Olen "sairastanut" tälläistä jo kohta kolme vuotta. Sitä ennen ei ollut minkään laista vaivaa. Oireisiin kuuluu se, että alan hikoilemaan, on ihan hemmetin kuuma, en saa hakkea, ahdistaa aivan älyttömästi, tuntuu että sekoan, alkaa itkettää, päässä heittää, silmät harhailee ympäriinsä, sydän jyskyttää kovaan tahtiin, maha kääntyy ympäri, ilmavaivoja, oksettaa, tahdon pois koko tilanteesta. ja jos näin jossakin paikassa tapahtuu, alan pelkäämään kyseisiä tilanteita. tämän ahdistukseni vuoksi en uskalla käydä elokuvissa, matkustaa linja-autolla, mennä pitkää matkaa jonkun toisen kyydissä, festarit/konsertit. jne. ahtaat paikatkin on alkanut ahdistaa. koulussakin ahdistaa luokissa. tämän vaivan takia olin melkein koko lukuvuoden poissa ja meinasin luokalleni jäädä. siirryin yksityis tiloihin opiskelemaan muutamilta tunneilta joissa ahdistus oli pahinta. koulun juhlissa istun yksinäni jossakin tai reunassa, oven lähettyvillä. tämä paniikkihäiriö on vaivaksi elämälleni ja tuntuu etten jaksa elää sen kanssa. joudun käymään terapiassa, kuraattorilla, psykiatrilla ja lääkäreillä kun kaikki haluavat selvittää syyn minkä takia minua ahdistaa ja mistä johtuu että olen alkanut panikoimaan monia tilanteita. mutta kun en tiedä niin ei kukaan voi auttaa eikä terapioista ole hyötyä. nyt minua ahdistaa kun olen päässyt rippikoulun käytyä , ja joudun mennä konfirmaatioon kesäm lopussa. ahdistaa jo ajatus siitä kuinka joudun istua kirkossa muutaman tunnin kuumassa asussa. panikoin aina kun ajattelen sitä miten pääsen sieltä pois? mitä teen jos saan kohtauksen? miten jaksan olla? itkettää liikaa aina. tahtoisin olla normaalisti ilman mitään paniikkihäiriötä mutta se on kai mahdotonta. onkohan mitään keinoa miten tästä pääsisi eroon? minusta tuntui että on pakko kertoa jonnekkin omista tunteistani ja kaikesta mitä menetän tämän takia. jakaa kanssanne näitä kamalia kokemuksia. ja kamalinta on se kun kohtauksen saatuani alkaa pierettämään. kyllähän se naurattaa ajatella niin , mutta olisi noloa jossakin yleisellä paikalla päästää ilmat pihalle. siksi se alkaakin vielä enemmän ahdistaa. tämä on kamalaa :(
oma paniikkihäiriöni. :(
Lintunen ^
71023
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
jos olet oikeasti noin ahdistunut,mene lääkäriin ja kerro kaikki,saat apua,oireet ovat luultavasti paniikkia,ei sen pahempaa,apua löytyy. MUTTA, jos tämä on pila,niitä täällä valitettavasti paljon esiintyy,SINUT PITÄISI VIEDÄ LÄÄKÄRIIN,OLET AVUN TARPEESSA,SILLÄ EROTUKSELLA, ETTÄ ET YMMÄRRÄ SITÄ.
Kannattaa tosiaa mennä lääkäriin, mulla oli ihan samanlaisia oireita n.3 vuotta sitten, olin koulusta jonkin verran pois, kun luokassa olo ahdisti, samoin ruokala, söinkin pitkään omia eväitä. Kun ne paniikit alkoi, olin kenties myös jonkin verran masentunut, kun ajattelin, että tätäkö loppu elämäni on, olen sairas! Tilanne kärjistyi siihen, kun sykkeeni oli pari päivää lähemmäs 100, oksetti, ahdisti ihan hemmetisti! Mitään ei voinut tehdä! Tilasin ajan terveyskeskukseen, olin itse sitä mieltä että tämä on paniikkihäiriö, olin lukenut siitä paljon ja opiskelen itse sairaanhoitajaksi. Lääkäri ei tutkinut mitään, eikä pahemmin kysellyt, diagnoosi tuntui niin selvältä, hän kirjoitti Xanor reseptin. Sitä söin puoli vuotta, mutta ei se oikein auttanut.. Sitten menin lääkäriin kun halusin vaihtaa lääkettä, sain Cipralex reseptin, sitä olen nyt syönyt reilut 2 vuotta, ja olo on todella hyvä! Enää ei ole ollenkaan sellainen tunne, että olisin jotenkin sairas, paniikit ovat loppuneet kokonaan ja elämästä voi nauttia! Aloitin Cipralex lääkkeen kesällä, kun ei ollut koulua tai muuta stressiä.. Missään terapiassa en ole koskaan käynyt, enkä haluaisikaan..
Jos sinulla on konfirmaatio kesän lopussa, kerkeisi joku lääke alkaa vaikuttamaan, jos pikaisesti saat lääkäriajan.. Tsemppiä!
Olisi mukava kuulla jatkossakin päätitkö mennä lääkäriin vai mitä teit ja miten on mennyt.
kiitoksia että autat. tosiaan pelottaa aivan kamalasti se konfirmaatio. ja ihmettelen miksei lääkärissä minulle ole määrätty lääkkeitä vaikka olen sielä monesti käynyt. onko muka olemassa lääke joka poistaa paniikin? epäilen suuresti sillä kun ei aina kaikki lääkkeet auta muihinkaan kipuihin. mutta pakkohan se kai on yrittää kokeilla jotakin lääkärin määräämää lääkettä tähän ahdinkoon, ja toivon tosiaan että se toimii. kiitos vielä. :)
Voi olla, että sinulle ei ole ryhdytty tarjoamaan lääkkeitä, koska olet varsin nuori. Mielialalääkkeissäkin on omat riskinsä eikä niitä periaatteessa suositella kuin aikuisille. Sellaista lääkettä ei olekaan, joka poistaisi kaikilta 100% varmuudella paniikkikohtaukset, mutta joillakin masennuslääkkeet auttavat paljon, joillain jonkun verran. Ja toki se jonkun verrankin on parempi kuin ei mitään. Kannattaahan tästä kysellä lääkäriltä.
Voin täysin ymmärtää tuon konfirmaation liittyvän pelkosi. Onko mitään, mitä voisit tehdä valmistautuaksesi siihen? Helpottaako jokin asia, ajatus tai tekeminen oloa edes hiukan, edes vähän aikaa? Voisitko kenties kertoa jollekin (isoset, pappi, vanhemmat, kaverit..) järjestelyjen yhteydessä, että sinua ahdistaa se tilanne? Voisitte sitten miettiä, miten voisit selvitä siitä helpoimmin. Uskoutumisesta saattaa olla sekin hyöty, ettet koe olevasi niin yksin asian kanssa.
Kuulostaa tutulta. Sairastuin kyseiseen paniikkihäiriöön itse 13 vuotiaana ja nyt olen 25 vuotta, enkä ole toipunut täysin vieläkään. Ei hätää, iän myötä alat ajatella asioita eri näkökulmasta ja selviät tämän vaivasi kanssa, oireet voi hävitä kokonaan tai osittain, mutta hyviin hoitotuloksiin pääsee nykyaikana.
Suosittelen, kuten muutkin tossa neuvoneet, että lääkärissä käyt, keskustelet psykiatrin kanssa ja alotat vaikkapa jonkin paniikkihäiriölääkkeen käytön ja psykologin terapia voi olla myös paikallaan.
Itse kävin koulussa lopulta yksityistiloissa opiskeluni kun tuntui vaikealta, ja murrosiässähän tuo tuntuu juuri pahimmalta. 17-19v iässä mulla alkoi olo helpottamaan. Elämä on ylä- ja alamäkeä, mutta kun tartut rohkeasti hoitomenetelmiin, joita on, lupaan, että pikkuhiljaa selviät noista oireista ja vähintäänkin lievenee ja myös katoaakin. Mitä varhaisemmin hoitoon, sitä varhaisemmin paranee.
Lääkkeet terapia ja positiivisia kokemuksia eri tilanteista. Mitään isoja askeleita ei kannata ottaa, jos huomaa, että pystyy vaikkapa jonain päivänä kävelemään kadulla rohkeammin mielin kuin aiemmin pystyi, voi iloita ja palkita itseään. Askel ja porras kerrallaan, hyvä siitä tulee :)
Lopulta tajusin ettei mulla ole muuta mahdollisuutta kuin antaa elämäni Jeesukselle sanoi kuka mitä hyvänsä. Kyllä pelotti että mitä musta ajatellaan kun teen sen ratkaisun! Mutta kukaan ei pilkannut mua siitä ratkaisusta ja onnellista on ollut. Ole sinäkin Vapaa Jeesuksen nimessä ja veressä!! AMEN
moi, mä oon itse elänyt oman paniikkihäiriöni kanssa n. 14 vuotta ja olen nyt 21 -vuotias. Ala-aste, yläaste ja lukion aloittaminen varsinkin oli yhtä helvettiä, mutta kaikki sain käytä läpi oikein kunnialla ilman sen kummempia erikoisjärjestelyjä. Olen itse käyttänyt Zoloftia vaivaani lukion alussa ja nyt tänä keväänä aloitin uudestaan kun paniikkihäiriöt nousivt taas pinnalle neljän aivan paniikittoman vuoden jälkeen. Olen käynyt myös neljä vuotta psykoterapiassa sen takia ja minun oloa ja itseluottamusta sen on auttanut huomattavan paljon. Nyt olen käynyt saman psykologin luona uudelleen vaivojen ilmaannuttua ja jälleen se on auttanut. Luulin keväällä etten voi mennä sovittuun kesätyöpaikkaani ollenkaan töihin kun en uskalla paniikkien takia lähteä kotoa, mutta ensimmäisenä päivänä menin töihin eikä paniikkia ole siellä tullut. Yleensä auttaa jos kertoo jollekin mistä on kyse niin saa paljon enemmän ymmärrystä ja sympatiaa jos paniikki sattuisi tulemaan. Sen olen todennut faktaksi tämän vaivan kanssa. Tosin jokaisella paniikki on aivan omanlaisensa. Toivon kaikkea parasta ja "paranemista". Kyllä kaikki hyvin menee!