Aftonbladetissa 6.3.2006 julkaistu kirjoitus suomennettuna. http://www.aftonbladet.se/vss/debatt/story/0,2789,788358,00.html
ADOPTIOT – AIKUISIA VARTEN
Viiden adoptoidun mielipide: Freddien tapaus oli pelottava esimerkki siitä, kuinka adoptiot eivät tapahdu lapsen edun vuoksi.
Kansainvälinen adoptio koskettaa puolta miljoonaa lasta, jotka ovat saaneet tulla länteen ensisijaisesti täyttääkseen adoptiovanhempiensa unelmat. Adoptiotoiminnan alkuajoilta eli 1950-luvulta lähtien toimintaa ovat ajaneet yksityiset organisaatiot, jotka ovat riippuvaisia adoptiomaksuista. Esimerkiksi adoptio Koreasta voi maksaa 200 000 kruunua (noin 21 550 euroa).
Yksityisten tahojen valta-asema adoptiotoiminnassa on vaikuttanut siihen, että valtiollinen puuttuminen adoptioon on rajoittunut hakijoiden hyväksymiseen kotiselvitysten kautta. Adoptiovanhempien keskuudessa kotiselvitystä pidetään yksityiselämään puuttumisena, sillä sosiaalivirkailijat tekevät kotikäynnin sekä esittävät henkilökohtaisia kysymyksiä. Käytännössä adoptioluvan saavat ne, joilla on varaa maksuihin eivätkä ole ylittäneet 45-vuoden ikää eivätkä omista ikäviä merkintöjä rekistereissä. Valtaosa adoptoivista keskiluokkaisista länsimaalaisista täyttää nämä ehdot.
Jopa siinä tapauksessa kun adoptiohakijoilla on erilaatuisia psykososiaalisia ongelmia, ikä ja taloudellinen tilanne takaavat adoptioluvan useimmille hakijoille. Tämä tarkoittaa sitä, että monet adoptiohakijat saavat luvan adoptioon, vaikka naapurit, tutut ja jopa adoptiovirkailija tietävät perheen psyykkisistä ongelmista tai riippuvuuksista. Harvat saavat kielteisen päätöksen adoption suhteen ja kielteiset päätökset johtuvat yleensä iästä. Kielteisen päätöksen saaneet saavat kuitenkin oikeastaan aina luvan, kunhan he valittavat aiheesta lääninoikeuteen. Tämän takia esimerkiksi kuusikymppinen johtaja nuoremman vaimonsa kanssa sai adoptoida pari vuotta sitten.
Tsekistä adoptoidun pojan tapaus on pelottava esimerkki siitä, että adoptio ei kansainvälisistä sopimuksista ja kansallisista säännöistä huolimatta toimi lasten edun vuoksi. Pojan adoptiovanhempien epäillään pahoinpidelleen pojan kuoliaaksi kotona Mullsjössä (Ruotsissa).
Mustalaissyntyinen poika otettiin äidiltään huostaan heti syntymän jälkeen ja sijoitettiin lastenkotiin. Itä-Euroopan romaneja adoptoidaan ulkomaille suhteettoman paljon. Tämä tragedia on myös muistutus alueen romanien syrjimisestä, jota muiden keinojen lisäksi toteutetaan romanilasten mittavalla adoptoinnilla. Poika adoptoitiin lastenkodista Ruotsiin ilman biologisen äidin suostumusta. Biologinen äiti ei ollut edes tietoinen adoptiosta. Tämä ei ole harvinaista maissa, joissa kiireiset, tuottoisat mutta peruuttamattomat ulkomaanadoptiot toteutetaan ilman biologisten vanhempien lupaa, vaikka köyhien perheiden lastenkotisijoitukset on tarkoitettu väliaikaisiksi.
Lisäksi tsekkiläinen adoptiolasta toivova pariskunta ei pärjää kilpailussa ruotsalaiselle pariskunnalle, vaikka kansainvälisen lasten oikeuksia koskevan sopimuksen mukaan kotimainen adoptio tulee asettaa kansainvälisen adoption edelle ja ulkomaisen adoption tulisi olla lapsen viimeinen vaihtoehto.
Kuka siis kantaa päävastuun, kun adoptio epäonnistuu? Meidän mielestämme adoptioneuvontaan liittyviä rutiineita kuten jälkiseurantaa tulisi tarkastella kriittisesti. Valtiolla on erikoisvastuu adoptoiduista, sillä se tukee jokaista adoptiota 40 000 kruunun adoptiotuella.
Viime vuosina on useita vasta-adoptoineita vanhempia tuomittu adoptiolapsiinsa kohdistuneista vääryyksistä ja pahoinpitelyistä. Myös hiljattain ilmestynyt adoptioselvitys: Adoptio – mihin hintaan? (SOU 2003:49), viittasi puuttuvaan tutkimukseen ja tietoon kotiselvitysten onnistumisesta.
Olemme yksimielisiä tutkijan kanssa siitä, että tulevaisuudessa adoptiolupien myöntäminen tulisi siirtää kunnilta lääninhallituksille. Tämä on erityisen tärkeää pienissä kunnissa, joissa voi olla vaikeaa antaa kieltävää adoptiopäätöstä sukulaiselle tai työkaverille. Mielestämme adoptiotietoutta tulisi myös lisätä sosionomin koulutukseen päämääränä kotiselvitysten valmistelu sekä parempi ymmärrys adoptoitujen tarpeita kohtaan.
Meidän mielestämme adoptio-organisaatioilla tulisi olla ilmoitusvelvollisuus sosiaalitoimia kohtaan, milloin epäillään laiminlyöntiä tai väärinkäytöksiä. Ruotsiin on adoptoitu ylivoimaisesti eniten lapsia ulkomailta asukaslukuun suhteutettuna – pian 50 000 lasta. Tämän takia Ruotsilla on erityinen vastuu siitä, että adoptiot toteutuvat lasten parhaaksi.
Gitte Enander Thelin - Koreasta adoptoitu oikeustieteen opiskelija Tukholman yliopistosta
Mikael Jarnlo - Etiopiasta adoptoitu projektipäällikkö Tukholman kaupungilla
Hanna Sofia Jung Johansson - Koreasta adoptoitu tohtoriopiskelija Göteborgin yliopistosta
Lotta Landerholm - Kotimaassa (Ruotsi) adoptoitu psykologi ja kirjailija
Christine Milrod - Iranista adoptoitu psykoterapeutti
ADOPTIOT – AIKUISIA VARTEN
Viiden adoptoidun mielipide: Freddien tapaus oli pelottava esimerkki siitä, kuinka adoptiot eivät tapahdu lapsen edun vuoksi.
Kansainvälinen adoptio koskettaa puolta miljoonaa lasta, jotka ovat saaneet tulla länteen ensisijaisesti täyttääkseen adoptiovanhempiensa unelmat. Adoptiotoiminnan alkuajoilta eli 1950-luvulta lähtien toimintaa ovat ajaneet yksityiset organisaatiot, jotka ovat riippuvaisia adoptiomaksuista. Esimerkiksi adoptio Koreasta voi maksaa 200 000 kruunua (noin 21 550 euroa).
Yksityisten tahojen valta-asema adoptiotoiminnassa on vaikuttanut siihen, että valtiollinen puuttuminen adoptioon on rajoittunut hakijoiden hyväksymiseen kotiselvitysten kautta. Adoptiovanhempien keskuudessa kotiselvitystä pidetään yksityiselämään puuttumisena, sillä sosiaalivirkailijat tekevät kotikäynnin sekä esittävät henkilökohtaisia kysymyksiä. Käytännössä adoptioluvan saavat ne, joilla on varaa maksuihin eivätkä ole ylittäneet 45-vuoden ikää eivätkä omista ikäviä merkintöjä rekistereissä. Valtaosa adoptoivista keskiluokkaisista länsimaalaisista täyttää nämä ehdot.
Jopa siinä tapauksessa kun adoptiohakijoilla on erilaatuisia psykososiaalisia ongelmia, ikä ja taloudellinen tilanne takaavat adoptioluvan useimmille hakijoille. Tämä tarkoittaa sitä, että monet adoptiohakijat saavat luvan adoptioon, vaikka naapurit, tutut ja jopa adoptiovirkailija tietävät perheen psyykkisistä ongelmista tai riippuvuuksista. Harvat saavat kielteisen päätöksen adoption suhteen ja kielteiset päätökset johtuvat yleensä iästä. Kielteisen päätöksen saaneet saavat kuitenkin oikeastaan aina luvan, kunhan he valittavat aiheesta lääninoikeuteen. Tämän takia esimerkiksi kuusikymppinen johtaja nuoremman vaimonsa kanssa sai adoptoida pari vuotta sitten.
Tsekistä adoptoidun pojan tapaus on pelottava esimerkki siitä, että adoptio ei kansainvälisistä sopimuksista ja kansallisista säännöistä huolimatta toimi lasten edun vuoksi. Pojan adoptiovanhempien epäillään pahoinpidelleen pojan kuoliaaksi kotona Mullsjössä (Ruotsissa).
Mustalaissyntyinen poika otettiin äidiltään huostaan heti syntymän jälkeen ja sijoitettiin lastenkotiin. Itä-Euroopan romaneja adoptoidaan ulkomaille suhteettoman paljon. Tämä tragedia on myös muistutus alueen romanien syrjimisestä, jota muiden keinojen lisäksi toteutetaan romanilasten mittavalla adoptoinnilla. Poika adoptoitiin lastenkodista Ruotsiin ilman biologisen äidin suostumusta. Biologinen äiti ei ollut edes tietoinen adoptiosta. Tämä ei ole harvinaista maissa, joissa kiireiset, tuottoisat mutta peruuttamattomat ulkomaanadoptiot toteutetaan ilman biologisten vanhempien lupaa, vaikka köyhien perheiden lastenkotisijoitukset on tarkoitettu väliaikaisiksi.
Lisäksi tsekkiläinen adoptiolasta toivova pariskunta ei pärjää kilpailussa ruotsalaiselle pariskunnalle, vaikka kansainvälisen lasten oikeuksia koskevan sopimuksen mukaan kotimainen adoptio tulee asettaa kansainvälisen adoption edelle ja ulkomaisen adoption tulisi olla lapsen viimeinen vaihtoehto.
Kuka siis kantaa päävastuun, kun adoptio epäonnistuu? Meidän mielestämme adoptioneuvontaan liittyviä rutiineita kuten jälkiseurantaa tulisi tarkastella kriittisesti. Valtiolla on erikoisvastuu adoptoiduista, sillä se tukee jokaista adoptiota 40 000 kruunun adoptiotuella.
Viime vuosina on useita vasta-adoptoineita vanhempia tuomittu adoptiolapsiinsa kohdistuneista vääryyksistä ja pahoinpitelyistä. Myös hiljattain ilmestynyt adoptioselvitys: Adoptio – mihin hintaan? (SOU 2003:49), viittasi puuttuvaan tutkimukseen ja tietoon kotiselvitysten onnistumisesta.
Olemme yksimielisiä tutkijan kanssa siitä, että tulevaisuudessa adoptiolupien myöntäminen tulisi siirtää kunnilta lääninhallituksille. Tämä on erityisen tärkeää pienissä kunnissa, joissa voi olla vaikeaa antaa kieltävää adoptiopäätöstä sukulaiselle tai työkaverille. Mielestämme adoptiotietoutta tulisi myös lisätä sosionomin koulutukseen päämääränä kotiselvitysten valmistelu sekä parempi ymmärrys adoptoitujen tarpeita kohtaan.
Meidän mielestämme adoptio-organisaatioilla tulisi olla ilmoitusvelvollisuus sosiaalitoimia kohtaan, milloin epäillään laiminlyöntiä tai väärinkäytöksiä. Ruotsiin on adoptoitu ylivoimaisesti eniten lapsia ulkomailta asukaslukuun suhteutettuna – pian 50 000 lasta. Tämän takia Ruotsilla on erityinen vastuu siitä, että adoptiot toteutuvat lasten parhaaksi.
Gitte Enander Thelin - Koreasta adoptoitu oikeustieteen opiskelija Tukholman yliopistosta
Mikael Jarnlo - Etiopiasta adoptoitu projektipäällikkö Tukholman kaupungilla
Hanna Sofia Jung Johansson - Koreasta adoptoitu tohtoriopiskelija Göteborgin yliopistosta
Lotta Landerholm - Kotimaassa (Ruotsi) adoptoitu psykologi ja kirjailija
Christine Milrod - Iranista adoptoitu psykoterapeutti
Vastaukset 5
Vanhimmat
allekirjoittaneet adoptiolapset ovatkin pärjänneet elämässään hyvin - viitaten titteleihin.
Ne elämässään epäonnistuneet! Ruotsissahan on jo laajaa vastustusta kansainväliseen adoptioon adoptiolasten taholta, ja nämäkin ovat koulutettuja hyvin pärjääviä ihmisiä.
Jos sellaisetkin joilla näennäisesti kaikki hyvin (koulutus, työpaikka jne.) haluavat kieltää kansainvälisen adoption niin on jotain vialla. Mutta eihän lasten etua koskaan ajatella, oma ahneus menee aina edelle.
Tiinuliinulta ja muiltakin haluaisin kysyä mitä on elämässä pärjääminen. Onko se hieno titteli ja arvostettu työpaikka? Ovatko kaikki korkean koulutuksen, hienon tittelin ja/tai arvostetun työpaikan omaavat elämässään pärjääviä? Ovatko matalammin koulutetut, tittelittömät ja/tai työttömät/heikosti arvostetussa työpaikassa työskentelevät elämän luusereita?
Kahden adoptilapsen äitinä allekirjoitan täysin kyseisen artikkelin vaatimukset:
- adoptioneuvontaan liittyviä rutiineita kuten jälkiseurantaa tulisi tarkastella kriittisesti
---> jälkiseuranta ja tukipalvelut ovat Suomessa vielä lapsenkengissä vaikka pikkuhiljaa onkin menty eteenpäin
- tulevaisuudessa adoptiolupien myöntäminen tulisi siirtää kunnilta lääninhallituksille
----> Suomessahan adoptioluvan myöntää adoptiolautakunta, joka käsittelee kaikki Suomen adoptioluvat, lupia ei siis myönnä kunnat.
Toki kuntien tai Pelastakaa Lapset Ry:n sosiaalityöntekijät antavan oman lausuntonsa joko luvan puolesta tai vastaan. Lautakunta pyytää tarvittaessa lisäselvityksiä hakijoilta.
- adoptiotietoutta tulisi myös lisätä sosionomin koulutukseen päämääränä kotiselvitysten valmistelu sekä parempi ymmärrys adoptoitujen tarpeita kohtaan
---> tämä olisi Suomessakin kerrassaan hienoa !!!!
- adoptio-organisaatioilla tulisi olla ilmoitusvelvollisuus sosiaalitoimia kohtaan, milloin epäillään laiminlyöntiä tai väärinkäytöksiä
---> tottakai !!!
- Suomessahan adoptioluvan myöntää adoptiolautakunta, joka käsittelee kaikki Suomen adoptioluvat, lupia ei siis myönnä kunnat.
Toki kuntien tai Pelastakaa Lapset Ry:n sosiaalityöntekijät antavan oman lausuntonsa joko luvan puolesta tai vastaan. Lautakunta pyytää tarvittaessa lisäselvityksiä hakijoilta.
-----> Lautakunnan jäsenissä on adoptiopalvelunantajien (Pela, Interpedia ja Hesan kaupungin sos.virasto) työntekijöitä. Mukana lienee myös adoptiovanhempia joko pelkästään vanhempina tai kaksoisroolissa (esim. adoptiovanhempi ja Pelan työntekijä). Lautakunnan jäsenet ovat siis poikkeuksellisen adoptiomyönteistä porukkaa.
Esimerkkinä mainitsen yhden tapauksen, jossa adoptioneuvontaa käynyt nainen kirjoitti Verkkoklinikalla (valitettavasti sieltä on vanhat viestit poistettu). Pariskuntaa ehkä 0,5-1 vuotta tavannut sosiaalityöntekijä ei halunnut suositella pariskuntaa adoptiovanhemmiksi. Pariskunta oli sitten ottanut yhteyttä palvelunantajaan ilmeisesti kerran puhelimitse ja kerran paikanpäällä käymällä. Tämän jälkeen nainen kirjoitti helpottuneena Verkkoklinikalle, että palvelunantajan mukaan heissä ei ole mitään sellaista mikä estäisi adoptiovanhemmaksi pääsyn. Jäin tässä miettimään, miten palvelunantaja (jonka bisnes riippuu adoptiolasten Suomeen saamisesta) pystyy parin yhteydenoton jälkeen toteamaan tuollaista, kun pariskuntaa monta kertaa syvällisesti tavannut sosiaalityöntekijä on tullut eri johtopäätökseen. Sosiaalityöntekijän ammattitaito on voinut olla huono tai hänen ja adoptioneuvottavan pariskunnan yhteistyö ei ole välttämättä toiminut. Kummastuttaa silti tuo adoptiopalvelunantajan antama pikadiagnoosi sopivuudesta adoptiovanhemmaksi.
- adoptio-organisaatioilla tulisi olla ilmoitusvelvollisuus sosiaalitoimia kohtaan, milloin epäillään laiminlyöntiä tai väärinkäytöksiä
---> tottakai !!!
----------> Nii-in.... Mutta ilmoittavatko he? Minusta on edesvastuutonta jo sekin, että Suomen päättäjiin lukeutuva nainen antaa iltapäivälehdille kummallisia (voisi sanoa esimerkiksi ikärasistisia) lausuntoja potentiaalisesta adoptiolapsestaan kuin ilmoittaisi joulupukille toiveistaan. Tämä antaa adoptiosta kummallisen kuvan sitä tuntemattomille ja minusta sen voi nähdä jopa eräänlaiseksi henkisen väkivallan muodoksi tulevaa adoptiolasta ja muitakin adoptoituja kohtaan. Muistakin epäilyistä ja arveluista on äärimmäisen vaikea ilmoittaa viranomaisille. Tiedän sen itse. Adoptiovanhemmissa on ihan riittävän arvovaltaista porukkaa, että heitä vastaan viitsisi tavallinen poluntallaaja ryhtyä toimenpiteisiin.