Olen kirjoittanut Yhdysvaltain politiikasta montakin artikkelia aikanaan.
Euroopassa Yhdysvallat määritellään ja muokataan homogeeniseksi yhteisöksi, jossa vain yhdenlaiset kovat arvot vallitsevat.
Tosiasia on kuitenkin se, että USA on maailman monikulttuurisin valtio, jossa poliittisten ja kulttuuristen mielipiteiden kirjo on laajempi kuin EU:n sisällä (hienoinen kärjistys, mutta pitkälti totta).
Kuka voi vakavalla naamalla väittää, ettei Yhdysvallat ole tehnyt myös paljon hyvää kansainvälisissä suhteissa. Tosiasia kuitenkin on, että kyseessä on hegemonisten suurvalta, jonka suurvaltapoliittiset intressit ovat kiistattomat. Demokratian levittäminen eri puolille maailmaa ei ole huono tavoite. Keinot sen levittämiseen vain ovat usein rajalliset.
USA:ssa on perinteinen ulkopoliittinen doktriini, jota erityisesti demokraattipresidentit ovat vaalineet, on Liberaali Demokraattinen internationalismi, jonka keskimmäisenä tavoitteena on ollut juuri demokratian juurruttaminen eri puolille maailmaa. Tämä voidaan johtaa jo Woodrow Wilsonin aikaan.
Republikaanit ovat olleet sitä vastoin joko astetta kovempia ja tarttuneet aseisiin helpommin tai sitten harjoittaneet isolationistista politiikkaa. Kuitenkin jokaisen USA:n presidentin on täytynyt näyttää kykynsä voiman käyttöön sisäpoliittisista syistä (ns. Rally around the flag)
Clintonin aikana taisteltiin Somaliassa, käytiin terrorismin vastaista sota enemmän sammutetuin lyhdyin (On muistettava että ensimmäinen WTC:ta vastaan tehty pommi-isku yritys tapahtui muistaakseni jo 1993.
Kova linja sai vallan Bush jr:n administraation aikana. Kansainvälistä diplomatiaa aliarvioidaan, tehdään asioita enemmän omin päin, riippumatta liittolaisten kannasta.
Demokraattiregiimi oli enemmän suuntautunut toimintaan kansainvälisten instituutioiden kautta ja sitoutuneempi niiden arvopäämääriin.
Lähtökohta molemmilla on kuitenkin sama.
Bushin ensimmäisessä hallituksessa monevälisen diplomatian roolia korostavampi linja sai väistyä, kun entinen armeijan ylipäällikkö Colin Powell siirrettiin syrjään ulkoministerin (secretary of state) paikalta. Tämä jälkeen Cheney, Rumsfeldt et. all. vaikutusvalta kasvoi.
Bush on mennyt liian pitkälle toimissaan, mutta se ei poista sitä faktaa, että saman tavoitteen asettelu on myös nykypolitiikan yhtenä kulmakivenä, unohtamatta tietenkään raaka-ainevaroista käytävää taistelua.
Euroopassa Yhdysvallat määritellään ja muokataan homogeeniseksi yhteisöksi, jossa vain yhdenlaiset kovat arvot vallitsevat.
Tosiasia on kuitenkin se, että USA on maailman monikulttuurisin valtio, jossa poliittisten ja kulttuuristen mielipiteiden kirjo on laajempi kuin EU:n sisällä (hienoinen kärjistys, mutta pitkälti totta).
Kuka voi vakavalla naamalla väittää, ettei Yhdysvallat ole tehnyt myös paljon hyvää kansainvälisissä suhteissa. Tosiasia kuitenkin on, että kyseessä on hegemonisten suurvalta, jonka suurvaltapoliittiset intressit ovat kiistattomat. Demokratian levittäminen eri puolille maailmaa ei ole huono tavoite. Keinot sen levittämiseen vain ovat usein rajalliset.
USA:ssa on perinteinen ulkopoliittinen doktriini, jota erityisesti demokraattipresidentit ovat vaalineet, on Liberaali Demokraattinen internationalismi, jonka keskimmäisenä tavoitteena on ollut juuri demokratian juurruttaminen eri puolille maailmaa. Tämä voidaan johtaa jo Woodrow Wilsonin aikaan.
Republikaanit ovat olleet sitä vastoin joko astetta kovempia ja tarttuneet aseisiin helpommin tai sitten harjoittaneet isolationistista politiikkaa. Kuitenkin jokaisen USA:n presidentin on täytynyt näyttää kykynsä voiman käyttöön sisäpoliittisista syistä (ns. Rally around the flag)
Clintonin aikana taisteltiin Somaliassa, käytiin terrorismin vastaista sota enemmän sammutetuin lyhdyin (On muistettava että ensimmäinen WTC:ta vastaan tehty pommi-isku yritys tapahtui muistaakseni jo 1993.
Kova linja sai vallan Bush jr:n administraation aikana. Kansainvälistä diplomatiaa aliarvioidaan, tehdään asioita enemmän omin päin, riippumatta liittolaisten kannasta.
Demokraattiregiimi oli enemmän suuntautunut toimintaan kansainvälisten instituutioiden kautta ja sitoutuneempi niiden arvopäämääriin.
Lähtökohta molemmilla on kuitenkin sama.
Bushin ensimmäisessä hallituksessa monevälisen diplomatian roolia korostavampi linja sai väistyä, kun entinen armeijan ylipäällikkö Colin Powell siirrettiin syrjään ulkoministerin (secretary of state) paikalta. Tämä jälkeen Cheney, Rumsfeldt et. all. vaikutusvalta kasvoi.
Bush on mennyt liian pitkälle toimissaan, mutta se ei poista sitä faktaa, että saman tavoitteen asettelu on myös nykypolitiikan yhtenä kulmakivenä, unohtamatta tietenkään raaka-ainevaroista käytävää taistelua.
Vastaukset 2
Vanhimmat
...myös avauksessani. Olen ollut poissa pari tuntia, ja kohta keskityn jalkapallon katsomiseen ja muihin puuhiin, mutta sananen sitä ennen:
Olen kanssasi ihan sama mieltä kaikesta, mitä tuossa sanot. Eikä kai siitä kovin erimielinen olisi kai tuo Sampo Terhokaan, jonka mielestäni mainiota kirjoitusta avcauksessani referoin.
En ole suinkaan varaukseton USA:n ihailija ja vielä suuremmat varaukset minulla on Bushin polittikan suhteen, mutta on myös ymmärrystä, jota olen tuonut esille tuolla eräissä omissa vastineissani.
Tässä yksi, jossa hieman on sitä toistakin näkökulmaa:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000017211439
OLE DEMOKRATIAA VAAN RAHANVALTA.
VOI HYVÄ LUOJA ETTÄ PALJASTAT TYPERYYTESI JA MATALUUTESI. EI SITÄ PAREMMIN VOISI TEHDÄ.
MITEN TÄLLAINEN MAA VOI VIEDÄ DEMOKRATIAA MIHINKÄÄN?
EIHÄN SE OLE MAHDOLLISTA.
JÄRKYTTÄVÄÄ IDIOTISMIA....SINULTA