Niin, siinähän se kysymys jo olikin, kuinka mies kokee keskenmenon? Mitä ajatuksia mielessä liikkui? Meillä mies ei suostu puhumaan asiasta lainkaan, en tiedä sureeko hän vai onko peräti helpottunut siitä että raskaus meni kesken.
Isä ja keskenmeno?
Mitkä tunteet?
82409
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ei syntymätöntä tarvitse surra. Se ei ehkä koskaan ollut realisoitunut miehelle omaksi lapseksi, naiselle se tapahtuu aiemmin.
Olin raskaana, ja menimme sitten miehen kanssa ultraan. Siellä selvisi että on kohdun ulkoinen ja täytyy leikata heti. Mies oli tukenani, kun itkin viikko tolkulla. Kertoi vasta kun itse olin päässyt asian yli, että oli ollut kova paikka, ja oli itkeskellyt salaa asiaa. Hän vaan näytti vahvaa minulle, ettei lisäisi minun surua. Miehet eivät ehkä osaa näyttää asiaa, niinkuin me naiset.
tyhmiä ja itsekeskeisiä kuin akat??
mies sanoi "ei ole minun vika jos sinussa on vikaa" ja lähti toisen matkaan.Ei tukenut eikä muutakaan.Kohdun ulkopuolella oli kiertynyt munanjohtimeen,joten kaikki jouduttiin vielä poistamaan,enkä saa lapsia enää kuin ihmeellä.3vuotta kärsin masennuksesta kunnes löysin onnen:)
Ja mitähän tyhmää saati itsekeskeistä on siinä, että itkee kuultuaan että (useimmiten) odotettua ja toivottua lasta ei tulekaan, vaikka raskaus oli jo alkanut ja kaiken luuli olevan hyvin? Tyhmä ja itsekeskeinen on se mies, jota ei sureta se, että yhteinen vauvanalku ei kasvakaan siksi lapseksi, jota odotettiin, ja joka ei tajua, että naiselle asia on todella vielä paljon kipeämpi. Jaa niin, kommenttisi perusteella sinä olet ainakin tyhmä...
pärjää kyllä;) Tsemppiä!
mies sanoi ettei oikein osaa suhtautua mitenkään kun ei sitä ole vielä oikeastaan ollutkaan..
Pelkkä tieto kun lapsia jo on olemassa ei vielä tee kummoistakaan suhdetta tulevaan perheenjäseneen vaan asia konkretisoituu vasta vatsan kasvaessa tai ultrassa, sydänääniä kuunnellessa tms yhteydessä.
Ekan lapsen kohdalla tunteet voi olla hieman erilaiset kylläkin..
surin keskenmenon tapaista, kai se tuulimunaraskaus vain oli. Koska olen mies ja suomalaiseksikin hiljaista sorttia, en repinyt hiuksiani, ripotellut tuhkaa ylleni enkä ulvonut tuskasta. Oli vain sellainen hiljainen surullinen mieli päällä silloin tällöin. Lasta oli yritetty vuoden verran ilman tulosta ja sitten kun viimeinkin raskaustesti näytti positiivista, tunnelma oli katossa. Varsinainen raskaudenaika koitti vasta vuotta myöhemmin ultraääniohjatusti suoritetun munatorvien aukaisun jälkeen. Kerran vauvan tuhinaa yöllä kuunnellessani toivoin, että voisin lähettää sitä ääntä menneisyyteen aikaan jolloin vasta unelmoimme ja yritimme.
Ei, emme me miehet ole tunteettomia. Meidät vain on kasvatettu piilottamaan tunteemme, joskus jopa itseltämme.