ANTTI MULARI 22.2: MENNEISYYTTä KATSOTTAVA ROHKEASTI SILMIIN
Urho Kekkosen valinnasta ensimmäisen kerran tasavallan presidentiksi tuli viime viikolla kuluneeksi 50 vuotta. Kekkonen joutui väistymään virastaan syksyllä 1981, minkä jälkeen Suomella on ollut peräkkäin kolme sosialidemokraattia presidenttinä. Keskustalaiset syyttävät usein vasemmistoa hurmahenkisyydestä ja kuvien kumartelusta. Keskustalaisuus korostaa omilla aivoilla ajattelua, kuvien palvonta ei kuulu aatteeseemme, ja puolueessa on positiivisessa mielessä jäljellä vielä vanhaa kunnon herravihaa. Minulta itseltäni kysellään usein, ketä poliitikkoa pidän esikuvanani. Olen vastannut kysymykseen: En ketään. Kaikissa meissä on omat hyvät ja puolemme. Kaikki keskustalaiset eivät tätä valitettavasti ymmärrä. Useimmiten idolia haettaessa kuulee mainittavan Urho Kekkosen nimen.
On totta, että Kekkonen oli monessa suhteessa mies paikallaan. Hän kehitti maatamme agraarivaltiosta kohti modernia teollisuusyhteiskuntaa ja piti samaan aikaan huolen aluepolitiikasta.
Ulkopolitiikassa Kekkonen oli todellinen velho ja nykysukupolvi on hänelle paljosta velkaa. Kekkonen puolusti myös tavallista kansaa ”herroja” vastaan.
Oma, nyt jo edesmennyt isoisänikin oli 1960-luvulla johtamassa karvalakkilähetystöä Helsingissä Oulujoki Oy:n nostettua omavaltaisesti vedenkorkeutta Hyrynsalmella, niin että vesi tulvi pelloille. Oulujoki Oy oli kieltäytynyt maksamasta asianmukaisia korvauksia viljelijöille. Helsingissä presidentti otti tuohtuneet matkalaiset vastaan ja totesi: ”Kyllä te olette aivan oikealla asialla poijjat!”
Presidentti ohjasi Hyrynsalmen isäntien valtuuskunnan lakimiehen puheille ja lähetti myllykirjeen Oulujoki Oy:n toimitusjohtajalle. Kainuun miehet saivat palata tyytyväisinä kotiin. En ihmettele, miksi mummolani seinää koristaa edelleen Urkin kuva.
Valitettavasti kaikki Kekkoseen liittyvät asiat eivät kuitenkaan ole yhtä mairittelevia. Kekkonen oli vallassa liian pitkään, ja valta turmeli hänet, niin kuin on turmellut niin monen hallitsijan maailman sivu. Valtansa pönkittämiseksi Kekkonen alkoi yhä useammin puuttua lehdistön toimintaan ja sananvapauteen.
Presidentti teki myös selväksi, että hänen itsensä arvostelu on yhtä kuin Suomen ulkopolitiikan arvostelu. Kaiken huipentuma oli Kekkosen valinta presidentiksi vuoden 1973 poikkeuslailla, jonka myötä Kekkonen viestitti olevansa Suomen suvereeni diktaattori.
Kekkonen teki hallaa puolueelle myös jättämällä seuraajakandidaattinsa Johannes Virolaisen ja Ahti Karjalaisen kaltaiset kyvyt paitsioon. Luultavasti hän toimi parhaan ymmärryksensä mukaan asettuessaan ehdokkaaksi vielä vuoden 1978 vaaleissa. Kuitenkin hän oli tuolloin jo hyvin iäkäs ja hänen ennen niin rautainen terveytensä oli horjunut jo pitkän aikaa, vaikka kansalle annettiin mediassa samaan aikaan päinvastaista kuvaa. Toisaalta Neuvostoliitto oli vielä tukevasti vanhan kaartin hallinnassa. Kukaan ei voinut tietää, että vajaan kymmenen vuoden päästä tilanne Neuvostoliitossa olisi aivan toinen.
On mielenkiintoista verrata Kekkosen hallintoa nykyisen Venäjän presidentti Putinin hallintoon. Molemmilla näyttää olevan sama hajoita ja hallitse -tyyli. Suomessa puhutaan ”Venäjän vaillinaisesta demokratiasta”. Ehkä asiantuntijoittemme on niin helppo analysoida Venäjän historiaa, koska olemme eläneet vastaavanlaisen hallintokulttuurin maassa, ottaen tietysti huomioon maittemme asukaslukujen, pinta-alojen jne. erot.
Pääministeri Matti Vanhasen ja Urho Kekkosen saamaa kannatusta on vertailtu vaalien jälkeen. Se on kuitenkin turhaa, jopa naurettavaa. Vuoden 1956 ja 2006 vaalit ovat eri asia.
Myös henkilöt ovat erilaisia; Vanhanen totesi itsekin kampanjan jälkeisessä kiitoskirjeessään, että Kekkonen on Kekkonen ja Vanhanen on Vanhanen. Vanhanen on sovinnollinen keskustelija, hän on rauhallinen ja harkitsevainen.
50 vuodessa maailma on muuttunut. Presidentin valtaoikeuksia on karsittu ja demokratian asema vahvistunut. Jos joku yrittäisi nyky-yhteiskunnassamme harjoittaa kekkoslaista poliittista kulttuuria, hänet pantaisiin nopeasti ruotuun.
Viime perjantain Suomenmaassa Juha Mauno kirjoitti artikkelissaan ”Tärkeästä päivästä on kulunut 50 vuotta” tunkiohistorioitsijoista, joilla hän epäilemättä viittasi Lasse Lehtisen ja Hannu Rautkallion kaltaisiin ”tutkijoihin”. Samassa artikkelissa Mauno totesi, että on kasvanut uusi sukupolvi, joka tietää Kekkosesta vain historian lehdiltä.
Edelleen Mauno esitti toivomuksen, että Urho Kekkosta arvostavat aikalaiset kertoisivat nuorelle polvelle oikeita muistoja siitä, miten suuri valtiomies Kekkonen ohjasi maatamme karikkoisina vuosikymmeninä.
Ymmärrän Maunon kauniin ajatuksen, mutta en voi sitä kannattaa. Historian ja mediakulttuurin opiskelijana olen sitä mieltä, ettei Juhani Suomen tekemä kekkos-tutkimus vastaa uuden sukupolven vaatimuksia.
Kommentillani en halua vähätellä Suomen ansioita historioitsijana ja kekkos-tutkijana. Haluan vain viestittää, että jokaisen sukupolven on kirjoitettava historia uudelleen. Juhani Suomi ei Kekkosen aikalaisena voi sen enempää kuin Lasse Lehtinenkään nähdä asioita tarpeeksi objektiivisesti.
Uudella sukupolvella on kyky nähdä asiat asioina, ylilyönnit ylilyönteinä ilman, että niihin liittyisi turhaa dramatiikkaa, henkilöpalvonnasta puhumattakaan.
Antti Mulari
Keskustaopiskelijoiden
liittohallituksen jäsen
Kirjoitus on julkaistu Suomenmaa –lehdessä 22.2.2006
Urho Kekkosen valinnasta ensimmäisen kerran tasavallan presidentiksi tuli viime viikolla kuluneeksi 50 vuotta. Kekkonen joutui väistymään virastaan syksyllä 1981, minkä jälkeen Suomella on ollut peräkkäin kolme sosialidemokraattia presidenttinä. Keskustalaiset syyttävät usein vasemmistoa hurmahenkisyydestä ja kuvien kumartelusta. Keskustalaisuus korostaa omilla aivoilla ajattelua, kuvien palvonta ei kuulu aatteeseemme, ja puolueessa on positiivisessa mielessä jäljellä vielä vanhaa kunnon herravihaa. Minulta itseltäni kysellään usein, ketä poliitikkoa pidän esikuvanani. Olen vastannut kysymykseen: En ketään. Kaikissa meissä on omat hyvät ja puolemme. Kaikki keskustalaiset eivät tätä valitettavasti ymmärrä. Useimmiten idolia haettaessa kuulee mainittavan Urho Kekkosen nimen.
On totta, että Kekkonen oli monessa suhteessa mies paikallaan. Hän kehitti maatamme agraarivaltiosta kohti modernia teollisuusyhteiskuntaa ja piti samaan aikaan huolen aluepolitiikasta.
Ulkopolitiikassa Kekkonen oli todellinen velho ja nykysukupolvi on hänelle paljosta velkaa. Kekkonen puolusti myös tavallista kansaa ”herroja” vastaan.
Oma, nyt jo edesmennyt isoisänikin oli 1960-luvulla johtamassa karvalakkilähetystöä Helsingissä Oulujoki Oy:n nostettua omavaltaisesti vedenkorkeutta Hyrynsalmella, niin että vesi tulvi pelloille. Oulujoki Oy oli kieltäytynyt maksamasta asianmukaisia korvauksia viljelijöille. Helsingissä presidentti otti tuohtuneet matkalaiset vastaan ja totesi: ”Kyllä te olette aivan oikealla asialla poijjat!”
Presidentti ohjasi Hyrynsalmen isäntien valtuuskunnan lakimiehen puheille ja lähetti myllykirjeen Oulujoki Oy:n toimitusjohtajalle. Kainuun miehet saivat palata tyytyväisinä kotiin. En ihmettele, miksi mummolani seinää koristaa edelleen Urkin kuva.
Valitettavasti kaikki Kekkoseen liittyvät asiat eivät kuitenkaan ole yhtä mairittelevia. Kekkonen oli vallassa liian pitkään, ja valta turmeli hänet, niin kuin on turmellut niin monen hallitsijan maailman sivu. Valtansa pönkittämiseksi Kekkonen alkoi yhä useammin puuttua lehdistön toimintaan ja sananvapauteen.
Presidentti teki myös selväksi, että hänen itsensä arvostelu on yhtä kuin Suomen ulkopolitiikan arvostelu. Kaiken huipentuma oli Kekkosen valinta presidentiksi vuoden 1973 poikkeuslailla, jonka myötä Kekkonen viestitti olevansa Suomen suvereeni diktaattori.
Kekkonen teki hallaa puolueelle myös jättämällä seuraajakandidaattinsa Johannes Virolaisen ja Ahti Karjalaisen kaltaiset kyvyt paitsioon. Luultavasti hän toimi parhaan ymmärryksensä mukaan asettuessaan ehdokkaaksi vielä vuoden 1978 vaaleissa. Kuitenkin hän oli tuolloin jo hyvin iäkäs ja hänen ennen niin rautainen terveytensä oli horjunut jo pitkän aikaa, vaikka kansalle annettiin mediassa samaan aikaan päinvastaista kuvaa. Toisaalta Neuvostoliitto oli vielä tukevasti vanhan kaartin hallinnassa. Kukaan ei voinut tietää, että vajaan kymmenen vuoden päästä tilanne Neuvostoliitossa olisi aivan toinen.
On mielenkiintoista verrata Kekkosen hallintoa nykyisen Venäjän presidentti Putinin hallintoon. Molemmilla näyttää olevan sama hajoita ja hallitse -tyyli. Suomessa puhutaan ”Venäjän vaillinaisesta demokratiasta”. Ehkä asiantuntijoittemme on niin helppo analysoida Venäjän historiaa, koska olemme eläneet vastaavanlaisen hallintokulttuurin maassa, ottaen tietysti huomioon maittemme asukaslukujen, pinta-alojen jne. erot.
Pääministeri Matti Vanhasen ja Urho Kekkosen saamaa kannatusta on vertailtu vaalien jälkeen. Se on kuitenkin turhaa, jopa naurettavaa. Vuoden 1956 ja 2006 vaalit ovat eri asia.
Myös henkilöt ovat erilaisia; Vanhanen totesi itsekin kampanjan jälkeisessä kiitoskirjeessään, että Kekkonen on Kekkonen ja Vanhanen on Vanhanen. Vanhanen on sovinnollinen keskustelija, hän on rauhallinen ja harkitsevainen.
50 vuodessa maailma on muuttunut. Presidentin valtaoikeuksia on karsittu ja demokratian asema vahvistunut. Jos joku yrittäisi nyky-yhteiskunnassamme harjoittaa kekkoslaista poliittista kulttuuria, hänet pantaisiin nopeasti ruotuun.
Viime perjantain Suomenmaassa Juha Mauno kirjoitti artikkelissaan ”Tärkeästä päivästä on kulunut 50 vuotta” tunkiohistorioitsijoista, joilla hän epäilemättä viittasi Lasse Lehtisen ja Hannu Rautkallion kaltaisiin ”tutkijoihin”. Samassa artikkelissa Mauno totesi, että on kasvanut uusi sukupolvi, joka tietää Kekkosesta vain historian lehdiltä.
Edelleen Mauno esitti toivomuksen, että Urho Kekkosta arvostavat aikalaiset kertoisivat nuorelle polvelle oikeita muistoja siitä, miten suuri valtiomies Kekkonen ohjasi maatamme karikkoisina vuosikymmeninä.
Ymmärrän Maunon kauniin ajatuksen, mutta en voi sitä kannattaa. Historian ja mediakulttuurin opiskelijana olen sitä mieltä, ettei Juhani Suomen tekemä kekkos-tutkimus vastaa uuden sukupolven vaatimuksia.
Kommentillani en halua vähätellä Suomen ansioita historioitsijana ja kekkos-tutkijana. Haluan vain viestittää, että jokaisen sukupolven on kirjoitettava historia uudelleen. Juhani Suomi ei Kekkosen aikalaisena voi sen enempää kuin Lasse Lehtinenkään nähdä asioita tarpeeksi objektiivisesti.
Uudella sukupolvella on kyky nähdä asiat asioina, ylilyönnit ylilyönteinä ilman, että niihin liittyisi turhaa dramatiikkaa, henkilöpalvonnasta puhumattakaan.
Antti Mulari
Keskustaopiskelijoiden
liittohallituksen jäsen
Kirjoitus on julkaistu Suomenmaa –lehdessä 22.2.2006
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.