Vanhempani pitivät yllä surkeaa avioliittoaan koko sen ajan että valmistuin koulusta ja sain työpaikan. Lisäksi oli rankkaa koulukiusaamista ja myöhemmin yksinäisyyttä mikä väsytti lopullisesti. Koulupäivien jälkeen tulin aina väsyneenä takaisin kotiin koulukiusauksen takia ja kotona oli jatkuvasti kamala huuto menossa. Kun tulin täysi-ikäiseksi jätin menemättä armeijaan koska en voinut sinne ahdistuksen vuoksi mennä. Vanhempani syyllistivät minua myös siitä että olisin lähes yhteiskunnan hylkiö ja pahin vihollinen.
En myöskään muista että vanhempani olisivat koskaan kunnolla kannustaneet minua, joskus kyllä, mutta eniten muistan kaikki pahat asiat ja haukkumiset. Joskus ala-asteella kun sain arvosanan 9 todistuksessa rupesi isäni raivoamaan minulle kotona että "Miksei se ole kymppi???"! Sen jälkeen käytökseni sitten huononi oikeasti koulussa, taisi olla 6 seuraavassa todistuksessa jos oikein muistan.
Yläasteelle mentyäni minua ruvettiin valvomaan ja kuulusteltiin jatkuvasti kun epäiltiin huumeiden tai viinan käytöstä. Koskaan en edes niihin ole koskenut, toisin kun vanhempani jotka ovat joskus olleet ihan umpikännissä vaikka eivät alkoholisteja olekaan. Lisäksi jouduin toimimaan terapeuttina ja riitojen sovittelijana vanhempien välillä takia lähes koko lapsuuteni.
Kaiken huippu on se että vanhempani ovat jälkeenpäin selitelleet että olivat vain yhdessä "lasten takia". Mielestäni on törkeää että toisen ihmisen elämä pilataan tuolla tavalla sillä en olisi halunnut saada mielenterveysongelmia tässä iässä. Yksinäisyys on kaikkein pahinta ja joskus tulee semmoisia hetkiä että olisin valmis tappamaan itseni jos olisi ase lähettyvillä. En tietoisesti ajattele itseni tappamista mutta päähän vain tulee joskus semmoinen ajatus/mielentila että nyt teen enkä ajattele mitään muuta.
Vanhempani ovat aina syyllistäneet minua, myös koulukiusauksen takia. Kerran jouduin jopa pyytämään anteeksi kiusaajaltani koska en voinut sanoa vanhemmilleni että se oli aloittanut. He eivät olisi uskoneet minua, eivät koskaan uskoneet. Siskoni joka on minua nuorempi sai pienenä tehdä mitä huvitti ilman rangaistuksia. En nyt tarkkaan tiedä siskoni elämästä, mutta tuntuu että häntä vahdittiin vähemmän kuin minua vaikka asioiden olisi pitänyt olla päinvastoin.
Siskoni on aina ollut valmis kokeilemaan kaikkea uutta välittämättä asioista. Esim. kännissä toikarointi ajoradalla ei ollut hänelle mitään vierasta tai jatkuva seurustelukumppaneiden vaihto. Moraalia hänellä ei juuri ole, itsekkyyttä kyllä. Vanhemmat ovat myös sitä mieltä ettei kannata murehtia menneitä koska asioille ei voi enää mitään. Ei voikaan ja olen siitä vähän surullinen.
He eivät kuitenkaan ole tajua tai halua myöntää sitä että he ovat hankaloittaneet elämääni suuresti. Heillä oli molemmilla helpompi lapsuus eikä samanlaisia ongelmia kotona kun minä jouduin kokemaan. Voi olla etten koskaan parane kunnolla sillä murrosikä on kaikkein pahinta aikaa koska silloin oppii tietyille tavoille joista on vaikea irtautua myöhemmässä iässä.
Viime vuosina olen yrittänyt muuttaa ajattelutapaani ja olla ajattelematta menneitä asioita. Masennuskausia tulee edelleen jolloin ajattelen viikkoja menneitä tapahtumia koska ne asiat vaikuttavat yhä elämässäni vaikken haluaisi. Olen myös yrittänyt tutustua uusiin ihmisiin mutta se on kovin vaikeata koska olen hieman sulkeutunut. Aikaisemmin olin avoin ja iloinen, nykyään asiat ovat lähes päinvastoin.
Olen yrittänyt muuttaa itseäni takaisin semmoiseksi ihmiseksi joka oikeasti olen. En halua olla katkera tai vihainen vaikka siihen onkin syytä, mutta kärsin asioista vain itse yksinään. Syyllisyydentunnot ovat edelleen läsnä koska vanhemmat tuntuvat ajattelevan että minä olisin vastuussa heistä kun he vanhenevat ja kunto heikkenee.
Vanhempani ovat myös sitä mieltä etten ole koskaan heistä yhtään välittänyt vaikka asia on päinvastoin. En ole koskaan ollut itsekäs vaan halunnut hyvää muille. Vanhemmistani en jatkuvasti jaksa ajatella mitään hyvää koska eivät näytä edes tuntevan omaa lastaan. Eivät ole koskaan tunteneetkaan kunnolla. Heidän kanssaan en koskaan pysty olemaan oma itseni, ainoastaan muutaman hyvä ystävän kanssa.
Esim. murrosiässä isäni mittasi kerran kuinka paljon olin kasvanut vuoden aikana ja kun pituutta ei ollut tullut lisää kuin 3 cm sain myös kuulla siitä haukkuja! Olin silloin siitä niin ahdistunut että olisin halunnut mennä lääkäriin saamaan kasvuhormoneja koska isäni mielestä olin liian lyhyt ja siitäkin sitten tuli taas huutoa. Ruvettiin haukkumaan että mitä minä omaa terveyttäni haluan pilata semmoisilla lääkkeillä.
Haluaisin jotenkin nyt vain päästä kokonaan eroon tunnesiteestä vanhempiini sillä olen aikuinen mutta heidän seurassaan en tunne itseäni semmoiseksi. Siksi en heidän kanssaan voikaan tai halua olla kovin paljon tekemisissä sillä asiat menevät usein vain riitelyksi. Lisäksi heidän kanssaan oleminen ahdistaa minua koska saan aina tarkkailla itseäni ja varoa etten "mokaa" jollakin tavalla.
Vanhempani tuskin tietävät mitä ajattelen ja millä tavalla koen asiat sillä en ole näistä asioista juuri heidän kanssaan keskustellut. Tai joskus olen yrittänyt mutta silloinkin on vain ruvettu pilkkaamaan tyyliin "Uijui, mulla on pelkotiloja ja lehmät lentävät. Katso pieni vihreä possu, hei nyt se meni tuohon pöytälaatikkoon". Siis tämmöinen on minun elämäni ollut. On niitä hyviäkin asioita tapahtunut mutta haluan vain purkaa näitä huonoja tapahtumia tänne.
En myöskään muista että vanhempani olisivat koskaan kunnolla kannustaneet minua, joskus kyllä, mutta eniten muistan kaikki pahat asiat ja haukkumiset. Joskus ala-asteella kun sain arvosanan 9 todistuksessa rupesi isäni raivoamaan minulle kotona että "Miksei se ole kymppi???"! Sen jälkeen käytökseni sitten huononi oikeasti koulussa, taisi olla 6 seuraavassa todistuksessa jos oikein muistan.
Yläasteelle mentyäni minua ruvettiin valvomaan ja kuulusteltiin jatkuvasti kun epäiltiin huumeiden tai viinan käytöstä. Koskaan en edes niihin ole koskenut, toisin kun vanhempani jotka ovat joskus olleet ihan umpikännissä vaikka eivät alkoholisteja olekaan. Lisäksi jouduin toimimaan terapeuttina ja riitojen sovittelijana vanhempien välillä takia lähes koko lapsuuteni.
Kaiken huippu on se että vanhempani ovat jälkeenpäin selitelleet että olivat vain yhdessä "lasten takia". Mielestäni on törkeää että toisen ihmisen elämä pilataan tuolla tavalla sillä en olisi halunnut saada mielenterveysongelmia tässä iässä. Yksinäisyys on kaikkein pahinta ja joskus tulee semmoisia hetkiä että olisin valmis tappamaan itseni jos olisi ase lähettyvillä. En tietoisesti ajattele itseni tappamista mutta päähän vain tulee joskus semmoinen ajatus/mielentila että nyt teen enkä ajattele mitään muuta.
Vanhempani ovat aina syyllistäneet minua, myös koulukiusauksen takia. Kerran jouduin jopa pyytämään anteeksi kiusaajaltani koska en voinut sanoa vanhemmilleni että se oli aloittanut. He eivät olisi uskoneet minua, eivät koskaan uskoneet. Siskoni joka on minua nuorempi sai pienenä tehdä mitä huvitti ilman rangaistuksia. En nyt tarkkaan tiedä siskoni elämästä, mutta tuntuu että häntä vahdittiin vähemmän kuin minua vaikka asioiden olisi pitänyt olla päinvastoin.
Siskoni on aina ollut valmis kokeilemaan kaikkea uutta välittämättä asioista. Esim. kännissä toikarointi ajoradalla ei ollut hänelle mitään vierasta tai jatkuva seurustelukumppaneiden vaihto. Moraalia hänellä ei juuri ole, itsekkyyttä kyllä. Vanhemmat ovat myös sitä mieltä ettei kannata murehtia menneitä koska asioille ei voi enää mitään. Ei voikaan ja olen siitä vähän surullinen.
He eivät kuitenkaan ole tajua tai halua myöntää sitä että he ovat hankaloittaneet elämääni suuresti. Heillä oli molemmilla helpompi lapsuus eikä samanlaisia ongelmia kotona kun minä jouduin kokemaan. Voi olla etten koskaan parane kunnolla sillä murrosikä on kaikkein pahinta aikaa koska silloin oppii tietyille tavoille joista on vaikea irtautua myöhemmässä iässä.
Viime vuosina olen yrittänyt muuttaa ajattelutapaani ja olla ajattelematta menneitä asioita. Masennuskausia tulee edelleen jolloin ajattelen viikkoja menneitä tapahtumia koska ne asiat vaikuttavat yhä elämässäni vaikken haluaisi. Olen myös yrittänyt tutustua uusiin ihmisiin mutta se on kovin vaikeata koska olen hieman sulkeutunut. Aikaisemmin olin avoin ja iloinen, nykyään asiat ovat lähes päinvastoin.
Olen yrittänyt muuttaa itseäni takaisin semmoiseksi ihmiseksi joka oikeasti olen. En halua olla katkera tai vihainen vaikka siihen onkin syytä, mutta kärsin asioista vain itse yksinään. Syyllisyydentunnot ovat edelleen läsnä koska vanhemmat tuntuvat ajattelevan että minä olisin vastuussa heistä kun he vanhenevat ja kunto heikkenee.
Vanhempani ovat myös sitä mieltä etten ole koskaan heistä yhtään välittänyt vaikka asia on päinvastoin. En ole koskaan ollut itsekäs vaan halunnut hyvää muille. Vanhemmistani en jatkuvasti jaksa ajatella mitään hyvää koska eivät näytä edes tuntevan omaa lastaan. Eivät ole koskaan tunteneetkaan kunnolla. Heidän kanssaan en koskaan pysty olemaan oma itseni, ainoastaan muutaman hyvä ystävän kanssa.
Esim. murrosiässä isäni mittasi kerran kuinka paljon olin kasvanut vuoden aikana ja kun pituutta ei ollut tullut lisää kuin 3 cm sain myös kuulla siitä haukkuja! Olin silloin siitä niin ahdistunut että olisin halunnut mennä lääkäriin saamaan kasvuhormoneja koska isäni mielestä olin liian lyhyt ja siitäkin sitten tuli taas huutoa. Ruvettiin haukkumaan että mitä minä omaa terveyttäni haluan pilata semmoisilla lääkkeillä.
Haluaisin jotenkin nyt vain päästä kokonaan eroon tunnesiteestä vanhempiini sillä olen aikuinen mutta heidän seurassaan en tunne itseäni semmoiseksi. Siksi en heidän kanssaan voikaan tai halua olla kovin paljon tekemisissä sillä asiat menevät usein vain riitelyksi. Lisäksi heidän kanssaan oleminen ahdistaa minua koska saan aina tarkkailla itseäni ja varoa etten "mokaa" jollakin tavalla.
Vanhempani tuskin tietävät mitä ajattelen ja millä tavalla koen asiat sillä en ole näistä asioista juuri heidän kanssaan keskustellut. Tai joskus olen yrittänyt mutta silloinkin on vain ruvettu pilkkaamaan tyyliin "Uijui, mulla on pelkotiloja ja lehmät lentävät. Katso pieni vihreä possu, hei nyt se meni tuohon pöytälaatikkoon". Siis tämmöinen on minun elämäni ollut. On niitä hyviäkin asioita tapahtunut mutta haluan vain purkaa näitä huonoja tapahtumia tänne.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Maailma ei ole aina oikeudenmukainen.
Isäni sotkeutui mm. kouluasioihini riittämättömyyden vuoksi, jonka seurauksena joudun äitini suosiman opettajan luokalle, joka mm. poistutti minua luokasta ja selvitteli muille oppilaille, että minussa olisi ollut jokin merkittävä vika tai muu ominaisuus, jonka vuoksi minua olisi tullut kohdella poikkeaavasti.
Yläasteella jouduin hullujen huoneella olleen sijaisopettajan tunnille. Vaikka olin tunnilla täysin asiallisesti poislukien, että pidin takkiani luokassa siksi, että takkien hihoja käärittiin käytävän vaatetelineessä, niin juuri ennen tunnin loppumista minua vaadittiin poistamaan takki luokasta taikka opettaja olisi takavarikoinut takkini ja uhitteli vievänsä sen kotiinsa. Opettaja asui lähelläni ja lupasin takavarikon kohdatessa käydä hakemassa takin illasta. Tunti loppui ja asia jäi siihen ja lähdin iltapäivästä harrastuksiin. Illasta kun palasin harrastuksista, niin isäni huusi ja kertoi, että oli kutsuttu opettajan toimesta koululle selvittämään tilannetta ja että olisin uhannut mennä opettajan kotiin pahoinpitelemään tämän. Koko luokka olisi tarvittaessa saatu todistamaan tilannetta, mutta nöyrrin jälki-istuntoon.
Kouluni oli kouluaikana vanhemmilleni riittämätöntä, mutta nyt aikuisiässä äitini mielestä minun olisi tullut hakeutua vapaaehtoiseen koulutukseen ja isäni mielestä vaadin itseltäni liikaa.
Kouluiässä parempana ihmisenä pidetty isovelveji pahoinpiteli minun siten, että sormeni murtui. Valehtelin, että kaaduin koulumatkalla.
Armejan kävin pidemmän kaavan mukaan, mutta tämäkään ei ollut isäni mielestä hyvä, koska meidän perhe ei ollut tottunut sotimaan muuta kuin esimiehiä vastaan.
Eräs entinen ystäväni kävi humalassa päälleni, istui vatsani päälle ja kuristi ja uhkasi tappaa, jonka vuoksi jouduin puolustautumaan. Puolustuksesn vuoksi jouduin putkaan ja sain sakkoja pahoinpitelystä.
Tuttuni syytti minua kun hieman hermoilin tietokone ongelman vuoksi ja tähdensi kuinka huono ihminen olin kun kerta olin juuri ikään pahoinpidellyt ystäväänikin = mustelmia itsepuolustuksesta. Samainen syyttelijä hakkasi minut juhlapyhänä siten, että vaatteni pilaantui verestä.
Tuottamaton työni loppui työpaikan lopettaessa toimintansa. Vanhempieni mukaan olin itse irtisanoutunut työstäni ja siksipä pakkohoito mieleisairaalassa oli oikeutettu. Sairaalassaolo aikana isäni varasti mm. autoni.
Mä olen elänyt likiman aina yksin. Mulla ei ole työtä, ystäviä taikka rahaa. Mä en keksi yhtään syytä huomiselle. Toisinaan käy mielessä, että voisin pitää puukolla vesitää tukkimiehen kirjanpidon niistä katkerista ja yksinäisitä vuosista, jolloin en aina saa edes nukuttua ja jos saan, niin muutaman tunnin unen jälkeen herään hiestä läpimärkänä. Ehkä mä vain elän ja kuolen yksinäisenä ja katkerana.
Ikävä että sinäkin olet joutunut kokemaan tuommoista. Yksi asia jota koulukiusaajat sekä muut tyypit eivät ole onnistuneet hävittämään on voitontahtoni ja periksiantamattomuuteni.
Jouduin itsekin fyysisen väkivallan kohteeksi koulussa mutta en onneksi noin pahasti. En kuitenkaan koskaan aio antaa periksi niin kauan kun järki vain päässä säilyy.
Enää en kuitenkaan anna kenenkään hyppiä silmilleni ja toivottavasti en koskaan joudu käyttämään väkivaltaa ketään vastaan. En tiedä mitä silloin tekisin mutta tähän asti olen hoitanut tilanteet soittamalla poliisit paikalle.
Nyt vähään aikaan kukaan ei enää ole käynyt ryppyilemään minulle mutta muutama vuosi sitten kun olin ihan lyöty maahan niin tuntemattomat ihmiset kadullakin rupesivat vittuilemaan. Soitin silloin vain suoraan poliisit paikalle, en uhkailua kenenkään tarvitse sietää.
Terveyttäni olen pitänyt yllä lähinnä painoharjoittelulla. Osittain harjoittelen siksi että saisin voimaa ja terveyttä, osittain siksi että ison miehen kimppuun ei rääpäleet uskalla tulla. Tosin olin kiinnostunut voimaharjoittelusta jo kauan ennen koulukiusaamista joten ei kiusaamisen pelko ole yksinään siinä syynä.
Pyrin myös välttämään liiallista tietokoneen ääressä istumista sillä koneen käyttö aiheuttaa masennusta, siitä on tiettävästi jokin tutkimuskin olemassa. Tärkeintä on kuitenkin ettei anna periksi vaikka elämä onkin kolhinut.
Huonoja päiviä minulla on jolloin haluaisin antaa periksi kokonaan mutta uskon ja toivon että vielä jokin päivä asiat menevät todella hyvin.
Kooltani keskiverto naisen luokkaa ja viimeksi soittaessani poliisille, niin he epäröivät todellisuudentajuani. Kaipa joku ruumiini sitten jostakin kaivaa esille jos sen kaltainen tilanne tulee.
Syy siihen, että vastaan viestiisi löytyy ankarasta kotikasvatuksestani, sillä muutoin minulle ei olisi kehittynyt mielenterveyden häiriöitä, enkä näinollen seuraisi tätä palstaa. Minun vanhempieni mielsivät kasvatuksen vain kuritukseksi, ja usein sainkin selkääni saadessani kuulla, "kuka vitsaa säästää, se lastaan vihaa" ja "nuorna on vitsa väännettävä". Olin iloinen ja villi lapsi, mielikuvituksekas ja lahjakas, minulla olisi voinut olla ihan oikea elämä, mutta kuunneltuani koko lapsuuteni ja nuoruuteni lähinnä isäni haukkumista mielenterveyteni lopulta hajosi, ja tuosta synnynnäisestä ilosta, avoimuudesta ja elämän rakastamisesta ei ole enää jäljellä yhtään mitään. Kasvatukseni oli suoraan helvetistä ja se pilasi elämäni täysin. Vanhempani kiistävät asian jyrkästi, eniten heitä pelottaa vastuun ottamisessa se, miten heidän tuttavansa asiaan suhtautuisivat, siis millaisina vanhempina he heidät näkisivät. Minun tuskastani viis! Nykyään lääkärit antavat lapsensa elämän pilanneille vanhemmille oivallisen mahdollisuuden pestä kätensä julistamalla, että kaikki ihmisen mielenterveydenhäiriöt johtuvat ihmisen aivokemiasta, ja tämä taas on perinnöllisiä. Mukavaa se on lukea tällaisia kommentteja remmin arvet sielussa, alituisen haukkumisen vielä vuosien jälkeenkin kaikuessa korvissa, elämä riekaleiksi ruoskittuna!
Moni vanhemmista kokee myös huonoa itsetuntoa käytöksensä vuoksi. Jospa yrittäisit piristää itseäsi ja vanhempiasi.
Tekstistäsi kävi hyvin ilmi se tosiasia että tytöt on vaan perheille niitä mielekkäimpiä, minullakin on pikku sisko ja toi sinun tekstisi oli kuin minun kirjottama.
siskollani on nykyään perhe 5 muksua sairaanhoitajan ammatti ja hyvin kouluttautunut mies.. puolen miljoonan tulot, autoja vaikka muille jakaa (paitsi mulle) olen se perheen hylkiö lapsi olen kohta 40 olen vielä sinkku syvässä masennuksessa ja on pelko tiloja lapsuudesta.
olen sitä hylkiötä vielä nykyäänki eli kaikki on väärin mitä minä teen, jos minulla on joku inspiraatio esim harrastaa jotain niin se tyrmätään välittömästi aivan surkeana ideana, tyyliin että eihän sinulla kunto semmoseen riitä ja ajatteleppa mitä semmonenkin tulee maksaan että eivät ainakaan ala semmosessa rahallisesti tukemaan, parempi ko hommaat tietokoneelle jonku pelin.
toi pelin ostaminen oli ideassa että menen autokouluun ja ostan auton.. tappelu ja sota oli sitä luokkaa, kunnes saivat tahtonsa läpi ja sain joululahjaksi auto pelin ja ratin.
miksi olen sinkku no, vanhempani eivät olleet koskaan tyytyväisiä tyttö kavereihini, joten ne pääty aina siihen kun he tapasivat. itseasiassa ajovat ulos asunnostaan huutaen.
olisihan se ollu väärin että minullakin olisi elämä...
Eipä pidä paikkaansa, että tytöt ovat niitä perheille mielekkäimpiä. Minulla on velipoikia iso liuta ja olen ainoa tyttö. Minä olen se jota taottiin turpaan ja poikia siliteltiin. Koin lapsuudessa ja nuoruudessa liian paljon kaikkee paskaa, mut silti täs on vaan menty päivästä toiseen tavalla tai toisella ja joskus vähäån huonommin, mut eipä noita menneitä enää saa muutettua, parempi elää tätä päivää.
No sitten tytöt on vain parempia ihmisiä, ei tietenkään pidä yleistää. ehkä minun mieli pide mutta tuntuu niinku naisista olisi ylipäätään enemmän hyötyä kuin miehistä varsinki nykyisen tasaarvon mukaisesti. eli harva sinkku mies pystyy adoptoimaan lapsen ollakseen yksinhuoltaja.. mutta sinkku naiset saa aivan saletti keino hedelmöityksen.
Ikää on jo 52-vee, mutta en ole vieläkään täysin toipunut siitä lapsuudessa alati kuullusta huudosta ja riehumisesta.
Minun lapsuudessani se musertaja oli äitini, joka kai oikein nautti riidasta ja rettelöstä. Hänen sisaruksensakin olivat samanlaisia.
Isä oli hiljainen ja rauhallinen, ei puhunut kuin kysyttäessä, ja häneen en juuri koskaan saanut minkäänlaista yhteyttä - hyvin kaukaiseksi jäi.
Äiti välillä pahoinpiteli minut pienenä mustelmille ja repi hiukset päästä, tuli karkumatkoja 5-6 vuotiaana. Alati pelkäsin äitiäni, että milloin räjähtää?
Myöhemmin aikuisena tuli purkauksenomaisesti avauduttua äidille siitä mitä on tehnyt - aivan turhaa, kuulemma keksittyä, ja mitään sellaista hän ei ole tehnyt, vaikka hän todella kaltoin ja törkeästi kohteli monia muitakin, jotka myös riehumisensa muistavat, mutta hän ei.
Tuo pelonomainen lapsuus on aiheuttanut minullakin masennusta, epävarmuutta ja tasapainottomuutta, ja hyvin lähellä on ollut todelliseksi alkoholistiksi sortuminen.
Olen yrittänyt antaa mielessäni hänelle anteeksi, ja jotenkin puolittain olen siinä onnistunut, mutta unohtaa en voi. Hän säilyy mielessäni pahana ihmisenä.
Yritä antaa anteeksi vanhemmillesi. Ehkä heilläkään ei ole ollut omassa nuoruudessaan helppoa ja kierre jatkuu omien lasten "kasvatusvirheinä".Olet erittäin sanavalmis, fiksu nuorimies ja kirjoitat hienosti.Juuri tänään voit aloittaa kaiken puhtaalta pöydältä, usko itseesi, kaikki järjestyy.Onnea elämääsi!
Muistin yhden jutun nuoruudestani. Jouduin nuorempana joksikin aikaa muuttamaan pois kotoa koska koulun rehtori oli päätellyt että minussa oli ollut jotakin vikaa koska olin pannut vastaan kiusaajiani vastaan. Olin noin kuukauden verran pöpilässä "tutkimuksissa" tarkkailtavana. Sielläkin jouduin kiusatuksi ja minua syyllistettiin sielläkin.
Oikeat hullut jotka siellä olivat tekivät yhden tempun siellä josta en nyt enempää kerro, mutta saivat sen näyttämään siltä kuin minä olisin tehnyt sen. Sitten kun yritin tehdä tekemättömäksi sitä asiaa tuli hoitaja ja luuli että minä olin syyllinen siihen. En muista jouduinko ottamaan jotakin lääkkeitä tuolla, mutta eiköhän se papereista selviäisi jos niitä rupeasin lukemaan.
Tilasin näet kerran nuo paperit potilasarkistosta kotiin sillä halusin nähdä mitä valheita niihin oli minusta kirjoitettu. Ja valheita tosiaankin. Olin kuulemma ahdistunut ja pelokas sekä agressiivinen. Muistaakseni olin myös määräilevä ja toisia komenteleva. Pelkkiä valheita oli papereihin laitettu. Onneksi olin vielä silloin niin nuori etten tajunnut asioista paljoa ettei tuosta sairaalareissusta sillai jäänyt traumoja.
Huvittavinta on kuitenkin se että hoitajat ja lääkärit laittoivat johtoja kiinni päähäni jolla he yrittivät tutkia onko päässä kaikki kohdallaan. Mitään oikeita vikoja minusta ei löytynytkään. Hölmöä oli myös se että lääkärit kirjoittivat papereihin että olin ahdistunut vaikken sitä ollut. Tällä hetkellä olen ahdistunut mutta se alkoi vasta vuosia tuon pakkohoidon jälkeen.
Nämä asiat voivat kuulostaa saduilta semmoisen korvissa jota ei ole koskaan kiusattu mutta vakuutan että nämä ovat täysin tosia. Kai se oli helpointa koulun rehtorille lähettää minut hoitoon sen sijaan että olisi lähetetty kaikki 10-15 kiusaajaa sinne. Olisi tullut liian kalliiksi heidän "hoitaminen".
Jos minua nykyään yritettäisiin pakottaa tuommoiseen en varmasti suostuisi semmoiseen tai jos väkisin vietäisiin niin pakenisin sieltä mahdollisimman pian. Se missä olin taisi myöskin olla jonkinlainen "suljettu osasto" mutta uskomattoman helppo sieltä olisi ollut karata. En vain olisi löytänyt takaisin kotiin sieltä yksin, mutta muuten sieltä olisi päässyt pakenemaan hyvinkin helposti.
Kaikkein pahinta on ehkä se että kielletään näyttämästä tunteitaan ulospäin. Yläasteelle mentäessä en enää uskaltanut sanoa kiusaajilleni vastaan vaan olin silloin lähes kaikkien sylkykuppina. Kaikki väittivät minulle ettei kiusaajista pidä välittää ja antaa vain olla vaikka he sanoisivat tai tekisivät mitä. Olen asiasta nykyään aivan eri mieltä. Asiat voi sanoa vaikka huutamalla kunhan niitä ei pidä sisällään, varsinkin jos on kyse epäoikeudenmukaisista jutuista. Turha kerätä pahaa oloa sisäänsä.
ne johdot olivat niitä kuuntelu laitteita mitä he asentelivat päähäsi että voisivat tarkkailla ja lukia ajatuksiasi. minullekkin tehtiin niin ja minutkin syyllistetiin joka asiaan sekä minuakin syytettiin potilaiden hyväksi käytöstä.
uskon että meillä on sama "Diagnoosi" mutta sitä he kokoajan toitotti ettei minulla olisi muka jotain sairaudentontoa tai jotain sinne päin, että olin oikeasti sairas vaikka tunsin itseni täysin terveeksi.
Niillä johdoilla tutkittiin aivosähkökäyriä, ei ajatuksia pysty lukemaan. Huuhaata koko homma oli kuitenkin, on varsin outoa jos kiusattu joutuu tutkimuksiin sen takia ettei suostu kiusattavaksi.
Mutta siin se vaan on että se vika on sinussa ei kavereissa, koska saatat ottaa esim vainona kaveruuden osotukset.. ja käydä päälle kuin yleinen syyttäjä ajatteles tota toisesta perspektiivistä esim olet opettaja? ja kun kaikki on normaalisti pihalla niin yks kaks sie saat raivarin ja piekset 15 oppilasta sairaala kuntoon.
syy oli oppilaissa ? ei sinussa....
Minulla on samantapaisia kokemuksia,kuin sinulla.Vanhempani riitelivät myös paljon,kun olin lapsi.He myös joivat(vaikkeivät tietenkään mitään alkoholisteja olleetkaan niinpäniin.)Koin aina olevani erilainen ja vähän hylkiö muitten silmissä.Jouduin häpeämään.Minusta tuntui kokoajan siltä,että äitini piti minua jotenkin vähän jälkeenjääneenä.Mitään naiseksi kasvua hän ei tukenut jne.Tuntui,että hän odotti vain hetkeä,jolloin hän saisi viedä minut hullujenhuoneelle.Se olisi hänen jokin sadistinen päämääränsä.Outo suhtautuminen omaan lapseen.Molemmat vanhemmistani myös suhtautuivat minuun lapsellisesti.Vakavatkin asiat muuttuivat leikiksi.Murenin...sisältä.Olin yksin...ei ollut ketään ystävää.Erakoiduin.Tutut alkoivat saada ympärilleen ystäväpiiriä.Minä vain yksinäni kyhjötin.Vanhempani riehuivat aina vaan,eivätkä tajunneet totuutta,mikä oli kehittymässä.Minusta alkoi oikeasti tulla hylkiö ja nämä vaan nauroivat.Arvatkaapa miltä tuntui.Nyt olen vanha ja vahempani ovat vielä vanhempia ja nyt kun he vihdoin ehkä ymmärtävät,he sanovat että ovat jo liian vanhoja kuunnellakseen minun tilitystäni heille kurjasta lapsuudestani ja nuoruudestani.Minusta tämä on väärin.Minusta vanhempieni pitäisi kantaa seuraukset.Minusta he eivät ole sopivia vanhemmiksi.Mutta näinhän se on.Tuskin koskaan vanhempia tällaisista asioista tuomitaan,että minä lapsiaan pitävät ja ketä suosivat.
Liään vielä,että vanhemmillani on tapana kuuluttaa kovaan ääneen julkisila paikoilla minun asioitani ja parempi on jos minä olen paikalla.Oikein riemastuvat ja repostelevat lisää.Tämä on eräs tapa,jolla he nolostuttavat minua ja sitten sanovat päälle että olenpas minä vainoharhainen,kun tuollaisista asioista suutun.Outoa käytöstä vanhemmilta.
Haluaisit vain, että vanhempasi hyväksyisivät sinut sellaisena kuin olet!
Ja haluaisit, että he tiedostaisivat virheensä ja sen mitä ovat käytöksellään sinulle aiheuttaneet. Haluaisit, että he kerrankin kuuntelisivat sinua ja ymmärtäisivät todella mitä sinä tunnet ja olet joutunut kokemaan!
Ja haluaisit heidän pyytävän aidosti anteeksi sitä mitä olet joutunut kärsimään heidän tietämättömyyden takia.
Että kerrankin ajattelisivat sinua, ja sinun tunteitasi, eikä vain aina omia tunteitaan! Eikä vain aina kävisi niin, että he puolustautuvat ja sitten loukkaantuvat.
Haluaisit, että vanhempasi tahtoisivat tutustua sinuun ja, että he haluaisivat tietää millainen ihminen oikeasti olet! Ja haluaisit heidän tukevan kehitystäsi eikä päinvastoin jarruttavan sitä.
Olet hyvin pettynyt ihmisiin, joiden olisi kuulunut, sinua viatonta lasta, suojella ja auttaa.
Vanhempasi eivät olleet hyviä vanhempia sinulle.
En tiedä mitä meinaat tehdä vanhempiesi suhteen.
Itse olen noin 30v ja olen pistänyt välini poikki vanhempiini vastaavista syistä mitä itse kirjoituksessasi olet kuvaillut. Ja mietin miten selviän siitä. Syyllisyyttä en enä suostu tuntemaan, enkä aio ajatella vanhempiani. Minulla on oikeus nyt ajatella itseäni vihdoin. Lapsuudessa sitä oikeutta ei minulla ollutkaan.
Yksinkertaisesti haluan heistä eron ja haluan elää omaa elämääni. En suostu siihen, että kukaan kohtelee minua epäkunnioittavasti, nyt kun olen oppinut itseäni kunnioittamaan.
Vanhemmilla ei ole oikeutta kohdella minua kaatopaikkanaan! Veri ei velvoita! Ja en todellakaan tule huolehtimaan vanhemmistani, jos minusta ei siltä tunnu. EN usko, että tulee tuntumaan. Tunteeni vaihtelevat vihasta, pettymykseen ja neutraaliin. Hyvin harvoin tulee mieleen niitä hyviä hetkiä lapsuudesta.
MIetin tässä miten saisin menneisyyden pois kummittelemasta jokapäiväisestä elämästäni.Se vieläkin aihettaa surua, vaikka olen jo kymmenen vuotta aikuisuudestani käyttänyt asian pohtimiseen ja itselleni sopimattomien heiltä omaksuttujen käytösmallien muokkaamiseen uusiksi.Olen päässyt tässä jo hyvinkin pitkälle. :)
Siltikin vielä on sellainen suruntunne, kun on elämnyt lapsuutensa emotionaalisesti yksin. Se jättää pitkälti aikuisuuteen jäljet. Yritän nyt käyttää menneisyyttäni ja kärsimyksiäni voimavarana ja ymmärtää muita omien kokemusteni pohjalta.
Ennen välien poikkilaittamista opin olemaan aikuinen ihminen vanhempieni seurassa. He eivät enää saaneet minua tuntemaan itseäni arvottomaksi. Tiesin kuka olen ja näin heidän lävitseen.
NÄin miten he kokoikänsä ovat hakeneet hyväksyntää kaikilta mahdollisiltä ihmisiltä saamatta sitä koskaan. nÄin ja ymmärsin miksi en saanut heiltä sitä mitä tarvitsin. Elin kahden aikuisen kanssa, jotka olivat psykologisesti itsekin lapsia! Miten he olisivatkaan voineet minulle antaa jotaikin mitä heillä ei ollut itsellään. Siltikin tunne puolella on vaikeaa hyväksyä vaikka järjellä osan selittää asian.
En keksinyt yhtään syytä miksi siellä(vanhempien luona) käydä joten lopetin yhteydenpidon kokonaan. Toisaalta olen helpottunut toisaalta surullinen. Ja nyt tosiaan minun pitäisi osata käsitellä tätä surua ettei minulla koskaan ollutkaan vanhempia. Jotenkin vain silloin lapsena ja nuorena sitä keksi joitakin suojakeinoja eikä tajunnut edes miten järkyttävää se heitteillejättö oli. Nyt tajuaa asian laajuuden ja on entistä onnettomampi.