Olen kohta 34-vuotias mies. Elän yksin (takana 2 avoliittoa), ei lapsia. Kaikilla ystävilläni ja samanikäisillä ihmisillä on jo lapsia, perhe jne. Välillä kirpaisee, kun tajuan, etten ole saanut aikaan perhettä enkä kotia. Eipä ole omaisuuttakaan, joten mihin tämä elämä on oikein mennyt? Epäonnistunut elämässä.
Epäonnistunut elämässä
Taitaa olla näin
145227
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Viestisi perusteella et ole mitenkään erityisen epäonnistunut. Nykyään nuoruus venyy ja kolmekymppiset ovat nuoria ja voivat tehdä vielä mitä tahansa. Vaimon ja lapsiakin ehdit vielä saada.
Sulla on sentään kaksi avoliittoa takana. Minulla ei ole sitäkään. Työttömänä olen, enkä vieläkään yli kolmekymppisenä tiedä, mitä aion elämälläni tehdä. Kaikki, mitä yritän päätyy helvetilliseen päänsärkyyn ja se puolestaan masentaa vielä enemmän. Masennuslääkkeitä, rauhoittavia ja unilääkkeitä joudun syömään päivittäin. Mielenterveystoimistosta eivät luvanneet uuta kuin lisää lääkkeitä ja mahdollsiesti yksityiselle KELA:n osittain maksamaan terapiaan. Työttömänä mulla ei siihen kuitenkaan ole varaa siihen omaan osuuteenkaan ja sossu ei maksa muuta kuin julkisella puolella tarjotut palvelut. Niihin odotuksiin nähden, mitä minulla elämästä oli, olen todellakin epäonnistunut.
"Epäonnistunut elämässä
Kirjoittanut: Taitaa olla näin 15.6.2006 klo 21.10
Olen kohta 34-vuotias mies. Elän yksin (takana 2 avoliittoa), ei lapsia. Kaikilla ystävilläni ja samanikäisillä ihmisillä on jo lapsia, perhe jne. Välillä kirpaisee, kun tajuan, etten ole saanut aikaan perhettä enkä kotia. Eipä ole omaisuuttakaan, joten mihin tämä elämä on oikein mennyt?"
37.
Takana yksi kariutunut avioliitto, joskus vuonna 1 ja 2.
Ei lapsia.
Ei työtä.
Rikosuhri.
Uskonnon uhri.
Ja murtovaras vei omaisuuden.
Tässä vaiheessa huomaan että pärjään ilmankin näitä.
Tämä on varmaan ystävällisintä mitä minä olen sanonut pitkään aikaan, mutta kuulin tämän yhdeltä toiselta:
Miksi elämässä pitäisi "onnistua"?
Eikö sinua lasketa hautaan ennen kuin sinä olet tehnyt jonkin velvoitteen täyteen?
Sano mielummin, että sinusta tuntuu yksinäiseltä koska sinulla on oma elämänura ja olet vähän hukassa sen kanssa.
sama vika :/ olen kohta 35 mies. elän myös yksin (aina asunu yksin silti sinkku) samoten kaikilla! koska niitä ystäviä ei ole. sekä sairastan syvää masennusta sosiaalisten tilanteiden pelkoa että paniikkihäiriöitä ja persoonallisuus häiriöitä eli on yli passattu lapsuus ei osaa ite tehä mitään, koulut loppu ala asteella kiusaukseen, ja kasvoin nuoreksi aikuiseksi psykiatrisessa.
minäkin olen epä onnistunu, sekä itseni lopettamisessa. kaikki menee päin Prsettä.
Mielestäni sinussa on juuri ainakin tuo ikä hyvä puoli. Et todellakaan ole vielä vanha ja paljon voi vielä tapahtua elämässäsi.
Minäkin huomasin just että olen epäonnistunut elämässä.
Kaikki on mennyt pieleen.
Elikkä ei kai mikään ihme että olen masentunut.
Hyvää yötä silti kaikille jotka olitte vielä tänä iltana hengissä.
Ja erityisesti niille jotka eivät enää ole.
Olen ite 32-v neitonen eikä mullakaan ole rivitalonpätkää, ei lapsia eikä edes koiraa. Niin ja en ole edes vielä valmistunut joten taloudellinen tilanne on aika vaikea. Monien mielestä olen epäonnistunut totaalisesti, mutta itse en sanoisi niin. Tää kaikki on mennyt niikuin on mennyt eikä siihen murehtimiset auta. Niinpä olen päättänyt unohtaa kolmenkympinkriisit ja biologisen kellon tikitykset ynnä muut ahdistuksen aiheuttajat. Hyvin on toiminut. Pystyn jopa keskittymään elämän suunnitteluun ja ongelmien ratkaisemiseen ja on se oma kultakin löytynyt kainaloon. Sitäpä ei koskaan tiedä milloin "se oikea" tulee vastaan, eikä kyllä toisaalta sitäkään että onko se juuri se oikea. Pointti nyt kuitenkin siis on että sun elämä ei ole yhtään sen epäonnistuneempi kuin kenenkään muunkaan. Eihän elämä oo mikään suoritus vaan jotain aivan muuta. Tai siis mä ainakin ajattelen niin.
Olen epäonnistunut äitinä. Pelottaa kirjoittaa koska joku voi tunnistaa. Olen täysin epäonnistut. Yritin kaikkeni. Vanhin lapseni on täysin syrjäytynyt ja haluaa olla sitä, seuraava on aspeger-nuori ja hänen elämäänsä vaikuttaminen on vaikeaa, nuorin on syömishäiriöinen ja yritän muka auttaa häntä, mutta minusta ei ole siihen. Olen epäonnistunut äitinä. Yritin todellakin kaikkeni. Minä itken.
nuorena sitä luulee, että maailma on helppokin, mutta nykyään etenkin on paineet kovat, ja mistäpä kaiken voi ennakoida. pitäisi osata sitä ja tätä, hyvä puoliso saada, hyvä suku muutenkin. kuitenkaan ei ole myöhäistä korjata monta asiaa , jos etsii ja onnistuu löytämään vastaukset
Sun kannattaa lukea paljon menestyneitten ihmisten kertomuksia siitä, miten monen koitoksen, epäonnistumisen, etsimisen, haahuilemisen, yms. ei-niin-mukavan jutun kautta menestys on vasta auennut.
Vai kuvitteletko sinä ihan oikeasti, että muitten ihmisten elämissä ei ole mitään muuta kuin onnea ja auvoa. Onnelliset ja onnekkaat ihmiset kylläkin osaavat kantaa murheet, epäonnistumiset ja vastoinkäymiset toisella tavalla, niihin ei juututa eikä jäädä 'tuleen makaamaan', vaan mennään eteenpäin ja yritetään uudestaan. Niin monta kertaa, että onnistuu, sillä 'virheet' ovat oppimista varten.
Mikään ei takaa, että riittävän monta kertaa kuuta taivaalta epäonnistuttuaan onnistuu. Nämä ovat amerikkalaista menestyskirjallisuuden höttöä.
Parasta on asettaa tavoitteet tasolle, joka on realistista saavuttaa ja lakata piittaamasta liikaa yhteiskunnan normeista. Aloittajallekin tuntui olevan kovin tärkeää täyttää jotkin normit. Miksi?
En pyytänyt lukemaan "amerikkalaista menestyskirjallisuutta" vaan kertomuksia oikeassa elämässä menestyneistä oikeista ihmisistä. Heistä kukaan ei ole hakenut kuuta taivaalta, mutta menestyneet omilla foorumeillaan omilla avuillaan
Olennaista on se, että kukaan ei menesty ilman vastoinkäymisiä ja taitoa mennä niistä ohi ja yli.
Ehkäpä samasta syystä kuin meikäläiselläkin. Minulle opetettiin, että "joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa". Varsinkin entisaikain tytöt kasvatettiin kilteiksi, kuuliaisiksi ja vaatimattomiksi, niin, ettei vain luule itsestään liikoja.
Normi oli se, että tyttölapselle riittää, kun pääsee avioon ja osaa hoitaa perhevelvollisuutensa. Normit opitaan omassa lapsuuskodissa ja kaikki eivät kyseenalaista niitä ikinä. Mikä on sama asia, kuin että ei koskaan kasva aikuuiseksi, vaan jämähtää normeihinsa, lapsuuteensa.
Normaali-ihminen ei aseta itselleen epärealistisia tavoitteita ja jos asettaa, niin huomaa jossain vaiheessa alentaa päämäärän tasoa. Mutta ihminen pääsee ainakin ylemmäs yrittämällä kuin yrittämättä jättämällä. Ja matkalla tavoitteeseen kasvaa, kehittyy, näkee, kokee, kuulee ... eli muuttuu. Ja se on olennaista elämässä; matka, ei välttämättä päämäärä.
Olen lueskellut Alkuajatusta, ja siitä oli minulle todella paljon apua, ja itseasiassa oivalsin sen avulla, että mikä on oikeasti menestystä elämässä. Siihen kannattaa ehdottomasti tutustua. Tsemppiä.