiireissä ja yhteiskunnissa edelleen käsitys, että Venäjä muodostaa sotilaallisen uhkan niiden itsenäisyydelle ja alueelliselle koskemattomuudelle. Toisaalta arvioidaan yleisesti, että Naton laajeneminen Baltian maihin voisi provosoida Venäjän vastatoimiin, jotka puolestaan vaikuttaisivat negatiivisesti alueen poliittiseen kehitykseen ja turvallisuuteen ja jopa alueen maiden sisäiseen vakauteen. Suomen kannalta on tärkeää, ettei mikään osapuoli ryhdy toimiin, joilla lisätään Pohjois-Euroopan ja Itämeren alueen jännitystä.

Kyösti Halonen käsittelee teknisen kehityksen haasteita Suomen puolustukselle. Hänen mukaansa Suomen sotilaallista liittoutumista pohdittaessa peruskysymykseksi nousee Naton tai EU:n halukkuus tarvittaessa osallistua Suomen puolustamisen ja toisaalta sitoutumisen uskottavuus. Sotilasliittouman ulkovartioina toimiville valtioille muiden resursseihin luottaminen on turvallisuusriski. Esimerkiksi Nato-maista Turkilla ja Norjalla on suhteellisesti korkeat puolustusmenot juuri tästä syystä.

Tavanomaisia aseita käyttävälle puolustukselle ainoa toimiva menettely on Halosen mukaan pyrkiä estämään hyökkääjältä nopean sotilaallisen voiton mahdollisuus ja kiistää näin hyökkäyksen poliittisten tavoitteiden saavuttaminen. Suomen alueellinen puolustus on tyypillinen esimerkki tällaisesta ei-provokatiivisesta, suhteelliseen pelotteeseen perustuvasta puolustusratkaisusta.

Teknologisesti kehittynyttä armeijaa vastaan Suomen maanpuolustuksen ainoana järkevänä kehityslinjana on Halosen mielestä selvästi suurvalloista poikkeavien ratkaisujen etsiminen. Tärkein komponentti on hajautettu johtaminen, joka perustuu pieniin, itsenäiseen taisteluun kykeneviin yksiköihin sekä hyvin koulutettuihin aloitekykyisiin johtajiin. Näin päädytään edelleen yleiseen asevelvollisuuteen ja alueelliseen puolustukseen perustuvaan malliin, jossa entistä tärkeämmän roolin saisivat sekä paikallisjoukot että muutamat harvat operaatiokykyiset joukot.

Halonen korostaa, että Suomi vastaa itse maanpuolustuksesta kaikissa tilanteissa. Sotilaallinen liittoutuminen toisi mukanaan nykyaikaisen läntisen taistelutavan edellyttämän johtamis- ja tiedustelukyvyn, ehkä ilmasuojaa ja ydinasetakuita, mutta tekisi samalla riippuvaiseksi liittolaisavusta ja lisäisi näin haavoittuvuutta, kaikista poliittisista riskeistä puhumattakaan.

Vesa Tynkkysen artikkelissa sotilasdoktriinien kehitysnäkymistä painotetaan, että historiallisen kokemuksen ja geostrategisen sijainnin perusteella Venäjän sotilaallinen kehitys muodostaa keskeisen lähtökohdan Suomen sotilaalliselle maanpuolustukselle tulevaisuudessakin. Venäjän sisäisen ja kansainvälisen aseman kehityksen epävarmuus tekee tulevaisuuden hahmottamisen vaikeaksi.

Vaikka maailmalla kirjoitetaan runsaasti sodankäynnin menetelmien vallankumouksesta ja valmistautumisesta tulevaisuuden haasteisiin, olosuhteet Suomessa ja lähialueilla eivät välttämättä ole muuttumassa kovinkaan dramaattisesti. Kun Suomessa pohditaan 2010-luvun puolustuksen periaatteita, kysymys on Tynkkysen mielestä valmistautumisesta taisteluun melko perinteisin keinoin.

Pekka Visuri kiinnittää johtopäätöksissä huomiota siihen, että suomalaisessa turvallisuuspoliittisessa keskustelussa on vaikutusvallan hankkiminen mainittu mahdollisen Nato-liittoutumisen motiiviksi. Visuri korostaa, että puheenvuoroissa ei ole kuitenkaan kyetty täsmentämään mistä tärkeistä päätöksistä Suomi jäisi ulkopuolelle Nato-jäsenyyden puuttumisen takia, eikä myöskään jäsenyydestä seuraavia poliittisia ja sotilaallisia riskejä ole konkreettisesti analysoitu. Nato-jäsenyyden myötä Suomi joutuisi lisääntyvästi mukaan myös terrorismin uhkaa kasvattaviin toimintoihin. Liittoutumattomuudella on pyritty säilyttämään toimintavapaus, jolla laajan kriisin tai sodan sattuessa parannettaisiin edellytyksiä pysytellä sotatoimien ja muiden kriisien ulkopuolella.

Teos antaa ajankohtaisen ja kattavan kuvan tämän hetkisestä turvallisuus- ja puolustuspoliittisesta keskustelusta. Se on ilmeisen Nato-kriittinen, mikä on useimman kirjoittajan sotilastaustaan nähden pienoinen yllätys. Toisaalta viime viikkojen julkisessa keskustelussa on käynyt ilmi, että esimerkiksi puolustusvoimien komentaja Juhani Kaskeala suhtautuu myönteisesti Suomen nykyiseen liittoutumattomuuteen ja näkee nimenomaan sen antavan Suomelle vapauden toimia tasapainottavana voimana Euroopan turvallisuusrakenteissa. Kaskeala on todennut, että Nato-kysymys on puhtaasti poliittinen.

Käsiteltävänä olevan kirjan perusteella tulee johtopäätökseen, ettei Suomella ole yhtään syytä liittoutua sotilaallisesti. Suomi toimii jo nyt aktiivisesti myös turvallisuuspoliittisissa asioissa maailmalla, eikä pyri millään lailla eristäytymään. Aiempaa laajempaa kansalaiskeskustelu Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta on toki tervetullutta. Teos antaa lukijalle varsin hyvät edellytykset alan perusteiden ymmärtämiselle.

Kirjassa on asianmukaiset viitteet ja siinä on myös lyhyt luettelo käytetyistä lyhenteistä ja termeistä sekä asiahakemisto. Ratkaisu on erinomainen ja tukee kirjan toimivuutta turvallisuuspoliittisen keskustelun perusteoksena.

13.12.2001 10:48"

Lähdelinkki:
http://agricola.utu.fi/nyt/arvos/arvostelut.php?arvostelu=388


**********

Militaarimman menon vankimmat ihailijat saattavat saada kicksejä - ainakin tai pelkästään Maailman sivun otsikoinnista:



"Voimapolitiikan paluu

06.09.2002

Kai Hirvasnoro / Kansan Uutiset

Viimeinen supervalta alkoi kääntyä itseensä jo paljon ennen viime syyskuuta. Pekka Visuri jäljittää EVA:n julkaisemassa kirjassaan uuden linjan syntysanoja kauas vuoteen 1988.



Terrori-iskut 9.11.2001 voimistivat USA:n uutta turvallisuuspoliittista linjaa
Viime syyskuu ei merkinnyt sellaista äkkikäännettä maailmanpolitiikassa kuin tuoreeltaan uskottiin. Käänne oli alkanut jo paljon aikaisemmin Yhdysvaltojen tehdessä ensimmäisiä arvioita kylmän sodan jälkeisestä tilanteesta ja painopisteen muutoksesta maailmanpolitiikassa.

Yhden ilmiasunsa uusi asennoituminen sai maailman ainoan supervallan presidentinvaaleista, joissa republikaanit tekivät viime vuonna paluun Valkoiseen taloon.

Kylmän sodan jälkeinen luottamus instituutioihin, integraatioon ja kollektiiviseen turvallisuuteen oli Yhdysvalloissa vastatuulessa jo presidentti Bill Clintonin kaudella, sillä republikaanit lupasivat nostaa etusijalle asevoimien vahvistamisen ja sotilaallisten sitoumusten vähentämisen ulkomailla.

Viime vuoden alusta "kansallisen edun" oppia on johtanut republikaanipresidentti George W. Bush. Yhdysvallat irtisanoutui välittömästi Kioton ilmastosopimuksesta sekä Neuvostoliiton kanssa tehdystä mannertenvälisiä ohjuksia koskevasta ABM-sopimuksesta. Samoin Bush pyyhki pöytää kansainvälisen rikostuomioistuimen perustamisella.

Yhdysvaltojen maantieteellisen mielenkiinnon painopiste alkoi siirtyä jo ennen syyskuuta Euroopasta Lähi-itään ja Aasiaan.

Lopullisesti yhteistyön politiikka hylättiin 11.9. 2001. Sen jälkeistä aikaa Ulkopoliittisen instituutin tutkija, valtiotieteen tohtori Pekka Visuri kutsuu voimapolitiikan paluuksi alkuviikolla ilmestyneessä kirjassaan Maailmanpolitiikan muutos ja Suomi. Kirjan on julkaissut EVA.

Hyvät sodassa pahaa vastaan

Pekka Visuri kuvaa, miten välittömästi iskun jälkeen Yhdysvallat omaksui voimankäytön logiikan, joka syrjäytti kaiken muun. Tuohon logiikkaan kuuluu päätösvallan pidättäminen omissa käsissä ja suorien yhteyksien pitäminen muihin valtioihin painotettuna sen mukaan, miten paljon niistä on hyötyä Yhdysvalloille ja mikä on maan strateginen asema. Kansainvälisille instituutioille, myös Natolle, jäi apuvälineen rooli.

Yhdysvallat hyökkäsi Afganistaniin 7. lokakuuta ja taleban-hallinto tuli kukistetuksi muutamaa kuukautta myöhemmin.

Nyt käynnissä on terrorismin vastaisen sodan toinen vaihe, jossa Yhdysvallat on ilmoittanut taistelevansa "pahuuden akselin" (Irak, Iran ja Pohjois-Korea) tuottamaa joukkotuhoaseiden uhkaa vastaan. Tämän sodan presidentti George Bush julisti 29. tammikuuta pitämässään liittovaltion tilaa koskeneessa puheessa.

Samassa puheessa Bush ilmoitti Amerikan puolustavan lujin ottein omia arvojaan kaikkialla maailmassa, muslimimaailma mukaan lukien.

Puhetta analysoitaessa kiinnitettiin huomiota siihen, ettei George Bush viitannut sanallakaan kansainvälisiin järjestöihin, ei yleismaailmallisiin ihmisoikeuksiin eikä kansainväliseen oikeuteen. Sen sijaan Yhdysvalloilla oli "historian antama oikeutus" levittää omia arvojaan kaikkialle maailmaan.

"Mikä on hyväksi republikaanien johtamalle Amerikalle, on myös hyväksi maailmalle", Pekka Visuri kiteyttää Yhdysvaltoja nyt johtavan ideologian.

Ydinaseet koipussista

Pelottavin osa Yhdysvaltain uutta kansallisen turvallisuuden strategiaa on ydinaseiden käyttökynnyksen alentaminen. Maaliskuussa julkisuuteen vuotaneessa muistiossa kaavaillaan ydinaseen käyttämistä tavanomaisten aseiden jatkeena, jos niiden teho ei riitä.

Muutos on selvä kylmän sodan oppiin, jossa ydinaseet toimivat pelotteina. Nyt Yhdysvallat näyttää suuntautuvan kohti niiden parempaa käytettävyyttä.

Ydinaseen mahdollisiksi kohteiksi nimettiin Kiina, Venäjä, Irak, Pohjois-Korea, Iran, Libya ja Syyria.

Keväällä alkoi Pekka Visurin mukaan hahmottua se, että Yhdysvaltojen strateginen doktriini on saamassa myös virallisesti tunnustetun hyökkäyksellisen leiman. Yhdysvallat on valmis harjoittamaan jatkuvaa epäilyttävien alueiden valvontaa ja ryhtymään nopeaan iskuun mahdollisen uhan ilmetessä päämääränä hyökkääjän pääkaupungin miehittäminen ja hallituksen vaihtaminen.

Terrorismin vastaisessa sodassa ei riitä puolustautuminen, vaan taistelu on vietävä vihollisen alueelle.

- Me johdamme koko maailman vastustamaan pahaa, presidentti Bush sanoi kesäkuun ensimmäisenä puhuessaan West Pointista valmistuneille upseereille.

Uutta oppiaan Yhdysvallat saattaa toteuttaa ensimmäisen kerran Irakissa.

Isä-Bushin avaamalla tiellä

"Bushin doktriini" on julistettu hänen ja muiden korkea-arvoisten poliitikkojen puheissa tämän vuoden puolella, mutta kyseessä ei ole vain reaktio viime syyskuuhun. Paluuta voimapolitiikkaan ennakoivat jo sekä Bushin itsensä että muun muassa puolustusministeri Donald Rumsfeldin avustajavalinnat vuoden 2001 alussa. Kumpikin keräsi ympärilleen kovan linjan turvallisuuspoliittista ajattelua edustavan joukon.

Pekka Visuri jäljittää uuden linjan syntysanoja niinkin kauas kuin vuoteen 1988, jolloin Pentagon ja Kansallinen turvallisuusneuvosto tuottivat pitkän aikavälin strategian uuteen maailmaan, jossa Neuvostoliiton uhka oli väistymässä ja painopiste siirtymässä Aasiaan.

Työ sai jatkoa 1990-luvun alussa, kun presidentti George Bush vanhemman kaudella valmisteltiin kansallisen strategian ohjelmaa kylmän sodan jälkeiselle kaudelle. Tuossa ohjelmassa katsottiin, että Yhdysvaltojen on otettava paikkansa maailman johdossa tarvittaessa asevoimaa käyttäen.

Syyskuu 2001 tarjosi kuin luonnostaan tilaisuuden noiden hahmotelmien ottamisesta käyttöön."

Lähdelinkki: http://www.maailmansivu.fi/uutiset?ide=151&print=1

Lue lisää

Turha Korhoselle on Visurin mielipiteitä tai tekstejä tarjota.
Korhonen on ne jo aiemmin todennut sellaisen upseerin mielipiteiksi, joka ei ymmärrä sota-asioista niin kuin Korhonen ymmärtää.

Timo Ristimäki kirjoitti:

...kirjoittaa asevelisosialisminsa avoimeen äärioikeistolaisuuteen vaihtamassa oleva "JormaKkorhonen" Liisa Jaakonsaaresta (sd.).

Jälleen kerran voin jyrkästi yhtyä porvari/toveri Korhosen perusteltuun harmitteluun! Silloin näet minäkin voisin täydestä sydämestäni - jättää häntä äänestämättä!

(Nythän sen voivat tehdä vain Oulun vaalipiirin äänestäjät, jotka taitavat tehdä sen oikein yllättävän isolla joukolla...)



"JormaKKorhoseltakaan" tuskin lienee jäänyt huomaamatta, että hänen suuresti ihailemansa demari Liisa Jaakonsaari lienee eduskunnan laajimmin NATO:n piikkiin matkaillut (ulkoasianvaliokunnan) jäsen ellei nyt Kimmo Immeri Saisa oteta lukuun. Mutta niistä kansanedustajista, joille ei liene suoraa taloudellista etuutta yhdysvaltalaisen aseteollisuuden menestyksestä "mitä erilaisimmin vientiponnistuksin" eri puolilla tätä kapi(ai)sta maailmaa, Liisa lienee eniten valistuttanut itseään niin Ameriikan mantereella, NATOn päämajamestarien muonittamana kuin sitten tässä keväämmällä mm. Balkanillakin.

Liisaa eivät NATO-herrat voi syyttää oppimattomaksi: kuin papukaija on tämä puhemies Lipposen oululainen etäispääte toistanut - ja usiemmiten jopa sanasta sanaan - sitä "transatlanttisen yhteistyön" ja NAT/NRF-iskujoukkojen auvoittavaa vaikutusta, josta objektiivisimmin tutkimuksen on sentään maailmoille tuotettu aika tavalla muunkinlaista näkemystä...


Koska "JOrmaKKorhonenkin" tuntuu olevan jo löytämässä poliittisen kotinsa kokoomuspuolueen hoteista, sallittanee tarjoilla hänelle ja muillekin NATO-faneille - mm. kokoomuksen verkkouutisten välittämänä - valtiotieteen tohtori, maanpuolustuskorkeakoulun dosentti, eversti evp. Pekka Visurin arvioita esim. taannoisesta Kosovo-operaatiosta:



*****************

"Pommitettiinko Kiinan suurlähetystöä tarkoituksella?

Visuri: Kosovon sota oli varoittava esimerkki NATO:lle



--------------------------------------------------------------------------------

Sotilasliitto NATO:n sotatoimien Jugoslaviaa vastaan keväällä 1999 arvioitiin aloittaneen uuden ajan kansainvälisessä politiikassa: ihmisoikeusloukkaukset eivät ole enää valtioiden sisäinen asia, vaan niihin voidaan puuttua vaikka voimatoimin.


------------------------------------------------

Valtiotieteen tohtori Pekka Visuri päätyy keskiviikkona julkistettavassa kirjassaan Kosovon sota päinvastaiseen lopputulokseen. Hänen mukaansa Kosovon sodasta tuskin tulee kriisinhallinnan tai "humanitaaristen intervention" myönteistä esimerkkiä.

Todennäköisempää on, että voimankäytön ja sillä uhkaamisen kanssa ollaan vastaisuudessa varovaisempia.

Ilmasota pitkittyi NATO:n arvioimasta muutamasta päivästä kuukausiksi ja oli sekä vaikea että kallis operaatio - puhumattakaan kriisin jälkihoidosta. 50-vuotiaan sotilasliiton päätöksentekokoneisto osoittautui liian suureksi ja byrokraattiseksi.

- Kyllä esimerkiksi Yhdysvalloissa saa ihmeitä tapahtua, että sieltä lähdetään uuteen Kosovon sotaan, Ulkopoliittisessa instituutissa tutkijana työskentelevä Visuri ennustaa.

Jugoslavian pommitusten aloittamisesta tulee perjantaina kuluneeksi tasan vuosi. Sodasta on tarjolla paljon hyvin eritasoista tietoa, mutta syiden sekä seurausten analysointi on vielä alkutekijöissään.

- Ne kriitikkojen ennustukset ovat ainakin toteutuneet, joissa varoitettiin, että eivät nämä pommitukset välttämättä mitään ratkaise, Visuri sanoo




Bosnian jatkosota
Visurin arvion mukaan NATO ei ollut vuosina 1998-99 tilanteen herra ja näyttää siltä, että uhkavaatimuksia esittänyt sotilasliitto ajautui sotaan.

- Pelkistetysti voi sanoa, että ratkaisu sodasta jätettiin (Jugoslavian presidentille Slobodan) Milosevicille.

Tärkeä syy länsimaiden uhkavaatimuslinjan taustalla oli traumaattinen kokemus Bosnia-Hertsegovinan sodasta.

Tuolloin länttä syytettiin päättämättömyydestä ja vitkuttelusta, nyt Kosovosta ei haluttu missään tapauksessa "uutta Bosniaa". Kosovossa taisteltiinkin NATO:n ja Jugoslavian välinen "Bosnian jatkosota", Visuri sanoo.

Toisaalta tapahtumat Kosovossa veivät NATO:a mukanaan. Albaanien UCK:n ja serbijoukkojen yhteenotot kiihtyivät jälleen joulun 1998 tienoilla, mikä johti Yhdysvaltain erityislähettilään Richard Holbrooken ja Milosevicin syksyllä solmiman aselevon murtumiseen.

UCK:lla, joka ei tuntenut olevansa aselevon osapuoli, oli nyt tukenaan lännen Jugoslavialle esittämä uhkavaatimus ilmaiskuista.

Visurin arvion mukaan lokakuussa 1998 solmittu aselepo oli ilmeisesti viimeinen realistinen mahdollisuus saada aikaan neuvotteluratkaisu.

Myöhemmissä neuvotteluissa Rambouillet'ssa serbeille esiteltiin Visurin mukaan jo sellainen paperi, ettei sitä kukaan Jugoslavian johtaja olisi voinut allekirjoittaa, eikä asiasta voitu neuvotella.




Pakolaisvirta antoi lisäpontta sotatoimille
Jälkipolvet muistanevat Kosovon sodasta satojentuhansien albaanipakolaisten loppumattoman virran naapurimaihin.

Visurin mukaan on vaikea sanoa, johtuivatko karkotukset yksinomaan pommituksista vai niiden antamasta tekosyystä.
- Varmaa on kuitenkin se, että ennen pommituksia karkotuksia ei toimeenpantu.

Yksinomaan sotilaallisesti tarkasteltuna karkotuksissa oli serbien kannalta järkeä, ja myös NATO:n olisi täytynyt pystyä ennustamaan ne.

Albaaniväestön joukossa piileskelevät parikymmentätuhatta sissiä kun muodostivat todellisen uhan noin 40 000 serbipoliisille ja -sotilaalle.
- Poliittisesti se oli kuitenkin serbien kannalta virhe. Mielialat kääntyivät serbejä vastaan.

Visurin mukaan NATO:n yllättänyt pakolaisvirta toisaalta myös selkiytti tilannetta NATO:n päämajassa, missä ihmeteltiin jo pari päivää pommitusten aloittamisen jälkeen, että miten tästä eteenpäin. Serbit ainakin antoivat NATO:lle motiivin jatkaa.




Ei vakautta ilman yhteistyötä Jugoslavian kanssa
Kosovon tulevaisuus liittyy Visurin mukaan koko Balkanin alueen ongelmiin.

EU-johtoisen Kaakkois-Euroopan vakaussopimuksen kaltainen koko aluetta koskeva hanke on kannatettava lähestymistapa, jossa on toistaiseksi yksi ammottava puute: Jugoslavia, jonka kautta mm. kaikki tärkeät liikenneyhteydet kulkevat, on jätetty ulkopuolelle.

- Tämä on avainkysymys. Jos Jugoslaviaa ja erityisesti Serbiaa ei saada mukaan, koko alue pysyy sekasortoisena.

Kosovossa runsaslukuisten KFOR-joukkojen tuella toteutettava strategia kansanryhmien yhteiselosta on Visurin mukaan kallein ja vaikein vaihtoehto, jonka onnistuminen on hyvin epävarmaa.

Toinen vaihtoehto olisi rajojen vetäminen albaani- ja serbialueiden välille. Sen estävät poliittiset arvovaltasyyt, eikä ole takuita, että Kosovon jako olisi yhtään helpompi tie. Varmaa on ainostaan se, että tarve pysyvän ratkaisun löytämiselle on kova.




***

Pommitettiinko Kiinan suurlähetystöä tarkoituksella?
Eräs Kosovon sodan eriskummallisimpia tapauksia oli Kiinan suurlähetystön pommittaminen Belgradissa 7. toukokuuta 1999. Tapaus herätti raivoisan vastalausemyrskyn Kiinassa ja viimeistään nosti Kosovon sodan suurvaltapoliittiseksi kiistaksi.

Visuri kertaa kirjassaan Kosovon sota lehtitietoja, joiden mukaan kyseessä ei ehkä ollutkaan NATO:n ja Yhdysvalain selvityksen mukainen "traaginen erehtyminen" kohteesta.

Tanskalainen Politiken ja brittiläinen The Observer julkaisivat viime lokakuussa yhteisen artikkelin, jonka mukaan lähetystöä pommitettiin tarkoituksella. Syykin oli: lähetystöstä vakoiltiin ja hoidettiin Jugoslavian asevoimien viestiliikennettä.

Mainitut lehtijutut perustuivat useisiin NATO:n sotilaslähteisiin, mm. päämajassa palvelleen kenraalin lausuntoon. Mielenkiintoinen on myös Yhdysvaltain karttapalvelun upseerin tokaisu, jonka mukaan julkisuuteen annettu selitys vanhentuneesta kartasta oli "kirottu valhe".

Lähetystön sijainti kyllä tiedettiin, samoin alkuperäiseksi kohteeksi väitetyn viraston paikka puolen kilometrin päässä.

Visuri mainitsee erikoiseksi yhteensattumaksi myös sen, että Yhdysvaltain tiedustelupalvelu CIA määritti koko sodan aikana vain yhden kohteen, joka sattui olemaan juuri Kiinan suurlähetystö.

Yhdysvalloista varta vasten Eurooppaan tuodusta B-2 -pommikoneesta pudotetut erikoispommitkin sattuivat osumaan juuri siihen osaan rakennusta, jossa lähetystön viestikeskus sijaitsi.

Yhdysvallat on kiistänyt jyrkästi lehtien tiedot, mutta ne ovat pitäneet yhtä ehdottomasti kiinni omasta kannastaan.

STT-IA
24.3.2000

Lähdelinkki: http://www.verkkouutiset.fi/arkisto/Arkisto_2000/24.maaliskuu/visu1200.htm


§§§§§§§§§§§§§§§§§§§




"BBC: Kosovon sota maksoi lähes 300 miljardia



--------------------------------------------------------------------------------

NATO:n ilmasota Jugoslaviaa vastaan tuli maksamaan yli 288 miljardia markkaa. Tämä käy ilmi brittiläisen radio- ja tv-yhtiön BBC:n tekemistä laskelmista.


--------------------------------------------------------------------------------

Sodankäynnin ja sen aiheuttamien tuhojen yhteenlaskettu hinta voi kuitenkin osoittautua vielä tätäkin suuremmaksi, jos mukaan otetaan vielä toistaiseksi paljastumatta jääneet ympäristötuhot, yhtiö varoittaa.

BBC on saanut arvioissaan asiantuntija-apua mm. Jane's Defence Weekly -sotilasaikakauslehdeltä. Laskelmat julkistettiin sunnuntaina esitetyssä ohjelmassa.

NATO:n pommitukset maksoivat 24 miljardia markkaa, humanitaarinen apu nousi 23 miljardiin, rauhanturvaoperaatioiden lasketaan maksavan noin 55 miljardia ja Kosovon ja Jugoslavian jälleenrakennus arviolta 186 miljardia markkaa.




Jälleenrakennus monin verroin kalliimpaa kuin sota
Jugoslavian jälleenrakennus, Kosovo mukaan lukien, tulee siis maksamaan seitsemän kertaa niin paljon kuin itse pommitukset maksoivat.

BBC:n laskelmien mukaan pelkästään yhden Tonavan yli kulkevan sillan pommittaminen maksoi NATO:lle kokonaista 55 miljoonaa markkaa, kun taas sillan jälleenrakennus tulee maksamaan yli 90 miljoonaa.

Ilmasotaan osallistuneet maat ovat itse ilmoittaneet käyttäneensä 23 miljardia markkaa 78 päivää kestäneissä pommituksissa. Kaiken kaikkiaan Jugoslavian vastaisessa ilmasodassa käytettiin 23 000 pommia ja ohjusta.

Rahassa mitattuna suurinta aineellista tuhoa aiheutettiin nk. taloudellisille kohteille eli tehtaille ja Serbian johdolle kuuluville rakennuksille.

Riippumattomien serbialaisten taloustieteilijöiden mukaan maan teollisuudelle aiheutettiin sodan aikana noin 16 miljardin markan vahingot, lotoolaislehti The Guardian kirjoittaa.

Peräti 44 prosenttia Jugoslavian teollisuudesta lamautui sodassa, ja maa vajosi Albaniankin ohi Euroopan köyhimmäksi valtioksi.

Kymmenen miljoonaa ihmistä jäi tai on vaarassa jäädä ilman vesihuoltoa. BBC:n arvioiden mukaan myös puoli miljoonaa maamiinaa ja 10 000 räjähtämättä jäänyttä pommia odottaa edelleen raivausta alueella.

STT-IA
16.10.1999

Lähdelinkki: http://www.verkkouutiset.fi/arkisto/Arkisto_1999/15.lokakuu/bbc4199.htm



*****************


"Sota toisinajateltuna
Noam Chomsky
The New Military Humanism.
Lessons from Kosovo
Pluto Press, 1999
199 s., 152 mk


Pekka Visuri
Kosovon sota
Ulkopoliittisen instituutin
julkaisuja nro 7
Gaudeamus, 2000
253 s., 137 mk

Jugoslavian hajoamissotien tuorein luku, Kosovon kriisi, on malliesimerkki julkisuudessa syntyvien mielikuvien mustavalkoisuudesta. Slobodan Milosevicin johtamat serbijoukot ajoivat etnisissä puhdistuksissaan satojatuhansia viattomia albaanisiviilejä kodeistaan. Kun serbit osoittautuivat haluttomiksi neuvotteluihin, oli universaaleja ihmisoikeusarvoja puolustaneen sotilasliitto Naton turvauduttava ilmaiskuihin, joilla inhimilliset kärsimykset saatiin lopetettua. Naton pommitusten aloittamisen vuosipäivän tienoilla tätä "kansainvälisen yhteisön" ilosanomaa on vihdoin alettu kyseenalaistaa laajemminkin. Koko kriisin uudelleenarviointiin tarjoavat mielenkiintoisia ajatuksia kaksi kirjauutuutta, Pekka Visurin Kosovon sota ja Noam Chomskyn Uusi sotilaallinen humanismi, jonka suomennos ilmestyy keväällä Liken kustantamana.

Ulkopoliittisen instituutin tutkijana toimiva Visuri esittelee Naton väliintuloon johtaneiden tapahtumien kronologian ansiokkaasti. Tapahtumien arviointi irrallaan muista Balkanin tapahtumista 1990-luvulla ei olisi mahdollista. Visuri pitääkin Naton ja Jugoslavian vuodentakaista yhteenottoa Bosnian sodan jatkosotana. Hänen mukaansa Nato oli jo kauan ennen maaliskuuta 1999 ajanut itsensä Kosovon tilanteen kanssa umpikujaan, josta ei ollut ulospääsyä. Racakin tammikuisesta joukkomurhasta saatiin "sopiva" serbirikos laukaisemaan väistämätön tapahtumaketju. Visuri painottaa myös Kosovon vapautusarmeija UCK:n provosoivaa roolia. Kriisin kärjistyminen ja Naton saaminen siihen mukaan palveli albaanisissien etuja, eikä Rambouillet’n neuvotteluissa enää tosissaan pyrittykään rauhanomaiseen ratkaisuun. Jugoslavialle asetettiin niin kovia ehtoja hyväksyttäväksi niin lyhyessä ajassa, ettei sopimuksen allekirjoittaminen ollut mahdollista.

Visuri tuo myös hyvin esille länsimaiden päätöksenteon epäloogisuuden ja koko operaation heikon suunnittelun. Tavoitteita määriteltiin uudestaan sitä mukaa kun alkuperäisten toteuttaminen osoittautui mahdottomaksi. Tärkeimpänä motiivina oli etnisten puhdistusten lopettaminen. Visuri osoittaa kuitenkin varsin perustellusti, että Kosovon albaanien tilanne muuttui sietämättömäksi vasta Naton aloitettua pommituksensa. Väliintulollaan Nato käynnisti ongelman, jota sen piti olla ratkaisemassa. Ilman YK:n mandaattia tehdyn intervention oikeutuksen ongelmallisuudesta kertoo parhaiten länsimaiden johtajien retoriikka. Missään vaiheessa Naton ei tunnustettu käyvän sotaa, kyseessä olivat ainoastaan ilmaiskut tai vielä harmittomammalta kuulostava "ilmakampanja".

Balkanin tapahtumiin keskittyvää Visuria laajemmasta perspektiivistä Naton operaation moraalisia perusteita ja seurauksia ruoti jo viime syksyllä Noam Chomsky. Tämä Yhdysvaltain virallinen toisinajattelija tykittää tuoreimmassa kirjassaan täyslaidallisen USA:n ja Naton ihmisläheisiä pommituksia vastaan. Chomsky pitää Visuriakin voimakkaammin Naton välintulon suurimpana saavutuksena kriisin kärjistymistä. Hän rinnastaa myös tehokkaasti Kosovo-operaation perustan, ihmisoikeuksia keinolla millä hyvänsä puolustavan "Clintonin opin" osuvasti vastaaviin tilanteisiin ympäri maailmaa – toisaalta välinpitämättömyyteen Nato-kumppani Turkin kurdivainoja ja kaukaisen Itä-Timorin tapahtumia kohtaan, toisaalta Yhdysvaltain omiin kyseenalaisiin toimiin Latinalaisessa Amerikassa.

Räikeä epäjohdonmukaisuus vetääkin maton humaanin retoriikan alta. Chomskyn mukaan tekopyhien puheiden taustalla ovat puhtaan voimapoliittiset vaikuttimet, hegemonia-asemaansa varjelevan USA:n uuskolonialististen etujen puolustaminen. Kun kansainvälisen yhteisön moraalinen kompassi on yksinoikeudella Yhdysvaltain hallussa, valikoivaa humanismia on luvassa jatkossakin. MIT-yliopiston lingvistiikan professori nostaa esiin myös kiehtovan kielellisen yksityiskohdan: USA:n omasta historiasta löytyvien etnisten puhdistusten kohteet on integroitu osaksi sen humanitääristä sotakoneistoa, Apache-helikoptereina ja Tomahawk-ohjuksina. Mutta ennen kaikkea, vaikka Chomskyn "sotilaalliseksi humanismiksi" ristimää politiikkaa harjoitettaisiin johdonmukaisestikin, on käsitteen sisäistä ristiriitaisuutta mahdotonta ohittaa.

Viime keväisen ilmasodan aikaisista propagandarasitteista vapaa historiallinen uudelleenarviointi on aloitettu verrattain nopeasti. Naton toimien arvostelu on toisaalta nyt lähestulkoon yhtä yksimielistä kuin sen hyväksyvä hymistely oli vuosi sitten. Voiko tähänkään "totuuteen" uskoa? Ei tietenkään sokeasti. Chomsky esimerkiksi demonisoi koko USA:n poliittisen historian vielä yksiselitteisemmän synkäksi kuin Naton tiedottaja Jamie Shea serbihallinnon. Varmaa on kuitenkin, että avoimesti kriittiset lähtökohtansa tunnustavat Visuri ja Chomsky tuovat tarpeellista vastapainoa suomalaisiinkin olohuoneisiin vuosi sitten tulvineelle yksipuolisuudelle.

Petri Hakkarainen"



Lähdelinkki: http://yliopistolehti.helsinki.fi/2000_07/kulttuuri.html#Sota toisinajateltuna


§§§§§§§§§§§§§§§§


Saattaahan ajattelemisen aihetta löytyä niinkin mielenkiintoisilta kuin EVA:n sivustoilta; erityisesti olkoon "kepututkija" otettu tästä lähteestä:



ANALYYSIT

20.12.2004
Lauri Tähtinen

Ydinterrorin uhka haastaa kansainvälisen lainsäädännön

Kansainvälisen järjestelmän muuttuessa on paikallaan puhua oikeasta ja väärästä eikä laillisesta ja laittomasta, kirjoittaa EVAn juniorikumppani Lauri Tähtinen.

Suomen hallituksen turvallisuuspoliittisessa selonteossa kannetaan erityistä huolta "radiologisten materiaalien kulkeutumisesta terroristien käsiin". Räjähtäessään taaja-asutusalueella ydinpommi voisi pahimmillaan surmata puoli miljoonaa ihmistä. Kotikutoinen likainen pommi tappaisi tuhansia.
Ydinstrategian asiantuntijana tunnettu Harvardin yliopiston professori Graham Allison arvioi, että maailmassa tapahtuu ydinterrori-isku seuraavien kymmenen vuoden kuluessa todennäköisemmin kuin jää tapahtumatta.
Saddam Husseinin sotateollisuuden entisen johtajan Mahdi Obeidinin mukaan sadat irakilaiset ydinaseasiantuntijat jäivät työttömiksi vallanvaihdossa. Taloudellisesta ahdingosta voi vapautua kulkemalla mustan pörssin tietä. Ostajia löytyy, jos myyjiä on tarjolla.
Pakistanin onnistuneen ydinaseohjelman entinen johtaja Abdul Qadeer Khan kauppasi ydinteknologiaa ainakin Iraniin, Pohjois-Koreaan ja Libyaan. Al-Qaida on ilmaissut kiinnostuksensa New Yorkin, Madridin tai Balin verilöylyn toisintoon ydinaseella.

Ydinterrorin mahdollisuus ei haasta vain turvallisuusjärjestelyjä, vaan koko suvereeneihin kansallisvaltioihin perustuvan kansainvälisen järjestelmän. Globalisaatiokeskustelussa kansallisvaltion haastajaksi on ennenaikaisesti nimetty suuryhtiöt; todellinen haastaja ovat kansainväliset terroristijärjestöt. Valtiottomat ryhmät eivät ole ennen kyenneet kyseenalaistamaan kansallisvaltioiden yksinoikeutta voimankäyttöön.
Yhdysvallat on jo lakannut kunnioittamasta muiden valtioiden itsemääräämisoikeutta puolustaakseen kansalaisiaan. Muutos tuntuu erityisesti kansainvälisessä lainsäädännössä.
Kansainvälisen oikeuden isänä pidetään alankomaalaista ajattelijaa Hugo Grotiusta, joka työskenteli 1600-luvulla eurooppalaisten kansallisvaltioiden muodostuessa. Hän muokkasi lainsäädännön muotoon oikeutetun sodan opin, antiikin Cicerolta kirkkoisä Augustinuksen ja Tuomas Akvinolaisen kautta renessanssifilosofeille periytyneen ajattelun.
Sveitsiläinen oikeustieteilijä Emerich de Vattel sysäsi sittemmin, 1700-luvulla, kaikenkattavat arvot sivuun. Lain kuului tunnustaa kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeuteen perustuvat päätökset.


Vasta maailmansotien kauhujen seurauksena kansainvälinen lainsäädäntö palasi osittain tosiasiakeskeisestä lähestymistavasta yleisten normien määrittelyyn. Suuntaus korostui YK:n peruskirjassa ja ihmisoikeusjulistuksessa. Valtioidenvälisyys säilyi kuitenkin tärkeimpänä normina kansainvälisissä suhteissa.
Viime vuosien sodat ovat nakertaneet kansallisvaltioiden suvereniteettia. Kosovon sota käytiin humanitäärisenä väliintulona sorrettujen kansalaisten puolesta. Irakin sota muistutti vanhanaikaista hyökkäyssotaa. Yhdysvaltain hyökkäys Afganistaniin puolestaan kohdistui pääasiassa valtiottomaan toimijaan, al-Qaidaan.
Yhtäällä ydinterrorin uhka ajaa Yhdysvaltoja ja sen liittolaisia takertumaan suvereniteettiinsa siten, että muiden valtioiden itse-määräämisoikeus vaarantuu. Kehitys vaarantaa kansainvälisten sopimusten aseman: ne säilyvät lakeina vain, jos valtiot kunnioittavat niitä.
Toisaalla taistellaan valtiottomia ryhmiä vastaan. Onko edes mielekästä vaatia köyhää kehitysmaata ja sen asukkaita vastuuseen maaperällään olevasta terrorijärjestöstä?


Kun vanhat lait eivät riitä, viisas mukautuu muutokseen ennen pakon hetkeä. Vaikka al-Qaida ei ole valtio, sitä tulisi pitää tosiasiallisena osapuolena sodankäynnissä johtuen sen sekä laajasta rakenteesta että poliittisista päämääristä.
Grotius työsti kansainvälisen lainsäädännön pohjan kansallisvaltioiden kasvattaessa merkitystään. Nyt on tutkittava hänen työhönsä vaikuttanutta eettistä perustaa. Siten syntyvät pelisäännöt vastaavat paremmin aikamme valtiottomia tarpeita. Lakien täytyy heijastaa sekä todellisuutta että laajalti hyväksyttyä eettistä pohjaa.
Kylmän sodan aikana suurvaltojen välisen ydinsodan mahdollisuus herätti henkiin oikeutetun sodan perinteen. Vaikka ydinaseiden puolustuskäyttö olisi ollut laillista, ihmiskunnan olemassaolon vaarantava taisto olisi tuskin ollut eettisesti perusteltua. On vaikea kuvitella päämäärää, joka olisi tärkeydessään suhteessa ydinsodan aiheuttamaan tuhoon.
Sota voidaan määrittää oikeutetuksi, jos käytetyt keinot ovat kohtuulliset, jos sodan tarkoitusperä on hyväksyttävä, päämäärä on todennäköistä saavuttaa, sotaakäyvä esivalta on laillinen, siviiliuhreja vältetään eikä voimankäytölle ole enää vaihtoehtoja.
Oikeutetun sodan perinnettä ei ole sidottu kansallisvaltioon, joten se tarjoaa asianmukaisemman tavan tarkastella valtiottomien ryhmien kasvavaa merkitystä kuin lakikielinen ilmaisu. Kansainvälisen järjestelmän muuttuessa on paikallaan puhua oikeasta ja väärästä eikä laillisesta ja laittomasta.
Ydinterroriuhan ravisuttaessa kansainvälisen elämän perustuksia on valittava oikea analyyttinen lähestymistapa. Vaarana on, että hylätessään kansallisvaltiokeskeisen laillisuusajattelun Yhdysvalloilta liittolaisineen katoaa myös eettinen normisto. Abu Ghraibin kidutukset ovat pelottava esimerkki siitä, miten voi käydä, jos kansainvälistä lainsäädäntöä markkinoidaan etiikkana. Lainsäädäntö ei ikinä ole yksi yhteen etiikan kanssa ja valtioiden välisissä suhteissa hyvin kaukana siitä. Kidutuksen tuomitsemiseen ei tarvita sopimuksia.


Terrorisminvastaista sotaa ohjailevat nykyisin pääasiassa Yhdysvaltain strategiset tarpeet. Vaihtoehtona esitetty kansallisvaltiokeskeinen laillisuusajattelu on ontoimmillaan, kun sitä eivät kanna eettinen pohja tai voimapoliittiset tosiasiat. Rapistuneet rakenteet tulisi kunnostaa, ja kansainvälisen oikeuden puolestapuhujien pitäisi osallistua uutta luovaan, valtiottomat toimijat huomioon ottavaan eettiseen keskusteluun.
Ajan myötä etiikan ja tosiasioiden yhteiseltä pohjalta voi muokkautua lainsäädäntöä, jota kaikki voivat kunnioittaa.


Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Vieraskynä -kolumnina 15.12.2004

EVAn juniorikumppani Lauri Tähtinen valmistui London School of Economics -yliopistosta pääaineenaan kansainväliset suhteet. Parhaillaan hän on sodan etiikan jatko-opiskelija Harvardin yliopistossa."

Lähdelinkki: http://www.eva.fi/index.php?m=10&subm=3&category=Irakin Sota&mode=default


********************

Sietääkin kysyä, Liisa Jaakonsaaren (sd.) tavoin: "Mikä organisaatio lopetti keskitysleirit ja naisten joukkoraiskaukset balkanilla? Minä vaan kysyn”.

Ja loppuivatko ne ylipäätään, miten ja millaisin kustannuksin - siis alueen varsinaiselle asujamistolle.

*****************

"Kosovon kokemukset eivät ole rohkaisevia

Natossa on muotia puhua »humanitaarisista in-terventioista» ja esittää kriisialueilla tehtävät sotatoimet hurskaasti inhimillisen kärsimyksen vähentämisenä ja toisten osapuolien julmuuksiin puuttumisena. Kosovon sota vuonna 1999 oli ensimmäinen tämän mallin mukainen sota. Se oli myös ensimmäinen kerta, jolloin Nato ylipäätään oli osallisena sotatoimissa, vieläpä oman alueensa ulkopuolella ja ilman yk:n valtuutusta eli laittomasti.

Auttoivatko pommitukset todella siviilien ahdinkoa? Monien arvioiden mukaan kävi aivan päinvastoin. Pommitukset tappoivat satoja siviilejä, ja lisäksi ne välillisesti johtivat suurten väkijoukkojen systemaattisiin pakkosiirtoihin, etnisiin puhdistuksiin. Niitä käytettiin harhaanjohtavasti sodan perusteena, vaikka ne olivat pikemminkin serbiosapuolen epätoivoinen ja turhautunut reak-tio pommitusten jo alettua. Lisäksi sota aiheutti suunnatonta tuhoa Jugoslavian luonnolle ja kulttuuriperinnölle.

Tämäntyyppisessä toiminnassako haluamme Suomen olevan mukana?", kysytään Suomen Rauhanpuolustajien vuonna 2003 ilmestyneessä pamfletissa "51 hyvää syytä sanoa NATOlle kiitos EI".

*****************

Kirjan "esipuhe" olkoon minun jormakkorhosmainen vastineeni hänen Liisa Jaakonsaari -siteerauksilleen:



"1980-luvun alussa rauhanaktivistit Javier Solana ja Alonso Puerta kirjoittivat kotimaassaan Espanjassa käsikirjoituksen pamflettiin, jossa he esittelivät 51 hyvää syytä sanoa »ei» Natolle. Kirjoittajien toiveiden vastaisesti Espanja liittyi Natoon, mutta Solana jatkoi poliittista uraansa ja eteni maansa ulkoministeriksi saakka. Niissä tehtävissä Nato-vastaisuudelle ei enää ollut sijaa. Vuonna 1995 Solana valittiinkin Naton pääsihteeriksi. Nykyisin hän toimii Euroopan unionin ulkopoliittisena edustajana. Puerta on nykyisin vasemmistoryhmään kuuluva europarla-
mentaarikko, joka ei ole muutellut periaatteitaan yhtä radikaalisti kuin Solana – eikä hän ole edennyt myöskään yhtä merkittäviin tehtäviin.

Solanan ja Puertan pamflettia ei koskaan julkaistu, ja sen käsikirjoituskin on saamiemme tietojen mukaan kadonnut. Päätimme kuitenkin ottaa mallia hyvästä ideasta.

Pamflettimme yhtenä tarkoituksena on toimia vastalääkkeenä sille yksipuolisuudelle, jota maamme keskeiset tiedotusvälineet ja poliittinen eliitti edustavat Nato-keskustelussaan. Vaikka toistaiseksi vain harvat vaikuttajat ovat avoimesti ottaneet kantaa Nato-jäsenyyden puolesta ja vaikka tätä kirjoitettaessa ei vaikuta todennäköiseltä, että Naton jäsenyyttä aivan lähivuosina haettaisiin, Nato-jäsenyyden ja koko sotilasliiton kriittinen arviointi on silti tarpeellista. Natosta luodaan julkisuudessa jatkuvasti ihanteellisen myönteistä kuvaa, joka on ristiriidassa monien tosiasioiden kanssa. Paitsi Suomen armeijan aseistusta, myös kansalaisten tajuntaa yritetään muokata Nato-yhteensopivaksi.

Mielipidemittausten mukaan 60-80 prosenttia kansalaisista vastustaa Natoon liittymistä, mutta yhtä suuri joukko uskoo, että Natoon meidät kuitenkin viedään. Tällainen tilanne on demokratian kannalta erittäin ongelmallinen. Ihmisiä on aktivoitava ja rohkaistava toimimaan omien mielipiteidensä ja arvojensa puolesta, käymään kansalaiskeskustelua turvallisuuspolitiikasta – asiasta, jota tuskin enää nykyaikana on tarpeen jättää vain pienen eliitin salatieteeksi. Jos Naton jäsenyyttä joskus päätetään hakea, on välttämätöntä järjestää asiasta kansanäänestys. On myös toimittava sen puolesta, että kansanäänestyksen aiheena olisi vain ja ainoastaan Nato, eikä sitä yhdistettäisi esimerkiksi äänestykseen EU:n perustuslaista. Pelkonahan on, että jäsenyyden kannattajat esittävät vaihtoehtoina joko Natoon liittymisen tai eroamisen myös EU:sta.

Tässä pamfletissa esitettävät syyt Nato-jäsenyyden vastustamiseen eivät ole tärkeysjärjestyksessä, vaan väljästi aihealueittain jäsenneltyinä. Kullakin lukijalla lienee oma näkemyksensä siitä, mitkä syyt ovat kaikkein tärkeimpiä. Hyvin monet syyt myös kietoutuvat vahvasti toisiinsa. Uskon, että niiden perusteella lukijalle syntyy jonkinlainen kokonaiskuva siitä, millaisista asioista Suomen ja Naton suhteissa on kyse.

Naton tuleva kehitys on vielä monin tavoin epävarmaa. Yhden asian kuitenkin voin omasta puolestani luvata jo nyt: tämän pamfletin toimittajasta ei koskaan tule Naton pääsihteeriä.

Helsingissä 20.2.2003

Elias Krohn
Rauhanpuolustajien työryhmä"


Lähdelinkki: http://www.kaapeli.fi/~pulut/pystykorvakirjat/51_hyvaa_syyta/esipuhe.html

PS. "--Liisa Jaakonsaaren esittämää ei voida kumota järkiperustein, osoittamalla hänen olevan väärässä jossakin sanomassaan. Hän on taatusti oikeassa. Sinibarettina olen edelleen melkoisesti mukana toiminnoissa, ja tietysti olen seurannut myös Nato-johtoisten rauhanturvajoukkojen toimintaa Balkanilla. Seurannut ja ihaillut, hieman kadehtinutkin, kun me köyhän YK:n alaisuudessa jouduimme toimimaan paljon niukemmin resurssein ja usein vain oman neuvokkuutemme varassa", vaikeroi "JormaKKorhonen .

Hänelle on aivan lopuksi todettava, että viileän järkiperusteisesti kaikki niin Liisa Jaakonsaaren (sd.) kuin "JormaKKorhosenkin" (ent. sd., nyk. kok.) esittämä voidaan kumota juuri "järkiperustein".

Erittäin etevästi sen on tehnyt ja tekee mm. Pekka Visuri hyvin laajassa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa tuotannossaan, josta seuraava kirjaesittely ja -arvostelu antakoon vain hivenen esimakua:


"Visuri Pekka (toim.): Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan linjaukset. Otava. Keuruu 2001 . 278 s.


--------------------------------------------------------------------------------

Ajankohtaisempaa aihetta kuin Suomen lähitulevaisuuden linjaukset turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa voi tuskin kuvitella. Globalisaatio, EU:n integraation syveneminen myös turvallisuusasioissa ja etenkin syyskuun 11. päivän tapahtumat ovat nostaneet kysymyksen Suomen liittoutumattomuudesta aivan uudelle tasolle. Keskustelua ovat vauhdittaneet myös lukuisat poliitikot. Esimerkiksi puolustusministeri Jan-Erik Enestam on ottanut voimakkaasti kantaa Naton puolesta. Enestamin mielestä Suomen ei tule eristäytyä tilanteessa, jossa Venäjä lähentyy poliittisesti Natoa ja suurin osa Itämeren maista on lähitulevaisuudessa sotilasliiton jäseniä.

Pekka Visurin toimittaman teos Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan linjaukset pyrkii omalta osaltaan edistämään alan tutkimusta ja vilkastuttamaan kansalaiskeskustelua riippumattomien asiantuntijoiden laatimilla artikkeleilla. Tarkoituksena on siis tuoda lisää tietoa keskusteluun pitäisikö Suomen liittyä Natoon vai ei. Kirjan artikkelit on kirjoitettu pääsääntöisesti ennen syyskuun terrori-iskuja, joiden jälkeen kirjan tekijät ovat tarkistaneet johtopäätöksensä ajan tasalle.

Teoksen rakenne on selkeä. Ensiksi selvitetään Suomen turvallisuuspolitiikan, talouden ja teknologian kehystä, jonka puitteissa päätöksiä joudutaan lähivuosina tekemään. Keskimmäisessä osassa tarkastellaan Suomen turvallisuuspoliittista toimintaympäristöä erityisesti EU:n, Naton ja Venäjän osalta. Lopuksi käsitellään sotilaalliseen maanpuolustukseen vaikuttavia teknologisia ja operatiivis-taktisia perusteita sekä pyritään johtopäätöksinä esittämään tulevaisuutta koskevassa poliittisessa päätöksenteossa huomioonotettavia seikkoja.

Pekka Visuri luo teoksen alkuluvussa yleiskatsauksen itsenäisen Suomen linjauksiin turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa. Pääpaino on kuitenkin 1990-luvun tapahtumilla. Keskeiseksi asiaksi artikkelissa nousee runsaasti keskustelua herättänyt kysymys taisteluhelikoptereista ja strategisesta iskusta. Taisteluhelikopterien hankintaa on Suomessa perusteltu mm. sillä, että ne soveltuvat ns. strategisen iskun torjuntaan. Strategisesta iskua on painotettu 1990-luvun puolustuskeskustelussa Visurin mukaan tärkeimpänä ellei suorastaan ainoana varautumisen kohteena, jolloin puolustus pyrittäisiin rakentamaan nimenomaan sellaisen varalle. Ongelmana on kuitenkin se, että ei ole mitään mahdollisuutta hahmottaa Suomea mahdollisten koskevien kriisien luonnetta ja sodan kuvaa edes kohtalaisella tarkkuudella 10-15 vuoden päähän. Lisäksi runsaasta keskustelusta huolimatta strategisen iskun määrittely ei ole onnistunut keneltäkään kovinkaan hyvin.

Klaus Törnudd tarkastelee artikkelissaan globaalistuvaa maailmaa Suomen turvallisuuspoliittisena ympäristönä. Globaalistunut, post-moderni maailma ei Törnuddin mukaan korosta suvereeniutta eikä sisäisten ja ulkoisten asioiden erottamista toisistaan. Turvallisuuspolitiikan keskeisenä huolenaiheena ei enää näytä olevan pelko rajan yli tulevasta ulkoisesta hyökkäyksestä, vaan esille on noussut uusia vaaratekijöitä, kuten elinympäristön pilaantuminen, terrorismi, verkostoitunut rikollisuus, hallitsemattomat väestöliikkeet ja muut yhteiskunnan vakautta sisältäpäin murentavat häiriöt, jotka saattavat yhtä aikaa vaikuttaa useiden valtioiden alueilla.

Törnuddin mukaan onkin ajateltavissa, että kollektiivisen turvallisuuden periaate, "kaikki yhden puolesta, yksi kaikkien puolesta", joka vastaa myös YK:n peruskirjan henkeä, voisi sopia globaalistuneen maailman olemukseen. Euroopassa on haluttu juuri yhteisen turvallisuuden takaamiseksi saada aikaan keskinäisriippuvuuteen ja avoimuuteen perustuva integroitu kaupallinen ja juridinen järjestelmä, josta EU on kasvanut ja kehittynyt. EU:n merkitys turvallisuuspoliittisena toimijana perustuu ennen kaikkea siihen, että unioni itse aktiivisesti vaikuttaa erilaisissa kriisitilanteissa.

Venäjän turvallisuuspoliittisessa keskustelussa korostuvat halu suosia kansainvälistä moninapaisuutta Yhdysvaltojen hegemonian heikentämiseksi ja perinteinen geopoliittinen ajattelu, jossa korostuvat alueiden hallinta, etupiirit ja puskurivyöhykkeet. Suomella on hyvät edellytykset kehittää yhteistyösuhteita Venäjän kanssa. Venäjä ei halua tulla eristetyksi ja sekä Suomi että EU haluavat vetää Venäjän mukaan myös kansainväliseen kriisinhallintaan.

Suomen puolustusratkaisun osittaisena mutta yleensä julkilausumattomana perusteluna on olettamus siitä, että kuvitellussa tilanteessa sittenkin voidaan joutua puolustautumaan idästä tulevaa hyökkäystä vastaan. Törnudd toteaakin, että vaikka Suomen ja Venäjän välisissä suhteissa yhtä vähän kuin Suomen ja Venäjän sisäisessä tilanteessa ei ole nähtävissä minkäänlaista aihetta hyökkäykseen tai sen uhkaan, Venäjän koosta ja sijainnista johtuu, että massiivinen hyökkäys Suomea kohtaan ei voisi tulla mistään muusta suunnasta kuin Venäjän alueelta.

Törnuddin mielestä on vaikea kuvitella, että Suomi yksin ajautuisi sotilaalliseen konfrontaatioon Venäjän kanssa. Ilmeisesti siitä syystä Suomessa onkin korostettu, ettei Suomella ole sellaista turvallisuusvajetta, jota Nato-jäsenyydellä voitaisiin täyttää.

Kari Alho käsittelee artikkelissaan turvallisuuspolitiikan taloudellisia ulottuvuuksia. Alho korostaa Suomen kansantalouden avautumista 1990-luvulla ja sen tuomia riskejä huoltovarmuuden turvaamiselle. Vahva talous antaa kuitenkin myös perustan puolustusvalmiuden säilyttämiselle.

Suomen turvallisuuspoliittinen asema on vahvistunut EU-jäsenyyden myötä. Yleisesti onkin todettu, että Suomi halusi liittyä EU:hun pitkälti turvallisuuden vuoksi. Samalla lailla kuin perusteltiin talous- ja rahaliittoon EMU:un liittymistä, jotkut tahot haluavat myös turvallisuusasioissa Suomen kuuluvan EU:n kovaan ytimeen.

Teija Tiilikaisen aiheena on EU Suomen turvallisuuspolitiikassa. Helsingin huippukokouksessa päätettiin EU:n kriisinhallintajärjestelmän keskeisistä yksityiskohdista yhtä hyvin perustettavien joukkojen kokoa kuin päätöksentekojärjestelmän muotojakin koskien. Pelkän kriisinhallintajärjestelmän olemassaolo ei kuitenkaan Tiilikaisen mukaan riitä unionin toiminnan pohjaksi, vaan sitä varten on luotava myös kriisinhallintapolitiikka. Integraation ulottaminen puolustuspolitiikkaan johtaa aikanaan myös väistämättä siihen, että EU-alueeseen kohdistuvat sotilaalliset uhkakuvat hahmotetaan yhteisesti. Tätä prosessia hidastavat kuitenkin niin Naton olemassaolo kuin EU-maiden vahvat kansalliset turvallisuuspoliittiset identiteetit.

Jyrki Berner pohtii Naton merkitystä Suomen puolustuspolitiikalle. Kylmän sodan jälkeisessä tilanteessa Naton laajentuminen perustuu järjestön poliittisen luonteen korostamiselle. Ensimmäisellä laajentumiskierroksella Naton jäseneksi pyrkiville asetettiin lähinnä poliittisia pyrkimyksiä ja samoin näyttää pääasiassa olevan toisellakin kierroksella.

Nato on Bernerin mukaan muuttumassa tavanomaisesta sotilasliitosta kansainvälisten sopimusten valvojaksi ja lähialueiden vakauttajaksi. Suomelta ei tulevaisuudessa välttämättä kysytäkään, olemmeko sotilasliiton jäseniä vai emme. Meiltä kysytään, olemmeko valmiita kantamaan vastuumme Euroopan turvallisuuden hyväksi.

Georgij Alafuzoffin artikkeli tuo mielenkiintoisen lisän kirjaan Venäjän strategian ja sotilaspolitiikan analysoinnilla. Venäjän kansallisessa identiteetissä on Alafuzoffin mukaan läsnä niin suurvalta-ajattelu, voimakas armeija kuin alueellinen yhtenäisyyskin.

Venäjän sitoutuminen eteläisten rajojensa puolustamiseen ei vähennä luoteisten alueiden merkitystä. Pohjois-Eurooppa on Venäjän tulevaisuuden kannalta avainalue. Se on silta Länsi-Eurooppaan ja Atlantille, ja sieltä Venäjä pyrkii löytämään ratkaisuja taloutensa kehittämiselle. Luoteisten alueidensa sotilaallisesta turvallisuudesta Venäjä huolehtii kaikin käytettävissä olevin keinoin.

Toisin kuin Pohjolan maiden poliittisessa johdossa vallitsee Baltian maiden hallituspiireissä ja yhteiskunnissa edelleen käsitys, että Venäjä muodostaa sotilaallisen uhkan niiden itsenäisyydelle ja alueelliselle koskemattomuudelle. Toisaalta arvioidaan yleisesti, että Naton laajeneminen Baltian maihin voisi provosoida Venäjän vastatoimiin, jotka puolestaan vaikuttaisivat negatiivisesti alueen poliittiseen kehitykseen ja turvallisuuteen ja jopa alueen maiden sisäiseen vakauteen. Suomen kannalta on tärkeää, ettei mikään osapuoli ryhdy toimiin, joilla lisätään Pohjois-Euroopan ja Itämeren alueen jännitystä.

Kyösti Halonen käsittelee teknisen kehityksen haasteita Suomen puolustukselle. Hänen mukaansa Suomen sotilaallista liittoutumista pohdittaessa peruskysymykseksi nousee Naton tai EU:n halukkuus tarvittaessa osallistua Suomen puolustamisen ja toisaalta sitoutumisen uskottavuus. Sotilasliittouman ulkovartioina toimiville valtioille muiden resursseihin luottaminen on turvallisuusriski. Esimerkiksi Nato-maista Turkilla ja Norjalla on suhteellisesti korkeat puolustusmenot juuri tästä syystä.

Tavanomaisia aseita käyttävälle puolustukselle ainoa toimiva menettely on Halosen mukaan pyrkiä estämään hyökkääjältä nopean sotilaallisen voiton mahdollisuus ja kiistää näin hyökkäyksen poliittisten tavoitteiden saavuttaminen. Suomen alueellinen puolustus on tyypillinen esimerkki tällaisesta ei-provokatiivisesta, suhteelliseen pelotteeseen perustuvasta puolustusratkaisusta.

Teknologisesti kehittynyttä armeijaa vastaan Suomen maanpuolustuksen ainoana järkevänä kehityslinjana on Halosen mielestä selvästi suurvalloista poikkeavien ratkaisujen etsiminen. Tärkein komponentti on hajautettu johtaminen, joka perustuu pieniin, itsenäiseen taisteluun kykeneviin yksiköihin sekä hyvin koulutettuihin aloitekykyisiin johtajiin. Näin päädytään edelleen yleiseen asevelvollisuuteen ja alueelliseen puolustukseen perustuvaan malliin, jossa entistä tärkeämmän roolin saisivat sekä paikallisjoukot että muutamat harvat operaatiokykyiset joukot.

Halonen korostaa, että Suomi vastaa itse maanpuolustuksesta kaikissa tilanteissa. Sotilaallinen liittoutuminen toisi mukanaan nykyaikaisen läntisen taistelutavan edellyttämän johtamis- ja tiedustelukyvyn, ehkä ilmasuojaa ja ydinasetakuita, mutta tekisi samalla riippuvaiseksi liittolaisavusta ja lisäisi näin haavoittuvuutta, kaikista poliittisista riskeistä puhumattakaan.

Vesa Tynkkysen artikkelissa sotilasdoktriinien kehitysnäkymistä painotetaan, että historiallisen kokemuksen ja geostrategisen sijainnin perusteella Venäjän sotilaallinen kehitys muodostaa keskeisen lähtökohdan Suomen sotilaalliselle maanpuolustukselle tulevaisuudessakin. Venäjän sisäisen ja kansainvälisen aseman kehityksen epävarmuus tekee tulevaisuuden hahmottamisen vaikeaksi.

Vaikka maailmalla kirjoitetaan runsaasti sodankäynnin menetelmien vallankumouksesta ja valmistautumisesta tulevaisuuden haasteisiin, olosuhteet Suomessa ja lähialueilla eivät välttämättä ole muuttumassa kovinkaan dramaattisesti. Kun Suomessa pohditaan 2010-luvun puolustuksen periaatteita, kysymys on Tynkkysen mielestä valmistautumisesta taisteluun melko perinteisin keinoin.

Pekka Visuri kiinnittää johtopäätöksissä huomiota siihen, että suomalaisessa turvallisuuspoliittisessa keskustelussa on vaikutusvallan hankkiminen mainittu mahdollisen Nato-liittoutumisen motiiviksi. Visuri korostaa, että puheenvuoroissa ei ole kuitenkaan kyetty täsmentämään mistä tärkeistä päätöksistä Suomi jäisi ulkopuolelle Nato-jäsenyyden puuttumisen takia, eikä myöskään jäsenyydestä seuraavia poliittisia ja sotilaallisia riskejä ole konkreettisesti analysoitu. Nato-jäsenyyden myötä Suomi joutuisi lisääntyvästi mukaan myös terrorismin uhkaa kasvattaviin toimintoihin. Liittoutumattomuudella on pyritty säilyttämään toimintavapaus, jolla laajan kriisin tai sodan sattuessa parannettaisiin edellytyksiä pysytellä sotatoimien ja muiden kriisien ulkopuolella.

Teos antaa ajankohtaisen ja kattavan kuvan tämän hetkisestä turvallisuus- ja puolustuspoliittisesta keskustelusta. Se on ilmeisen Nato-kriittinen, mikä on useimman kirjoittajan sotilastaustaan nähden pienoinen yllätys. Toisaalta viime viikkojen julkisessa keskustelussa on käynyt ilmi, että esimerkiksi puolustusvoimien komentaja Juhani Kaskeala suhtautuu myönteisesti Suomen nykyiseen liittoutumattomuuteen ja näkee nimenomaan sen antavan Suomelle vapauden toimia tasapainottavana voimana Euroopan turvallisuusrakenteissa. Kaskeala on todennut, että Nato-kysymys on puhtaasti poliittinen.

Käsiteltävänä olevan kirjan perusteella tulee johtopäätökseen, ettei Suomella ole yhtään syytä liittoutua sotilaallisesti. Suomi toimii jo nyt aktiivisesti myös turvallisuuspoliittisissa asioissa maailmalla, eikä pyri millään lailla eristäytymään. Aiempaa laajempaa kansalaiskeskustelu Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta on toki tervetullutta. Teos antaa lukijalle varsin hyvät edellytykset alan perusteiden ymmärtämiselle.

Kirjassa on asianmukaiset viitteet ja siinä on myös lyhyt luettelo käytetyistä lyhenteistä ja termeistä sekä asiahakemisto. Ratkaisu on erinomainen ja tukee kirjan toimivuutta turvallisuuspoliittisen keskustelun perusteoksena.

13.12.2001 10:48"

Lähdelinkki:
http://agricola.utu.fi/nyt/arvos/arvostelut.php?arvostelu=388


**********

Militaarimman menon vankimmat ihailijat saattavat saada kicksejä - ainakin tai pelkästään Maailman sivun otsikoinnista:



"Voimapolitiikan paluu

06.09.2002

Kai Hirvasnoro / Kansan Uutiset

Viimeinen supervalta alkoi kääntyä itseensä jo paljon ennen viime syyskuuta. Pekka Visuri jäljittää EVA:n julkaisemassa kirjassaan uuden linjan syntysanoja kauas vuoteen 1988.



Terrori-iskut 9.11.2001 voimistivat USA:n uutta turvallisuuspoliittista linjaa
Viime syyskuu ei merkinnyt sellaista äkkikäännettä maailmanpolitiikassa kuin tuoreeltaan uskottiin. Käänne oli alkanut jo paljon aikaisemmin Yhdysvaltojen tehdessä ensimmäisiä arvioita kylmän sodan jälkeisestä tilanteesta ja painopisteen muutoksesta maailmanpolitiikassa.

Yhden ilmiasunsa uusi asennoituminen sai maailman ainoan supervallan presidentinvaaleista, joissa republikaanit tekivät viime vuonna paluun Valkoiseen taloon.

Kylmän sodan jälkeinen luottamus instituutioihin, integraatioon ja kollektiiviseen turvallisuuteen oli Yhdysvalloissa vastatuulessa jo presidentti Bill Clintonin kaudella, sillä republikaanit lupasivat nostaa etusijalle asevoimien vahvistamisen ja sotilaallisten sitoumusten vähentämisen ulkomailla.

Viime vuoden alusta "kansallisen edun" oppia on johtanut republikaanipresidentti George W. Bush. Yhdysvallat irtisanoutui välittömästi Kioton ilmastosopimuksesta sekä Neuvostoliiton kanssa tehdystä mannertenvälisiä ohjuksia koskevasta ABM-sopimuksesta. Samoin Bush pyyhki pöytää kansainvälisen rikostuomioistuimen perustamisella.

Yhdysvaltojen maantieteellisen mielenkiinnon painopiste alkoi siirtyä jo ennen syyskuuta Euroopasta Lähi-itään ja Aasiaan.

Lopullisesti yhteistyön politiikka hylättiin 11.9. 2001. Sen jälkeistä aikaa Ulkopoliittisen instituutin tutkija, valtiotieteen tohtori Pekka Visuri kutsuu voimapolitiikan paluuksi alkuviikolla ilmestyneessä kirjassaan Maailmanpolitiikan muutos ja Suomi. Kirjan on julkaissut EVA.

Hyvät sodassa pahaa vastaan

Pekka Visuri kuvaa, miten välittömästi iskun jälkeen Yhdysvallat omaksui voimankäytön logiikan, joka syrjäytti kaiken muun. Tuohon logiikkaan kuuluu päätösvallan pidättäminen omissa käsissä ja suorien yhteyksien pitäminen muihin valtioihin painotettuna sen mukaan, miten paljon niistä on hyötyä Yhdysvalloille ja mikä on maan strateginen asema. Kansainvälisille instituutioille, myös Natolle, jäi apuvälineen rooli.

Yhdysvallat hyökkäsi Afganistaniin 7. lokakuuta ja taleban-hallinto tuli kukistetuksi muutamaa kuukautta myöhemmin.

Nyt käynnissä on terrorismin vastaisen sodan toinen vaihe, jossa Yhdysvallat on ilmoittanut taistelevansa "pahuuden akselin" (Irak, Iran ja Pohjois-Korea) tuottamaa joukkotuhoaseiden uhkaa vastaan. Tämän sodan presidentti George Bush julisti 29. tammikuuta pitämässään liittovaltion tilaa koskeneessa puheessa.

Samassa puheessa Bush ilmoitti Amerikan puolustavan lujin ottein omia arvojaan kaikkialla maailmassa, muslimimaailma mukaan lukien.

Puhetta analysoitaessa kiinnitettiin huomiota siihen, ettei George Bush viitannut sanallakaan kansainvälisiin järjestöihin, ei yleismaailmallisiin ihmisoikeuksiin eikä kansainväliseen oikeuteen. Sen sijaan Yhdysvalloilla oli "historian antama oikeutus" levittää omia arvojaan kaikkialle maailmaan.

"Mikä on hyväksi republikaanien johtamalle Amerikalle, on myös hyväksi maailmalle", Pekka Visuri kiteyttää Yhdysvaltoja nyt johtavan ideologian.

Ydinaseet koipussista

Pelottavin osa Yhdysvaltain uutta kansallisen turvallisuuden strategiaa on ydinaseiden käyttökynnyksen alentaminen. Maaliskuussa julkisuuteen vuotaneessa muistiossa kaavaillaan ydinaseen käyttämistä tavanomaisten aseiden jatkeena, jos niiden teho ei riitä.

Muutos on selvä kylmän sodan oppiin, jossa ydinaseet toimivat pelotteina. Nyt Yhdysvallat näyttää suuntautuvan kohti niiden parempaa käytettävyyttä.

Ydinaseen mahdollisiksi kohteiksi nimettiin Kiina, Venäjä, Irak, Pohjois-Korea, Iran, Libya ja Syyria.

Keväällä alkoi Pekka Visurin mukaan hahmottua se, että Yhdysvaltojen strateginen doktriini on saamassa myös virallisesti tunnustetun hyökkäyksellisen leiman. Yhdysvallat on valmis harjoittamaan jatkuvaa epäilyttävien alueiden valvontaa ja ryhtymään nopeaan iskuun mahdollisen uhan ilmetessä päämääränä hyökkääjän pääkaupungin miehittäminen ja hallituksen vaihtaminen.

Terrorismin vastaisessa sodassa ei riitä puolustautuminen, vaan taistelu on vietävä vihollisen alueelle.

- Me johdamme koko maailman vastustamaan pahaa, presidentti Bush sanoi kesäkuun ensimmäisenä puhuessaan West Pointista valmistuneille upseereille.

Uutta oppiaan Yhdysvallat saattaa toteuttaa ensimmäisen kerran Irakissa.

Isä-Bushin avaamalla tiellä

"Bushin doktriini" on julistettu hänen ja muiden korkea-arvoisten poliitikkojen puheissa tämän vuoden puolella, mutta kyseessä ei ole vain reaktio viime syyskuuhun. Paluuta voimapolitiikkaan ennakoivat jo sekä Bushin itsensä että muun muassa puolustusministeri Donald Rumsfeldin avustajavalinnat vuoden 2001 alussa. Kumpikin keräsi ympärilleen kovan linjan turvallisuuspoliittista ajattelua edustavan joukon.

Pekka Visuri jäljittää uuden linjan syntysanoja niinkin kauas kuin vuoteen 1988, jolloin Pentagon ja Kansallinen turvallisuusneuvosto tuottivat pitkän aikavälin strategian uuteen maailmaan, jossa Neuvostoliiton uhka oli väistymässä ja painopiste siirtymässä Aasiaan.

Työ sai jatkoa 1990-luvun alussa, kun presidentti George Bush vanhemman kaudella valmisteltiin kansallisen strategian ohjelmaa kylmän sodan jälkeiselle kaudelle. Tuossa ohjelmassa katsottiin, että Yhdysvaltojen on otettava paikkansa maailman johdossa tarvittaessa asevoimaa käyttäen.

Syyskuu 2001 tarjosi kuin luonnostaan tilaisuuden noiden hahmotelmien ottamisesta käyttöön."

Lähdelinkki: http://www.maailmansivu.fi/uutiset?ide=151&print=1

Lue lisää

... jaksa lukea kun se pragmaattinen solttu, eikä se jaksa sitä lukea. Kun on pragmaattinen solttu niin se tietää, että heti kun joku sanoo Nato niin se on hyvä asia. Eikä se siitä miksi muutu vaikka mitä lukisi. Ja sitä paitsi se tietää lukemattakin mitä sinä kirjoitat.

No ei silti, kyllä muutkin tietää lukematta mitä pragmaattinen solttumme kirjoittaa.

Timo Ristimäki kirjoitti:

...kirjoittaa asevelisosialisminsa avoimeen äärioikeistolaisuuteen vaihtamassa oleva "JormaKkorhonen" Liisa Jaakonsaaresta (sd.).

Jälleen kerran voin jyrkästi yhtyä porvari/toveri Korhosen perusteltuun harmitteluun! Silloin näet minäkin voisin täydestä sydämestäni - jättää häntä äänestämättä!

(Nythän sen voivat tehdä vain Oulun vaalipiirin äänestäjät, jotka taitavat tehdä sen oikein yllättävän isolla joukolla...)



"JormaKKorhoseltakaan" tuskin lienee jäänyt huomaamatta, että hänen suuresti ihailemansa demari Liisa Jaakonsaari lienee eduskunnan laajimmin NATO:n piikkiin matkaillut (ulkoasianvaliokunnan) jäsen ellei nyt Kimmo Immeri Saisa oteta lukuun. Mutta niistä kansanedustajista, joille ei liene suoraa taloudellista etuutta yhdysvaltalaisen aseteollisuuden menestyksestä "mitä erilaisimmin vientiponnistuksin" eri puolilla tätä kapi(ai)sta maailmaa, Liisa lienee eniten valistuttanut itseään niin Ameriikan mantereella, NATOn päämajamestarien muonittamana kuin sitten tässä keväämmällä mm. Balkanillakin.

Liisaa eivät NATO-herrat voi syyttää oppimattomaksi: kuin papukaija on tämä puhemies Lipposen oululainen etäispääte toistanut - ja usiemmiten jopa sanasta sanaan - sitä "transatlanttisen yhteistyön" ja NAT/NRF-iskujoukkojen auvoittavaa vaikutusta, josta objektiivisimmin tutkimuksen on sentään maailmoille tuotettu aika tavalla muunkinlaista näkemystä...


Koska "JOrmaKKorhonenkin" tuntuu olevan jo löytämässä poliittisen kotinsa kokoomuspuolueen hoteista, sallittanee tarjoilla hänelle ja muillekin NATO-faneille - mm. kokoomuksen verkkouutisten välittämänä - valtiotieteen tohtori, maanpuolustuskorkeakoulun dosentti, eversti evp. Pekka Visurin arvioita esim. taannoisesta Kosovo-operaatiosta:



*****************

"Pommitettiinko Kiinan suurlähetystöä tarkoituksella?

Visuri: Kosovon sota oli varoittava esimerkki NATO:lle



--------------------------------------------------------------------------------

Sotilasliitto NATO:n sotatoimien Jugoslaviaa vastaan keväällä 1999 arvioitiin aloittaneen uuden ajan kansainvälisessä politiikassa: ihmisoikeusloukkaukset eivät ole enää valtioiden sisäinen asia, vaan niihin voidaan puuttua vaikka voimatoimin.


------------------------------------------------

Valtiotieteen tohtori Pekka Visuri päätyy keskiviikkona julkistettavassa kirjassaan Kosovon sota päinvastaiseen lopputulokseen. Hänen mukaansa Kosovon sodasta tuskin tulee kriisinhallinnan tai "humanitaaristen intervention" myönteistä esimerkkiä.

Todennäköisempää on, että voimankäytön ja sillä uhkaamisen kanssa ollaan vastaisuudessa varovaisempia.

Ilmasota pitkittyi NATO:n arvioimasta muutamasta päivästä kuukausiksi ja oli sekä vaikea että kallis operaatio - puhumattakaan kriisin jälkihoidosta. 50-vuotiaan sotilasliiton päätöksentekokoneisto osoittautui liian suureksi ja byrokraattiseksi.

- Kyllä esimerkiksi Yhdysvalloissa saa ihmeitä tapahtua, että sieltä lähdetään uuteen Kosovon sotaan, Ulkopoliittisessa instituutissa tutkijana työskentelevä Visuri ennustaa.

Jugoslavian pommitusten aloittamisesta tulee perjantaina kuluneeksi tasan vuosi. Sodasta on tarjolla paljon hyvin eritasoista tietoa, mutta syiden sekä seurausten analysointi on vielä alkutekijöissään.

- Ne kriitikkojen ennustukset ovat ainakin toteutuneet, joissa varoitettiin, että eivät nämä pommitukset välttämättä mitään ratkaise, Visuri sanoo




Bosnian jatkosota
Visurin arvion mukaan NATO ei ollut vuosina 1998-99 tilanteen herra ja näyttää siltä, että uhkavaatimuksia esittänyt sotilasliitto ajautui sotaan.

- Pelkistetysti voi sanoa, että ratkaisu sodasta jätettiin (Jugoslavian presidentille Slobodan) Milosevicille.

Tärkeä syy länsimaiden uhkavaatimuslinjan taustalla oli traumaattinen kokemus Bosnia-Hertsegovinan sodasta.

Tuolloin länttä syytettiin päättämättömyydestä ja vitkuttelusta, nyt Kosovosta ei haluttu missään tapauksessa "uutta Bosniaa". Kosovossa taisteltiinkin NATO:n ja Jugoslavian välinen "Bosnian jatkosota", Visuri sanoo.

Toisaalta tapahtumat Kosovossa veivät NATO:a mukanaan. Albaanien UCK:n ja serbijoukkojen yhteenotot kiihtyivät jälleen joulun 1998 tienoilla, mikä johti Yhdysvaltain erityislähettilään Richard Holbrooken ja Milosevicin syksyllä solmiman aselevon murtumiseen.

UCK:lla, joka ei tuntenut olevansa aselevon osapuoli, oli nyt tukenaan lännen Jugoslavialle esittämä uhkavaatimus ilmaiskuista.

Visurin arvion mukaan lokakuussa 1998 solmittu aselepo oli ilmeisesti viimeinen realistinen mahdollisuus saada aikaan neuvotteluratkaisu.

Myöhemmissä neuvotteluissa Rambouillet'ssa serbeille esiteltiin Visurin mukaan jo sellainen paperi, ettei sitä kukaan Jugoslavian johtaja olisi voinut allekirjoittaa, eikä asiasta voitu neuvotella.




Pakolaisvirta antoi lisäpontta sotatoimille
Jälkipolvet muistanevat Kosovon sodasta satojentuhansien albaanipakolaisten loppumattoman virran naapurimaihin.

Visurin mukaan on vaikea sanoa, johtuivatko karkotukset yksinomaan pommituksista vai niiden antamasta tekosyystä.
- Varmaa on kuitenkin se, että ennen pommituksia karkotuksia ei toimeenpantu.

Yksinomaan sotilaallisesti tarkasteltuna karkotuksissa oli serbien kannalta järkeä, ja myös NATO:n olisi täytynyt pystyä ennustamaan ne.

Albaaniväestön joukossa piileskelevät parikymmentätuhatta sissiä kun muodostivat todellisen uhan noin 40 000 serbipoliisille ja -sotilaalle.
- Poliittisesti se oli kuitenkin serbien kannalta virhe. Mielialat kääntyivät serbejä vastaan.

Visurin mukaan NATO:n yllättänyt pakolaisvirta toisaalta myös selkiytti tilannetta NATO:n päämajassa, missä ihmeteltiin jo pari päivää pommitusten aloittamisen jälkeen, että miten tästä eteenpäin. Serbit ainakin antoivat NATO:lle motiivin jatkaa.




Ei vakautta ilman yhteistyötä Jugoslavian kanssa
Kosovon tulevaisuus liittyy Visurin mukaan koko Balkanin alueen ongelmiin.

EU-johtoisen Kaakkois-Euroopan vakaussopimuksen kaltainen koko aluetta koskeva hanke on kannatettava lähestymistapa, jossa on toistaiseksi yksi ammottava puute: Jugoslavia, jonka kautta mm. kaikki tärkeät liikenneyhteydet kulkevat, on jätetty ulkopuolelle.

- Tämä on avainkysymys. Jos Jugoslaviaa ja erityisesti Serbiaa ei saada mukaan, koko alue pysyy sekasortoisena.

Kosovossa runsaslukuisten KFOR-joukkojen tuella toteutettava strategia kansanryhmien yhteiselosta on Visurin mukaan kallein ja vaikein vaihtoehto, jonka onnistuminen on hyvin epävarmaa.

Toinen vaihtoehto olisi rajojen vetäminen albaani- ja serbialueiden välille. Sen estävät poliittiset arvovaltasyyt, eikä ole takuita, että Kosovon jako olisi yhtään helpompi tie. Varmaa on ainostaan se, että tarve pysyvän ratkaisun löytämiselle on kova.




***

Pommitettiinko Kiinan suurlähetystöä tarkoituksella?
Eräs Kosovon sodan eriskummallisimpia tapauksia oli Kiinan suurlähetystön pommittaminen Belgradissa 7. toukokuuta 1999. Tapaus herätti raivoisan vastalausemyrskyn Kiinassa ja viimeistään nosti Kosovon sodan suurvaltapoliittiseksi kiistaksi.

Visuri kertaa kirjassaan Kosovon sota lehtitietoja, joiden mukaan kyseessä ei ehkä ollutkaan NATO:n ja Yhdysvalain selvityksen mukainen "traaginen erehtyminen" kohteesta.

Tanskalainen Politiken ja brittiläinen The Observer julkaisivat viime lokakuussa yhteisen artikkelin, jonka mukaan lähetystöä pommitettiin tarkoituksella. Syykin oli: lähetystöstä vakoiltiin ja hoidettiin Jugoslavian asevoimien viestiliikennettä.

Mainitut lehtijutut perustuivat useisiin NATO:n sotilaslähteisiin, mm. päämajassa palvelleen kenraalin lausuntoon. Mielenkiintoinen on myös Yhdysvaltain karttapalvelun upseerin tokaisu, jonka mukaan julkisuuteen annettu selitys vanhentuneesta kartasta oli "kirottu valhe".

Lähetystön sijainti kyllä tiedettiin, samoin alkuperäiseksi kohteeksi väitetyn viraston paikka puolen kilometrin päässä.

Visuri mainitsee erikoiseksi yhteensattumaksi myös sen, että Yhdysvaltain tiedustelupalvelu CIA määritti koko sodan aikana vain yhden kohteen, joka sattui olemaan juuri Kiinan suurlähetystö.

Yhdysvalloista varta vasten Eurooppaan tuodusta B-2 -pommikoneesta pudotetut erikoispommitkin sattuivat osumaan juuri siihen osaan rakennusta, jossa lähetystön viestikeskus sijaitsi.

Yhdysvallat on kiistänyt jyrkästi lehtien tiedot, mutta ne ovat pitäneet yhtä ehdottomasti kiinni omasta kannastaan.

STT-IA
24.3.2000

Lähdelinkki: http://www.verkkouutiset.fi/arkisto/Arkisto_2000/24.maaliskuu/visu1200.htm


§§§§§§§§§§§§§§§§§§§




"BBC: Kosovon sota maksoi lähes 300 miljardia



--------------------------------------------------------------------------------

NATO:n ilmasota Jugoslaviaa vastaan tuli maksamaan yli 288 miljardia markkaa. Tämä käy ilmi brittiläisen radio- ja tv-yhtiön BBC:n tekemistä laskelmista.


--------------------------------------------------------------------------------

Sodankäynnin ja sen aiheuttamien tuhojen yhteenlaskettu hinta voi kuitenkin osoittautua vielä tätäkin suuremmaksi, jos mukaan otetaan vielä toistaiseksi paljastumatta jääneet ympäristötuhot, yhtiö varoittaa.

BBC on saanut arvioissaan asiantuntija-apua mm. Jane's Defence Weekly -sotilasaikakauslehdeltä. Laskelmat julkistettiin sunnuntaina esitetyssä ohjelmassa.

NATO:n pommitukset maksoivat 24 miljardia markkaa, humanitaarinen apu nousi 23 miljardiin, rauhanturvaoperaatioiden lasketaan maksavan noin 55 miljardia ja Kosovon ja Jugoslavian jälleenrakennus arviolta 186 miljardia markkaa.




Jälleenrakennus monin verroin kalliimpaa kuin sota
Jugoslavian jälleenrakennus, Kosovo mukaan lukien, tulee siis maksamaan seitsemän kertaa niin paljon kuin itse pommitukset maksoivat.

BBC:n laskelmien mukaan pelkästään yhden Tonavan yli kulkevan sillan pommittaminen maksoi NATO:lle kokonaista 55 miljoonaa markkaa, kun taas sillan jälleenrakennus tulee maksamaan yli 90 miljoonaa.

Ilmasotaan osallistuneet maat ovat itse ilmoittaneet käyttäneensä 23 miljardia markkaa 78 päivää kestäneissä pommituksissa. Kaiken kaikkiaan Jugoslavian vastaisessa ilmasodassa käytettiin 23 000 pommia ja ohjusta.

Rahassa mitattuna suurinta aineellista tuhoa aiheutettiin nk. taloudellisille kohteille eli tehtaille ja Serbian johdolle kuuluville rakennuksille.

Riippumattomien serbialaisten taloustieteilijöiden mukaan maan teollisuudelle aiheutettiin sodan aikana noin 16 miljardin markan vahingot, lotoolaislehti The Guardian kirjoittaa.

Peräti 44 prosenttia Jugoslavian teollisuudesta lamautui sodassa, ja maa vajosi Albaniankin ohi Euroopan köyhimmäksi valtioksi.

Kymmenen miljoonaa ihmistä jäi tai on vaarassa jäädä ilman vesihuoltoa. BBC:n arvioiden mukaan myös puoli miljoonaa maamiinaa ja 10 000 räjähtämättä jäänyttä pommia odottaa edelleen raivausta alueella.

STT-IA
16.10.1999

Lähdelinkki: http://www.verkkouutiset.fi/arkisto/Arkisto_1999/15.lokakuu/bbc4199.htm



*****************


"Sota toisinajateltuna
Noam Chomsky
The New Military Humanism.
Lessons from Kosovo
Pluto Press, 1999
199 s., 152 mk


Pekka Visuri
Kosovon sota
Ulkopoliittisen instituutin
julkaisuja nro 7
Gaudeamus, 2000
253 s., 137 mk

Jugoslavian hajoamissotien tuorein luku, Kosovon kriisi, on malliesimerkki julkisuudessa syntyvien mielikuvien mustavalkoisuudesta. Slobodan Milosevicin johtamat serbijoukot ajoivat etnisissä puhdistuksissaan satojatuhansia viattomia albaanisiviilejä kodeistaan. Kun serbit osoittautuivat haluttomiksi neuvotteluihin, oli universaaleja ihmisoikeusarvoja puolustaneen sotilasliitto Naton turvauduttava ilmaiskuihin, joilla inhimilliset kärsimykset saatiin lopetettua. Naton pommitusten aloittamisen vuosipäivän tienoilla tätä "kansainvälisen yhteisön" ilosanomaa on vihdoin alettu kyseenalaistaa laajemminkin. Koko kriisin uudelleenarviointiin tarjoavat mielenkiintoisia ajatuksia kaksi kirjauutuutta, Pekka Visurin Kosovon sota ja Noam Chomskyn Uusi sotilaallinen humanismi, jonka suomennos ilmestyy keväällä Liken kustantamana.

Ulkopoliittisen instituutin tutkijana toimiva Visuri esittelee Naton väliintuloon johtaneiden tapahtumien kronologian ansiokkaasti. Tapahtumien arviointi irrallaan muista Balkanin tapahtumista 1990-luvulla ei olisi mahdollista. Visuri pitääkin Naton ja Jugoslavian vuodentakaista yhteenottoa Bosnian sodan jatkosotana. Hänen mukaansa Nato oli jo kauan ennen maaliskuuta 1999 ajanut itsensä Kosovon tilanteen kanssa umpikujaan, josta ei ollut ulospääsyä. Racakin tammikuisesta joukkomurhasta saatiin "sopiva" serbirikos laukaisemaan väistämätön tapahtumaketju. Visuri painottaa myös Kosovon vapautusarmeija UCK:n provosoivaa roolia. Kriisin kärjistyminen ja Naton saaminen siihen mukaan palveli albaanisissien etuja, eikä Rambouillet’n neuvotteluissa enää tosissaan pyrittykään rauhanomaiseen ratkaisuun. Jugoslavialle asetettiin niin kovia ehtoja hyväksyttäväksi niin lyhyessä ajassa, ettei sopimuksen allekirjoittaminen ollut mahdollista.

Visuri tuo myös hyvin esille länsimaiden päätöksenteon epäloogisuuden ja koko operaation heikon suunnittelun. Tavoitteita määriteltiin uudestaan sitä mukaa kun alkuperäisten toteuttaminen osoittautui mahdottomaksi. Tärkeimpänä motiivina oli etnisten puhdistusten lopettaminen. Visuri osoittaa kuitenkin varsin perustellusti, että Kosovon albaanien tilanne muuttui sietämättömäksi vasta Naton aloitettua pommituksensa. Väliintulollaan Nato käynnisti ongelman, jota sen piti olla ratkaisemassa. Ilman YK:n mandaattia tehdyn intervention oikeutuksen ongelmallisuudesta kertoo parhaiten länsimaiden johtajien retoriikka. Missään vaiheessa Naton ei tunnustettu käyvän sotaa, kyseessä olivat ainoastaan ilmaiskut tai vielä harmittomammalta kuulostava "ilmakampanja".

Balkanin tapahtumiin keskittyvää Visuria laajemmasta perspektiivistä Naton operaation moraalisia perusteita ja seurauksia ruoti jo viime syksyllä Noam Chomsky. Tämä Yhdysvaltain virallinen toisinajattelija tykittää tuoreimmassa kirjassaan täyslaidallisen USA:n ja Naton ihmisläheisiä pommituksia vastaan. Chomsky pitää Visuriakin voimakkaammin Naton välintulon suurimpana saavutuksena kriisin kärjistymistä. Hän rinnastaa myös tehokkaasti Kosovo-operaation perustan, ihmisoikeuksia keinolla millä hyvänsä puolustavan "Clintonin opin" osuvasti vastaaviin tilanteisiin ympäri maailmaa – toisaalta välinpitämättömyyteen Nato-kumppani Turkin kurdivainoja ja kaukaisen Itä-Timorin tapahtumia kohtaan, toisaalta Yhdysvaltain omiin kyseenalaisiin toimiin Latinalaisessa Amerikassa.

Räikeä epäjohdonmukaisuus vetääkin maton humaanin retoriikan alta. Chomskyn mukaan tekopyhien puheiden taustalla ovat puhtaan voimapoliittiset vaikuttimet, hegemonia-asemaansa varjelevan USA:n uuskolonialististen etujen puolustaminen. Kun kansainvälisen yhteisön moraalinen kompassi on yksinoikeudella Yhdysvaltain hallussa, valikoivaa humanismia on luvassa jatkossakin. MIT-yliopiston lingvistiikan professori nostaa esiin myös kiehtovan kielellisen yksityiskohdan: USA:n omasta historiasta löytyvien etnisten puhdistusten kohteet on integroitu osaksi sen humanitääristä sotakoneistoa, Apache-helikoptereina ja Tomahawk-ohjuksina. Mutta ennen kaikkea, vaikka Chomskyn "sotilaalliseksi humanismiksi" ristimää politiikkaa harjoitettaisiin johdonmukaisestikin, on käsitteen sisäistä ristiriitaisuutta mahdotonta ohittaa.

Viime keväisen ilmasodan aikaisista propagandarasitteista vapaa historiallinen uudelleenarviointi on aloitettu verrattain nopeasti. Naton toimien arvostelu on toisaalta nyt lähestulkoon yhtä yksimielistä kuin sen hyväksyvä hymistely oli vuosi sitten. Voiko tähänkään "totuuteen" uskoa? Ei tietenkään sokeasti. Chomsky esimerkiksi demonisoi koko USA:n poliittisen historian vielä yksiselitteisemmän synkäksi kuin Naton tiedottaja Jamie Shea serbihallinnon. Varmaa on kuitenkin, että avoimesti kriittiset lähtökohtansa tunnustavat Visuri ja Chomsky tuovat tarpeellista vastapainoa suomalaisiinkin olohuoneisiin vuosi sitten tulvineelle yksipuolisuudelle.

Petri Hakkarainen"



Lähdelinkki: http://yliopistolehti.helsinki.fi/2000_07/kulttuuri.html#Sota toisinajateltuna


§§§§§§§§§§§§§§§§


Saattaahan ajattelemisen aihetta löytyä niinkin mielenkiintoisilta kuin EVA:n sivustoilta; erityisesti olkoon "kepututkija" otettu tästä lähteestä:



ANALYYSIT

20.12.2004
Lauri Tähtinen

Ydinterrorin uhka haastaa kansainvälisen lainsäädännön

Kansainvälisen järjestelmän muuttuessa on paikallaan puhua oikeasta ja väärästä eikä laillisesta ja laittomasta, kirjoittaa EVAn juniorikumppani Lauri Tähtinen.

Suomen hallituksen turvallisuuspoliittisessa selonteossa kannetaan erityistä huolta "radiologisten materiaalien kulkeutumisesta terroristien käsiin". Räjähtäessään taaja-asutusalueella ydinpommi voisi pahimmillaan surmata puoli miljoonaa ihmistä. Kotikutoinen likainen pommi tappaisi tuhansia.
Ydinstrategian asiantuntijana tunnettu Harvardin yliopiston professori Graham Allison arvioi, että maailmassa tapahtuu ydinterrori-isku seuraavien kymmenen vuoden kuluessa todennäköisemmin kuin jää tapahtumatta.
Saddam Husseinin sotateollisuuden entisen johtajan Mahdi Obeidinin mukaan sadat irakilaiset ydinaseasiantuntijat jäivät työttömiksi vallanvaihdossa. Taloudellisesta ahdingosta voi vapautua kulkemalla mustan pörssin tietä. Ostajia löytyy, jos myyjiä on tarjolla.
Pakistanin onnistuneen ydinaseohjelman entinen johtaja Abdul Qadeer Khan kauppasi ydinteknologiaa ainakin Iraniin, Pohjois-Koreaan ja Libyaan. Al-Qaida on ilmaissut kiinnostuksensa New Yorkin, Madridin tai Balin verilöylyn toisintoon ydinaseella.

Ydinterrorin mahdollisuus ei haasta vain turvallisuusjärjestelyjä, vaan koko suvereeneihin kansallisvaltioihin perustuvan kansainvälisen järjestelmän. Globalisaatiokeskustelussa kansallisvaltion haastajaksi on ennenaikaisesti nimetty suuryhtiöt; todellinen haastaja ovat kansainväliset terroristijärjestöt. Valtiottomat ryhmät eivät ole ennen kyenneet kyseenalaistamaan kansallisvaltioiden yksinoikeutta voimankäyttöön.
Yhdysvallat on jo lakannut kunnioittamasta muiden valtioiden itsemääräämisoikeutta puolustaakseen kansalaisiaan. Muutos tuntuu erityisesti kansainvälisessä lainsäädännössä.
Kansainvälisen oikeuden isänä pidetään alankomaalaista ajattelijaa Hugo Grotiusta, joka työskenteli 1600-luvulla eurooppalaisten kansallisvaltioiden muodostuessa. Hän muokkasi lainsäädännön muotoon oikeutetun sodan opin, antiikin Cicerolta kirkkoisä Augustinuksen ja Tuomas Akvinolaisen kautta renessanssifilosofeille periytyneen ajattelun.
Sveitsiläinen oikeustieteilijä Emerich de Vattel sysäsi sittemmin, 1700-luvulla, kaikenkattavat arvot sivuun. Lain kuului tunnustaa kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeuteen perustuvat päätökset.


Vasta maailmansotien kauhujen seurauksena kansainvälinen lainsäädäntö palasi osittain tosiasiakeskeisestä lähestymistavasta yleisten normien määrittelyyn. Suuntaus korostui YK:n peruskirjassa ja ihmisoikeusjulistuksessa. Valtioidenvälisyys säilyi kuitenkin tärkeimpänä normina kansainvälisissä suhteissa.
Viime vuosien sodat ovat nakertaneet kansallisvaltioiden suvereniteettia. Kosovon sota käytiin humanitäärisenä väliintulona sorrettujen kansalaisten puolesta. Irakin sota muistutti vanhanaikaista hyökkäyssotaa. Yhdysvaltain hyökkäys Afganistaniin puolestaan kohdistui pääasiassa valtiottomaan toimijaan, al-Qaidaan.
Yhtäällä ydinterrorin uhka ajaa Yhdysvaltoja ja sen liittolaisia takertumaan suvereniteettiinsa siten, että muiden valtioiden itse-määräämisoikeus vaarantuu. Kehitys vaarantaa kansainvälisten sopimusten aseman: ne säilyvät lakeina vain, jos valtiot kunnioittavat niitä.
Toisaalla taistellaan valtiottomia ryhmiä vastaan. Onko edes mielekästä vaatia köyhää kehitysmaata ja sen asukkaita vastuuseen maaperällään olevasta terrorijärjestöstä?


Kun vanhat lait eivät riitä, viisas mukautuu muutokseen ennen pakon hetkeä. Vaikka al-Qaida ei ole valtio, sitä tulisi pitää tosiasiallisena osapuolena sodankäynnissä johtuen sen sekä laajasta rakenteesta että poliittisista päämääristä.
Grotius työsti kansainvälisen lainsäädännön pohjan kansallisvaltioiden kasvattaessa merkitystään. Nyt on tutkittava hänen työhönsä vaikuttanutta eettistä perustaa. Siten syntyvät pelisäännöt vastaavat paremmin aikamme valtiottomia tarpeita. Lakien täytyy heijastaa sekä todellisuutta että laajalti hyväksyttyä eettistä pohjaa.
Kylmän sodan aikana suurvaltojen välisen ydinsodan mahdollisuus herätti henkiin oikeutetun sodan perinteen. Vaikka ydinaseiden puolustuskäyttö olisi ollut laillista, ihmiskunnan olemassaolon vaarantava taisto olisi tuskin ollut eettisesti perusteltua. On vaikea kuvitella päämäärää, joka olisi tärkeydessään suhteessa ydinsodan aiheuttamaan tuhoon.
Sota voidaan määrittää oikeutetuksi, jos käytetyt keinot ovat kohtuulliset, jos sodan tarkoitusperä on hyväksyttävä, päämäärä on todennäköistä saavuttaa, sotaakäyvä esivalta on laillinen, siviiliuhreja vältetään eikä voimankäytölle ole enää vaihtoehtoja.
Oikeutetun sodan perinnettä ei ole sidottu kansallisvaltioon, joten se tarjoaa asianmukaisemman tavan tarkastella valtiottomien ryhmien kasvavaa merkitystä kuin lakikielinen ilmaisu. Kansainvälisen järjestelmän muuttuessa on paikallaan puhua oikeasta ja väärästä eikä laillisesta ja laittomasta.
Ydinterroriuhan ravisuttaessa kansainvälisen elämän perustuksia on valittava oikea analyyttinen lähestymistapa. Vaarana on, että hylätessään kansallisvaltiokeskeisen laillisuusajattelun Yhdysvalloilta liittolaisineen katoaa myös eettinen normisto. Abu Ghraibin kidutukset ovat pelottava esimerkki siitä, miten voi käydä, jos kansainvälistä lainsäädäntöä markkinoidaan etiikkana. Lainsäädäntö ei ikinä ole yksi yhteen etiikan kanssa ja valtioiden välisissä suhteissa hyvin kaukana siitä. Kidutuksen tuomitsemiseen ei tarvita sopimuksia.


Terrorisminvastaista sotaa ohjailevat nykyisin pääasiassa Yhdysvaltain strategiset tarpeet. Vaihtoehtona esitetty kansallisvaltiokeskeinen laillisuusajattelu on ontoimmillaan, kun sitä eivät kanna eettinen pohja tai voimapoliittiset tosiasiat. Rapistuneet rakenteet tulisi kunnostaa, ja kansainvälisen oikeuden puolestapuhujien pitäisi osallistua uutta luovaan, valtiottomat toimijat huomioon ottavaan eettiseen keskusteluun.
Ajan myötä etiikan ja tosiasioiden yhteiseltä pohjalta voi muokkautua lainsäädäntöä, jota kaikki voivat kunnioittaa.


Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Vieraskynä -kolumnina 15.12.2004

EVAn juniorikumppani Lauri Tähtinen valmistui London School of Economics -yliopistosta pääaineenaan kansainväliset suhteet. Parhaillaan hän on sodan etiikan jatko-opiskelija Harvardin yliopistossa."

Lähdelinkki: http://www.eva.fi/index.php?m=10&subm=3&category=Irakin Sota&mode=default


********************

Sietääkin kysyä, Liisa Jaakonsaaren (sd.) tavoin: "Mikä organisaatio lopetti keskitysleirit ja naisten joukkoraiskaukset balkanilla? Minä vaan kysyn”.

Ja loppuivatko ne ylipäätään, miten ja millaisin kustannuksin - siis alueen varsinaiselle asujamistolle.

*****************

"Kosovon kokemukset eivät ole rohkaisevia

Natossa on muotia puhua »humanitaarisista in-terventioista» ja esittää kriisialueilla tehtävät sotatoimet hurskaasti inhimillisen kärsimyksen vähentämisenä ja toisten osapuolien julmuuksiin puuttumisena. Kosovon sota vuonna 1999 oli ensimmäinen tämän mallin mukainen sota. Se oli myös ensimmäinen kerta, jolloin Nato ylipäätään oli osallisena sotatoimissa, vieläpä oman alueensa ulkopuolella ja ilman yk:n valtuutusta eli laittomasti.

Auttoivatko pommitukset todella siviilien ahdinkoa? Monien arvioiden mukaan kävi aivan päinvastoin. Pommitukset tappoivat satoja siviilejä, ja lisäksi ne välillisesti johtivat suurten väkijoukkojen systemaattisiin pakkosiirtoihin, etnisiin puhdistuksiin. Niitä käytettiin harhaanjohtavasti sodan perusteena, vaikka ne olivat pikemminkin serbiosapuolen epätoivoinen ja turhautunut reak-tio pommitusten jo alettua. Lisäksi sota aiheutti suunnatonta tuhoa Jugoslavian luonnolle ja kulttuuriperinnölle.

Tämäntyyppisessä toiminnassako haluamme Suomen olevan mukana?", kysytään Suomen Rauhanpuolustajien vuonna 2003 ilmestyneessä pamfletissa "51 hyvää syytä sanoa NATOlle kiitos EI".

*****************

Kirjan "esipuhe" olkoon minun jormakkorhosmainen vastineeni hänen Liisa Jaakonsaari -siteerauksilleen:



"1980-luvun alussa rauhanaktivistit Javier Solana ja Alonso Puerta kirjoittivat kotimaassaan Espanjassa käsikirjoituksen pamflettiin, jossa he esittelivät 51 hyvää syytä sanoa »ei» Natolle. Kirjoittajien toiveiden vastaisesti Espanja liittyi Natoon, mutta Solana jatkoi poliittista uraansa ja eteni maansa ulkoministeriksi saakka. Niissä tehtävissä Nato-vastaisuudelle ei enää ollut sijaa. Vuonna 1995 Solana valittiinkin Naton pääsihteeriksi. Nykyisin hän toimii Euroopan unionin ulkopoliittisena edustajana. Puerta on nykyisin vasemmistoryhmään kuuluva europarla-
mentaarikko, joka ei ole muutellut periaatteitaan yhtä radikaalisti kuin Solana – eikä hän ole edennyt myöskään yhtä merkittäviin tehtäviin.

Solanan ja Puertan pamflettia ei koskaan julkaistu, ja sen käsikirjoituskin on saamiemme tietojen mukaan kadonnut. Päätimme kuitenkin ottaa mallia hyvästä ideasta.

Pamflettimme yhtenä tarkoituksena on toimia vastalääkkeenä sille yksipuolisuudelle, jota maamme keskeiset tiedotusvälineet ja poliittinen eliitti edustavat Nato-keskustelussaan. Vaikka toistaiseksi vain harvat vaikuttajat ovat avoimesti ottaneet kantaa Nato-jäsenyyden puolesta ja vaikka tätä kirjoitettaessa ei vaikuta todennäköiseltä, että Naton jäsenyyttä aivan lähivuosina haettaisiin, Nato-jäsenyyden ja koko sotilasliiton kriittinen arviointi on silti tarpeellista. Natosta luodaan julkisuudessa jatkuvasti ihanteellisen myönteistä kuvaa, joka on ristiriidassa monien tosiasioiden kanssa. Paitsi Suomen armeijan aseistusta, myös kansalaisten tajuntaa yritetään muokata Nato-yhteensopivaksi.

Mielipidemittausten mukaan 60-80 prosenttia kansalaisista vastustaa Natoon liittymistä, mutta yhtä suuri joukko uskoo, että Natoon meidät kuitenkin viedään. Tällainen tilanne on demokratian kannalta erittäin ongelmallinen. Ihmisiä on aktivoitava ja rohkaistava toimimaan omien mielipiteidensä ja arvojensa puolesta, käymään kansalaiskeskustelua turvallisuuspolitiikasta – asiasta, jota tuskin enää nykyaikana on tarpeen jättää vain pienen eliitin salatieteeksi. Jos Naton jäsenyyttä joskus päätetään hakea, on välttämätöntä järjestää asiasta kansanäänestys. On myös toimittava sen puolesta, että kansanäänestyksen aiheena olisi vain ja ainoastaan Nato, eikä sitä yhdistettäisi esimerkiksi äänestykseen EU:n perustuslaista. Pelkonahan on, että jäsenyyden kannattajat esittävät vaihtoehtoina joko Natoon liittymisen tai eroamisen myös EU:sta.

Tässä pamfletissa esitettävät syyt Nato-jäsenyyden vastustamiseen eivät ole tärkeysjärjestyksessä, vaan väljästi aihealueittain jäsenneltyinä. Kullakin lukijalla lienee oma näkemyksensä siitä, mitkä syyt ovat kaikkein tärkeimpiä. Hyvin monet syyt myös kietoutuvat vahvasti toisiinsa. Uskon, että niiden perusteella lukijalle syntyy jonkinlainen kokonaiskuva siitä, millaisista asioista Suomen ja Naton suhteissa on kyse.

Naton tuleva kehitys on vielä monin tavoin epävarmaa. Yhden asian kuitenkin voin omasta puolestani luvata jo nyt: tämän pamfletin toimittajasta ei koskaan tule Naton pääsihteeriä.

Helsingissä 20.2.2003

Elias Krohn
Rauhanpuolustajien työryhmä"


Lähdelinkki: http://www.kaapeli.fi/~pulut/pystykorvakirjat/51_hyvaa_syyta/esipuhe.html

PS. "--Liisa Jaakonsaaren esittämää ei voida kumota järkiperustein, osoittamalla hänen olevan väärässä jossakin sanomassaan. Hän on taatusti oikeassa. Sinibarettina olen edelleen melkoisesti mukana toiminnoissa, ja tietysti olen seurannut myös Nato-johtoisten rauhanturvajoukkojen toimintaa Balkanilla. Seurannut ja ihaillut, hieman kadehtinutkin, kun me köyhän YK:n alaisuudessa jouduimme toimimaan paljon niukemmin resurssein ja usein vain oman neuvokkuutemme varassa", vaikeroi "JormaKKorhonen .

Hänelle on aivan lopuksi todettava, että viileän järkiperusteisesti kaikki niin Liisa Jaakonsaaren (sd.) kuin "JormaKKorhosenkin" (ent. sd., nyk. kok.) esittämä voidaan kumota juuri "järkiperustein".

Erittäin etevästi sen on tehnyt ja tekee mm. Pekka Visuri hyvin laajassa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa tuotannossaan, josta seuraava kirjaesittely ja -arvostelu antakoon vain hivenen esimakua:


"Visuri Pekka (toim.): Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan linjaukset. Otava. Keuruu 2001 . 278 s.


--------------------------------------------------------------------------------

Ajankohtaisempaa aihetta kuin Suomen lähitulevaisuuden linjaukset turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa voi tuskin kuvitella. Globalisaatio, EU:n integraation syveneminen myös turvallisuusasioissa ja etenkin syyskuun 11. päivän tapahtumat ovat nostaneet kysymyksen Suomen liittoutumattomuudesta aivan uudelle tasolle. Keskustelua ovat vauhdittaneet myös lukuisat poliitikot. Esimerkiksi puolustusministeri Jan-Erik Enestam on ottanut voimakkaasti kantaa Naton puolesta. Enestamin mielestä Suomen ei tule eristäytyä tilanteessa, jossa Venäjä lähentyy poliittisesti Natoa ja suurin osa Itämeren maista on lähitulevaisuudessa sotilasliiton jäseniä.

Pekka Visurin toimittaman teos Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan linjaukset pyrkii omalta osaltaan edistämään alan tutkimusta ja vilkastuttamaan kansalaiskeskustelua riippumattomien asiantuntijoiden laatimilla artikkeleilla. Tarkoituksena on siis tuoda lisää tietoa keskusteluun pitäisikö Suomen liittyä Natoon vai ei. Kirjan artikkelit on kirjoitettu pääsääntöisesti ennen syyskuun terrori-iskuja, joiden jälkeen kirjan tekijät ovat tarkistaneet johtopäätöksensä ajan tasalle.

Teoksen rakenne on selkeä. Ensiksi selvitetään Suomen turvallisuuspolitiikan, talouden ja teknologian kehystä, jonka puitteissa päätöksiä joudutaan lähivuosina tekemään. Keskimmäisessä osassa tarkastellaan Suomen turvallisuuspoliittista toimintaympäristöä erityisesti EU:n, Naton ja Venäjän osalta. Lopuksi käsitellään sotilaalliseen maanpuolustukseen vaikuttavia teknologisia ja operatiivis-taktisia perusteita sekä pyritään johtopäätöksinä esittämään tulevaisuutta koskevassa poliittisessa päätöksenteossa huomioonotettavia seikkoja.

Pekka Visuri luo teoksen alkuluvussa yleiskatsauksen itsenäisen Suomen linjauksiin turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa. Pääpaino on kuitenkin 1990-luvun tapahtumilla. Keskeiseksi asiaksi artikkelissa nousee runsaasti keskustelua herättänyt kysymys taisteluhelikoptereista ja strategisesta iskusta. Taisteluhelikopterien hankintaa on Suomessa perusteltu mm. sillä, että ne soveltuvat ns. strategisen iskun torjuntaan. Strategisesta iskua on painotettu 1990-luvun puolustuskeskustelussa Visurin mukaan tärkeimpänä ellei suorastaan ainoana varautumisen kohteena, jolloin puolustus pyrittäisiin rakentamaan nimenomaan sellaisen varalle. Ongelmana on kuitenkin se, että ei ole mitään mahdollisuutta hahmottaa Suomea mahdollisten koskevien kriisien luonnetta ja sodan kuvaa edes kohtalaisella tarkkuudella 10-15 vuoden päähän. Lisäksi runsaasta keskustelusta huolimatta strategisen iskun määrittely ei ole onnistunut keneltäkään kovinkaan hyvin.

Klaus Törnudd tarkastelee artikkelissaan globaalistuvaa maailmaa Suomen turvallisuuspoliittisena ympäristönä. Globaalistunut, post-moderni maailma ei Törnuddin mukaan korosta suvereeniutta eikä sisäisten ja ulkoisten asioiden erottamista toisistaan. Turvallisuuspolitiikan keskeisenä huolenaiheena ei enää näytä olevan pelko rajan yli tulevasta ulkoisesta hyökkäyksestä, vaan esille on noussut uusia vaaratekijöitä, kuten elinympäristön pilaantuminen, terrorismi, verkostoitunut rikollisuus, hallitsemattomat väestöliikkeet ja muut yhteiskunnan vakautta sisältäpäin murentavat häiriöt, jotka saattavat yhtä aikaa vaikuttaa useiden valtioiden alueilla.

Törnuddin mukaan onkin ajateltavissa, että kollektiivisen turvallisuuden periaate, "kaikki yhden puolesta, yksi kaikkien puolesta", joka vastaa myös YK:n peruskirjan henkeä, voisi sopia globaalistuneen maailman olemukseen. Euroopassa on haluttu juuri yhteisen turvallisuuden takaamiseksi saada aikaan keskinäisriippuvuuteen ja avoimuuteen perustuva integroitu kaupallinen ja juridinen järjestelmä, josta EU on kasvanut ja kehittynyt. EU:n merkitys turvallisuuspoliittisena toimijana perustuu ennen kaikkea siihen, että unioni itse aktiivisesti vaikuttaa erilaisissa kriisitilanteissa.

Venäjän turvallisuuspoliittisessa keskustelussa korostuvat halu suosia kansainvälistä moninapaisuutta Yhdysvaltojen hegemonian heikentämiseksi ja perinteinen geopoliittinen ajattelu, jossa korostuvat alueiden hallinta, etupiirit ja puskurivyöhykkeet. Suomella on hyvät edellytykset kehittää yhteistyösuhteita Venäjän kanssa. Venäjä ei halua tulla eristetyksi ja sekä Suomi että EU haluavat vetää Venäjän mukaan myös kansainväliseen kriisinhallintaan.

Suomen puolustusratkaisun osittaisena mutta yleensä julkilausumattomana perusteluna on olettamus siitä, että kuvitellussa tilanteessa sittenkin voidaan joutua puolustautumaan idästä tulevaa hyökkäystä vastaan. Törnudd toteaakin, että vaikka Suomen ja Venäjän välisissä suhteissa yhtä vähän kuin Suomen ja Venäjän sisäisessä tilanteessa ei ole nähtävissä minkäänlaista aihetta hyökkäykseen tai sen uhkaan, Venäjän koosta ja sijainnista johtuu, että massiivinen hyökkäys Suomea kohtaan ei voisi tulla mistään muusta suunnasta kuin Venäjän alueelta.

Törnuddin mielestä on vaikea kuvitella, että Suomi yksin ajautuisi sotilaalliseen konfrontaatioon Venäjän kanssa. Ilmeisesti siitä syystä Suomessa onkin korostettu, ettei Suomella ole sellaista turvallisuusvajetta, jota Nato-jäsenyydellä voitaisiin täyttää.

Kari Alho käsittelee artikkelissaan turvallisuuspolitiikan taloudellisia ulottuvuuksia. Alho korostaa Suomen kansantalouden avautumista 1990-luvulla ja sen tuomia riskejä huoltovarmuuden turvaamiselle. Vahva talous antaa kuitenkin myös perustan puolustusvalmiuden säilyttämiselle.

Suomen turvallisuuspoliittinen asema on vahvistunut EU-jäsenyyden myötä. Yleisesti onkin todettu, että Suomi halusi liittyä EU:hun pitkälti turvallisuuden vuoksi. Samalla lailla kuin perusteltiin talous- ja rahaliittoon EMU:un liittymistä, jotkut tahot haluavat myös turvallisuusasioissa Suomen kuuluvan EU:n kovaan ytimeen.

Teija Tiilikaisen aiheena on EU Suomen turvallisuuspolitiikassa. Helsingin huippukokouksessa päätettiin EU:n kriisinhallintajärjestelmän keskeisistä yksityiskohdista yhtä hyvin perustettavien joukkojen kokoa kuin päätöksentekojärjestelmän muotojakin koskien. Pelkän kriisinhallintajärjestelmän olemassaolo ei kuitenkaan Tiilikaisen mukaan riitä unionin toiminnan pohjaksi, vaan sitä varten on luotava myös kriisinhallintapolitiikka. Integraation ulottaminen puolustuspolitiikkaan johtaa aikanaan myös väistämättä siihen, että EU-alueeseen kohdistuvat sotilaalliset uhkakuvat hahmotetaan yhteisesti. Tätä prosessia hidastavat kuitenkin niin Naton olemassaolo kuin EU-maiden vahvat kansalliset turvallisuuspoliittiset identiteetit.

Jyrki Berner pohtii Naton merkitystä Suomen puolustuspolitiikalle. Kylmän sodan jälkeisessä tilanteessa Naton laajentuminen perustuu järjestön poliittisen luonteen korostamiselle. Ensimmäisellä laajentumiskierroksella Naton jäseneksi pyrkiville asetettiin lähinnä poliittisia pyrkimyksiä ja samoin näyttää pääasiassa olevan toisellakin kierroksella.

Nato on Bernerin mukaan muuttumassa tavanomaisesta sotilasliitosta kansainvälisten sopimusten valvojaksi ja lähialueiden vakauttajaksi. Suomelta ei tulevaisuudessa välttämättä kysytäkään, olemmeko sotilasliiton jäseniä vai emme. Meiltä kysytään, olemmeko valmiita kantamaan vastuumme Euroopan turvallisuuden hyväksi.

Georgij Alafuzoffin artikkeli tuo mielenkiintoisen lisän kirjaan Venäjän strategian ja sotilaspolitiikan analysoinnilla. Venäjän kansallisessa identiteetissä on Alafuzoffin mukaan läsnä niin suurvalta-ajattelu, voimakas armeija kuin alueellinen yhtenäisyyskin.

Venäjän sitoutuminen eteläisten rajojensa puolustamiseen ei vähennä luoteisten alueiden merkitystä. Pohjois-Eurooppa on Venäjän tulevaisuuden kannalta avainalue. Se on silta Länsi-Eurooppaan ja Atlantille, ja sieltä Venäjä pyrkii löytämään ratkaisuja taloutensa kehittämiselle. Luoteisten alueidensa sotilaallisesta turvallisuudesta Venäjä huolehtii kaikin käytettävissä olevin keinoin.

Toisin kuin Pohjolan maiden poliittisessa johdossa vallitsee Baltian maiden hallituspiireissä ja yhteiskunnissa edelleen käsitys, että Venäjä muodostaa sotilaallisen uhkan niiden itsenäisyydelle ja alueelliselle koskemattomuudelle. Toisaalta arvioidaan yleisesti, että Naton laajeneminen Baltian maihin voisi provosoida Venäjän vastatoimiin, jotka puolestaan vaikuttaisivat negatiivisesti alueen poliittiseen kehitykseen ja turvallisuuteen ja jopa alueen maiden sisäiseen vakauteen. Suomen kannalta on tärkeää, ettei mikään osapuoli ryhdy toimiin, joilla lisätään Pohjois-Euroopan ja Itämeren alueen jännitystä.

Kyösti Halonen käsittelee teknisen kehityksen haasteita Suomen puolustukselle. Hänen mukaansa Suomen sotilaallista liittoutumista pohdittaessa peruskysymykseksi nousee Naton tai EU:n halukkuus tarvittaessa osallistua Suomen puolustamisen ja toisaalta sitoutumisen uskottavuus. Sotilasliittouman ulkovartioina toimiville valtioille muiden resursseihin luottaminen on turvallisuusriski. Esimerkiksi Nato-maista Turkilla ja Norjalla on suhteellisesti korkeat puolustusmenot juuri tästä syystä.

Tavanomaisia aseita käyttävälle puolustukselle ainoa toimiva menettely on Halosen mukaan pyrkiä estämään hyökkääjältä nopean sotilaallisen voiton mahdollisuus ja kiistää näin hyökkäyksen poliittisten tavoitteiden saavuttaminen. Suomen alueellinen puolustus on tyypillinen esimerkki tällaisesta ei-provokatiivisesta, suhteelliseen pelotteeseen perustuvasta puolustusratkaisusta.

Teknologisesti kehittynyttä armeijaa vastaan Suomen maanpuolustuksen ainoana järkevänä kehityslinjana on Halosen mielestä selvästi suurvalloista poikkeavien ratkaisujen etsiminen. Tärkein komponentti on hajautettu johtaminen, joka perustuu pieniin, itsenäiseen taisteluun kykeneviin yksiköihin sekä hyvin koulutettuihin aloitekykyisiin johtajiin. Näin päädytään edelleen yleiseen asevelvollisuuteen ja alueelliseen puolustukseen perustuvaan malliin, jossa entistä tärkeämmän roolin saisivat sekä paikallisjoukot että muutamat harvat operaatiokykyiset joukot.

Halonen korostaa, että Suomi vastaa itse maanpuolustuksesta kaikissa tilanteissa. Sotilaallinen liittoutuminen toisi mukanaan nykyaikaisen läntisen taistelutavan edellyttämän johtamis- ja tiedustelukyvyn, ehkä ilmasuojaa ja ydinasetakuita, mutta tekisi samalla riippuvaiseksi liittolaisavusta ja lisäisi näin haavoittuvuutta, kaikista poliittisista riskeistä puhumattakaan.

Vesa Tynkkysen artikkelissa sotilasdoktriinien kehitysnäkymistä painotetaan, että historiallisen kokemuksen ja geostrategisen sijainnin perusteella Venäjän sotilaallinen kehitys muodostaa keskeisen lähtökohdan Suomen sotilaalliselle maanpuolustukselle tulevaisuudessakin. Venäjän sisäisen ja kansainvälisen aseman kehityksen epävarmuus tekee tulevaisuuden hahmottamisen vaikeaksi.

Vaikka maailmalla kirjoitetaan runsaasti sodankäynnin menetelmien vallankumouksesta ja valmistautumisesta tulevaisuuden haasteisiin, olosuhteet Suomessa ja lähialueilla eivät välttämättä ole muuttumassa kovinkaan dramaattisesti. Kun Suomessa pohditaan 2010-luvun puolustuksen periaatteita, kysymys on Tynkkysen mielestä valmistautumisesta taisteluun melko perinteisin keinoin.

Pekka Visuri kiinnittää johtopäätöksissä huomiota siihen, että suomalaisessa turvallisuuspoliittisessa keskustelussa on vaikutusvallan hankkiminen mainittu mahdollisen Nato-liittoutumisen motiiviksi. Visuri korostaa, että puheenvuoroissa ei ole kuitenkaan kyetty täsmentämään mistä tärkeistä päätöksistä Suomi jäisi ulkopuolelle Nato-jäsenyyden puuttumisen takia, eikä myöskään jäsenyydestä seuraavia poliittisia ja sotilaallisia riskejä ole konkreettisesti analysoitu. Nato-jäsenyyden myötä Suomi joutuisi lisääntyvästi mukaan myös terrorismin uhkaa kasvattaviin toimintoihin. Liittoutumattomuudella on pyritty säilyttämään toimintavapaus, jolla laajan kriisin tai sodan sattuessa parannettaisiin edellytyksiä pysytellä sotatoimien ja muiden kriisien ulkopuolella.

Teos antaa ajankohtaisen ja kattavan kuvan tämän hetkisestä turvallisuus- ja puolustuspoliittisesta keskustelusta. Se on ilmeisen Nato-kriittinen, mikä on useimman kirjoittajan sotilastaustaan nähden pienoinen yllätys. Toisaalta viime viikkojen julkisessa keskustelussa on käynyt ilmi, että esimerkiksi puolustusvoimien komentaja Juhani Kaskeala suhtautuu myönteisesti Suomen nykyiseen liittoutumattomuuteen ja näkee nimenomaan sen antavan Suomelle vapauden toimia tasapainottavana voimana Euroopan turvallisuusrakenteissa. Kaskeala on todennut, että Nato-kysymys on puhtaasti poliittinen.

Käsiteltävänä olevan kirjan perusteella tulee johtopäätökseen, ettei Suomella ole yhtään syytä liittoutua sotilaallisesti. Suomi toimii jo nyt aktiivisesti myös turvallisuuspoliittisissa asioissa maailmalla, eikä pyri millään lailla eristäytymään. Aiempaa laajempaa kansalaiskeskustelu Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta on toki tervetullutta. Teos antaa lukijalle varsin hyvät edellytykset alan perusteiden ymmärtämiselle.

Kirjassa on asianmukaiset viitteet ja siinä on myös lyhyt luettelo käytetyistä lyhenteistä ja termeistä sekä asiahakemisto. Ratkaisu on erinomainen ja tukee kirjan toimivuutta turvallisuuspoliittisen keskustelun perusteoksena.

13.12.2001 10:48"

Lähdelinkki:
http://agricola.utu.fi/nyt/arvos/arvostelut.php?arvostelu=388


**********

Militaarimman menon vankimmat ihailijat saattavat saada kicksejä - ainakin tai pelkästään Maailman sivun otsikoinnista:



"Voimapolitiikan paluu

06.09.2002

Kai Hirvasnoro / Kansan Uutiset

Viimeinen supervalta alkoi kääntyä itseensä jo paljon ennen viime syyskuuta. Pekka Visuri jäljittää EVA:n julkaisemassa kirjassaan uuden linjan syntysanoja kauas vuoteen 1988.



Terrori-iskut 9.11.2001 voimistivat USA:n uutta turvallisuuspoliittista linjaa
Viime syyskuu ei merkinnyt sellaista äkkikäännettä maailmanpolitiikassa kuin tuoreeltaan uskottiin. Käänne oli alkanut jo paljon aikaisemmin Yhdysvaltojen tehdessä ensimmäisiä arvioita kylmän sodan jälkeisestä tilanteesta ja painopisteen muutoksesta maailmanpolitiikassa.

Yhden ilmiasunsa uusi asennoituminen sai maailman ainoan supervallan presidentinvaaleista, joissa republikaanit tekivät viime vuonna paluun Valkoiseen taloon.

Kylmän sodan jälkeinen luottamus instituutioihin, integraatioon ja kollektiiviseen turvallisuuteen oli Yhdysvalloissa vastatuulessa jo presidentti Bill Clintonin kaudella, sillä republikaanit lupasivat nostaa etusijalle asevoimien vahvistamisen ja sotilaallisten sitoumusten vähentämisen ulkomailla.

Viime vuoden alusta "kansallisen edun" oppia on johtanut republikaanipresidentti George W. Bush. Yhdysvallat irtisanoutui välittömästi Kioton ilmastosopimuksesta sekä Neuvostoliiton kanssa tehdystä mannertenvälisiä ohjuksia koskevasta ABM-sopimuksesta. Samoin Bush pyyhki pöytää kansainvälisen rikostuomioistuimen perustamisella.

Yhdysvaltojen maantieteellisen mielenkiinnon painopiste alkoi siirtyä jo ennen syyskuuta Euroopasta Lähi-itään ja Aasiaan.

Lopullisesti yhteistyön politiikka hylättiin 11.9. 2001. Sen jälkeistä aikaa Ulkopoliittisen instituutin tutkija, valtiotieteen tohtori Pekka Visuri kutsuu voimapolitiikan paluuksi alkuviikolla ilmestyneessä kirjassaan Maailmanpolitiikan muutos ja Suomi. Kirjan on julkaissut EVA.

Hyvät sodassa pahaa vastaan

Pekka Visuri kuvaa, miten välittömästi iskun jälkeen Yhdysvallat omaksui voimankäytön logiikan, joka syrjäytti kaiken muun. Tuohon logiikkaan kuuluu päätösvallan pidättäminen omissa käsissä ja suorien yhteyksien pitäminen muihin valtioihin painotettuna sen mukaan, miten paljon niistä on hyötyä Yhdysvalloille ja mikä on maan strateginen asema. Kansainvälisille instituutioille, myös Natolle, jäi apuvälineen rooli.

Yhdysvallat hyökkäsi Afganistaniin 7. lokakuuta ja taleban-hallinto tuli kukistetuksi muutamaa kuukautta myöhemmin.

Nyt käynnissä on terrorismin vastaisen sodan toinen vaihe, jossa Yhdysvallat on ilmoittanut taistelevansa "pahuuden akselin" (Irak, Iran ja Pohjois-Korea) tuottamaa joukkotuhoaseiden uhkaa vastaan. Tämän sodan presidentti George Bush julisti 29. tammikuuta pitämässään liittovaltion tilaa koskeneessa puheessa.

Samassa puheessa Bush ilmoitti Amerikan puolustavan lujin ottein omia arvojaan kaikkialla maailmassa, muslimimaailma mukaan lukien.

Puhetta analysoitaessa kiinnitettiin huomiota siihen, ettei George Bush viitannut sanallakaan kansainvälisiin järjestöihin, ei yleismaailmallisiin ihmisoikeuksiin eikä kansainväliseen oikeuteen. Sen sijaan Yhdysvalloilla oli "historian antama oikeutus" levittää omia arvojaan kaikkialle maailmaan.

"Mikä on hyväksi republikaanien johtamalle Amerikalle, on myös hyväksi maailmalle", Pekka Visuri kiteyttää Yhdysvaltoja nyt johtavan ideologian.

Ydinaseet koipussista

Pelottavin osa Yhdysvaltain uutta kansallisen turvallisuuden strategiaa on ydinaseiden käyttökynnyksen alentaminen. Maaliskuussa julkisuuteen vuotaneessa muistiossa kaavaillaan ydinaseen käyttämistä tavanomaisten aseiden jatkeena, jos niiden teho ei riitä.

Muutos on selvä kylmän sodan oppiin, jossa ydinaseet toimivat pelotteina. Nyt Yhdysvallat näyttää suuntautuvan kohti niiden parempaa käytettävyyttä.

Ydinaseen mahdollisiksi kohteiksi nimettiin Kiina, Venäjä, Irak, Pohjois-Korea, Iran, Libya ja Syyria.

Keväällä alkoi Pekka Visurin mukaan hahmottua se, että Yhdysvaltojen strateginen doktriini on saamassa myös virallisesti tunnustetun hyökkäyksellisen leiman. Yhdysvallat on valmis harjoittamaan jatkuvaa epäilyttävien alueiden valvontaa ja ryhtymään nopeaan iskuun mahdollisen uhan ilmetessä päämääränä hyökkääjän pääkaupungin miehittäminen ja hallituksen vaihtaminen.

Terrorismin vastaisessa sodassa ei riitä puolustautuminen, vaan taistelu on vietävä vihollisen alueelle.

- Me johdamme koko maailman vastustamaan pahaa, presidentti Bush sanoi kesäkuun ensimmäisenä puhuessaan West Pointista valmistuneille upseereille.

Uutta oppiaan Yhdysvallat saattaa toteuttaa ensimmäisen kerran Irakissa.

Isä-Bushin avaamalla tiellä

"Bushin doktriini" on julistettu hänen ja muiden korkea-arvoisten poliitikkojen puheissa tämän vuoden puolella, mutta kyseessä ei ole vain reaktio viime syyskuuhun. Paluuta voimapolitiikkaan ennakoivat jo sekä Bushin itsensä että muun muassa puolustusministeri Donald Rumsfeldin avustajavalinnat vuoden 2001 alussa. Kumpikin keräsi ympärilleen kovan linjan turvallisuuspoliittista ajattelua edustavan joukon.

Pekka Visuri jäljittää uuden linjan syntysanoja niinkin kauas kuin vuoteen 1988, jolloin Pentagon ja Kansallinen turvallisuusneuvosto tuottivat pitkän aikavälin strategian uuteen maailmaan, jossa Neuvostoliiton uhka oli väistymässä ja painopiste siirtymässä Aasiaan.

Työ sai jatkoa 1990-luvun alussa, kun presidentti George Bush vanhemman kaudella valmisteltiin kansallisen strategian ohjelmaa kylmän sodan jälkeiselle kaudelle. Tuossa ohjelmassa katsottiin, että Yhdysvaltojen on otettava paikkansa maailman johdossa tarvittaessa asevoimaa käyttäen.

Syyskuu 2001 tarjosi kuin luonnostaan tilaisuuden noiden hahmotelmien ottamisesta käyttöön."

Lähdelinkki: http://www.maailmansivu.fi/uutiset?ide=151&print=1

Lue lisää

tuo linkitys ja kopiointi. Tai hakeudu hoitoon. Ei kukaan täysipäinen tuollaista tee. Opettele kirjoittamaan itse tai pysy poissa pilaamassa loputkin palstasta

Timo Ristimäki kirjoitti:

...kirjoittaa asevelisosialisminsa avoimeen äärioikeistolaisuuteen vaihtamassa oleva "JormaKkorhonen" Liisa Jaakonsaaresta (sd.).

Jälleen kerran voin jyrkästi yhtyä porvari/toveri Korhosen perusteltuun harmitteluun! Silloin näet minäkin voisin täydestä sydämestäni - jättää häntä äänestämättä!

(Nythän sen voivat tehdä vain Oulun vaalipiirin äänestäjät, jotka taitavat tehdä sen oikein yllättävän isolla joukolla...)



"JormaKKorhoseltakaan" tuskin lienee jäänyt huomaamatta, että hänen suuresti ihailemansa demari Liisa Jaakonsaari lienee eduskunnan laajimmin NATO:n piikkiin matkaillut (ulkoasianvaliokunnan) jäsen ellei nyt Kimmo Immeri Saisa oteta lukuun. Mutta niistä kansanedustajista, joille ei liene suoraa taloudellista etuutta yhdysvaltalaisen aseteollisuuden menestyksestä "mitä erilaisimmin vientiponnistuksin" eri puolilla tätä kapi(ai)sta maailmaa, Liisa lienee eniten valistuttanut itseään niin Ameriikan mantereella, NATOn päämajamestarien muonittamana kuin sitten tässä keväämmällä mm. Balkanillakin.

Liisaa eivät NATO-herrat voi syyttää oppimattomaksi: kuin papukaija on tämä puhemies Lipposen oululainen etäispääte toistanut - ja usiemmiten jopa sanasta sanaan - sitä "transatlanttisen yhteistyön" ja NAT/NRF-iskujoukkojen auvoittavaa vaikutusta, josta objektiivisimmin tutkimuksen on sentään maailmoille tuotettu aika tavalla muunkinlaista näkemystä...


Koska "JOrmaKKorhonenkin" tuntuu olevan jo löytämässä poliittisen kotinsa kokoomuspuolueen hoteista, sallittanee tarjoilla hänelle ja muillekin NATO-faneille - mm. kokoomuksen verkkouutisten välittämänä - valtiotieteen tohtori, maanpuolustuskorkeakoulun dosentti, eversti evp. Pekka Visurin arvioita esim. taannoisesta Kosovo-operaatiosta:



*****************

"Pommitettiinko Kiinan suurlähetystöä tarkoituksella?

Visuri: Kosovon sota oli varoittava esimerkki NATO:lle



--------------------------------------------------------------------------------

Sotilasliitto NATO:n sotatoimien Jugoslaviaa vastaan keväällä 1999 arvioitiin aloittaneen uuden ajan kansainvälisessä politiikassa: ihmisoikeusloukkaukset eivät ole enää valtioiden sisäinen asia, vaan niihin voidaan puuttua vaikka voimatoimin.


------------------------------------------------

Valtiotieteen tohtori Pekka Visuri päätyy keskiviikkona julkistettavassa kirjassaan Kosovon sota päinvastaiseen lopputulokseen. Hänen mukaansa Kosovon sodasta tuskin tulee kriisinhallinnan tai "humanitaaristen intervention" myönteistä esimerkkiä.

Todennäköisempää on, että voimankäytön ja sillä uhkaamisen kanssa ollaan vastaisuudessa varovaisempia.

Ilmasota pitkittyi NATO:n arvioimasta muutamasta päivästä kuukausiksi ja oli sekä vaikea että kallis operaatio - puhumattakaan kriisin jälkihoidosta. 50-vuotiaan sotilasliiton päätöksentekokoneisto osoittautui liian suureksi ja byrokraattiseksi.

- Kyllä esimerkiksi Yhdysvalloissa saa ihmeitä tapahtua, että sieltä lähdetään uuteen Kosovon sotaan, Ulkopoliittisessa instituutissa tutkijana työskentelevä Visuri ennustaa.

Jugoslavian pommitusten aloittamisesta tulee perjantaina kuluneeksi tasan vuosi. Sodasta on tarjolla paljon hyvin eritasoista tietoa, mutta syiden sekä seurausten analysointi on vielä alkutekijöissään.

- Ne kriitikkojen ennustukset ovat ainakin toteutuneet, joissa varoitettiin, että eivät nämä pommitukset välttämättä mitään ratkaise, Visuri sanoo




Bosnian jatkosota
Visurin arvion mukaan NATO ei ollut vuosina 1998-99 tilanteen herra ja näyttää siltä, että uhkavaatimuksia esittänyt sotilasliitto ajautui sotaan.

- Pelkistetysti voi sanoa, että ratkaisu sodasta jätettiin (Jugoslavian presidentille Slobodan) Milosevicille.

Tärkeä syy länsimaiden uhkavaatimuslinjan taustalla oli traumaattinen kokemus Bosnia-Hertsegovinan sodasta.

Tuolloin länttä syytettiin päättämättömyydestä ja vitkuttelusta, nyt Kosovosta ei haluttu missään tapauksessa "uutta Bosniaa". Kosovossa taisteltiinkin NATO:n ja Jugoslavian välinen "Bosnian jatkosota", Visuri sanoo.

Toisaalta tapahtumat Kosovossa veivät NATO:a mukanaan. Albaanien UCK:n ja serbijoukkojen yhteenotot kiihtyivät jälleen joulun 1998 tienoilla, mikä johti Yhdysvaltain erityislähettilään Richard Holbrooken ja Milosevicin syksyllä solmiman aselevon murtumiseen.

UCK:lla, joka ei tuntenut olevansa aselevon osapuoli, oli nyt tukenaan lännen Jugoslavialle esittämä uhkavaatimus ilmaiskuista.

Visurin arvion mukaan lokakuussa 1998 solmittu aselepo oli ilmeisesti viimeinen realistinen mahdollisuus saada aikaan neuvotteluratkaisu.

Myöhemmissä neuvotteluissa Rambouillet'ssa serbeille esiteltiin Visurin mukaan jo sellainen paperi, ettei sitä kukaan Jugoslavian johtaja olisi voinut allekirjoittaa, eikä asiasta voitu neuvotella.




Pakolaisvirta antoi lisäpontta sotatoimille
Jälkipolvet muistanevat Kosovon sodasta satojentuhansien albaanipakolaisten loppumattoman virran naapurimaihin.

Visurin mukaan on vaikea sanoa, johtuivatko karkotukset yksinomaan pommituksista vai niiden antamasta tekosyystä.
- Varmaa on kuitenkin se, että ennen pommituksia karkotuksia ei toimeenpantu.

Yksinomaan sotilaallisesti tarkasteltuna karkotuksissa oli serbien kannalta järkeä, ja myös NATO:n olisi täytynyt pystyä ennustamaan ne.

Albaaniväestön joukossa piileskelevät parikymmentätuhatta sissiä kun muodostivat todellisen uhan noin 40 000 serbipoliisille ja -sotilaalle.
- Poliittisesti se oli kuitenkin serbien kannalta virhe. Mielialat kääntyivät serbejä vastaan.

Visurin mukaan NATO:n yllättänyt pakolaisvirta toisaalta myös selkiytti tilannetta NATO:n päämajassa, missä ihmeteltiin jo pari päivää pommitusten aloittamisen jälkeen, että miten tästä eteenpäin. Serbit ainakin antoivat NATO:lle motiivin jatkaa.




Ei vakautta ilman yhteistyötä Jugoslavian kanssa
Kosovon tulevaisuus liittyy Visurin mukaan koko Balkanin alueen ongelmiin.

EU-johtoisen Kaakkois-Euroopan vakaussopimuksen kaltainen koko aluetta koskeva hanke on kannatettava lähestymistapa, jossa on toistaiseksi yksi ammottava puute: Jugoslavia, jonka kautta mm. kaikki tärkeät liikenneyhteydet kulkevat, on jätetty ulkopuolelle.

- Tämä on avainkysymys. Jos Jugoslaviaa ja erityisesti Serbiaa ei saada mukaan, koko alue pysyy sekasortoisena.

Kosovossa runsaslukuisten KFOR-joukkojen tuella toteutettava strategia kansanryhmien yhteiselosta on Visurin mukaan kallein ja vaikein vaihtoehto, jonka onnistuminen on hyvin epävarmaa.

Toinen vaihtoehto olisi rajojen vetäminen albaani- ja serbialueiden välille. Sen estävät poliittiset arvovaltasyyt, eikä ole takuita, että Kosovon jako olisi yhtään helpompi tie. Varmaa on ainostaan se, että tarve pysyvän ratkaisun löytämiselle on kova.




***

Pommitettiinko Kiinan suurlähetystöä tarkoituksella?
Eräs Kosovon sodan eriskummallisimpia tapauksia oli Kiinan suurlähetystön pommittaminen Belgradissa 7. toukokuuta 1999. Tapaus herätti raivoisan vastalausemyrskyn Kiinassa ja viimeistään nosti Kosovon sodan suurvaltapoliittiseksi kiistaksi.

Visuri kertaa kirjassaan Kosovon sota lehtitietoja, joiden mukaan kyseessä ei ehkä ollutkaan NATO:n ja Yhdysvalain selvityksen mukainen "traaginen erehtyminen" kohteesta.

Tanskalainen Politiken ja brittiläinen The Observer julkaisivat viime lokakuussa yhteisen artikkelin, jonka mukaan lähetystöä pommitettiin tarkoituksella. Syykin oli: lähetystöstä vakoiltiin ja hoidettiin Jugoslavian asevoimien viestiliikennettä.

Mainitut lehtijutut perustuivat useisiin NATO:n sotilaslähteisiin, mm. päämajassa palvelleen kenraalin lausuntoon. Mielenkiintoinen on myös Yhdysvaltain karttapalvelun upseerin tokaisu, jonka mukaan julkisuuteen annettu selitys vanhentuneesta kartasta oli "kirottu valhe".

Lähetystön sijainti kyllä tiedettiin, samoin alkuperäiseksi kohteeksi väitetyn viraston paikka puolen kilometrin päässä.

Visuri mainitsee erikoiseksi yhteensattumaksi myös sen, että Yhdysvaltain tiedustelupalvelu CIA määritti koko sodan aikana vain yhden kohteen, joka sattui olemaan juuri Kiinan suurlähetystö.

Yhdysvalloista varta vasten Eurooppaan tuodusta B-2 -pommikoneesta pudotetut erikoispommitkin sattuivat osumaan juuri siihen osaan rakennusta, jossa lähetystön viestikeskus sijaitsi.

Yhdysvallat on kiistänyt jyrkästi lehtien tiedot, mutta ne ovat pitäneet yhtä ehdottomasti kiinni omasta kannastaan.

STT-IA
24.3.2000

Lähdelinkki: http://www.verkkouutiset.fi/arkisto/Arkisto_2000/24.maaliskuu/visu1200.htm


§§§§§§§§§§§§§§§§§§§




"BBC: Kosovon sota maksoi lähes 300 miljardia



--------------------------------------------------------------------------------

NATO:n ilmasota Jugoslaviaa vastaan tuli maksamaan yli 288 miljardia markkaa. Tämä käy ilmi brittiläisen radio- ja tv-yhtiön BBC:n tekemistä laskelmista.


--------------------------------------------------------------------------------

Sodankäynnin ja sen aiheuttamien tuhojen yhteenlaskettu hinta voi kuitenkin osoittautua vielä tätäkin suuremmaksi, jos mukaan otetaan vielä toistaiseksi paljastumatta jääneet ympäristötuhot, yhtiö varoittaa.

BBC on saanut arvioissaan asiantuntija-apua mm. Jane's Defence Weekly -sotilasaikakauslehdeltä. Laskelmat julkistettiin sunnuntaina esitetyssä ohjelmassa.

NATO:n pommitukset maksoivat 24 miljardia markkaa, humanitaarinen apu nousi 23 miljardiin, rauhanturvaoperaatioiden lasketaan maksavan noin 55 miljardia ja Kosovon ja Jugoslavian jälleenrakennus arviolta 186 miljardia markkaa.




Jälleenrakennus monin verroin kalliimpaa kuin sota
Jugoslavian jälleenrakennus, Kosovo mukaan lukien, tulee siis maksamaan seitsemän kertaa niin paljon kuin itse pommitukset maksoivat.

BBC:n laskelmien mukaan pelkästään yhden Tonavan yli kulkevan sillan pommittaminen maksoi NATO:lle kokonaista 55 miljoonaa markkaa, kun taas sillan jälleenrakennus tulee maksamaan yli 90 miljoonaa.

Ilmasotaan osallistuneet maat ovat itse ilmoittaneet käyttäneensä 23 miljardia markkaa 78 päivää kestäneissä pommituksissa. Kaiken kaikkiaan Jugoslavian vastaisessa ilmasodassa käytettiin 23 000 pommia ja ohjusta.

Rahassa mitattuna suurinta aineellista tuhoa aiheutettiin nk. taloudellisille kohteille eli tehtaille ja Serbian johdolle kuuluville rakennuksille.

Riippumattomien serbialaisten taloustieteilijöiden mukaan maan teollisuudelle aiheutettiin sodan aikana noin 16 miljardin markan vahingot, lotoolaislehti The Guardian kirjoittaa.

Peräti 44 prosenttia Jugoslavian teollisuudesta lamautui sodassa, ja maa vajosi Albaniankin ohi Euroopan köyhimmäksi valtioksi.

Kymmenen miljoonaa ihmistä jäi tai on vaarassa jäädä ilman vesihuoltoa. BBC:n arvioiden mukaan myös puoli miljoonaa maamiinaa ja 10 000 räjähtämättä jäänyttä pommia odottaa edelleen raivausta alueella.

STT-IA
16.10.1999

Lähdelinkki: http://www.verkkouutiset.fi/arkisto/Arkisto_1999/15.lokakuu/bbc4199.htm



*****************


"Sota toisinajateltuna
Noam Chomsky
The New Military Humanism.
Lessons from Kosovo
Pluto Press, 1999
199 s., 152 mk


Pekka Visuri
Kosovon sota
Ulkopoliittisen instituutin
julkaisuja nro 7
Gaudeamus, 2000
253 s., 137 mk

Jugoslavian hajoamissotien tuorein luku, Kosovon kriisi, on malliesimerkki julkisuudessa syntyvien mielikuvien mustavalkoisuudesta. Slobodan Milosevicin johtamat serbijoukot ajoivat etnisissä puhdistuksissaan satojatuhansia viattomia albaanisiviilejä kodeistaan. Kun serbit osoittautuivat haluttomiksi neuvotteluihin, oli universaaleja ihmisoikeusarvoja puolustaneen sotilasliitto Naton turvauduttava ilmaiskuihin, joilla inhimilliset kärsimykset saatiin lopetettua. Naton pommitusten aloittamisen vuosipäivän tienoilla tätä "kansainvälisen yhteisön" ilosanomaa on vihdoin alettu kyseenalaistaa laajemminkin. Koko kriisin uudelleenarviointiin tarjoavat mielenkiintoisia ajatuksia kaksi kirjauutuutta, Pekka Visurin Kosovon sota ja Noam Chomskyn Uusi sotilaallinen humanismi, jonka suomennos ilmestyy keväällä Liken kustantamana.

Ulkopoliittisen instituutin tutkijana toimiva Visuri esittelee Naton väliintuloon johtaneiden tapahtumien kronologian ansiokkaasti. Tapahtumien arviointi irrallaan muista Balkanin tapahtumista 1990-luvulla ei olisi mahdollista. Visuri pitääkin Naton ja Jugoslavian vuodentakaista yhteenottoa Bosnian sodan jatkosotana. Hänen mukaansa Nato oli jo kauan ennen maaliskuuta 1999 ajanut itsensä Kosovon tilanteen kanssa umpikujaan, josta ei ollut ulospääsyä. Racakin tammikuisesta joukkomurhasta saatiin "sopiva" serbirikos laukaisemaan väistämätön tapahtumaketju. Visuri painottaa myös Kosovon vapautusarmeija UCK:n provosoivaa roolia. Kriisin kärjistyminen ja Naton saaminen siihen mukaan palveli albaanisissien etuja, eikä Rambouillet’n neuvotteluissa enää tosissaan pyrittykään rauhanomaiseen ratkaisuun. Jugoslavialle asetettiin niin kovia ehtoja hyväksyttäväksi niin lyhyessä ajassa, ettei sopimuksen allekirjoittaminen ollut mahdollista.

Visuri tuo myös hyvin esille länsimaiden päätöksenteon epäloogisuuden ja koko operaation heikon suunnittelun. Tavoitteita määriteltiin uudestaan sitä mukaa kun alkuperäisten toteuttaminen osoittautui mahdottomaksi. Tärkeimpänä motiivina oli etnisten puhdistusten lopettaminen. Visuri osoittaa kuitenkin varsin perustellusti, että Kosovon albaanien tilanne muuttui sietämättömäksi vasta Naton aloitettua pommituksensa. Väliintulollaan Nato käynnisti ongelman, jota sen piti olla ratkaisemassa. Ilman YK:n mandaattia tehdyn intervention oikeutuksen ongelmallisuudesta kertoo parhaiten länsimaiden johtajien retoriikka. Missään vaiheessa Naton ei tunnustettu käyvän sotaa, kyseessä olivat ainoastaan ilmaiskut tai vielä harmittomammalta kuulostava "ilmakampanja".

Balkanin tapahtumiin keskittyvää Visuria laajemmasta perspektiivistä Naton operaation moraalisia perusteita ja seurauksia ruoti jo viime syksyllä Noam Chomsky. Tämä Yhdysvaltain virallinen toisinajattelija tykittää tuoreimmassa kirjassaan täyslaidallisen USA:n ja Naton ihmisläheisiä pommituksia vastaan. Chomsky pitää Visuriakin voimakkaammin Naton välintulon suurimpana saavutuksena kriisin kärjistymistä. Hän rinnastaa myös tehokkaasti Kosovo-operaation perustan, ihmisoikeuksia keinolla millä hyvänsä puolustavan "Clintonin opin" osuvasti vastaaviin tilanteisiin ympäri maailmaa – toisaalta välinpitämättömyyteen Nato-kumppani Turkin kurdivainoja ja kaukaisen Itä-Timorin tapahtumia kohtaan, toisaalta Yhdysvaltain omiin kyseenalaisiin toimiin Latinalaisessa Amerikassa.

Räikeä epäjohdonmukaisuus vetääkin maton humaanin retoriikan alta. Chomskyn mukaan tekopyhien puheiden taustalla ovat puhtaan voimapoliittiset vaikuttimet, hegemonia-asemaansa varjelevan USA:n uuskolonialististen etujen puolustaminen. Kun kansainvälisen yhteisön moraalinen kompassi on yksinoikeudella Yhdysvaltain hallussa, valikoivaa humanismia on luvassa jatkossakin. MIT-yliopiston lingvistiikan professori nostaa esiin myös kiehtovan kielellisen yksityiskohdan: USA:n omasta historiasta löytyvien etnisten puhdistusten kohteet on integroitu osaksi sen humanitääristä sotakoneistoa, Apache-helikoptereina ja Tomahawk-ohjuksina. Mutta ennen kaikkea, vaikka Chomskyn "sotilaalliseksi humanismiksi" ristimää politiikkaa harjoitettaisiin johdonmukaisestikin, on käsitteen sisäistä ristiriitaisuutta mahdotonta ohittaa.

Viime keväisen ilmasodan aikaisista propagandarasitteista vapaa historiallinen uudelleenarviointi on aloitettu verrattain nopeasti. Naton toimien arvostelu on toisaalta nyt lähestulkoon yhtä yksimielistä kuin sen hyväksyvä hymistely oli vuosi sitten. Voiko tähänkään "totuuteen" uskoa? Ei tietenkään sokeasti. Chomsky esimerkiksi demonisoi koko USA:n poliittisen historian vielä yksiselitteisemmän synkäksi kuin Naton tiedottaja Jamie Shea serbihallinnon. Varmaa on kuitenkin, että avoimesti kriittiset lähtökohtansa tunnustavat Visuri ja Chomsky tuovat tarpeellista vastapainoa suomalaisiinkin olohuoneisiin vuosi sitten tulvineelle yksipuolisuudelle.

Petri Hakkarainen"



Lähdelinkki: http://yliopistolehti.helsinki.fi/2000_07/kulttuuri.html#Sota toisinajateltuna


§§§§§§§§§§§§§§§§


Saattaahan ajattelemisen aihetta löytyä niinkin mielenkiintoisilta kuin EVA:n sivustoilta; erityisesti olkoon "kepututkija" otettu tästä lähteestä:



ANALYYSIT

20.12.2004
Lauri Tähtinen

Ydinterrorin uhka haastaa kansainvälisen lainsäädännön

Kansainvälisen järjestelmän muuttuessa on paikallaan puhua oikeasta ja väärästä eikä laillisesta ja laittomasta, kirjoittaa EVAn juniorikumppani Lauri Tähtinen.

Suomen hallituksen turvallisuuspoliittisessa selonteossa kannetaan erityistä huolta "radiologisten materiaalien kulkeutumisesta terroristien käsiin". Räjähtäessään taaja-asutusalueella ydinpommi voisi pahimmillaan surmata puoli miljoonaa ihmistä. Kotikutoinen likainen pommi tappaisi tuhansia.
Ydinstrategian asiantuntijana tunnettu Harvardin yliopiston professori Graham Allison arvioi, että maailmassa tapahtuu ydinterrori-isku seuraavien kymmenen vuoden kuluessa todennäköisemmin kuin jää tapahtumatta.
Saddam Husseinin sotateollisuuden entisen johtajan Mahdi Obeidinin mukaan sadat irakilaiset ydinaseasiantuntijat jäivät työttömiksi vallanvaihdossa. Taloudellisesta ahdingosta voi vapautua kulkemalla mustan pörssin tietä. Ostajia löytyy, jos myyjiä on tarjolla.
Pakistanin onnistuneen ydinaseohjelman entinen johtaja Abdul Qadeer Khan kauppasi ydinteknologiaa ainakin Iraniin, Pohjois-Koreaan ja Libyaan. Al-Qaida on ilmaissut kiinnostuksensa New Yorkin, Madridin tai Balin verilöylyn toisintoon ydinaseella.

Ydinterrorin mahdollisuus ei haasta vain turvallisuusjärjestelyjä, vaan koko suvereeneihin kansallisvaltioihin perustuvan kansainvälisen järjestelmän. Globalisaatiokeskustelussa kansallisvaltion haastajaksi on ennenaikaisesti nimetty suuryhtiöt; todellinen haastaja ovat kansainväliset terroristijärjestöt. Valtiottomat ryhmät eivät ole ennen kyenneet kyseenalaistamaan kansallisvaltioiden yksinoikeutta voimankäyttöön.
Yhdysvallat on jo lakannut kunnioittamasta muiden valtioiden itsemääräämisoikeutta puolustaakseen kansalaisiaan. Muutos tuntuu erityisesti kansainvälisessä lainsäädännössä.
Kansainvälisen oikeuden isänä pidetään alankomaalaista ajattelijaa Hugo Grotiusta, joka työskenteli 1600-luvulla eurooppalaisten kansallisvaltioiden muodostuessa. Hän muokkasi lainsäädännön muotoon oikeutetun sodan opin, antiikin Cicerolta kirkkoisä Augustinuksen ja Tuomas Akvinolaisen kautta renessanssifilosofeille periytyneen ajattelun.
Sveitsiläinen oikeustieteilijä Emerich de Vattel sysäsi sittemmin, 1700-luvulla, kaikenkattavat arvot sivuun. Lain kuului tunnustaa kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeuteen perustuvat päätökset.


Vasta maailmansotien kauhujen seurauksena kansainvälinen lainsäädäntö palasi osittain tosiasiakeskeisestä lähestymistavasta yleisten normien määrittelyyn. Suuntaus korostui YK:n peruskirjassa ja ihmisoikeusjulistuksessa. Valtioidenvälisyys säilyi kuitenkin tärkeimpänä normina kansainvälisissä suhteissa.
Viime vuosien sodat ovat nakertaneet kansallisvaltioiden suvereniteettia. Kosovon sota käytiin humanitäärisenä väliintulona sorrettujen kansalaisten puolesta. Irakin sota muistutti vanhanaikaista hyökkäyssotaa. Yhdysvaltain hyökkäys Afganistaniin puolestaan kohdistui pääasiassa valtiottomaan toimijaan, al-Qaidaan.
Yhtäällä ydinterrorin uhka ajaa Yhdysvaltoja ja sen liittolaisia takertumaan suvereniteettiinsa siten, että muiden valtioiden itse-määräämisoikeus vaarantuu. Kehitys vaarantaa kansainvälisten sopimusten aseman: ne säilyvät lakeina vain, jos valtiot kunnioittavat niitä.
Toisaalla taistellaan valtiottomia ryhmiä vastaan. Onko edes mielekästä vaatia köyhää kehitysmaata ja sen asukkaita vastuuseen maaperällään olevasta terrorijärjestöstä?


Kun vanhat lait eivät riitä, viisas mukautuu muutokseen ennen pakon hetkeä. Vaikka al-Qaida ei ole valtio, sitä tulisi pitää tosiasiallisena osapuolena sodankäynnissä johtuen sen sekä laajasta rakenteesta että poliittisista päämääristä.
Grotius työsti kansainvälisen lainsäädännön pohjan kansallisvaltioiden kasvattaessa merkitystään. Nyt on tutkittava hänen työhönsä vaikuttanutta eettistä perustaa. Siten syntyvät pelisäännöt vastaavat paremmin aikamme valtiottomia tarpeita. Lakien täytyy heijastaa sekä todellisuutta että laajalti hyväksyttyä eettistä pohjaa.
Kylmän sodan aikana suurvaltojen välisen ydinsodan mahdollisuus herätti henkiin oikeutetun sodan perinteen. Vaikka ydinaseiden puolustuskäyttö olisi ollut laillista, ihmiskunnan olemassaolon vaarantava taisto olisi tuskin ollut eettisesti perusteltua. On vaikea kuvitella päämäärää, joka olisi tärkeydessään suhteessa ydinsodan aiheuttamaan tuhoon.
Sota voidaan määrittää oikeutetuksi, jos käytetyt keinot ovat kohtuulliset, jos sodan tarkoitusperä on hyväksyttävä, päämäärä on todennäköistä saavuttaa, sotaakäyvä esivalta on laillinen, siviiliuhreja vältetään eikä voimankäytölle ole enää vaihtoehtoja.
Oikeutetun sodan perinnettä ei ole sidottu kansallisvaltioon, joten se tarjoaa asianmukaisemman tavan tarkastella valtiottomien ryhmien kasvavaa merkitystä kuin lakikielinen ilmaisu. Kansainvälisen järjestelmän muuttuessa on paikallaan puhua oikeasta ja väärästä eikä laillisesta ja laittomasta.
Ydinterroriuhan ravisuttaessa kansainvälisen elämän perustuksia on valittava oikea analyyttinen lähestymistapa. Vaarana on, että hylätessään kansallisvaltiokeskeisen laillisuusajattelun Yhdysvalloilta liittolaisineen katoaa myös eettinen normisto. Abu Ghraibin kidutukset ovat pelottava esimerkki siitä, miten voi käydä, jos kansainvälistä lainsäädäntöä markkinoidaan etiikkana. Lainsäädäntö ei ikinä ole yksi yhteen etiikan kanssa ja valtioiden välisissä suhteissa hyvin kaukana siitä. Kidutuksen tuomitsemiseen ei tarvita sopimuksia.


Terrorisminvastaista sotaa ohjailevat nykyisin pääasiassa Yhdysvaltain strategiset tarpeet. Vaihtoehtona esitetty kansallisvaltiokeskeinen laillisuusajattelu on ontoimmillaan, kun sitä eivät kanna eettinen pohja tai voimapoliittiset tosiasiat. Rapistuneet rakenteet tulisi kunnostaa, ja kansainvälisen oikeuden puolestapuhujien pitäisi osallistua uutta luovaan, valtiottomat toimijat huomioon ottavaan eettiseen keskusteluun.
Ajan myötä etiikan ja tosiasioiden yhteiseltä pohjalta voi muokkautua lainsäädäntöä, jota kaikki voivat kunnioittaa.


Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Vieraskynä -kolumnina 15.12.2004

EVAn juniorikumppani Lauri Tähtinen valmistui London School of Economics -yliopistosta pääaineenaan kansainväliset suhteet. Parhaillaan hän on sodan etiikan jatko-opiskelija Harvardin yliopistossa."

Lähdelinkki: http://www.eva.fi/index.php?m=10&subm=3&category=Irakin Sota&mode=default


********************

Sietääkin kysyä, Liisa Jaakonsaaren (sd.) tavoin: "Mikä organisaatio lopetti keskitysleirit ja naisten joukkoraiskaukset balkanilla? Minä vaan kysyn”.

Ja loppuivatko ne ylipäätään, miten ja millaisin kustannuksin - siis alueen varsinaiselle asujamistolle.

*****************

"Kosovon kokemukset eivät ole rohkaisevia

Natossa on muotia puhua »humanitaarisista in-terventioista» ja esittää kriisialueilla tehtävät sotatoimet hurskaasti inhimillisen kärsimyksen vähentämisenä ja toisten osapuolien julmuuksiin puuttumisena. Kosovon sota vuonna 1999 oli ensimmäinen tämän mallin mukainen sota. Se oli myös ensimmäinen kerta, jolloin Nato ylipäätään oli osallisena sotatoimissa, vieläpä oman alueensa ulkopuolella ja ilman yk:n valtuutusta eli laittomasti.

Auttoivatko pommitukset todella siviilien ahdinkoa? Monien arvioiden mukaan kävi aivan päinvastoin. Pommitukset tappoivat satoja siviilejä, ja lisäksi ne välillisesti johtivat suurten väkijoukkojen systemaattisiin pakkosiirtoihin, etnisiin puhdistuksiin. Niitä käytettiin harhaanjohtavasti sodan perusteena, vaikka ne olivat pikemminkin serbiosapuolen epätoivoinen ja turhautunut reak-tio pommitusten jo alettua. Lisäksi sota aiheutti suunnatonta tuhoa Jugoslavian luonnolle ja kulttuuriperinnölle.

Tämäntyyppisessä toiminnassako haluamme Suomen olevan mukana?", kysytään Suomen Rauhanpuolustajien vuonna 2003 ilmestyneessä pamfletissa "51 hyvää syytä sanoa NATOlle kiitos EI".

*****************

Kirjan "esipuhe" olkoon minun jormakkorhosmainen vastineeni hänen Liisa Jaakonsaari -siteerauksilleen:



"1980-luvun alussa rauhanaktivistit Javier Solana ja Alonso Puerta kirjoittivat kotimaassaan Espanjassa käsikirjoituksen pamflettiin, jossa he esittelivät 51 hyvää syytä sanoa »ei» Natolle. Kirjoittajien toiveiden vastaisesti Espanja liittyi Natoon, mutta Solana jatkoi poliittista uraansa ja eteni maansa ulkoministeriksi saakka. Niissä tehtävissä Nato-vastaisuudelle ei enää ollut sijaa. Vuonna 1995 Solana valittiinkin Naton pääsihteeriksi. Nykyisin hän toimii Euroopan unionin ulkopoliittisena edustajana. Puerta on nykyisin vasemmistoryhmään kuuluva europarla-
mentaarikko, joka ei ole muutellut periaatteitaan yhtä radikaalisti kuin Solana – eikä hän ole edennyt myöskään yhtä merkittäviin tehtäviin.

Solanan ja Puertan pamflettia ei koskaan julkaistu, ja sen käsikirjoituskin on saamiemme tietojen mukaan kadonnut. Päätimme kuitenkin ottaa mallia hyvästä ideasta.

Pamflettimme yhtenä tarkoituksena on toimia vastalääkkeenä sille yksipuolisuudelle, jota maamme keskeiset tiedotusvälineet ja poliittinen eliitti edustavat Nato-keskustelussaan. Vaikka toistaiseksi vain harvat vaikuttajat ovat avoimesti ottaneet kantaa Nato-jäsenyyden puolesta ja vaikka tätä kirjoitettaessa ei vaikuta todennäköiseltä, että Naton jäsenyyttä aivan lähivuosina haettaisiin, Nato-jäsenyyden ja koko sotilasliiton kriittinen arviointi on silti tarpeellista. Natosta luodaan julkisuudessa jatkuvasti ihanteellisen myönteistä kuvaa, joka on ristiriidassa monien tosiasioiden kanssa. Paitsi Suomen armeijan aseistusta, myös kansalaisten tajuntaa yritetään muokata Nato-yhteensopivaksi.

Mielipidemittausten mukaan 60-80 prosenttia kansalaisista vastustaa Natoon liittymistä, mutta yhtä suuri joukko uskoo, että Natoon meidät kuitenkin viedään. Tällainen tilanne on demokratian kannalta erittäin ongelmallinen. Ihmisiä on aktivoitava ja rohkaistava toimimaan omien mielipiteidensä ja arvojensa puolesta, käymään kansalaiskeskustelua turvallisuuspolitiikasta – asiasta, jota tuskin enää nykyaikana on tarpeen jättää vain pienen eliitin salatieteeksi. Jos Naton jäsenyyttä joskus päätetään hakea, on välttämätöntä järjestää asiasta kansanäänestys. On myös toimittava sen puolesta, että kansanäänestyksen aiheena olisi vain ja ainoastaan Nato, eikä sitä yhdistettäisi esimerkiksi äänestykseen EU:n perustuslaista. Pelkonahan on, että jäsenyyden kannattajat esittävät vaihtoehtoina joko Natoon liittymisen tai eroamisen myös EU:sta.

Tässä pamfletissa esitettävät syyt Nato-jäsenyyden vastustamiseen eivät ole tärkeysjärjestyksessä, vaan väljästi aihealueittain jäsenneltyinä. Kullakin lukijalla lienee oma näkemyksensä siitä, mitkä syyt ovat kaikkein tärkeimpiä. Hyvin monet syyt myös kietoutuvat vahvasti toisiinsa. Uskon, että niiden perusteella lukijalle syntyy jonkinlainen kokonaiskuva siitä, millaisista asioista Suomen ja Naton suhteissa on kyse.

Naton tuleva kehitys on vielä monin tavoin epävarmaa. Yhden asian kuitenkin voin omasta puolestani luvata jo nyt: tämän pamfletin toimittajasta ei koskaan tule Naton pääsihteeriä.

Helsingissä 20.2.2003

Elias Krohn
Rauhanpuolustajien työryhmä"


Lähdelinkki: http://www.kaapeli.fi/~pulut/pystykorvakirjat/51_hyvaa_syyta/esipuhe.html

PS. "--Liisa Jaakonsaaren esittämää ei voida kumota järkiperustein, osoittamalla hänen olevan väärässä jossakin sanomassaan. Hän on taatusti oikeassa. Sinibarettina olen edelleen melkoisesti mukana toiminnoissa, ja tietysti olen seurannut myös Nato-johtoisten rauhanturvajoukkojen toimintaa Balkanilla. Seurannut ja ihaillut, hieman kadehtinutkin, kun me köyhän YK:n alaisuudessa jouduimme toimimaan paljon niukemmin resurssein ja usein vain oman neuvokkuutemme varassa", vaikeroi "JormaKKorhonen .

Hänelle on aivan lopuksi todettava, että viileän järkiperusteisesti kaikki niin Liisa Jaakonsaaren (sd.) kuin "JormaKKorhosenkin" (ent. sd., nyk. kok.) esittämä voidaan kumota juuri "järkiperustein".

Erittäin etevästi sen on tehnyt ja tekee mm. Pekka Visuri hyvin laajassa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa tuotannossaan, josta seuraava kirjaesittely ja -arvostelu antakoon vain hivenen esimakua:


"Visuri Pekka (toim.): Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan linjaukset. Otava. Keuruu 2001 . 278 s.


--------------------------------------------------------------------------------

Ajankohtaisempaa aihetta kuin Suomen lähitulevaisuuden linjaukset turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa voi tuskin kuvitella. Globalisaatio, EU:n integraation syveneminen myös turvallisuusasioissa ja etenkin syyskuun 11. päivän tapahtumat ovat nostaneet kysymyksen Suomen liittoutumattomuudesta aivan uudelle tasolle. Keskustelua ovat vauhdittaneet myös lukuisat poliitikot. Esimerkiksi puolustusministeri Jan-Erik Enestam on ottanut voimakkaasti kantaa Naton puolesta. Enestamin mielestä Suomen ei tule eristäytyä tilanteessa, jossa Venäjä lähentyy poliittisesti Natoa ja suurin osa Itämeren maista on lähitulevaisuudessa sotilasliiton jäseniä.

Pekka Visurin toimittaman teos Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan linjaukset pyrkii omalta osaltaan edistämään alan tutkimusta ja vilkastuttamaan kansalaiskeskustelua riippumattomien asiantuntijoiden laatimilla artikkeleilla. Tarkoituksena on siis tuoda lisää tietoa keskusteluun pitäisikö Suomen liittyä Natoon vai ei. Kirjan artikkelit on kirjoitettu pääsääntöisesti ennen syyskuun terrori-iskuja, joiden jälkeen kirjan tekijät ovat tarkistaneet johtopäätöksensä ajan tasalle.

Teoksen rakenne on selkeä. Ensiksi selvitetään Suomen turvallisuuspolitiikan, talouden ja teknologian kehystä, jonka puitteissa päätöksiä joudutaan lähivuosina tekemään. Keskimmäisessä osassa tarkastellaan Suomen turvallisuuspoliittista toimintaympäristöä erityisesti EU:n, Naton ja Venäjän osalta. Lopuksi käsitellään sotilaalliseen maanpuolustukseen vaikuttavia teknologisia ja operatiivis-taktisia perusteita sekä pyritään johtopäätöksinä esittämään tulevaisuutta koskevassa poliittisessa päätöksenteossa huomioonotettavia seikkoja.

Pekka Visuri luo teoksen alkuluvussa yleiskatsauksen itsenäisen Suomen linjauksiin turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa. Pääpaino on kuitenkin 1990-luvun tapahtumilla. Keskeiseksi asiaksi artikkelissa nousee runsaasti keskustelua herättänyt kysymys taisteluhelikoptereista ja strategisesta iskusta. Taisteluhelikopterien hankintaa on Suomessa perusteltu mm. sillä, että ne soveltuvat ns. strategisen iskun torjuntaan. Strategisesta iskua on painotettu 1990-luvun puolustuskeskustelussa Visurin mukaan tärkeimpänä ellei suorastaan ainoana varautumisen kohteena, jolloin puolustus pyrittäisiin rakentamaan nimenomaan sellaisen varalle. Ongelmana on kuitenkin se, että ei ole mitään mahdollisuutta hahmottaa Suomea mahdollisten koskevien kriisien luonnetta ja sodan kuvaa edes kohtalaisella tarkkuudella 10-15 vuoden päähän. Lisäksi runsaasta keskustelusta huolimatta strategisen iskun määrittely ei ole onnistunut keneltäkään kovinkaan hyvin.

Klaus Törnudd tarkastelee artikkelissaan globaalistuvaa maailmaa Suomen turvallisuuspoliittisena ympäristönä. Globaalistunut, post-moderni maailma ei Törnuddin mukaan korosta suvereeniutta eikä sisäisten ja ulkoisten asioiden erottamista toisistaan. Turvallisuuspolitiikan keskeisenä huolenaiheena ei enää näytä olevan pelko rajan yli tulevasta ulkoisesta hyökkäyksestä, vaan esille on noussut uusia vaaratekijöitä, kuten elinympäristön pilaantuminen, terrorismi, verkostoitunut rikollisuus, hallitsemattomat väestöliikkeet ja muut yhteiskunnan vakautta sisältäpäin murentavat häiriöt, jotka saattavat yhtä aikaa vaikuttaa useiden valtioiden alueilla.

Törnuddin mukaan onkin ajateltavissa, että kollektiivisen turvallisuuden periaate, "kaikki yhden puolesta, yksi kaikkien puolesta", joka vastaa myös YK:n peruskirjan henkeä, voisi sopia globaalistuneen maailman olemukseen. Euroopassa on haluttu juuri yhteisen turvallisuuden takaamiseksi saada aikaan keskinäisriippuvuuteen ja avoimuuteen perustuva integroitu kaupallinen ja juridinen järjestelmä, josta EU on kasvanut ja kehittynyt. EU:n merkitys turvallisuuspoliittisena toimijana perustuu ennen kaikkea siihen, että unioni itse aktiivisesti vaikuttaa erilaisissa kriisitilanteissa.

Venäjän turvallisuuspoliittisessa keskustelussa korostuvat halu suosia kansainvälistä moninapaisuutta Yhdysvaltojen hegemonian heikentämiseksi ja perinteinen geopoliittinen ajattelu, jossa korostuvat alueiden hallinta, etupiirit ja puskurivyöhykkeet. Suomella on hyvät edellytykset kehittää yhteistyösuhteita Venäjän kanssa. Venäjä ei halua tulla eristetyksi ja sekä Suomi että EU haluavat vetää Venäjän mukaan myös kansainväliseen kriisinhallintaan.

Suomen puolustusratkaisun osittaisena mutta yleensä julkilausumattomana perusteluna on olettamus siitä, että kuvitellussa tilanteessa sittenkin voidaan joutua puolustautumaan idästä tulevaa hyökkäystä vastaan. Törnudd toteaakin, että vaikka Suomen ja Venäjän välisissä suhteissa yhtä vähän kuin Suomen ja Venäjän sisäisessä tilanteessa ei ole nähtävissä minkäänlaista aihetta hyökkäykseen tai sen uhkaan, Venäjän koosta ja sijainnista johtuu, että massiivinen hyökkäys Suomea kohtaan ei voisi tulla mistään muusta suunnasta kuin Venäjän alueelta.

Törnuddin mielestä on vaikea kuvitella, että Suomi yksin ajautuisi sotilaalliseen konfrontaatioon Venäjän kanssa. Ilmeisesti siitä syystä Suomessa onkin korostettu, ettei Suomella ole sellaista turvallisuusvajetta, jota Nato-jäsenyydellä voitaisiin täyttää.

Kari Alho käsittelee artikkelissaan turvallisuuspolitiikan taloudellisia ulottuvuuksia. Alho korostaa Suomen kansantalouden avautumista 1990-luvulla ja sen tuomia riskejä huoltovarmuuden turvaamiselle. Vahva talous antaa kuitenkin myös perustan puolustusvalmiuden säilyttämiselle.

Suomen turvallisuuspoliittinen asema on vahvistunut EU-jäsenyyden myötä. Yleisesti onkin todettu, että Suomi halusi liittyä EU:hun pitkälti turvallisuuden vuoksi. Samalla lailla kuin perusteltiin talous- ja rahaliittoon EMU:un liittymistä, jotkut tahot haluavat myös turvallisuusasioissa Suomen kuuluvan EU:n kovaan ytimeen.

Teija Tiilikaisen aiheena on EU Suomen turvallisuuspolitiikassa. Helsingin huippukokouksessa päätettiin EU:n kriisinhallintajärjestelmän keskeisistä yksityiskohdista yhtä hyvin perustettavien joukkojen kokoa kuin päätöksentekojärjestelmän muotojakin koskien. Pelkän kriisinhallintajärjestelmän olemassaolo ei kuitenkaan Tiilikaisen mukaan riitä unionin toiminnan pohjaksi, vaan sitä varten on luotava myös kriisinhallintapolitiikka. Integraation ulottaminen puolustuspolitiikkaan johtaa aikanaan myös väistämättä siihen, että EU-alueeseen kohdistuvat sotilaalliset uhkakuvat hahmotetaan yhteisesti. Tätä prosessia hidastavat kuitenkin niin Naton olemassaolo kuin EU-maiden vahvat kansalliset turvallisuuspoliittiset identiteetit.

Jyrki Berner pohtii Naton merkitystä Suomen puolustuspolitiikalle. Kylmän sodan jälkeisessä tilanteessa Naton laajentuminen perustuu järjestön poliittisen luonteen korostamiselle. Ensimmäisellä laajentumiskierroksella Naton jäseneksi pyrkiville asetettiin lähinnä poliittisia pyrkimyksiä ja samoin näyttää pääasiassa olevan toisellakin kierroksella.

Nato on Bernerin mukaan muuttumassa tavanomaisesta sotilasliitosta kansainvälisten sopimusten valvojaksi ja lähialueiden vakauttajaksi. Suomelta ei tulevaisuudessa välttämättä kysytäkään, olemmeko sotilasliiton jäseniä vai emme. Meiltä kysytään, olemmeko valmiita kantamaan vastuumme Euroopan turvallisuuden hyväksi.

Georgij Alafuzoffin artikkeli tuo mielenkiintoisen lisän kirjaan Venäjän strategian ja sotilaspolitiikan analysoinnilla. Venäjän kansallisessa identiteetissä on Alafuzoffin mukaan läsnä niin suurvalta-ajattelu, voimakas armeija kuin alueellinen yhtenäisyyskin.

Venäjän sitoutuminen eteläisten rajojensa puolustamiseen ei vähennä luoteisten alueiden merkitystä. Pohjois-Eurooppa on Venäjän tulevaisuuden kannalta avainalue. Se on silta Länsi-Eurooppaan ja Atlantille, ja sieltä Venäjä pyrkii löytämään ratkaisuja taloutensa kehittämiselle. Luoteisten alueidensa sotilaallisesta turvallisuudesta Venäjä huolehtii kaikin käytettävissä olevin keinoin.

Toisin kuin Pohjolan maiden poliittisessa johdossa vallitsee Baltian maiden hallituspiireissä ja yhteiskunnissa edelleen käsitys, että Venäjä muodostaa sotilaallisen uhkan niiden itsenäisyydelle ja alueelliselle koskemattomuudelle. Toisaalta arvioidaan yleisesti, että Naton laajeneminen Baltian maihin voisi provosoida Venäjän vastatoimiin, jotka puolestaan vaikuttaisivat negatiivisesti alueen poliittiseen kehitykseen ja turvallisuuteen ja jopa alueen maiden sisäiseen vakauteen. Suomen kannalta on tärkeää, ettei mikään osapuoli ryhdy toimiin, joilla lisätään Pohjois-Euroopan ja Itämeren alueen jännitystä.

Kyösti Halonen käsittelee teknisen kehityksen haasteita Suomen puolustukselle. Hänen mukaansa Suomen sotilaallista liittoutumista pohdittaessa peruskysymykseksi nousee Naton tai EU:n halukkuus tarvittaessa osallistua Suomen puolustamisen ja toisaalta sitoutumisen uskottavuus. Sotilasliittouman ulkovartioina toimiville valtioille muiden resursseihin luottaminen on turvallisuusriski. Esimerkiksi Nato-maista Turkilla ja Norjalla on suhteellisesti korkeat puolustusmenot juuri tästä syystä.

Tavanomaisia aseita käyttävälle puolustukselle ainoa toimiva menettely on Halosen mukaan pyrkiä estämään hyökkääjältä nopean sotilaallisen voiton mahdollisuus ja kiistää näin hyökkäyksen poliittisten tavoitteiden saavuttaminen. Suomen alueellinen puolustus on tyypillinen esimerkki tällaisesta ei-provokatiivisesta, suhteelliseen pelotteeseen perustuvasta puolustusratkaisusta.

Teknologisesti kehittynyttä armeijaa vastaan Suomen maanpuolustuksen ainoana järkevänä kehityslinjana on Halosen mielestä selvästi suurvalloista poikkeavien ratkaisujen etsiminen. Tärkein komponentti on hajautettu johtaminen, joka perustuu pieniin, itsenäiseen taisteluun kykeneviin yksiköihin sekä hyvin koulutettuihin aloitekykyisiin johtajiin. Näin päädytään edelleen yleiseen asevelvollisuuteen ja alueelliseen puolustukseen perustuvaan malliin, jossa entistä tärkeämmän roolin saisivat sekä paikallisjoukot että muutamat harvat operaatiokykyiset joukot.

Halonen korostaa, että Suomi vastaa itse maanpuolustuksesta kaikissa tilanteissa. Sotilaallinen liittoutuminen toisi mukanaan nykyaikaisen läntisen taistelutavan edellyttämän johtamis- ja tiedustelukyvyn, ehkä ilmasuojaa ja ydinasetakuita, mutta tekisi samalla riippuvaiseksi liittolaisavusta ja lisäisi näin haavoittuvuutta, kaikista poliittisista riskeistä puhumattakaan.

Vesa Tynkkysen artikkelissa sotilasdoktriinien kehitysnäkymistä painotetaan, että historiallisen kokemuksen ja geostrategisen sijainnin perusteella Venäjän sotilaallinen kehitys muodostaa keskeisen lähtökohdan Suomen sotilaalliselle maanpuolustukselle tulevaisuudessakin. Venäjän sisäisen ja kansainvälisen aseman kehityksen epävarmuus tekee tulevaisuuden hahmottamisen vaikeaksi.

Vaikka maailmalla kirjoitetaan runsaasti sodankäynnin menetelmien vallankumouksesta ja valmistautumisesta tulevaisuuden haasteisiin, olosuhteet Suomessa ja lähialueilla eivät välttämättä ole muuttumassa kovinkaan dramaattisesti. Kun Suomessa pohditaan 2010-luvun puolustuksen periaatteita, kysymys on Tynkkysen mielestä valmistautumisesta taisteluun melko perinteisin keinoin.

Pekka Visuri kiinnittää johtopäätöksissä huomiota siihen, että suomalaisessa turvallisuuspoliittisessa keskustelussa on vaikutusvallan hankkiminen mainittu mahdollisen Nato-liittoutumisen motiiviksi. Visuri korostaa, että puheenvuoroissa ei ole kuitenkaan kyetty täsmentämään mistä tärkeistä päätöksistä Suomi jäisi ulkopuolelle Nato-jäsenyyden puuttumisen takia, eikä myöskään jäsenyydestä seuraavia poliittisia ja sotilaallisia riskejä ole konkreettisesti analysoitu. Nato-jäsenyyden myötä Suomi joutuisi lisääntyvästi mukaan myös terrorismin uhkaa kasvattaviin toimintoihin. Liittoutumattomuudella on pyritty säilyttämään toimintavapaus, jolla laajan kriisin tai sodan sattuessa parannettaisiin edellytyksiä pysytellä sotatoimien ja muiden kriisien ulkopuolella.

Teos antaa ajankohtaisen ja kattavan kuvan tämän hetkisestä turvallisuus- ja puolustuspoliittisesta keskustelusta. Se on ilmeisen Nato-kriittinen, mikä on useimman kirjoittajan sotilastaustaan nähden pienoinen yllätys. Toisaalta viime viikkojen julkisessa keskustelussa on käynyt ilmi, että esimerkiksi puolustusvoimien komentaja Juhani Kaskeala suhtautuu myönteisesti Suomen nykyiseen liittoutumattomuuteen ja näkee nimenomaan sen antavan Suomelle vapauden toimia tasapainottavana voimana Euroopan turvallisuusrakenteissa. Kaskeala on todennut, että Nato-kysymys on puhtaasti poliittinen.

Käsiteltävänä olevan kirjan perusteella tulee johtopäätökseen, ettei Suomella ole yhtään syytä liittoutua sotilaallisesti. Suomi toimii jo nyt aktiivisesti myös turvallisuuspoliittisissa asioissa maailmalla, eikä pyri millään lailla eristäytymään. Aiempaa laajempaa kansalaiskeskustelu Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta on toki tervetullutta. Teos antaa lukijalle varsin hyvät edellytykset alan perusteiden ymmärtämiselle.

Kirjassa on asianmukaiset viitteet ja siinä on myös lyhyt luettelo käytetyistä lyhenteistä ja termeistä sekä asiahakemisto. Ratkaisu on erinomainen ja tukee kirjan toimivuutta turvallisuuspoliittisen keskustelun perusteoksena.

13.12.2001 10:48"

Lähdelinkki:
http://agricola.utu.fi/nyt/arvos/arvostelut.php?arvostelu=388


**********

Militaarimman menon vankimmat ihailijat saattavat saada kicksejä - ainakin tai pelkästään Maailman sivun otsikoinnista:



"Voimapolitiikan paluu

06.09.2002

Kai Hirvasnoro / Kansan Uutiset

Viimeinen supervalta alkoi kääntyä itseensä jo paljon ennen viime syyskuuta. Pekka Visuri jäljittää EVA:n julkaisemassa kirjassaan uuden linjan syntysanoja kauas vuoteen 1988.



Terrori-iskut 9.11.2001 voimistivat USA:n uutta turvallisuuspoliittista linjaa
Viime syyskuu ei merkinnyt sellaista äkkikäännettä maailmanpolitiikassa kuin tuoreeltaan uskottiin. Käänne oli alkanut jo paljon aikaisemmin Yhdysvaltojen tehdessä ensimmäisiä arvioita kylmän sodan jälkeisestä tilanteesta ja painopisteen muutoksesta maailmanpolitiikassa.

Yhden ilmiasunsa uusi asennoituminen sai maailman ainoan supervallan presidentinvaaleista, joissa republikaanit tekivät viime vuonna paluun Valkoiseen taloon.

Kylmän sodan jälkeinen luottamus instituutioihin, integraatioon ja kollektiiviseen turvallisuuteen oli Yhdysvalloissa vastatuulessa jo presidentti Bill Clintonin kaudella, sillä republikaanit lupasivat nostaa etusijalle asevoimien vahvistamisen ja sotilaallisten sitoumusten vähentämisen ulkomailla.

Viime vuoden alusta "kansallisen edun" oppia on johtanut republikaanipresidentti George W. Bush. Yhdysvallat irtisanoutui välittömästi Kioton ilmastosopimuksesta sekä Neuvostoliiton kanssa tehdystä mannertenvälisiä ohjuksia koskevasta ABM-sopimuksesta. Samoin Bush pyyhki pöytää kansainvälisen rikostuomioistuimen perustamisella.

Yhdysvaltojen maantieteellisen mielenkiinnon painopiste alkoi siirtyä jo ennen syyskuuta Euroopasta Lähi-itään ja Aasiaan.

Lopullisesti yhteistyön politiikka hylättiin 11.9. 2001. Sen jälkeistä aikaa Ulkopoliittisen instituutin tutkija, valtiotieteen tohtori Pekka Visuri kutsuu voimapolitiikan paluuksi alkuviikolla ilmestyneessä kirjassaan Maailmanpolitiikan muutos ja Suomi. Kirjan on julkaissut EVA.

Hyvät sodassa pahaa vastaan

Pekka Visuri kuvaa, miten välittömästi iskun jälkeen Yhdysvallat omaksui voimankäytön logiikan, joka syrjäytti kaiken muun. Tuohon logiikkaan kuuluu päätösvallan pidättäminen omissa käsissä ja suorien yhteyksien pitäminen muihin valtioihin painotettuna sen mukaan, miten paljon niistä on hyötyä Yhdysvalloille ja mikä on maan strateginen asema. Kansainvälisille instituutioille, myös Natolle, jäi apuvälineen rooli.

Yhdysvallat hyökkäsi Afganistaniin 7. lokakuuta ja taleban-hallinto tuli kukistetuksi muutamaa kuukautta myöhemmin.

Nyt käynnissä on terrorismin vastaisen sodan toinen vaihe, jossa Yhdysvallat on ilmoittanut taistelevansa "pahuuden akselin" (Irak, Iran ja Pohjois-Korea) tuottamaa joukkotuhoaseiden uhkaa vastaan. Tämän sodan presidentti George Bush julisti 29. tammikuuta pitämässään liittovaltion tilaa koskeneessa puheessa.

Samassa puheessa Bush ilmoitti Amerikan puolustavan lujin ottein omia arvojaan kaikkialla maailmassa, muslimimaailma mukaan lukien.

Puhetta analysoitaessa kiinnitettiin huomiota siihen, ettei George Bush viitannut sanallakaan kansainvälisiin järjestöihin, ei yleismaailmallisiin ihmisoikeuksiin eikä kansainväliseen oikeuteen. Sen sijaan Yhdysvalloilla oli "historian antama oikeutus" levittää omia arvojaan kaikkialle maailmaan.

"Mikä on hyväksi republikaanien johtamalle Amerikalle, on myös hyväksi maailmalle", Pekka Visuri kiteyttää Yhdysvaltoja nyt johtavan ideologian.

Ydinaseet koipussista

Pelottavin osa Yhdysvaltain uutta kansallisen turvallisuuden strategiaa on ydinaseiden käyttökynnyksen alentaminen. Maaliskuussa julkisuuteen vuotaneessa muistiossa kaavaillaan ydinaseen käyttämistä tavanomaisten aseiden jatkeena, jos niiden teho ei riitä.

Muutos on selvä kylmän sodan oppiin, jossa ydinaseet toimivat pelotteina. Nyt Yhdysvallat näyttää suuntautuvan kohti niiden parempaa käytettävyyttä.

Ydinaseen mahdollisiksi kohteiksi nimettiin Kiina, Venäjä, Irak, Pohjois-Korea, Iran, Libya ja Syyria.

Keväällä alkoi Pekka Visurin mukaan hahmottua se, että Yhdysvaltojen strateginen doktriini on saamassa myös virallisesti tunnustetun hyökkäyksellisen leiman. Yhdysvallat on valmis harjoittamaan jatkuvaa epäilyttävien alueiden valvontaa ja ryhtymään nopeaan iskuun mahdollisen uhan ilmetessä päämääränä hyökkääjän pääkaupungin miehittäminen ja hallituksen vaihtaminen.

Terrorismin vastaisessa sodassa ei riitä puolustautuminen, vaan taistelu on vietävä vihollisen alueelle.

- Me johdamme koko maailman vastustamaan pahaa, presidentti Bush sanoi kesäkuun ensimmäisenä puhuessaan West Pointista valmistuneille upseereille.

Uutta oppiaan Yhdysvallat saattaa toteuttaa ensimmäisen kerran Irakissa.

Isä-Bushin avaamalla tiellä

"Bushin doktriini" on julistettu hänen ja muiden korkea-arvoisten poliitikkojen puheissa tämän vuoden puolella, mutta kyseessä ei ole vain reaktio viime syyskuuhun. Paluuta voimapolitiikkaan ennakoivat jo sekä Bushin itsensä että muun muassa puolustusministeri Donald Rumsfeldin avustajavalinnat vuoden 2001 alussa. Kumpikin keräsi ympärilleen kovan linjan turvallisuuspoliittista ajattelua edustavan joukon.

Pekka Visuri jäljittää uuden linjan syntysanoja niinkin kauas kuin vuoteen 1988, jolloin Pentagon ja Kansallinen turvallisuusneuvosto tuottivat pitkän aikavälin strategian uuteen maailmaan, jossa Neuvostoliiton uhka oli väistymässä ja painopiste siirtymässä Aasiaan.

Työ sai jatkoa 1990-luvun alussa, kun presidentti George Bush vanhemman kaudella valmisteltiin kansallisen strategian ohjelmaa kylmän sodan jälkeiselle kaudelle. Tuossa ohjelmassa katsottiin, että Yhdysvaltojen on otettava paikkansa maailman johdossa tarvittaessa asevoimaa käyttäen.

Syyskuu 2001 tarjosi kuin luonnostaan tilaisuuden noiden hahmotelmien ottamisesta käyttöön."

Lähdelinkki: http://www.maailmansivu.fi/uutiset?ide=151&print=1

Lue lisää

sallittanee tarjoilla... kyselee Timo kopioistaan. Vaikka lukemalla palstan ohjeet saisi selville ettei sallita. Kepulaisille säännöt ovat tietysti omanlaisensa, siis ainakin heidän itsensä mielestä. Näin ajatteli ilmeisesti Juhantalo, kuten Jäätteenmäkikin. Niin näemmä Timokin. Lukematta jätän kaiken muun kuin harvat itsekirjoitetut osuudet, ja niistä ajatuksen löytäminen on kuin etsisi neulaa heinäsuovasta.

NATO on turvallisuusratkaisumme, aikataulu vain on määrittämättä. Vanhanen ja Kepu ottivat vaalitaktisen aikalisän kerätäkseen NATO vastaisten ääniä, demarit puhelee ympäripyöreitä eikä Kokoomuskaan ihan suoraan asiaa totea, mutta antaa kuitenkin isoista puolueista eniten ymmärtää. Vihreät hallituskipeydessään taipuvat kohta mihin vaan, joten eipä todellisia NATOn vastustajia ole politiikan eliitissä kuin Korhosten änkyröissä.

Linkki Timo kirjoitti:

tuo linkitys ja kopiointi. Tai hakeudu hoitoon. Ei kukaan täysipäinen tuollaista tee. Opettele kirjoittamaan itse tai pysy poissa pilaamassa loputkin palstasta

!!!

Mielipidepankki kirjoitti:

Tottakai Jaakonsaaren sanomiset voidaan kyseenalaistaa järkiperustein. Eiväthän hänen argumenttinsa ole uskomuksia kummempia.

Se, että Naton on onnistunut joissakin kohdin, ei ole Suomen kannalta mikään peruste liittyä siihen. USA on ylivoimaisesti merkittävin Nato-jäsen ja olisi varsin jakomielistä erottaa toisistaan se USA, joka toimii Natossa siitä, joka huseeraa omin päin. Viime kädessä jokainen voi miettiä, miten kävisi, jos USAn ja Naton politiikat menisivät ristiin. Kumpi saisi kenkää, Solana vai Bush? Tällä perusteella olisimme kai voineet liittyä Varsovan liittoonkin, sillä eihän se toiminut kuin hyvän edistämiseksi. NL:han se oli joka lähetti joukkonsa Unkariin ja Tshekkoslovakiaan.

Todella käsittämätön peruste Nato-liittoutumiselle on kriisinhallinta. Tämäkö on Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeinen kysymys. Kongon sotatilanneko? Minä suosittelen kyllä maltillista roolia näissä kysymyksissä, kun muistetaan miten nämä amerikkalaisetkin tulivat häntä koipien välissä Somalian Mogadishusta, kun asia ei heitä erityisemmin lopulta kiinnostanut. Tätä kantaa ei tietenkään pidä sotkea siihen, etteikö maailmanmeno saisi kiinnostaa ja myös kriisejä pitäisi ratkoa. Tuskin se meiltä kuitenkaan Nato-jäsenyyttä edellyttää.

Minusta Eero Heinäluoma on esittänyt viisaita ajatuksia Nato-kysymyksessä. Hänen mielestään keskeistä siinä on vain ja ainostaan Suomen turvallisuuden pohtiminen. Samaan hengenvetoon hän sanoo, ettei Natoon liittymistä voi perustella Venäjän uhalla. Jos Heinäluoma on oikeassa kuten uskon, millä ihmeelle sitten voitaisiin perustella Suomen Nato-jäsenyyttä. Olisiko se kenties USA:n taholta tuleva uhka. Me emme kärsisi ehkä tämän maailmanpolisin diskriminoinnista ja väkivaltaisesta öykkäröinnistä, jos olisimme jäseninä sen johtamassa järjestössä.

Lue lisää

Monenko pullon verran luulet Liisan äänessä olevan römeyttä?

kepututkija kirjoitti:

sallittanee tarjoilla... kyselee Timo kopioistaan. Vaikka lukemalla palstan ohjeet saisi selville ettei sallita. Kepulaisille säännöt ovat tietysti omanlaisensa, siis ainakin heidän itsensä mielestä. Näin ajatteli ilmeisesti Juhantalo, kuten Jäätteenmäkikin. Niin näemmä Timokin. Lukematta jätän kaiken muun kuin harvat itsekirjoitetut osuudet, ja niistä ajatuksen löytäminen on kuin etsisi neulaa heinäsuovasta.

NATO on turvallisuusratkaisumme, aikataulu vain on määrittämättä. Vanhanen ja Kepu ottivat vaalitaktisen aikalisän kerätäkseen NATO vastaisten ääniä, demarit puhelee ympäripyöreitä eikä Kokoomuskaan ihan suoraan asiaa totea, mutta antaa kuitenkin isoista puolueista eniten ymmärtää. Vihreät hallituskipeydessään taipuvat kohta mihin vaan, joten eipä todellisia NATOn vastustajia ole politiikan eliitissä kuin Korhosten änkyröissä.

Lue lisää

...kansanvalta tekee tenää", runoili taannoin Pekka Lounela -vainaa ilmiöstä, jota näinä kapi(ai)sina aikoina taitanevat parhaiten edustaa juuri "kepututkijan" kaltaiset yli-innostuneet "transatlantikot" - vai pitäisikö mitä ilmeisimpään maailmapoliisihuumaan vajonneiden kohdalta peräti sanoa jo transatlantikko-oseaanikot"? Heidän villeimpien unelmiensa tiellä kun ei tunnu olevan kuin - kansa!?

Sillä sen kyllä huomaa, että "lukematta on tullut jätetyksi" monet muutkin kuin vain "itsekirjoitetut osuudet" - ja erinomaisen paljon muistakin kuin minun "tarjoilemistani" tiedon hippusista.

Kuten taannoin taisin jossakin yhteydessä muistella armoitetun (Eteläranta 10:n) aikuiskasvatusguru Matti Peltosen todenneen eräänkin esitelmöintinsä vauhdittelussa muutamastakin laulajattaren äänen arviosta, samaten voitanee - analogistyyppisesti - sanoa "kepututkijan" asiantuntevuudesta: se on kuin perskarva, ohut ja epäpuhdas...

Ja että vai ongelmia myös "ajatuksen löytämisen kanssa"? Siihen en nyt osaa muuta sanoa kuin että yleisestihän on tiedossa, että tiemmmä "järki on maailman tasa-arvoisimmin jakautunut ominaisuus". Harvemmin näet kuulee kenenkään - edes "kepututkijan", "JormaKKorhosen", "mvv:n" tai vaikkapa otsikossa milloin mitäkin ties missä yhteydessä -hemmon - valittavan, että sattumoisin olisi siunaantunut liian vähän järkeä. Sen sijaan yömyssyttelevssä pöydissä tai amnestylaisissa perheväkivaltasivustoissa tai saldotiedusteluissa tai otsikon kirjain- tmv. merkkiyhdistelmiä tavailtaessa vaan kuluu niin paljon aika, ettei sitten millään ennätä selvittää itselleen edes perusasioita?

"NATO on turvallisuusratkaisumme, aikataulu vain on määrittämättä.", julistaa "kepututkija" - kaiketi Liisa Jaakonsaaren (sd.) & Alexander Stubbin (kok) "natologian" äkisti valaisemana.

"-- eipä todellisia NATOn vastustajia ole politiikan eliitissä kuin Korhosten änkyröissä", arvelle "kepututkija" myös eikä osune myöskään siinä arviossaan edes lähelle oikeaa.

Tänäisestä Helsingin Sanomista kannattaa "kepututkijan" kaikkine mahdollisine "politiikan elitisteineen" lukea presidentti Mauno Koiviston peräti viisas ja vastuuntuntoinen haastattelu, vaikkei sen nettiversiossa sen enempää kuin laajemmassa printtiversiossa aivan suoraan NATOsta nyt suorasanaisesti lausutakaan. Tunnettuahan lienee toki muille kuin "kepututkijalle" ja hengenheimolaisilleen se, että presidentti Koivisto suhtautuu erittäin pidättyvästi paitsi yleensä Suomen MATO-jäsenyyteen, myös todella kriittisesti kaikenlaiseen hinkuun laajentaa Suoen aluepuolustusta monien satojen tuhansien kilometrien päähän tasvaltamme omista rajoista:


******************

"Koivisto: Presidentin valtaoikeuksia ei tarvitse muuttaa

Julkaistu: 13.6.2006 11:37

Päivitetty: 13.6.2006 13:44

Mauno Koivisto


Kiljava / Nurmijärvi. Presidentin valtaoikeuksiin ja asemaan ei tarvitse enää puuttua, katsoo presidentti Mauno Koivisto.

Koivisto sanoi tiistaina pohjoismaisessa työläiskongressissa Kiljavalla, että nykyinen järjestelmä toimii hyvin. Sen takia sitä ei tarvitse vain periaatteellisista syistä ruveta muuttamaan.

"Olin omalta osaltani aktiivisesti myötävaikuttamassa siihen, että presidentin valtaoikeuksia ja roolia politiikassa vähennetään, että Suomen valtiosääntöä kehitetään parlamentaarisempaan suuntaan. Mutta amerikkalaiset sanovat, että jos jokin toimii, ei sitä pidä ryhtyä muuttamaan", Koivisto sanoi tiedotustilaisuudessaan.

Täysin ongelmattomana Koivisto ei tilannetta silti nähnyt. "On jossakin määrin ollut kiusallinen tilanne, tämä kysymys siitä kenen pitää missäkin edustaa maata. Mutta yleensä fiksut ihmiset ovat löytäneet fiksuja ratkaisuja, Koivisto totesi.

Koivisto kertoi myös olevansa huolissaan Suomen valmiudesta lähettää sotilaita kriisinhallintatehtäviin ympäri maailman. Koivisto sanoi tiistaina Pohjoismaisessa työläiskongressissa Kiljavalla, että hän olisi mieluummin pidättyväinen.

"Minua on kaiken aikaa hirvittänyt tämä homma. Kysyntää on maailmalla loputtomasti ja Suomessa on jonkinlaista intressiä osallistua. Siellä voi tulla hyvin suuria rähinöitä", Koivisto sanoi tiedotustilaisuudessaan.

Koiviston mielestä operaatioihin ei pitäisi missään nimessä lähteä ilman selkeää näkemystä siitä, miten tilannetta halutaan muuttaa.

"Mehän tunnemme tämän ajopuuteorian; mennään ajopuuksi mukaan ja katsotaan mihin kapeikkoon joudutaan", Koivisto moitti.

Koivisto oli huolissaan myös EU:n laajentumisesta ja arvioi sen heikentävän Suomen vaikutusvaltaa unionissa.

STT"

Lähdelinkki: http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Koivisto Presidentin valtaoikeuksia ei tarvitse muuttaa/1135220271913

********************************


Presidentti Koiviston huoleen niin Suomen itsemääräämisoikeuden vähenemisestä EU:n laajenemisen myötä kuin siitä, minkämoisiin "ajopuuteorioihin" sitä Paavo Lipposen - Liisa Jaakonsaaren & Jyrki Kataisen - Alexander Stubbin seikkailu- ja sekaantumispolitiikkalinjalla vielä tulevissa historiankirjoituksissa ylletäänkään.

Rautkalliolle, Tarkalle, Jakobssonille, Lehtiselle,ahtisaarelle ja kaltaisilleen NATO-entusiasteille taidetaan olla luomassa "sosiaalisia (vaiko sotilaallisia) tilaisuuksia" keksiä esikuviensa Arvi Korhosen & L.A. Puntilan aikanaan tuottamia ja veroisia "hyvityssota" -termejä tilanteeseen, jossa oman valtion suvereenisuus on hukattu ja nuoria miehiä ja naisia palautetaan sinkkiarkussa synnyinmaahansa...


§§§§§§§§§§§§§§§§§§§§§§§§§

PS. "Keputukijan" on varmaan syytä jättää lukematta myös tuo Amnesty-ote...




"Amnesty: EU on USA:n rikoskumppani CIA-lennoissa

Julkaistu: 8:01
JANNE LAUKKONEN



Vankilennoista epäilty Prescott Support -yhtiön Hercules-kuljetuskone Seutulan kentällä 16.5.2003.

Ihmisoikeusjärjestö Amnesty International kehottaa Euroopan valtioita lopettamaan Yhdysvaltojen avustamisen CIA-lennoissa. Järjestön mukaan CIA on siepannut terrorismista epäiltyjä ja lennättänyt näitä vankileireille eurooppalaisten hiljaisella suostumuksella. Amnesty sanoo myös, että vankeja on kidutettu leireillä.

Amnesty kutsui Euroopan maita Yhdysvaltojen rikoskumppaniksi ja usutti EU-johtajia tuomitsemaan lennot ja lopettamaan kenttien ja ilmatilan luovuttamisen niiden käyttöön.

Amnestyn raportissa mainitaan seitsemän maata – Saksa, Italia, Ruotsi, Britannia, Bosnia-Hertsegovina, Makedonia ja Turkki – joiden järjestö uskoo olleen tietoisia CIA-lentojen luonteesta. Raportti CIA:n väitetyistä vankienkuljetuslennoista ei tarjonnut uutta tietoa tai todisteita.

Järjestön EU-toimiston johtajan Dick Oostingin mielestä EU on tuominnut muita maita paljon pienemmälläkin todistemäärällä. Hänen mukaansa koko EU:n uskottavuus on vaakalaudalla.

STT–REUTERS–AFP

Lisää aiheesta:

HS 8.6.2006: EN syyttää useita Euroopan maita CIA:n vankikuljetusten avustamisesta"

Lähdelinkki:

http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Amnesty EU on USAn rikoskumppani CIA-lennoissa/1135220285096


http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/EN syyttää useita Euroopan maita CIAn vankikuljetusten avustamisesta/1135220285099

Timo Ristimäki kirjoitti:

...kansanvalta tekee tenää", runoili taannoin Pekka Lounela -vainaa ilmiöstä, jota näinä kapi(ai)sina aikoina taitanevat parhaiten edustaa juuri "kepututkijan" kaltaiset yli-innostuneet "transatlantikot" - vai pitäisikö mitä ilmeisimpään maailmapoliisihuumaan vajonneiden kohdalta peräti sanoa jo transatlantikko-oseaanikot"? Heidän villeimpien unelmiensa tiellä kun ei tunnu olevan kuin - kansa!?

Sillä sen kyllä huomaa, että "lukematta on tullut jätetyksi" monet muutkin kuin vain "itsekirjoitetut osuudet" - ja erinomaisen paljon muistakin kuin minun "tarjoilemistani" tiedon hippusista.

Kuten taannoin taisin jossakin yhteydessä muistella armoitetun (Eteläranta 10:n) aikuiskasvatusguru Matti Peltosen todenneen eräänkin esitelmöintinsä vauhdittelussa muutamastakin laulajattaren äänen arviosta, samaten voitanee - analogistyyppisesti - sanoa "kepututkijan" asiantuntevuudesta: se on kuin perskarva, ohut ja epäpuhdas...

Ja että vai ongelmia myös "ajatuksen löytämisen kanssa"? Siihen en nyt osaa muuta sanoa kuin että yleisestihän on tiedossa, että tiemmmä "järki on maailman tasa-arvoisimmin jakautunut ominaisuus". Harvemmin näet kuulee kenenkään - edes "kepututkijan", "JormaKKorhosen", "mvv:n" tai vaikkapa otsikossa milloin mitäkin ties missä yhteydessä -hemmon - valittavan, että sattumoisin olisi siunaantunut liian vähän järkeä. Sen sijaan yömyssyttelevssä pöydissä tai amnestylaisissa perheväkivaltasivustoissa tai saldotiedusteluissa tai otsikon kirjain- tmv. merkkiyhdistelmiä tavailtaessa vaan kuluu niin paljon aika, ettei sitten millään ennätä selvittää itselleen edes perusasioita?

"NATO on turvallisuusratkaisumme, aikataulu vain on määrittämättä.", julistaa "kepututkija" - kaiketi Liisa Jaakonsaaren (sd.) & Alexander Stubbin (kok) "natologian" äkisti valaisemana.

"-- eipä todellisia NATOn vastustajia ole politiikan eliitissä kuin Korhosten änkyröissä", arvelle "kepututkija" myös eikä osune myöskään siinä arviossaan edes lähelle oikeaa.

Tänäisestä Helsingin Sanomista kannattaa "kepututkijan" kaikkine mahdollisine "politiikan elitisteineen" lukea presidentti Mauno Koiviston peräti viisas ja vastuuntuntoinen haastattelu, vaikkei sen nettiversiossa sen enempää kuin laajemmassa printtiversiossa aivan suoraan NATOsta nyt suorasanaisesti lausutakaan. Tunnettuahan lienee toki muille kuin "kepututkijalle" ja hengenheimolaisilleen se, että presidentti Koivisto suhtautuu erittäin pidättyvästi paitsi yleensä Suomen MATO-jäsenyyteen, myös todella kriittisesti kaikenlaiseen hinkuun laajentaa Suoen aluepuolustusta monien satojen tuhansien kilometrien päähän tasvaltamme omista rajoista:


******************

"Koivisto: Presidentin valtaoikeuksia ei tarvitse muuttaa

Julkaistu: 13.6.2006 11:37

Päivitetty: 13.6.2006 13:44

Mauno Koivisto


Kiljava / Nurmijärvi. Presidentin valtaoikeuksiin ja asemaan ei tarvitse enää puuttua, katsoo presidentti Mauno Koivisto.

Koivisto sanoi tiistaina pohjoismaisessa työläiskongressissa Kiljavalla, että nykyinen järjestelmä toimii hyvin. Sen takia sitä ei tarvitse vain periaatteellisista syistä ruveta muuttamaan.

"Olin omalta osaltani aktiivisesti myötävaikuttamassa siihen, että presidentin valtaoikeuksia ja roolia politiikassa vähennetään, että Suomen valtiosääntöä kehitetään parlamentaarisempaan suuntaan. Mutta amerikkalaiset sanovat, että jos jokin toimii, ei sitä pidä ryhtyä muuttamaan", Koivisto sanoi tiedotustilaisuudessaan.

Täysin ongelmattomana Koivisto ei tilannetta silti nähnyt. "On jossakin määrin ollut kiusallinen tilanne, tämä kysymys siitä kenen pitää missäkin edustaa maata. Mutta yleensä fiksut ihmiset ovat löytäneet fiksuja ratkaisuja, Koivisto totesi.

Koivisto kertoi myös olevansa huolissaan Suomen valmiudesta lähettää sotilaita kriisinhallintatehtäviin ympäri maailman. Koivisto sanoi tiistaina Pohjoismaisessa työläiskongressissa Kiljavalla, että hän olisi mieluummin pidättyväinen.

"Minua on kaiken aikaa hirvittänyt tämä homma. Kysyntää on maailmalla loputtomasti ja Suomessa on jonkinlaista intressiä osallistua. Siellä voi tulla hyvin suuria rähinöitä", Koivisto sanoi tiedotustilaisuudessaan.

Koiviston mielestä operaatioihin ei pitäisi missään nimessä lähteä ilman selkeää näkemystä siitä, miten tilannetta halutaan muuttaa.

"Mehän tunnemme tämän ajopuuteorian; mennään ajopuuksi mukaan ja katsotaan mihin kapeikkoon joudutaan", Koivisto moitti.

Koivisto oli huolissaan myös EU:n laajentumisesta ja arvioi sen heikentävän Suomen vaikutusvaltaa unionissa.

STT"

Lähdelinkki: http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Koivisto Presidentin valtaoikeuksia ei tarvitse muuttaa/1135220271913

********************************


Presidentti Koiviston huoleen niin Suomen itsemääräämisoikeuden vähenemisestä EU:n laajenemisen myötä kuin siitä, minkämoisiin "ajopuuteorioihin" sitä Paavo Lipposen - Liisa Jaakonsaaren & Jyrki Kataisen - Alexander Stubbin seikkailu- ja sekaantumispolitiikkalinjalla vielä tulevissa historiankirjoituksissa ylletäänkään.

Rautkalliolle, Tarkalle, Jakobssonille, Lehtiselle,ahtisaarelle ja kaltaisilleen NATO-entusiasteille taidetaan olla luomassa "sosiaalisia (vaiko sotilaallisia) tilaisuuksia" keksiä esikuviensa Arvi Korhosen & L.A. Puntilan aikanaan tuottamia ja veroisia "hyvityssota" -termejä tilanteeseen, jossa oman valtion suvereenisuus on hukattu ja nuoria miehiä ja naisia palautetaan sinkkiarkussa synnyinmaahansa...


§§§§§§§§§§§§§§§§§§§§§§§§§

PS. "Keputukijan" on varmaan syytä jättää lukematta myös tuo Amnesty-ote...




"Amnesty: EU on USA:n rikoskumppani CIA-lennoissa

Julkaistu: 8:01
JANNE LAUKKONEN



Vankilennoista epäilty Prescott Support -yhtiön Hercules-kuljetuskone Seutulan kentällä 16.5.2003.

Ihmisoikeusjärjestö Amnesty International kehottaa Euroopan valtioita lopettamaan Yhdysvaltojen avustamisen CIA-lennoissa. Järjestön mukaan CIA on siepannut terrorismista epäiltyjä ja lennättänyt näitä vankileireille eurooppalaisten hiljaisella suostumuksella. Amnesty sanoo myös, että vankeja on kidutettu leireillä.

Amnesty kutsui Euroopan maita Yhdysvaltojen rikoskumppaniksi ja usutti EU-johtajia tuomitsemaan lennot ja lopettamaan kenttien ja ilmatilan luovuttamisen niiden käyttöön.

Amnestyn raportissa mainitaan seitsemän maata – Saksa, Italia, Ruotsi, Britannia, Bosnia-Hertsegovina, Makedonia ja Turkki – joiden järjestö uskoo olleen tietoisia CIA-lentojen luonteesta. Raportti CIA:n väitetyistä vankienkuljetuslennoista ei tarjonnut uutta tietoa tai todisteita.

Järjestön EU-toimiston johtajan Dick Oostingin mielestä EU on tuominnut muita maita paljon pienemmälläkin todistemäärällä. Hänen mukaansa koko EU:n uskottavuus on vaakalaudalla.

STT–REUTERS–AFP

Lisää aiheesta:

HS 8.6.2006: EN syyttää useita Euroopan maita CIA:n vankikuljetusten avustamisesta"

Lähdelinkki:

http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Amnesty EU on USAn rikoskumppani CIA-lennoissa/1135220285096


http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/EN syyttää useita Euroopan maita CIAn vankikuljetusten avustamisesta/1135220285099

Lue lisää

Helpottaako tuskaa kun saa haukkua ja nälviä muita saitille kirjoittajia. Tuo perinteinen argumentaatiovirhe on osoitus... niin etsippä linkki itse. Älyn määrään se kuitenkin korreloi.

Luonnollisestikaan en lukenut linkkejäsi, onhan mm. Koiviston haastattelu luettavissa Hesarissa.

Kun aina vaan olet huolissasi näistä USA:n kovin pahoista teoista niin kerroppa vaihteeksi lyhyesti ja omin sanoin kantasi Tsetseniasta löydettyihin Venäläisten salaisiin vankiloihin. Niiden vankimäriin ja niissä kadonneisiin ihmisiin. Ihan vaan vertailuksi Guantanamoon.

Tyydyttääksesi itseäsi taas USA vastaisuudella laitan ihan puolueettoman linkin suoraan jenkeistä, tosin tämä lienee iltalukemistasi muutoinkin


http://www.historiansagainstwar.org/resources/torture/

kepututkija kirjoitti:

Helpottaako tuskaa kun saa haukkua ja nälviä muita saitille kirjoittajia. Tuo perinteinen argumentaatiovirhe on osoitus... niin etsippä linkki itse. Älyn määrään se kuitenkin korreloi.

Luonnollisestikaan en lukenut linkkejäsi, onhan mm. Koiviston haastattelu luettavissa Hesarissa.

Kun aina vaan olet huolissasi näistä USA:n kovin pahoista teoista niin kerroppa vaihteeksi lyhyesti ja omin sanoin kantasi Tsetseniasta löydettyihin Venäläisten salaisiin vankiloihin. Niiden vankimäriin ja niissä kadonneisiin ihmisiin. Ihan vaan vertailuksi Guantanamoon.

Tyydyttääksesi itseäsi taas USA vastaisuudella laitan ihan puolueettoman linkin suoraan jenkeistä, tosin tämä lienee iltalukemistasi muutoinkin


http://www.historiansagainstwar.org/resources/torture/

Lue lisää

Millaisesta älystä se kertoo, että pahoja tekoja yritetään vähätellä suhteuttamalla niitä muihin pahoihin tekoihin?

Millaisesta moraalista se kertoo?

Millaisesta tiedon tasosta se kertoo? Onko konfliktintutkimuksen alkeet hallussa?

Millaisesta keskustelijasta se kertoo? Millaisista keskustelun motiiveista? Millaisen tyydytyksen tarpeesta?

Harrasta vertailevaa tutkimusta sitten kun osaat naulata oikeat arkhimedeenpisteet kohdalleen.

vuoksi... kirjoitti:

Millaisesta älystä se kertoo, että pahoja tekoja yritetään vähätellä suhteuttamalla niitä muihin pahoihin tekoihin?

Millaisesta moraalista se kertoo?

Millaisesta tiedon tasosta se kertoo? Onko konfliktintutkimuksen alkeet hallussa?

Millaisesta keskustelijasta se kertoo? Millaisista keskustelun motiiveista? Millaisen tyydytyksen tarpeesta?

Harrasta vertailevaa tutkimusta sitten kun osaat naulata oikeat arkhimedeenpisteet kohdalleen.

Lue lisää

Millaisesta älystä kertoo että nähdään vain yhden toimijan pahuudet ja suljetaan silmät muilta.

Tietoa on saatavilla monista näkökulmista. Mistä kertoo että esille nostetaan vain otsikoissa olevat asiat, ei pahuuksia joista puuttuu mediaseksikkyys ja jotka eivät julkista sanaa kiinnosta.

Miksi Tsetseenian salaiset vankilat ovat vähemmän paha kuin CIA:n salaiset vankilat, eikös molempien pitäisi saada yhtäläinen tuomio niin kansainvälisiltä järjestöiltä, hallituksilta, yksityisiltä ihmisiltä kuin medialtakin.

kepututkija kirjoitti:

Millaisesta älystä kertoo että nähdään vain yhden toimijan pahuudet ja suljetaan silmät muilta.

Tietoa on saatavilla monista näkökulmista. Mistä kertoo että esille nostetaan vain otsikoissa olevat asiat, ei pahuuksia joista puuttuu mediaseksikkyys ja jotka eivät julkista sanaa kiinnosta.

Miksi Tsetseenian salaiset vankilat ovat vähemmän paha kuin CIA:n salaiset vankilat, eikös molempien pitäisi saada yhtäläinen tuomio niin kansainvälisiltä järjestöiltä, hallituksilta, yksityisiltä ihmisiltä kuin medialtakin.

Lue lisää

Tässä nyt unohtuu se olennainen pointti, ettei ole käyty keskustelua Suomen liittymisestä Venäjä-johtoiseen Natoon vaan USA-johtoiseen. Ensisijainen mielenkiintomme kohdistuu silloin niihin, joiden kanssa pyrimme mahdollisesti yhteistyöhön. Kyllä Venäjän johtamasta sotilasliiton jäsenyydestä pidättäyminen on perusteltua osittain samoilla perusteilla kuin USA-johtoisesta Natosta irtaallaan olo.

Tämän lisäksi USA on ainoa valtio maailmassa, joka toimii nykyisin globaalisti sotavoimaansa käyttäen. Tshetsenia on Venäjän sisällä oleva alue aivan samoin kuin Kosovo on Serbian sisällä oleva alue. Nämä ovat näiden valtioiden raja- ja sisäisiä kahakoita. Niissä väkivaltaisuuksissa on toki paljon kritiikin aihetta, mutta ne ovat sittenkin merkitykseltään hyvin vähäpätöisiä verrattuna globaalin maailmanvalloittajan ristiretkiin. Jos puhumme USAsta, baskiterroristien ja Espanjan valtion välinen väkivalta ovat merkittävyysluokan ilmiöitä. Siksi emme voi rinnastaa esim. USAta ja Espanjaa tässä mielessä samaan kategoriaan kuuluviksi.

Kovinkin kummalliselta minusta tuntuu juuri se, että nostat esiin Tshetsenian tilanteen vastapainoksi USAn toiminnalle. Miksi juuri Venäjä ja Tshetseni, miksei yhtä lailla Espanja ja baskit, Englanti ja IRA tai Israel ja palestiinalaiset.

kepututkija kirjoitti:

Millaisesta älystä kertoo että nähdään vain yhden toimijan pahuudet ja suljetaan silmät muilta.

Tietoa on saatavilla monista näkökulmista. Mistä kertoo että esille nostetaan vain otsikoissa olevat asiat, ei pahuuksia joista puuttuu mediaseksikkyys ja jotka eivät julkista sanaa kiinnosta.

Miksi Tsetseenian salaiset vankilat ovat vähemmän paha kuin CIA:n salaiset vankilat, eikös molempien pitäisi saada yhtäläinen tuomio niin kansainvälisiltä järjestöiltä, hallituksilta, yksityisiltä ihmisiltä kuin medialtakin.

Lue lisää

Itse asiassa tilanne ei yhdenkään tuntemani USA-kriittisen ihmisen kohdalla ole sellainen että nähdään vain USA:n mutta ei Venäjän ihmisoikeusrikkomukset.

Mutta tilanne on myös sellainen että näihin rikkomuksiin suhtaudutaan erilaisissa konteksteissa. Osin sillä tavoin kuin Mielipidepankki vastineessaan erottelee. Osin konfliktintutkimuksen pohjalta. On nimittäin eroa sillä jos moraalittomuutta ilmenee siinä suunnassa jonka odotamme edustavan kehitystä ja parhaita arvojamme. Kukaan ei suhtaudu heimosotiin tai totalistaristisen perinnön omaavan Venäjän ihmisoikeusrikkomuksiin samalla asteikolla kuin mitä odotetaan länsimaisen demokratian kärkenä pidetyltä USA:lta.

Kysymys ei siis ole siitä että jokin rikkomus olisi mediaseksikkäämpi kuin toinen, vaan siitä että inhimillinen kehitys tunnustetaan ja tunnistetaan realiteetiksi, ja kehittymätöntä moraalia arvioidaan niiden odotusten varassa joita rikkojan kehitystasolle asetetaan.

Saat niin halutessasi lisätietoa esim. brittihistorioija Jonathan Gloverin teoksesta Ihmisyys - 1900-luvun moraalihistoria. Samalla lisääntyy yleinen konfliktiteorioiden tuntemuksesi.

Jos haluat loistavaa kriittistä tietoa Tshetshenian tapahtumista ja niiden taustoista, lue Anna Politkovskajan kirjat. Myös ne on suomeksi julkaissut taho jota et ehkä haluaisi uskoa kriittisen tiedon levittäjäksi näistä asioista: nimittäin Rauhanpuolustajat yhdessä kustannusyhtiö Liken kanssa. Jos tutustut teoksiin, et voi ainakaan sanoa etteikö kriittistä tietoa olisi saatavilla. Ansio siitä vain kuuluu tahoille, joiden yksisilmäisyydestä kaltaisesi ennakkoluulijat elättävät sitkeitä myyttejä.

Mielipidepankki kirjoitti:

Tässä nyt unohtuu se olennainen pointti, ettei ole käyty keskustelua Suomen liittymisestä Venäjä-johtoiseen Natoon vaan USA-johtoiseen. Ensisijainen mielenkiintomme kohdistuu silloin niihin, joiden kanssa pyrimme mahdollisesti yhteistyöhön. Kyllä Venäjän johtamasta sotilasliiton jäsenyydestä pidättäyminen on perusteltua osittain samoilla perusteilla kuin USA-johtoisesta Natosta irtaallaan olo.

Tämän lisäksi USA on ainoa valtio maailmassa, joka toimii nykyisin globaalisti sotavoimaansa käyttäen. Tshetsenia on Venäjän sisällä oleva alue aivan samoin kuin Kosovo on Serbian sisällä oleva alue. Nämä ovat näiden valtioiden raja- ja sisäisiä kahakoita. Niissä väkivaltaisuuksissa on toki paljon kritiikin aihetta, mutta ne ovat sittenkin merkitykseltään hyvin vähäpätöisiä verrattuna globaalin maailmanvalloittajan ristiretkiin. Jos puhumme USAsta, baskiterroristien ja Espanjan valtion välinen väkivalta ovat merkittävyysluokan ilmiöitä. Siksi emme voi rinnastaa esim. USAta ja Espanjaa tässä mielessä samaan kategoriaan kuuluviksi.

Kovinkin kummalliselta minusta tuntuu juuri se, että nostat esiin Tshetsenian tilanteen vastapainoksi USAn toiminnalle. Miksi juuri Venäjä ja Tshetseni, miksei yhtä lailla Espanja ja baskit, Englanti ja IRA tai Israel ja palestiinalaiset.

Lue lisää

Yllättävää että sinäkin puolustat mm. Tsetseenian tapahtumia "Venäjän sisäisinä" asioina sanoen niiden olevan "merkitykseltään hyvin vähäpätöisiä". Tämä sama näkemys leimaa keskusteluamme, niin täällä kuin mediassakin. USA nähdään pahana jonka teot raportoidaan tarkkaan ja joita pyöritetään mediassa päivittäin, muun maailman yhtä pahat jopa pahemmat teot eivät ylitä uutiskynnystä ja avaa ihmisten silmiä.

Olen yrittänyt, tosin aivan turhaan, herättää ideologisista syistä USA:n kaiken pahan alkuna näkeviä ajattelemaan laajemmin, ymmärtämään että maailmassa on muutakin tuomittavaa ja muutakin pahuutta, siksi nostan esiin Tsetseenian tai Kiinan tai Darfurin. Tsetseenian salaisista vankiloista on saatu tietoja joten niiden vertaaminen USA:n salaisiin vankiloihin (joiden olemassa oloa ei vielä ole kyetty todentamaan) on siinä mielessä relevanttia.

Laajakatseisempaa ajattelua ja kirjoittelua minä peräänkuulutan, en puolusta USA:n vääriä tekoja. Esim. Timo Ristimäki näkee asian tavallasi, eli kun tuomitsen myös Venäjän toimet, olen transatlanttinen sotakiihkoilija ja USA:n kätyri. Ajattelunne taustan toki ymmärrän vaikken hyväksy.

annettu kirjoitti:

Itse asiassa tilanne ei yhdenkään tuntemani USA-kriittisen ihmisen kohdalla ole sellainen että nähdään vain USA:n mutta ei Venäjän ihmisoikeusrikkomukset.

Mutta tilanne on myös sellainen että näihin rikkomuksiin suhtaudutaan erilaisissa konteksteissa. Osin sillä tavoin kuin Mielipidepankki vastineessaan erottelee. Osin konfliktintutkimuksen pohjalta. On nimittäin eroa sillä jos moraalittomuutta ilmenee siinä suunnassa jonka odotamme edustavan kehitystä ja parhaita arvojamme. Kukaan ei suhtaudu heimosotiin tai totalistaristisen perinnön omaavan Venäjän ihmisoikeusrikkomuksiin samalla asteikolla kuin mitä odotetaan länsimaisen demokratian kärkenä pidetyltä USA:lta.

Kysymys ei siis ole siitä että jokin rikkomus olisi mediaseksikkäämpi kuin toinen, vaan siitä että inhimillinen kehitys tunnustetaan ja tunnistetaan realiteetiksi, ja kehittymätöntä moraalia arvioidaan niiden odotusten varassa joita rikkojan kehitystasolle asetetaan.

Saat niin halutessasi lisätietoa esim. brittihistorioija Jonathan Gloverin teoksesta Ihmisyys - 1900-luvun moraalihistoria. Samalla lisääntyy yleinen konfliktiteorioiden tuntemuksesi.

Jos haluat loistavaa kriittistä tietoa Tshetshenian tapahtumista ja niiden taustoista, lue Anna Politkovskajan kirjat. Myös ne on suomeksi julkaissut taho jota et ehkä haluaisi uskoa kriittisen tiedon levittäjäksi näistä asioista: nimittäin Rauhanpuolustajat yhdessä kustannusyhtiö Liken kanssa. Jos tutustut teoksiin, et voi ainakaan sanoa etteikö kriittistä tietoa olisi saatavilla. Ansio siitä vain kuuluu tahoille, joiden yksisilmäisyydestä kaltaisesi ennakkoluulijat elättävät sitkeitä myyttejä.

Lue lisää

???

kepututkija kirjoitti:

Yllättävää että sinäkin puolustat mm. Tsetseenian tapahtumia "Venäjän sisäisinä" asioina sanoen niiden olevan "merkitykseltään hyvin vähäpätöisiä". Tämä sama näkemys leimaa keskusteluamme, niin täällä kuin mediassakin. USA nähdään pahana jonka teot raportoidaan tarkkaan ja joita pyöritetään mediassa päivittäin, muun maailman yhtä pahat jopa pahemmat teot eivät ylitä uutiskynnystä ja avaa ihmisten silmiä.

Olen yrittänyt, tosin aivan turhaan, herättää ideologisista syistä USA:n kaiken pahan alkuna näkeviä ajattelemaan laajemmin, ymmärtämään että maailmassa on muutakin tuomittavaa ja muutakin pahuutta, siksi nostan esiin Tsetseenian tai Kiinan tai Darfurin. Tsetseenian salaisista vankiloista on saatu tietoja joten niiden vertaaminen USA:n salaisiin vankiloihin (joiden olemassa oloa ei vielä ole kyetty todentamaan) on siinä mielessä relevanttia.

Laajakatseisempaa ajattelua ja kirjoittelua minä peräänkuulutan, en puolusta USA:n vääriä tekoja. Esim. Timo Ristimäki näkee asian tavallasi, eli kun tuomitsen myös Venäjän toimet, olen transatlanttinen sotakiihkoilija ja USA:n kätyri. Ajattelunne taustan toki ymmärrän vaikken hyväksy.

Lue lisää

Et ilmeisesti lukenut kunnolla sitä mitä kirjoitin. En suinkaan puolusta Tshetsenian tapahtumia Venäjän sisäisenä asiana. Tämä asia vain rinnastuu paremmin vaikkapa Kongon sisällisotaan kuin USAn globaaleihin sotapoliisioperaatioihin. Sodassa tehtyjen pahojen tekojen osalta ei varmaankaan ole eroja. Tshetsenia on merkitykseltään vähäpätöinen asia verrattuna USAn maailmanvalloituspolitiikkaan. Venäjä ei riehu pitkin maailmaa aloittamassa sotia kuten USA tekee. Tämä on se peruskysymys ja tässä on USAn vaarallisuus koko maailmanrauhan kannalta.

Sitten en ihan käsitä, mitä tarkoitat puhuessasi ideologisista syistä. Myönnän omalta osaltani, että imperialistisen maailmanherruuden vastustaminen on minulle ideologinen syy. Tämä vastustaminen on riippumaton siitä, mikä valtio tällaista harrastaa.

annettu kirjoitti:

Itse asiassa tilanne ei yhdenkään tuntemani USA-kriittisen ihmisen kohdalla ole sellainen että nähdään vain USA:n mutta ei Venäjän ihmisoikeusrikkomukset.

Mutta tilanne on myös sellainen että näihin rikkomuksiin suhtaudutaan erilaisissa konteksteissa. Osin sillä tavoin kuin Mielipidepankki vastineessaan erottelee. Osin konfliktintutkimuksen pohjalta. On nimittäin eroa sillä jos moraalittomuutta ilmenee siinä suunnassa jonka odotamme edustavan kehitystä ja parhaita arvojamme. Kukaan ei suhtaudu heimosotiin tai totalistaristisen perinnön omaavan Venäjän ihmisoikeusrikkomuksiin samalla asteikolla kuin mitä odotetaan länsimaisen demokratian kärkenä pidetyltä USA:lta.

Kysymys ei siis ole siitä että jokin rikkomus olisi mediaseksikkäämpi kuin toinen, vaan siitä että inhimillinen kehitys tunnustetaan ja tunnistetaan realiteetiksi, ja kehittymätöntä moraalia arvioidaan niiden odotusten varassa joita rikkojan kehitystasolle asetetaan.

Saat niin halutessasi lisätietoa esim. brittihistorioija Jonathan Gloverin teoksesta Ihmisyys - 1900-luvun moraalihistoria. Samalla lisääntyy yleinen konfliktiteorioiden tuntemuksesi.

Jos haluat loistavaa kriittistä tietoa Tshetshenian tapahtumista ja niiden taustoista, lue Anna Politkovskajan kirjat. Myös ne on suomeksi julkaissut taho jota et ehkä haluaisi uskoa kriittisen tiedon levittäjäksi näistä asioista: nimittäin Rauhanpuolustajat yhdessä kustannusyhtiö Liken kanssa. Jos tutustut teoksiin, et voi ainakaan sanoa etteikö kriittistä tietoa olisi saatavilla. Ansio siitä vain kuuluu tahoille, joiden yksisilmäisyydestä kaltaisesi ennakkoluulijat elättävät sitkeitä myyttejä.

Lue lisää

Nyt voin allekirjoittaa "Akun" tekstin kokonaisuudessaan ja tämä siis hyvänä lisänä siihen, mitä omalta osaltani vastasin kepututkijalle. Me todellakin odotamme länsimaisen demokratian kärkimaana pidetyltä länsimaisten moraaliarvojen noudattamista toisin kuin niiltä, joiden moraaliarvoihin olemme tämän tästä tottuneet pettymään.

Mielipidepankki kirjoitti:

Tässä nyt unohtuu se olennainen pointti, ettei ole käyty keskustelua Suomen liittymisestä Venäjä-johtoiseen Natoon vaan USA-johtoiseen. Ensisijainen mielenkiintomme kohdistuu silloin niihin, joiden kanssa pyrimme mahdollisesti yhteistyöhön. Kyllä Venäjän johtamasta sotilasliiton jäsenyydestä pidättäyminen on perusteltua osittain samoilla perusteilla kuin USA-johtoisesta Natosta irtaallaan olo.

Tämän lisäksi USA on ainoa valtio maailmassa, joka toimii nykyisin globaalisti sotavoimaansa käyttäen. Tshetsenia on Venäjän sisällä oleva alue aivan samoin kuin Kosovo on Serbian sisällä oleva alue. Nämä ovat näiden valtioiden raja- ja sisäisiä kahakoita. Niissä väkivaltaisuuksissa on toki paljon kritiikin aihetta, mutta ne ovat sittenkin merkitykseltään hyvin vähäpätöisiä verrattuna globaalin maailmanvalloittajan ristiretkiin. Jos puhumme USAsta, baskiterroristien ja Espanjan valtion välinen väkivalta ovat merkittävyysluokan ilmiöitä. Siksi emme voi rinnastaa esim. USAta ja Espanjaa tässä mielessä samaan kategoriaan kuuluviksi.

Kovinkin kummalliselta minusta tuntuu juuri se, että nostat esiin Tshetsenian tilanteen vastapainoksi USAn toiminnalle. Miksi juuri Venäjä ja Tshetseni, miksei yhtä lailla Espanja ja baskit, Englanti ja IRA tai Israel ja palestiinalaiset.

Lue lisää

Ihmettelet tuossa:

>> Kovinkin kummalliselta minusta tuntuu juuri se, että nostat esiin Tshetsenian tilanteen vastapainoksi USAn toiminnalle. Miksi juuri Venäjä ja Tshetseni, miksei yhtä lailla Espanja ja baskit, Englanti ja IRA tai Israel ja palestiinalaiset.

Mielipidepankki kirjoitti:

Et ilmeisesti lukenut kunnolla sitä mitä kirjoitin. En suinkaan puolusta Tshetsenian tapahtumia Venäjän sisäisenä asiana. Tämä asia vain rinnastuu paremmin vaikkapa Kongon sisällisotaan kuin USAn globaaleihin sotapoliisioperaatioihin. Sodassa tehtyjen pahojen tekojen osalta ei varmaankaan ole eroja. Tshetsenia on merkitykseltään vähäpätöinen asia verrattuna USAn maailmanvalloituspolitiikkaan. Venäjä ei riehu pitkin maailmaa aloittamassa sotia kuten USA tekee. Tämä on se peruskysymys ja tässä on USAn vaarallisuus koko maailmanrauhan kannalta.

Sitten en ihan käsitä, mitä tarkoitat puhuessasi ideologisista syistä. Myönnän omalta osaltani, että imperialistisen maailmanherruuden vastustaminen on minulle ideologinen syy. Tämä vastustaminen on riippumaton siitä, mikä valtio tällaista harrastaa.

Lue lisää

Varmistaakseni että todellakin tarkoitin mitä luin sinun kirjoittaneen Tsetseeniasta, siteerasin omia sanojasi. Jotka siis tässä osin kiellät. Ehkä se olikin pelkkä lipsahdus.

Erinomaista että myönnät reilusti ideologiset syysi vastustaa USA:ta toisin kuin esim. Timo Ristimäki. Siitä hatunnostoni ja kunnioitukseni.

Oma ideologiani ja moraalikäsitykseni lähtee toisiin ihmisiin kohdistetun pahuuden tuomitsemisena samoin kriteerein riippumatta siitä tekeekö teon "totalistaristisen perinnön omaavan Venäjä" vai "länsimaisen demokratian kärkenä pidetty USA". Itse vahvistit juuri näitä sanoja käyttäneen nimimerkin kirjoituksen jossa hän ilmaisee näillä kahdella taholla tehtävien rikkomusten olevan keskenään vertailukelvottomia. Mielestäni outo moraalikäsitys teillä.

Timo Ristimäki kirjoitti:

...kansanvalta tekee tenää", runoili taannoin Pekka Lounela -vainaa ilmiöstä, jota näinä kapi(ai)sina aikoina taitanevat parhaiten edustaa juuri "kepututkijan" kaltaiset yli-innostuneet "transatlantikot" - vai pitäisikö mitä ilmeisimpään maailmapoliisihuumaan vajonneiden kohdalta peräti sanoa jo transatlantikko-oseaanikot"? Heidän villeimpien unelmiensa tiellä kun ei tunnu olevan kuin - kansa!?

Sillä sen kyllä huomaa, että "lukematta on tullut jätetyksi" monet muutkin kuin vain "itsekirjoitetut osuudet" - ja erinomaisen paljon muistakin kuin minun "tarjoilemistani" tiedon hippusista.

Kuten taannoin taisin jossakin yhteydessä muistella armoitetun (Eteläranta 10:n) aikuiskasvatusguru Matti Peltosen todenneen eräänkin esitelmöintinsä vauhdittelussa muutamastakin laulajattaren äänen arviosta, samaten voitanee - analogistyyppisesti - sanoa "kepututkijan" asiantuntevuudesta: se on kuin perskarva, ohut ja epäpuhdas...

Ja että vai ongelmia myös "ajatuksen löytämisen kanssa"? Siihen en nyt osaa muuta sanoa kuin että yleisestihän on tiedossa, että tiemmmä "järki on maailman tasa-arvoisimmin jakautunut ominaisuus". Harvemmin näet kuulee kenenkään - edes "kepututkijan", "JormaKKorhosen", "mvv:n" tai vaikkapa otsikossa milloin mitäkin ties missä yhteydessä -hemmon - valittavan, että sattumoisin olisi siunaantunut liian vähän järkeä. Sen sijaan yömyssyttelevssä pöydissä tai amnestylaisissa perheväkivaltasivustoissa tai saldotiedusteluissa tai otsikon kirjain- tmv. merkkiyhdistelmiä tavailtaessa vaan kuluu niin paljon aika, ettei sitten millään ennätä selvittää itselleen edes perusasioita?

"NATO on turvallisuusratkaisumme, aikataulu vain on määrittämättä.", julistaa "kepututkija" - kaiketi Liisa Jaakonsaaren (sd.) & Alexander Stubbin (kok) "natologian" äkisti valaisemana.

"-- eipä todellisia NATOn vastustajia ole politiikan eliitissä kuin Korhosten änkyröissä", arvelle "kepututkija" myös eikä osune myöskään siinä arviossaan edes lähelle oikeaa.

Tänäisestä Helsingin Sanomista kannattaa "kepututkijan" kaikkine mahdollisine "politiikan elitisteineen" lukea presidentti Mauno Koiviston peräti viisas ja vastuuntuntoinen haastattelu, vaikkei sen nettiversiossa sen enempää kuin laajemmassa printtiversiossa aivan suoraan NATOsta nyt suorasanaisesti lausutakaan. Tunnettuahan lienee toki muille kuin "kepututkijalle" ja hengenheimolaisilleen se, että presidentti Koivisto suhtautuu erittäin pidättyvästi paitsi yleensä Suomen MATO-jäsenyyteen, myös todella kriittisesti kaikenlaiseen hinkuun laajentaa Suoen aluepuolustusta monien satojen tuhansien kilometrien päähän tasvaltamme omista rajoista:


******************

"Koivisto: Presidentin valtaoikeuksia ei tarvitse muuttaa

Julkaistu: 13.6.2006 11:37

Päivitetty: 13.6.2006 13:44

Mauno Koivisto


Kiljava / Nurmijärvi. Presidentin valtaoikeuksiin ja asemaan ei tarvitse enää puuttua, katsoo presidentti Mauno Koivisto.

Koivisto sanoi tiistaina pohjoismaisessa työläiskongressissa Kiljavalla, että nykyinen järjestelmä toimii hyvin. Sen takia sitä ei tarvitse vain periaatteellisista syistä ruveta muuttamaan.

"Olin omalta osaltani aktiivisesti myötävaikuttamassa siihen, että presidentin valtaoikeuksia ja roolia politiikassa vähennetään, että Suomen valtiosääntöä kehitetään parlamentaarisempaan suuntaan. Mutta amerikkalaiset sanovat, että jos jokin toimii, ei sitä pidä ryhtyä muuttamaan", Koivisto sanoi tiedotustilaisuudessaan.

Täysin ongelmattomana Koivisto ei tilannetta silti nähnyt. "On jossakin määrin ollut kiusallinen tilanne, tämä kysymys siitä kenen pitää missäkin edustaa maata. Mutta yleensä fiksut ihmiset ovat löytäneet fiksuja ratkaisuja, Koivisto totesi.

Koivisto kertoi myös olevansa huolissaan Suomen valmiudesta lähettää sotilaita kriisinhallintatehtäviin ympäri maailman. Koivisto sanoi tiistaina Pohjoismaisessa työläiskongressissa Kiljavalla, että hän olisi mieluummin pidättyväinen.

"Minua on kaiken aikaa hirvittänyt tämä homma. Kysyntää on maailmalla loputtomasti ja Suomessa on jonkinlaista intressiä osallistua. Siellä voi tulla hyvin suuria rähinöitä", Koivisto sanoi tiedotustilaisuudessaan.

Koiviston mielestä operaatioihin ei pitäisi missään nimessä lähteä ilman selkeää näkemystä siitä, miten tilannetta halutaan muuttaa.

"Mehän tunnemme tämän ajopuuteorian; mennään ajopuuksi mukaan ja katsotaan mihin kapeikkoon joudutaan", Koivisto moitti.

Koivisto oli huolissaan myös EU:n laajentumisesta ja arvioi sen heikentävän Suomen vaikutusvaltaa unionissa.

STT"

Lähdelinkki: http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Koivisto Presidentin valtaoikeuksia ei tarvitse muuttaa/1135220271913

********************************


Presidentti Koiviston huoleen niin Suomen itsemääräämisoikeuden vähenemisestä EU:n laajenemisen myötä kuin siitä, minkämoisiin "ajopuuteorioihin" sitä Paavo Lipposen - Liisa Jaakonsaaren & Jyrki Kataisen - Alexander Stubbin seikkailu- ja sekaantumispolitiikkalinjalla vielä tulevissa historiankirjoituksissa ylletäänkään.

Rautkalliolle, Tarkalle, Jakobssonille, Lehtiselle,ahtisaarelle ja kaltaisilleen NATO-entusiasteille taidetaan olla luomassa "sosiaalisia (vaiko sotilaallisia) tilaisuuksia" keksiä esikuviensa Arvi Korhosen & L.A. Puntilan aikanaan tuottamia ja veroisia "hyvityssota" -termejä tilanteeseen, jossa oman valtion suvereenisuus on hukattu ja nuoria miehiä ja naisia palautetaan sinkkiarkussa synnyinmaahansa...


§§§§§§§§§§§§§§§§§§§§§§§§§

PS. "Keputukijan" on varmaan syytä jättää lukematta myös tuo Amnesty-ote...




"Amnesty: EU on USA:n rikoskumppani CIA-lennoissa

Julkaistu: 8:01
JANNE LAUKKONEN



Vankilennoista epäilty Prescott Support -yhtiön Hercules-kuljetuskone Seutulan kentällä 16.5.2003.

Ihmisoikeusjärjestö Amnesty International kehottaa Euroopan valtioita lopettamaan Yhdysvaltojen avustamisen CIA-lennoissa. Järjestön mukaan CIA on siepannut terrorismista epäiltyjä ja lennättänyt näitä vankileireille eurooppalaisten hiljaisella suostumuksella. Amnesty sanoo myös, että vankeja on kidutettu leireillä.

Amnesty kutsui Euroopan maita Yhdysvaltojen rikoskumppaniksi ja usutti EU-johtajia tuomitsemaan lennot ja lopettamaan kenttien ja ilmatilan luovuttamisen niiden käyttöön.

Amnestyn raportissa mainitaan seitsemän maata – Saksa, Italia, Ruotsi, Britannia, Bosnia-Hertsegovina, Makedonia ja Turkki – joiden järjestö uskoo olleen tietoisia CIA-lentojen luonteesta. Raportti CIA:n väitetyistä vankienkuljetuslennoista ei tarjonnut uutta tietoa tai todisteita.

Järjestön EU-toimiston johtajan Dick Oostingin mielestä EU on tuominnut muita maita paljon pienemmälläkin todistemäärällä. Hänen mukaansa koko EU:n uskottavuus on vaakalaudalla.

STT–REUTERS–AFP

Lisää aiheesta:

HS 8.6.2006: EN syyttää useita Euroopan maita CIA:n vankikuljetusten avustamisesta"

Lähdelinkki:

http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Amnesty EU on USAn rikoskumppani CIA-lennoissa/1135220285096


http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/EN syyttää useita Euroopan maita CIAn vankikuljetusten avustamisesta/1135220285099

Lue lisää

http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000017188682

...vaan se turvaa täysin Natoon. USA:n tukikohtiakaan ei enää Islannin alueella ole, viimeinen (Keflavik) taisi tyhjentyä viime vuonna.

Niin, siinäpä hyvä lista noista terrorismiin mieltyneistä valtioista.

Miksi ihmeessä nuo Baltian maat ja kaikki entiset itäblokin maat syöksyivät heti Naton syliin, kun juuri pääsivät eroon Neuvostoliiton ja Varsovan liiton pauloista. Jos nimittäin Nato on niihin verrattava, ja on kai, koskapa Timo Ristimäki niin sanoo. Miksi ne eivät kysyneet neuvoa tämän saitin viisailta?

Toistan sen kysymyksen, jonka Jyrki Katainen esitti kokoomuksen puoluekokouksessa: "Miksi ihmeessä Nato olisi lähes ainoana Euroopan maana vaarallinen juuri meille?"

Vaikka tuolla toisaalla arvostelen kriittisesti Heikki Ylikangasta, kyllä hänkin ihmetteli päättäjiemme asennetta jo pari vuotta sitten seuraavasti: "Meillä vastustetaan Natoa sillä ainoalla syyllä, joka puoltaisi siihen liittymistä: Venäjän pelolla".

Sinulla se tuo populismi on verissä. Jälleen loistava tyylinäyte jabalogiikasta, jossa kysymykset asetetaan käsitteillä, joihin vastaukset ovat jo sisäänrakennetut. Joko olet muuten lakannut hakkaamasta vaimoasi?

Ei USA pelkästään käy laitonta sotaa Irakissa. Se on avoimesti julistanut viralliseksi linjakseen että se niin halutessaan ottaa kansainvälisestä oikeudesta ja YK:sta piittaamatta omankädenoikeudella vallan tehdä iskuja mihin ikinä se katsoo tarpeelliseksi. Jos se ei saa YK:ta yhteistyöhön, se toimii yksin ja kokoaa ympärilleen samanmielisten maiden koalition. Kun puhutaan YK:sta ja USA:sta lähtökohtana on siis se että Bushin hallinto on irtisanonut suhteen maailmanjärjestöön.

Eikä YK:ssa mikään maa ole kenenkään liittolainen missään erityisessä kysymyksessä. YK:ssa toimitaan sillä legitimiteetillä joka maailmanyhteisöllä on. Kysymyksenasettelusi koskien Suomen on kuin mitään ymmärtämättömän hölmöläisen kurkistus kansallisesta avaimenreijästä. Ei suomalaisilla ole mitään erityistä loistavaa polkua YK:n ja USA:n leikkauslinjoille. YK:n pääsihteeri Kofi Annan on todennut USA:n sodan laittomaksi, ja oma presidenttimme on yhdellä lauseella antanut tälle lausunnolle vahvistuksensa. Siinä koko suhteemme kaikessa karuudessaan. Vain jabalogiikalla kuvitellaan että maailma tärähtää joka kerran kun oma nimemme YK:ssa lausutaan.

Suomi on Lipposen suulla pyydellyt anteeksi Naton portsarilta George Walker Bushilta sitä että olemme niin kehittymättömiä - älyttömiä varpaisiimme tuijottelevia metsäläisiä Stubbin suurta viisautta siteeratakseni - ettemme halua Natoon. Lipponen siis pyysi tätä anteeksi Bushilta. Sanonko vielä kerran, että menisi perille: Lipponen pyysi tätä anteeksi Naton portsarilta. Bushilta. Ja Naton portsari Bush huitaisi reilustri hanskallaan: "Naton ovet ovat teille aina wide open." Sanonko tämänkin toistamiseen tai kolmanteen kertaan? Mitä Naton portsari sanoi möllö-Lipposellemme Naton ovista.

Natoa ei demonisoida edes tarpeeksi. Se on USA:n - tällä hetkellä typerääkin typerämmän Bushin - hallitsema sotilasliitto. Sillä ei ole mitään kunniakasta takanaan -- paljon mainostettu Kosovokin oli lähempää tarkasteltuna täydellinen floppi. Siltä ei voi odottaa mitään hyvää ellei USA:n koko ulkopolitiikka muutun perusteellisesti.

Tätä muutosta odotettaessa Nato-ajatukset kannattaa haudata kymmenen sylen syvyyteen sinne mihin päivä ei paista.

jakselee? kirjoitti:

Sinulla se tuo populismi on verissä. Jälleen loistava tyylinäyte jabalogiikasta, jossa kysymykset asetetaan käsitteillä, joihin vastaukset ovat jo sisäänrakennetut. Joko olet muuten lakannut hakkaamasta vaimoasi?

Ei USA pelkästään käy laitonta sotaa Irakissa. Se on avoimesti julistanut viralliseksi linjakseen että se niin halutessaan ottaa kansainvälisestä oikeudesta ja YK:sta piittaamatta omankädenoikeudella vallan tehdä iskuja mihin ikinä se katsoo tarpeelliseksi. Jos se ei saa YK:ta yhteistyöhön, se toimii yksin ja kokoaa ympärilleen samanmielisten maiden koalition. Kun puhutaan YK:sta ja USA:sta lähtökohtana on siis se että Bushin hallinto on irtisanonut suhteen maailmanjärjestöön.

Eikä YK:ssa mikään maa ole kenenkään liittolainen missään erityisessä kysymyksessä. YK:ssa toimitaan sillä legitimiteetillä joka maailmanyhteisöllä on. Kysymyksenasettelusi koskien Suomen on kuin mitään ymmärtämättömän hölmöläisen kurkistus kansallisesta avaimenreijästä. Ei suomalaisilla ole mitään erityistä loistavaa polkua YK:n ja USA:n leikkauslinjoille. YK:n pääsihteeri Kofi Annan on todennut USA:n sodan laittomaksi, ja oma presidenttimme on yhdellä lauseella antanut tälle lausunnolle vahvistuksensa. Siinä koko suhteemme kaikessa karuudessaan. Vain jabalogiikalla kuvitellaan että maailma tärähtää joka kerran kun oma nimemme YK:ssa lausutaan.

Suomi on Lipposen suulla pyydellyt anteeksi Naton portsarilta George Walker Bushilta sitä että olemme niin kehittymättömiä - älyttömiä varpaisiimme tuijottelevia metsäläisiä Stubbin suurta viisautta siteeratakseni - ettemme halua Natoon. Lipponen siis pyysi tätä anteeksi Bushilta. Sanonko vielä kerran, että menisi perille: Lipponen pyysi tätä anteeksi Naton portsarilta. Bushilta. Ja Naton portsari Bush huitaisi reilustri hanskallaan: "Naton ovet ovat teille aina wide open." Sanonko tämänkin toistamiseen tai kolmanteen kertaan? Mitä Naton portsari sanoi möllö-Lipposellemme Naton ovista.

Natoa ei demonisoida edes tarpeeksi. Se on USA:n - tällä hetkellä typerääkin typerämmän Bushin - hallitsema sotilasliitto. Sillä ei ole mitään kunniakasta takanaan -- paljon mainostettu Kosovokin oli lähempää tarkasteltuna täydellinen floppi. Siltä ei voi odottaa mitään hyvää ellei USA:n koko ulkopolitiikka muutun perusteellisesti.

Tätä muutosta odotettaessa Nato-ajatukset kannattaa haudata kymmenen sylen syvyyteen sinne mihin päivä ei paista.

Lue lisää

Vaimo nimittäin tietää, ettei USA ole Nato.

Jaba_43 kirjoitti:

Vaimo nimittäin tietää, ettei USA ole Nato.

Ala enaa hakka vaimoasi, jaba!!