Tulipa tässä taas mietiskeltyä tätä lihavuusasiaa ja tätä palstaa. Mieleen tuli sellainen ajatus, että kuinka moni tällä palstalla niistä norm.painoisista ihmisistä (miksi ei myös lihavista, siis ihmisistä yleensä) on ns. elämän suorittajia tai, jotka ainakin haluaisivat olla.
Elämän suorittajalla tarkoitan ihmistä, joka yrittää olla joka asiassa ainakin hyvä, jos ei parempi kuin toiset. Esimerkiksi työelämässä näitä suorittajia on nykyään paljon. Annetaan suunnilleen kaikki työlle, työ on numero yksi. Jos on perhe, se tulee jossain perässä, kun työltä aikaa jää. Selitys on, että perheeni takiahan minä näin toimin. Mitä ylemmäs mennään työelämän portaissa, sitä enemmän sille on annettava. Itsestä on pidettävä huolta, että pysyy timmissä kunnossa, koska eteenpäin meno vaatii myös jonkunlaista ulkoista statusta, ainakin jos on kyseessä bisnesmaailma.
Mutta voiko elämää suorittaa? Eikö elämää pitäisi elää? Yhteiskunta vaatii koko ajan enemmän ihmisestä ja elämä menee suorittamiseksi, jossa unohtuu se tärkein eli ihmisyys, inhimillisyys, empatia. Unohtuu laiskottelu, pelkkä oleminen ja taivaan tuijottaminen loma-aikana, koska lomakin pitää suorittaa. Kierretään neljässä viikossa koko Eurooppa autolla ja voidaan sanoa, että oli hieno kesäloma. Tuli nähtyä kerralla koko Eurooppa ja perhe oli innoissaan. Montako hauskaa muistoa jäi mieleen?
En oikein tiedä, miten pukea sanoiksi se, mitä tarkoitan tällä jutulla. Ehkä sitä, että on tärkeämpää elää kuin vahtia omia tai toisten kiloja, tuntea iloa, surua, vihaa, rakkautta, kaikkea sitä mitä elämään kuuluu, kiloista huolimatta.
Parhaiten voin kiteyttää sen, mitä haluan sanoa omakohtaiseen tarinaan, ajalta, jolloin lapseni oli ekalla tai tokalla luokalla. Mentiin katsomaan kaunista vanhaa kirkkoa sisäpuolelta ja viimeisten penkkirivien päässä lapseni polvistui rukoilemaan: "rakas Jumala, anna minun elää elämäni loppuun saakka". Silloin oli naurussa pitelemistä, mutta jälkeenpäin olen ymmärtänyt tuohon lapsen rukoukseen sisältyvän viisauden: anna minun ELÄÄ elämäni loppuun saakka.
Elämän suorittajalla tarkoitan ihmistä, joka yrittää olla joka asiassa ainakin hyvä, jos ei parempi kuin toiset. Esimerkiksi työelämässä näitä suorittajia on nykyään paljon. Annetaan suunnilleen kaikki työlle, työ on numero yksi. Jos on perhe, se tulee jossain perässä, kun työltä aikaa jää. Selitys on, että perheeni takiahan minä näin toimin. Mitä ylemmäs mennään työelämän portaissa, sitä enemmän sille on annettava. Itsestä on pidettävä huolta, että pysyy timmissä kunnossa, koska eteenpäin meno vaatii myös jonkunlaista ulkoista statusta, ainakin jos on kyseessä bisnesmaailma.
Mutta voiko elämää suorittaa? Eikö elämää pitäisi elää? Yhteiskunta vaatii koko ajan enemmän ihmisestä ja elämä menee suorittamiseksi, jossa unohtuu se tärkein eli ihmisyys, inhimillisyys, empatia. Unohtuu laiskottelu, pelkkä oleminen ja taivaan tuijottaminen loma-aikana, koska lomakin pitää suorittaa. Kierretään neljässä viikossa koko Eurooppa autolla ja voidaan sanoa, että oli hieno kesäloma. Tuli nähtyä kerralla koko Eurooppa ja perhe oli innoissaan. Montako hauskaa muistoa jäi mieleen?
En oikein tiedä, miten pukea sanoiksi se, mitä tarkoitan tällä jutulla. Ehkä sitä, että on tärkeämpää elää kuin vahtia omia tai toisten kiloja, tuntea iloa, surua, vihaa, rakkautta, kaikkea sitä mitä elämään kuuluu, kiloista huolimatta.
Parhaiten voin kiteyttää sen, mitä haluan sanoa omakohtaiseen tarinaan, ajalta, jolloin lapseni oli ekalla tai tokalla luokalla. Mentiin katsomaan kaunista vanhaa kirkkoa sisäpuolelta ja viimeisten penkkirivien päässä lapseni polvistui rukoilemaan: "rakas Jumala, anna minun elää elämäni loppuun saakka". Silloin oli naurussa pitelemistä, mutta jälkeenpäin olen ymmärtänyt tuohon lapsen rukoukseen sisältyvän viisauden: anna minun ELÄÄ elämäni loppuun saakka.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Itse saan tyydytyksen suorittaessani ihan mitättömiä arkisia tavallisia asioita ja sehän ärsyttää suorituspakkoisia, sellaisia joille ei riitä mikään...
Mielestäni suorittamisesta pitää tulla vaurautta ja paljon. Silloin pitää elää piiitkääään jotta ehtii kuluttaankin sen vaurauden. Mutta mitä järkee on tavallisen köyhän juosta kielisuolivyön alla jotta se laiha ruumis kituu vielä mahdollisimman pitkään? Loppupäästä sitä joutuu toiset pyörittelemään laitoksissa.
Mitä järkee köyhän on laskee jokaista suupalaa mitä luukkuunsa änkee. Mitä muutakaan kun mättää sinne mitä mieli tekee milloinkin. Kannattaako köyhän ajatellakkaan mitään helvetin terveyspotaskaa ja yhteiskunnan terveys menoja? Sanoo vaan halleluja ja antaa mennä kun on alamäki! Kaljaa & kossua palan painikkeeksi. Johan siinä on bisnestä ihan tarpeeksi.
Eläköön rikkaat oikein terveellisesti että saavat mahdollisimman kauan vartioida rahakirstujaan. Ottavat hautaankin mukaan...vaikkei käärinliinoissa taskuja olekkaan.
Mielummin just ELÄN sen ajan kun elän, ettei tarvitse katua elämättä jäänyttä elämää kun lähdön aika koittaa. Juoskoon pusikkoon kaikki helvetin terveys ja painoterroristi uskonlahkolaiset. Minua he eivät pysty käännyttään ;-)
Jokainen valitsee oman tiensä ja mitä oikeutta on siihen kenelläkään puuttumista. En ymmärrä mitä tyydytystä joku saa jonkun tietyn elämänopin saarnaamisesta? Niin kuin joku terveysoppi kourassa hourailee samaa paskaa mitä on itse kirjasta juuri opetellut.
Ei oikeilla bisnesihmisillä (suorittajilla) ole aikaa hourailla näitä provoja mitä täällä on. Kyllä ne ovat elämäänsä tympiintyneitä tyhjäntoimittajia. Laihduttavat kun eivät raaski ostaa ruokaa ja ajankuluksi lenkkeilevät kun se on halvinta. Sitten purkavat vitutuksensa tänne kun elämä kolhii...
En ole kyllä tuossa asiassa samaa mieltä kanssasi. Ei se ELÄMINEN sulje itsestään huolehtimista pois. Elämästä voi nauttia ja herkutellakin pitää, mutta kohtuudella.
Itse olen onneksi osannut laittaa elämässäni asiat oikeaan arvojärjestykseen eikä sieluani voi rahalla ostaa. Tärkeintä elämässäni on perhe ja se kallis yhteinen aikamme joka antaa paljon enemmän mitä rahalla voisi ikinä saada. Samalla kuitenkin koitan pitää itsestäni parempaa huolta, sillä kun ymmärtää oman elämänsä rajallisuuden niin haluaa myös oman elämänlaatunsa pitää hyvänä. Olen vieläkin todella ylipainoinen ja harmittelen miten olen voinut laiminlyödä itseäni näin jo vuosia. Nyt laihdutan hitaasti ja varmasti. En haaveile olevani mikään langanlaiha vaan että jaksaisin tehdä paremmin asioita joista pidän eli voisin kokonaisvaltaisemmin nauttia elämästä, en pelkästä syömisestä jota se on pitkään ollut.
Minusta ei koskaan tule suorittajaa kun olen kerran avannut silmäni. Monet läheiseni eivät ymmärrä ajatuksiani ja oma miehenikin arvostaa rahaa ihan liikaa ja mikään materia ei tunnu riittävän. Kun jotain on saanut mistä on haaveillut on jo seuraava hankinta työnalla eikä saavutetusta asiasta ehdi nauttimaan. On sääli että niin monet eivät ymmärrä elämästä kuin sitä pintakiiltoa ja jäävät niin paljosta paitsi. Parhaat asiat elämässä ovat ilmaisia, mutta monien eteen on silti tehtävä töitä.
Minun tavoitteeni ainakin on elää täydesti. Ei "suorittaa" elämää. En kaipaa mitään loistokasta uraa, tai elintasokilpaa naapureiden kanssa. Mutta tahdon elää täydesti, ja minulla siihen kuuluu myös painonhallinta. En pystyisi tekemään asioita, joista nautin, jos kantaisin mukanani reilua ylipainoa. Liikunta on minulle tärkeää, eikä se suju painavana.
Varmasti joillakin ihmisillä on vahva kilpailuvietti vähän kaikessa. Pitää olla hoikin, menestynein, suosituin. Uskoisin kuitenkin suurimman osan ihmisistä sijoittuvan jonnekin himosuorittajan ja totaalisen "antaa mennä"-asenteen välimaastoon. Ja niin taitaa olla paras.
Nyt käsititte väärin minun kirjoitukseni. En tarkoittanut, että ei pidä välittää itsestään ja kiloistaan. Sitä en todellakaan tarkoittanut. Minusta kirjoituksessani ei ollut mitään siihen suuntaan. Siis siinä aloituksessa, joka oli minun kirjoittamani.
Olen itsekin saanut kiloja hitaasti alaspäin, niin kuin olen täällä ennenkin kirjoittanut. Ja koko ajan on tarkoitus mennä "alaspäin". Ehkäpä veditte johtopäätökset ensimmäisestä vastauksesta, jonka kanssa en ole samaa mieltä, että antaa mennä, kun on alamäki.
Taivasta voi tuijottaa ja olla mitään tekemättä ihan omaksi ilokseen, joskus. Tarkoitin siis sitä, että kiloista huolimatta, ei saa jäädä odottamaan, että sitten se elämä alkaa jne. Elämä on nyt ja tässä ja sitä kannattaa ELÄÄ nyt. Kyllä ne kilot siitä putoavat, kun on muutenkin hyvä mieli.
rakkaus?sehän on "suorittamista" ainakin miehillä.suurin osa meistä miehistä joilla on pakkomiellle hoikkuuteen,haluaa yksinkertaisesti olla hoikka rakkauden takia.onko se väärin jos ihminen haluaa rakkautta?mielellään haluaisi myös naisten arvostavan ihmisen sisintä,mutta näin ei todellisuudessa ole.ja minä haluan olla rakastettu :)
Ei tosiaankaan ole väärin, jos ihminen haluaa rakkautta. Jokainen haluaa ja tarvitsee rakkautta. Mutta mitä tarkoitat, että rakkaus on suorittamista? Eikä rakkaudella ole painorajaa, ainakaan minun mielestäni.
mielenkiintoinen aloitus taas sinulta pelleriina. Pistit minut oikein pysähtymään ja miettimään elämääni.
En sanoisi olevani elämän suorittaja, vaikka teen väitöskirjaa, urheilen tavoitteellisesti ja olen erittäin kilpailuviettinen. Tosin en usko, että kukaan kirjoituksesi jälkeen haluaisi myöntää olevansa suorittaja :)
Myönnän, että aikaisemmin, nuoruudessani olin sitä. Halusin olla paras koulussa, ylioppilaskirjoituksissa, yliopistolla, urheilulajissani, uudessa työssäni ja ammatissani...paloin loppuun gradua työn ohessa tehdessäni ja masennuin. Sain vielä siihen samaan syssyyn kolme lasta, lihosin sairaalloisesti (pahimmillaan 135kg) ja sairastuin fyysisestikin. Jossakin vaiheessa jouduin kohtaamaan itseni ja päätin, että nyt lähtee kilot (halusin säilyä hengissä nähden vielä lastenlapsetkin). Jouduin myös priorisoimaan elämäni, mikä on oikeasti tärkeää tässä elämässä. Vastaus oli lapset ja perhe. Työni on rankkaa psyykkisesti ja päivystyksineen työajat ovat perheelle erittäin rankkoja. En halunnut elää niin, enkä kestänyt sitä etten näkisi lapsiani kuin muutaman tunnin viikossa. Jäin kotiäidiksi kuudeksi vuodeksi ja keskityin ihan pelkästään siihen "elämiseen". Oli muuten antoisinta aikaa elämässäni. Tosin suorittaja sisälläni piipitti aina välillä, etten kenties enää pääsisi töihin näin pitkän tauon jälkeen ja mitä järkeä oli kouluttautua 6 vuotta ammattiin, johon ei kenties enää palaisi..
Nyt olen kuitenkin palannut takaisin työelämään..tehden väittäriä samalla, osa minusta pelkää valahtavani samoihin uomiin kuin viimeksi, mutta nykyään teen asioita elämää varten, en elä suorittamista varten. Väittäriä teen lähinnä uteliaisuuttani ja naivista halusta saada jotakin yleishyödyllistä aikaiseksi. Olen myös aloittanut kilpaurheilun uudelleen, tosin en mitenkään tosissani.
Ehkä osa kutsuisi minua suorittajaksi, itse en enää. Ainoa jolla on loppujen lopuksi merkitystä tässä elämässä ovat lapseni ja heidän saamisensa tervejärkisinä, empaattisina ja elämään valmiina maailmalle. Itseasiassa mikään ei mene sen edelle.
Olen ollut itsekin jollain tavalla elämän suorittaja, ainakin jonkin verran. Kun en oikein tiennyt, mikä tai kuka tai millainen olen, piti hakea "näyttöä" opiskelusta. Muutaman vuoden väliajoin piti päivittää tutkintoa (ei mikään pakko, vaan omien korvienvälinen pakko) ja suorittaa "jotain" avoimessa yliopistossa. Luulin, että sitä kautta minut hyväksytään. Kunnes sitten tuli "romahdus", jolloin oli pakko alkaa miettiä omaa elämää.
Pikku hiljaa romahduksesta selvittyä, alkoi asioiden uudelleen järjestely. Sitä on nyt kestänyt useamman vuoden ja sinä aikana on paino noussut ja laskenut ja taas noussut fyysisesti sairastuessani. En syytä fyysistä sairautta lihomisen pääsyyksi, mutta oli jotenkin "lupa" syödä ja lihota, kun vielä fyysisestikin sairastui.
Olen ollut onnekas, niin kuin olen täällä ennenkin sanonut. Olen saanut ammattiapua "pääkopan" ja menneisyyden selvittelyyn. Täytyy kuitenkin sanoa, ettei se helppoa ole aina ollut. Joskus niistä ikävistä asioista haluaa pitää kynsin hampain kiinni ja piehtaroida itsesäälissä ja odottaa muiltakin empatiaa. Se ei kuitenkaan vie eteenpäin.
Tuo silloin vielä melko pienen pojan rukous, on kolahtanut minuun vasta hiljattain, kun olen mietiskellyt asioita. Siihen sisältyvä viisaus, on jotain niin oikeaa ja aitoa, että muuta ei tarvitsekaan enää ajaa takaa. Kun oppii elämään elämää, tuntemaan ja rakastamaan itseään, pystyy rakastamaan aidosti myös toisia. Ja kun rakastaa itseään, haluaa myös pitää huolta itsestään. Asiat on loksahtaneet järjestykseen ja tietää, mikä elämässä on tärkeää. Kaikista ensimmäiseksi tulee oma perhe ja läheiset ja myös muut ihmiset. Ihan vain, kun on ymmärtänyt, mikä tässä elämässä on tärkeintä.
niin lapsellista hömppää.rakkaus on tärkeintä plaa plaa.mutta mitä jos ei ole rakkautta?mikä silloin on tärkeää?
Mitä tarkoitat "lapsellisella hömpällä"? Mitä tarkoitat, ettei ole rakkautta? Jos selität enemmän, olisi helpompi ymmärtää kirjoituksesi. Ei kai rakkaus ole lapsellista ja hömppää, vaan yksi ihmisen perustarpeista, rakastaa ja antaa rakkautta. Etkö rakasta edes itseäsi?
Jos ei ole rakkautta, yritän saada elämästäni arvosanan: Ihminen ihmiselle. Eikä tarkoita täydellisyyttä...
jäät paljosta paitsi jos et tiedä mitä rakkaus tarkoittaa.
että olin kirjoittanut vähän hassusti. Tarkoitin siis antaa ja saada rakkautta. Olette ilmeisesti ymmärtäneet, mitä tarkoitin, mutta vähän perfektionistina pakko korjata ;)
mitään rakkauden tuhoavasta voimasta?eihän rakkaus ole kaikille itsestään selvyys(kuten ehkä sinulle).se joka ei ymmärrä tai ole läheltä nähnyt mitä rakkaudettomuus ihmiselle voi tehdä,ei ymmärrä rakkauden kaikkia puolia.rakkaus tuo paljon muutakin kuin onnea.se tuo ahdistusta ja itsemurhia.pystytkö rakastamaan kaikkia?epäilen.
"Rakkaus tuo paljon muutakin kuin onnea. Se tuo ahdistusta ja itsemurhia." Totta, rakkauden nimeen on tehty ja saatu aikaiseksi paljon pahaa. Mutta meidän on ymmärrettävä, että aina rakkaus ei olekaan todellista rakkautta, vaan omistamisen halua, huonoa itsetuntoa, sairautta...
Meidän täytyy realisoida rakkaus: milloin se on tervettä ja oikeaa. Meidän täytyy itse päättää millaista rakkautta haluamme osaksemme ja etsiä sitä.
Ei riitä, että joku sanoo "Rakastan Sinua" ja alistaa tai kohtelee huonosti - ei se ole rakkautta.
Rakkaus on sitä että Sinulla on hyvä olla ja Sinun kumppanillasi on hyvä olla: kumpikaan ei riistä, kumpikaan ei alista, tehdään kompromisseja ja neuvotellaan. Välillä joutuu antamaan periksi, mutta ei aina... Välillä olet sinä antava osapuoli ja välillä taas hän - elämänpolkujen mukaan.
Entä jos laajennetaan sitä rakkaudenpiiriä koskemaan myös muita kuin niitä kaikista lähinnä olevia? Voiko oikeasti rakastaa/välittää myös niistä, jotka eivät olen ihan "käden ulottuvilla"? Voiko välittää/tuntea myötätuntoa niitä kohtaan, jotka asuvat vuosikausia pakolaisleireillä vailla tietoa pääsevätkö koskaan sieltä pois? Tai niitä, joilla ei ole edes mahdollisuutta koulunkäyntiin, yleensä tytöt, voisiko jopa auttaa? Eikö sekin ole rakkautta? Ei se silti vähennä rakkautta omaa perhettä tai ystäviä kohtaan. Eikö rakkaus ole loppumaton luonnonvara?
Sanotaan että rakkaus lisääntyy kun sitä jakaa : ) Turha siis pelätä että se on omilta pois jos rakastaa lähimmäisiään laajemminkin . Minun on pitänyt joskus oikein paneutua raamatun käskyyn : rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi . Lähimpiäni , lapsiani olen aina osannut rakastaa ehdoitta ja täydestä sydämestäni . Mutta miten on itsensä rakastamisen laita ? Se onkin ollut vaikeampaa . Kunpa oppisin hyväksymään itseni niinkuin hyväksyn lapseni , antamaan itselleni anteeksi niinkuin heille , hellimään ja palvelemaan itseäni niinkuin heitä , yllättymään iloisesti päivittäin vuokseni niinkuin heidän vuokseen . Paljon on oppimista mutta oikealla tiellä ollaan : )