Onko täällä ketään samanlaisessa tilanteessa olevia, niinkuin otsikossakin lukee. Mulla todettiin syksyllä keskivaikea masennus, toinen vuosi yliopistolla oli tuolloin alkamassa. Koko talvi on yhtä synkkää putkea, josta en muista tällä hetkellä mitään. Cipralexilla ja kerran viikossa terapialla mentiin kuitenkin eteenpäin ja valtavan kunnianhimoisena ja suorituskeskeisenä ihmisenä sain opintoviikkoja kasaan ihan mukavasti.
Eräs masennukseen johtavista syistä oli kuitenkin vääräksi toteamani ala ja talven aikana päätös pääaineen vaihtamisesta kypsyi. Koko kevään yritin suorittaa vanhoja opintoja ja samalla lukea kauppakorkeakouluun. Koe tulossa ensi tiistaina ja joka ilta itkettää, etten ole tehnyt tarpeeksi. Lomaa minulla ei ole ollut, rahatilanne on pakottanut suoraan töihin. Olen käyttänyt 200-300h lukemiseen muutamien kuukausien aikana. Nyt olen fyysisesti ja henkisesti poikki, mutta se ei tunnu riittävän. Vaadin liikaa itseltäni. Jokainen vapaa hetki tulisi mielestäni käyttää pääsykokeeseen harjoitteluun.
Nämä ajatukset taas ovat synnyttäneet kysymyksiä, onko minusta siihen? Kykenenkö opiskelemaan monta vuotta yliopistolla stressaten opinnoista ja tulevista harjoittelupaikoista? Kestäisinkö toimia ekonomina? Uhraanko terveyteni kunnianhimoni tähden? Olen jo polttanut itseni loppuun ja saatuani hieman voimia, aloitan taas itseni uuvuttamisen. Olen viime viikolla alkanut aistimaan harhoja, tuntuu että pääni ei enää kestä. Tein viimeiselle viikolla lukutavoitteen, jossa en pysy. Asia vainoaa minua tauotta.
Rukoilen Jumalaa johdattamaan minut kouluun ja suuntaan, jossa minun olisi hyvä olla. Yritän parhaani pääsykokeessa, mutta jos se ei riitä, en hae enää. Siinä tilanteessa sanon ääneen kaikille ja ennen kaikkea itselleni: Minusta ei ole siihen. Jospa pääsisin silloin harhaluulostani, että en saa epäonnistua. Kyllä minä saan.
Eräs masennukseen johtavista syistä oli kuitenkin vääräksi toteamani ala ja talven aikana päätös pääaineen vaihtamisesta kypsyi. Koko kevään yritin suorittaa vanhoja opintoja ja samalla lukea kauppakorkeakouluun. Koe tulossa ensi tiistaina ja joka ilta itkettää, etten ole tehnyt tarpeeksi. Lomaa minulla ei ole ollut, rahatilanne on pakottanut suoraan töihin. Olen käyttänyt 200-300h lukemiseen muutamien kuukausien aikana. Nyt olen fyysisesti ja henkisesti poikki, mutta se ei tunnu riittävän. Vaadin liikaa itseltäni. Jokainen vapaa hetki tulisi mielestäni käyttää pääsykokeeseen harjoitteluun.
Nämä ajatukset taas ovat synnyttäneet kysymyksiä, onko minusta siihen? Kykenenkö opiskelemaan monta vuotta yliopistolla stressaten opinnoista ja tulevista harjoittelupaikoista? Kestäisinkö toimia ekonomina? Uhraanko terveyteni kunnianhimoni tähden? Olen jo polttanut itseni loppuun ja saatuani hieman voimia, aloitan taas itseni uuvuttamisen. Olen viime viikolla alkanut aistimaan harhoja, tuntuu että pääni ei enää kestä. Tein viimeiselle viikolla lukutavoitteen, jossa en pysy. Asia vainoaa minua tauotta.
Rukoilen Jumalaa johdattamaan minut kouluun ja suuntaan, jossa minun olisi hyvä olla. Yritän parhaani pääsykokeessa, mutta jos se ei riitä, en hae enää. Siinä tilanteessa sanon ääneen kaikille ja ennen kaikkea itselleni: Minusta ei ole siihen. Jospa pääsisin silloin harhaluulostani, että en saa epäonnistua. Kyllä minä saan.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Jos et pääse kauppikseen, niin voithan aloitella alaa avoimessa yliopistossa ja katsoa, miltä se tuntuu. Ylipäätään ei varmaankaan kannattaisi tehdä liian tarkkaa suunnitelmaa. Valmistua ehtii myöhemminkin. Näin olen itse ajatellut. Kenelle se oikeastaan kuuluu, milloin olen työmarkkinoiden käytettävissä ja milloin en? Masentuneena oleminen itsessään on jo riittävän rankkaa.
Et varmaan ole ainoa, jolla pää on näinä aikoina sekaisin pääsykokeisiin lukemisesta...
Helppohan se on sanoa "valmistua ehtii myöhemminkin", mutta tuo nyt ei ainakaan ole oikea ratkaisu. Opiskelen jo yliopistossa, nytkö pitäisi tosiaan ruveta avoimen yliopiston opiskelijaksi, jossa kurssit on mitä on (niitä ei arvosteta oikeassa yo:ssa pätkääkään, vaikka niitä hyväksiluettua saakin). Ja millä rahalla se edes onnistuu? Ei mulle mitään työttömyyskorvauksia makseta. Eikä mulla oo ammattiakaan. Minä en jää kotiin istumaan ja odottelemaan. Niin suurin osa masentuneista tekee ja se ei auta heitä pätkääkään. Pakkohan minun on jotain keksiä, jos hylsy tulee, mutta valmistua haluan inhimillisessä ajassa. Ei minua kiinnosta mitä muut ajattelevat, jos valmistun joskus kolmevitosena, mutta itse en kestä ajatusta turhista välivuosista ja vielä kolmekymppisenä jatkuvista opinnoista.
En missään tapauksessa tarkoittanut masentaa lisää. Yritin vain miettiä, mitä voisit tehdä jos ihan ehdottomasti haluat kauppakorkeaan. Olet kunnianhimoinen ja jaksat uskomattoman paljon vaikka olet masentunut.
Me jotka istutaan kotona ja odotellaan ei tehdä sitä siksi, että se auttaisi, vaan siksi että emme jaksa tehdä mitään.
Menestystä pääsykokeisiisi!
Ensimmäiseksi onnittelut siitä, että olet päässyt opinnoissasi noin pitkälle. Itselläni masennus syveni ja alkoi oireilla näkyvästi murrosiässä. Lukio jäi sen takia kesken, samoin monet muut opiskeluyritykset. Yhden, ei-niin-oman-alan opistotasoisen tutkinnon suoritin. Valmistuin 21-vuotiaana 90-luvun alussa ja viimeinen vuosi kului ihmeellisessä unimaailmassa. Lääkkeitä kokeiltiin Anafranilista Cipramilin kautta serotoniinijohdannaisiin, jotka lopulta auttoivat pysymään hereillä sen hetken vuorokautta, että sain rimaa hipoen opinnot valmiiksi. En ole hakenut yhtään kertaa tosissani koulutusta vastaavaa työtä. Kolmisen vuotta sain niitä kuitenkin tehdä, tutun tuttavat olivat maininneet minusta työnantajille ja suositelleet. Työt tuntuivat raskailta, koska olin elämään kyllästynyt ja häpesin itseäni. Tunsin olevani epänormaali ja ei-aikuinen, koska olin ja olen yhä monessa suhteessa mielestäni kyvytön yhteen jos toiseenkin työhön. Päästyäni pois koulutusta vastaavasta työstä ilman työkkärin langettamaa karenssia (projekti päättyi ja työsuhde myös) en enää hakenut vastaavia töitä. Tunsin huonoa omaatuntoa työttömänä olemisesta ja masennuin muutamssa viikossa taas pohjalukemiin. Hoidin huonoa omaatuntoa hakeutumalla toimistosiivous- ym helppoihin töihin. Olin teollisuudessa tuotantotyöntekijänä. Mutta koin olevani hiukan nollasta parempi oman arvoasteikkoni mukaan, koska maksoin itse laskuni enkä käynyt veronmaksajien pussilla. Toisaalta sukulaiset ihmettelivät miksen "tee mitään järkevää" ja se lisäsi huonommuuden tunnetta. Siunausta sinulle ja voimia. Usko, että sinulle käy parhain päin ja tiedä, että olet mukavampi lähimmäinen kuin sellainen, joka ei voi mitenkään nähdä ja ymmärtää meitä, jotka emme aina pysty kaikkeen mihin haluaisimme.
sinulle tsempityksestä. Sulla on ehkä vähän samantyylisiä ajatuksia: pakko olla hyödyllinen, pakko olla hyvä. Ei sinulla ole mielestäni mitään hävettävää koulun ja työn suhteen. Olet kuitenkin saanut pinnisteltyä ammatin itsellesi ja tehnyt useita vuosia töitä sairaana.
Itse olen yrittänyt hokea itselleni, ettei elämästä anneta arvosanaa. Nautitaan tästä päivästä menemällä ulos aurinkoon, yritetään tehdä niin huomennakin!
Sairastuin vakavaan työuupumukseen ja masennukseen kolme vuotta sitten.Olen aina vaatinut itseltäni täydellisyyttä. Nyt pitää opetella -ja olen sitä terapian avulla opetellutkin kaksi vuotta jo- että vähempikin riittää. Olen nyt nelikymppinen ja hain yliopistoon opiskelemaan toista alaa. Jännitin haastattelua niin että se meni ihan pieleen (se täydellisyyden vaatimus sotki kuviot taas), joten luultavasti en pääse. Mutta aion sitten olla vaikka osa-aikatyössä (kokopäivätyö on vielä liikaa) jossain muussa kuin omassa työssäni. Sinne ei ole paluuta. Opiskelen ehkä avoimessa yliopistossa jotain. Ja ensi vuonna uusi yritys! Olisiko sulla mitään mahdollisuutta pitää välivuotta, ellet pääse opiskelemaan? Tehdä ehkä jotain työtä osa-aikaisesti, huilata opiskelusta, jota et tahdo jaksaa?
Kaikkea hyvää sinulle, toivoo kohtalotoveri, joka ymmärtää hyvin , millaista on vetää itsensä ihan piippuun, koska haluaa olla kaikessa mieluummin täydellinen kuin hyvä ;)