liikennekasvatusta.....

Ymmärrän tosi hyvin, mitä tarkoitat. Oma lapseni on ajoittain erittäin tarkkaamaton ja vanhempina saamme usein kuulla, että kyllä tuonikäinen lapsi jo osaa liikkua liikenteessä - ei muuta kuin irti vaan! Hän on 9.

Kyllä hän kartan eli reitin osaa ja neuvokkaasti löytäisi oikeaan paikkaan, vaikka hajamielisyydessään unohtaisi kääntyä oikeasta risteyksestä. Ongelma on ollutkin se, että hän unelmoidessaan kävelee yhtään eteensä katsomatta - oli siinä sitten tie, liikennevalot tai lyhtypylväs.

Koen ympäristön paineet melkoisina; "ai että amerikan malliin?" kun kuljetan autolla kouluun. Mutta toisaalta, jos hän koulumatkalla jäisi auton alle, olisi ympäristöllä takuuvarmasti taas kommentoitavaa; ajatella, että päästivät sellaisen professori-hajamielen ihan yksi tuonne vilkkaille teille!

Vasta ihan hiljattain meistä on alkanut tuntua, että tämä lapsi on tajunnut itse ottaa liikenteen haasteena ja haluaa keskittyä siitä suoriutumiseen. Koska hän muuten on oppivainen ja kiltti , luotamme siihen, että tästä nyt on hyvä edetä ja antaa hänelle mahdollisuuksia harjoitella liikenteessä olemista.

Tähän asti lapsi ei itsetunnoltaan vahvana ole ottanut ympäristöstä paineita tässä asiassa, vain ekaluokalla vähän ihmetteli sitä, miten jotkut lapset osasivat ihan itse kulkea koulureittejään. Eivätkä kaverit kyllä ole asiasta olleet edes kiinnostuneita. Itse hän ei edes kovasti halunnut vaan arasteli kovasti pitkän matkan yksin kulkemista ja oli ylpeä, kun sai kulkea vanhempien kanssa yhteistä koulumatkaa.

Mutta nyt kun osaamista ja TIETOISTA, lapsesta itsestä lähtevää halua on kehittyä tässä asiassa, niin vihdoin helpottaa. Aiemmin hän on tyytyväisenä nautiskellut kyydistä, mutta nyt hännestä on hauskaa tietää pääsevänsä omien kavereittenkin luo omalla kyydillään.

On hyväksyttävä, että lapset ovat erilaisia. Eivät kaikki muutu kuin taikaiskusta liikennekelpoisiksi 7-vuotiaina. Oma lapseni on viivästynyt tässä suhteessa, koska haaveilee (ilman adhd-diagnoosia tosin), mutta toisaalta hän on opettajien mukaan aina osannut olla luokassa positiivisesti, auttavaisesti ja häiritsemättä ja hänellä on myös muita erityistaitoja, jotka samanikäisiltä taitavilta kävelijöiltä ja pyöräilijöiltä puuttuvat. Opettajakaan ei ole painostanut koulureittien kulkemiseen, koska tuntee lapsemme, eikä pidä keskivertomallin mukaan toimimista ainoana oikeana tapana elää.

Pitkän juttuni tarkoitus oli kertoa, että minusta kannattaa luottaa omaan asiantuntijuuteensa oman lapsensa suhteen. Jos koulumatka tuntuu painajiselta, mutta sitä on pakko laittaa lapsi yksin kulkemaan, niin terota lapsen päähän, että ihan ekaksi tärkeintä koulun aloituksessa on opetella reitti ihan ulkoa ja käyttää keskittymisestä suurin osa siihen, että selviytyy matkasta. Harjoitelkaa ja painakaa yhdessä mieleen matkan varrella pieniä asioita, joista lapsi sitten muistaa, että tässä käskettiin tehdä näin. Harjoitelkaa vähitellen pidempiä pätkiä yksikseen, ehkä ammuisin olo on oppivaisin. On parasta kertoa myös miksi - pelottelematta tietenkin - ja korostaa, että tämä asia on vanhemmille erityisen tärkeää. Kuvitteelliset silmälaput ja pääjääkylmänäleikit mukaan.

Kuten tiedetään, yksin koulu vie paljon energiaa, niin että jos mahdollista, harjoitelkaa reittiä jo pitkin kesää etukäteen kaikessa rauhassa. Entä voisiko joku saattaja olla käytettävissä ainakin sitten, kun kuljetus loppuu, jos et itse pääse mukaan?

Polkupyörä ja rullaluistimet kannatta mielestäni unohtaa pariksi ensimmäiseksi vuodeksi koulumatkoilta. Lapsen havainnointikyvylle kävelyvauhti on riittävän armelias. Turvallista koulutietä; kyllä lapsi sitten viimeistään itse oppii, kun tuntee olevansa valmis.