Muistan vielä kouluajat, lukion ja amk:n ajat. Tuolloin kavereita riitti, aina joku kasasi porukan johon minäkin kuuluin vakiojäsenenä. Oli lenkkikaveria, bilekaveria, yms, ihmisiin tutustuminen kävi luonnostaan kouluympäristössä, ryhmätöiden yms muodossa. En toki koskaan ollut se porukan päämies tai keskipiste, mutta tulin hyivn juttuun monien kanssa. Jo toki amk-aikoina monet lukiokaverit hävisivät kuka mihinkin, eikä yhteyksiä enää pidetty. Oli uudet kaverit, joiden kanssa tuli mentyä, muutama vanha kaveri myös. Samalla löysin naisystävän, ja kaverien kanssa meneminen väheni jo senkin takia, kunnes amk:n loputtua loputkin kaverit lähtivät eri puolelle suomea, mistä olivat kotoisinkin. Yhteyttä pidettiin hetken aikaa, tapaamisiakin sovittiin, mutta lopulta huomasin vain että eipäs ole kukaan soittanut kahteen kuukauteen. Näin ne kaverit vain unohtavat ja kynnys kasvaa. Nyt vuoden tauon jälkeen enää tuskin viitsii kukaan soittaa, egohan siinä laskisi. Kaikki tuntuvat ajattelevan samalla tavalla, kun soitat niin ego laskee, anna toisen soittaa, mutta kun ei toinenkaan soita niin ei kumpikaan soita.
Muutin sitten valmistumiseni jälkeen työnsaannin takia uudellemaalle. Kauaksi vanhoistakin kavereista. Enää ei tule edes heihin pidettyä paljoa yhteyttä, kun ei ole enää mahdollisuutta käydä vaikkapa iltalenkillä, tai tennistä pelaamassa extempore. Saattaa mennä viikko ettei kukaan soita, muuta kuin ehkä veli ja sisko tai äiti ja isä kysyy että mitenkäs olet nyt viihtynyt siellä. Joskus joku vanha kaveri järjestää jonkin kesätapaamisen mökilleen, johon sitten soitellaan kaikki vanhat kaverit, mutta tällaisia on vain kerran pari kesässä.
Pääosan ajastani olen siis yksin. Entisen naisen kanssa meni poikki ja olin välillä todella yksin. Nykyään tapailen uutta naista, mutta hänellä on myös oma elämä, enkä halua rikkoa kenenkään elämää. Olen yrittänyt saada työpaikaltani uusia kavereita. Täällä Helsingissä on vain niin outoa porukkaa, että kenestäkään ei tunnu saavan kahvitaukokaveria enempää. Kysyin eräältä ikäiseltäni mukavan oloiselta työkaverilta, että lähtisikö hän töiden jälkeen kaljalle, mutta vastaus oli että "no tuooota, enpä nyt oikein tiedä, hmmm, eihän me nyt oikein muutenkaan sillä lailla tunneta". Toinen työkaveri taas vastasi, että "ei nyt taida viitsiä, pitäiskö sitä odottaa vain että järjestetään työpaikan yhteiset bileet, että kaikilla olisi mahdollisuus päästä mukaan". Yhdeltä työkaverilta kysyin, että käykö hän lenkillä ja saisiko hänestä lenkkiseuraa, johon hän vastasi että "joo käyn kyllä lenkillä, mutta mulla on jo lenkkikaveri, et sillee". Lisäksi moni kaikkoaa yleensä siinä vaiheessa, kun alan tehdä lähempää tuttavuutta. En tietty kysy keneltäkään suoraan, mutta kiertelen ja kaartelen varovasti, kunnes vastapuoli huomaa mitä tarkoitan ja yleensä kieltäytyy yhteistyöstä. En tiedä miksi ihmiset ei halua tutustua uusiin ihmisiin, itse kyllä kovasti haluaisin. Mutta onko tämäkin juttu vähän niin, että ego laskee jos suostuu uuden ihmisen kaveriksi, varsinkin jos muut huomaavat. Vai onko suomalainen luonne vain niin erakkomainen, että ollaan mieluummin emännän kanssa kotona väittelemässä, kuin mentäisiin välillä vaikkapa työkaverin kanssa minigolfaamaan.
Toisaalta jotkut miehet voivat kokea toisen miehen halun tutustua lähemmin homoseksuaalisena toimintana. Vaikkei siitä minun kohdalla ole kysekään, olen hetero koska keppini kovettuu naisista. Vinkkejä ottaisin vastaan, miten hieroa tuttavuutta, ilman ennakkoluuloja hyvänpäivän tuttujen kanssa. Ilman että aiheuttaa työpaikalla puhetta selän takana siitä, että tuo tyyppi taitaa olla yksinäinen kun se niin haluaa tehdä tuttavuutta kaikkien kanssa. Kaikilla kun tuntuu olevan jo valmiiksi se oma elämä. Minä olen sitä rakentamassa vähän niin kuin uudelleen, mutta eipä se onnistukaan enää yhtä hyvin kuin kouluaikoina.
Päiväni menee suunnilleen näin. Herään, syön, menen töihin, juttelen työkavereiden kanssa niitä näitä, tulen kotiin, teen yksin jotain ajanvietettä, menen naisen luo yöksi, herään aamulla ja lähden töihin.
Auttakeehan minnuu..
Muutin sitten valmistumiseni jälkeen työnsaannin takia uudellemaalle. Kauaksi vanhoistakin kavereista. Enää ei tule edes heihin pidettyä paljoa yhteyttä, kun ei ole enää mahdollisuutta käydä vaikkapa iltalenkillä, tai tennistä pelaamassa extempore. Saattaa mennä viikko ettei kukaan soita, muuta kuin ehkä veli ja sisko tai äiti ja isä kysyy että mitenkäs olet nyt viihtynyt siellä. Joskus joku vanha kaveri järjestää jonkin kesätapaamisen mökilleen, johon sitten soitellaan kaikki vanhat kaverit, mutta tällaisia on vain kerran pari kesässä.
Pääosan ajastani olen siis yksin. Entisen naisen kanssa meni poikki ja olin välillä todella yksin. Nykyään tapailen uutta naista, mutta hänellä on myös oma elämä, enkä halua rikkoa kenenkään elämää. Olen yrittänyt saada työpaikaltani uusia kavereita. Täällä Helsingissä on vain niin outoa porukkaa, että kenestäkään ei tunnu saavan kahvitaukokaveria enempää. Kysyin eräältä ikäiseltäni mukavan oloiselta työkaverilta, että lähtisikö hän töiden jälkeen kaljalle, mutta vastaus oli että "no tuooota, enpä nyt oikein tiedä, hmmm, eihän me nyt oikein muutenkaan sillä lailla tunneta". Toinen työkaveri taas vastasi, että "ei nyt taida viitsiä, pitäiskö sitä odottaa vain että järjestetään työpaikan yhteiset bileet, että kaikilla olisi mahdollisuus päästä mukaan". Yhdeltä työkaverilta kysyin, että käykö hän lenkillä ja saisiko hänestä lenkkiseuraa, johon hän vastasi että "joo käyn kyllä lenkillä, mutta mulla on jo lenkkikaveri, et sillee". Lisäksi moni kaikkoaa yleensä siinä vaiheessa, kun alan tehdä lähempää tuttavuutta. En tietty kysy keneltäkään suoraan, mutta kiertelen ja kaartelen varovasti, kunnes vastapuoli huomaa mitä tarkoitan ja yleensä kieltäytyy yhteistyöstä. En tiedä miksi ihmiset ei halua tutustua uusiin ihmisiin, itse kyllä kovasti haluaisin. Mutta onko tämäkin juttu vähän niin, että ego laskee jos suostuu uuden ihmisen kaveriksi, varsinkin jos muut huomaavat. Vai onko suomalainen luonne vain niin erakkomainen, että ollaan mieluummin emännän kanssa kotona väittelemässä, kuin mentäisiin välillä vaikkapa työkaverin kanssa minigolfaamaan.
Toisaalta jotkut miehet voivat kokea toisen miehen halun tutustua lähemmin homoseksuaalisena toimintana. Vaikkei siitä minun kohdalla ole kysekään, olen hetero koska keppini kovettuu naisista. Vinkkejä ottaisin vastaan, miten hieroa tuttavuutta, ilman ennakkoluuloja hyvänpäivän tuttujen kanssa. Ilman että aiheuttaa työpaikalla puhetta selän takana siitä, että tuo tyyppi taitaa olla yksinäinen kun se niin haluaa tehdä tuttavuutta kaikkien kanssa. Kaikilla kun tuntuu olevan jo valmiiksi se oma elämä. Minä olen sitä rakentamassa vähän niin kuin uudelleen, mutta eipä se onnistukaan enää yhtä hyvin kuin kouluaikoina.
Päiväni menee suunnilleen näin. Herään, syön, menen töihin, juttelen työkavereiden kanssa niitä näitä, tulen kotiin, teen yksin jotain ajanvietettä, menen naisen luo yöksi, herään aamulla ja lähden töihin.
Auttakeehan minnuu..
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ihan mukavalta hepulta vaikutat, ja sinun elämäsi on tuntunut menevän aika hyvin. Harmi että vanhat kaverit lähti, niin minullakin kävi, vaikken olekkaan elänyt yhtä rikasta elämää kuin sinä. Tietenkin haluat vanhan elämäsi takaisin, ja ihmettelen jos ei kukaa kaljalle halua lähteä.
Jos voit, nauti "yksinäisyydestäsi", kyllä noin pirteä veikko aina kavereita saa.
Kunnioittaen, Alfred.