Toivon, että te jatkaisitte tätä ja toinen toiveeni olisi, että jakto olisi fiksua ja selkeää luettavaa, ei siis mitään pelleilymielessä heitettyä tekstiä.
Kiitos jo etukäteen ja tässä teille alku, olkeepa hyvät. :)
*********
Prologi
”Noita!” Huusi mies ja retuutti punatukkaisen naisen ulos vankkureista. Nainen painoi nyytin rintaansa vasten, kuin sitä suojellakseen.
Ihmislauma velloi leirin ympärillä ja retuutti leirin asukkaita mukanaan huutaen ja metelöiden. He olivat päättäneet, että oli aika päästä eroon tämän leirin asukkaista, koska he ilmeisesti olivat syypäitä karjan katoamiseen sekä muutamaan kuolemantapaukseen.
”Ei, antakaa meidän mennä.” Nainen sanoi ja katsoi anovasti mieheen. ”Emme me ole mustalaisia, emmekä maankiertäjiä.” Nainen jatkoi puhettaan. ” Me olemme rauhaa rakastava kansa, emmekä halua teille tai millekään muullekaan pahaa.”
”Tappakaa se noita!” Huusi muuan nainen kimeällä äänellä ja ihmiset yhtyivät huutoon.
He solvasivat ja retuuttivat naista mukanaan aukealle, jonne oli pystytetty paaluja. Paalujen juurelle oli kasattu kuivia puita ja risuja. ’He aikovat polttaa meidät elävältä.’ Nainen ajatteli ja pelästyi, hän riuhtaisi itsensä irti ja juoksi karkuun, sillä hän halusi pelastaa pienokaisensa.
Hän kuuli takaansa huudot ja mekastuksen. Muutama mies tuosta meluavasta joukosta lähti naisen perään.
”Juokse, juokse pois Sarina!” Huusi epätoivoinen mies ääni, joka pian tukahdutettiin.
Nainen juoksi kohti metsää, kyyneleiden valuessa vuolaina pitkin poskia ja sydämen takoessa pelosta. Oksat raapivat hänen käsiään ja kasvojaan, mutta hän ei siitä välittänyt vaan jatkoi epätoivoista pakoaan. Sarina yritti suojella pienokaista oksilta, välittämättä itsestään ja kirvelevistä naarmuista.
Hän kompastui juurakkoon ja samassa nilkka oli kuin tulessa. Parahtaen tuskasta hän nousi ylös ja nilkutti eteenpäin niin kauan kuin pystyi. Pian hän kuitenkin lyyhistyi suuren sammaloituneen kiven juurelle. Hän katseli pientä tytärtään, joka nukkui onnellisen tietämättömänä pahasta, joka parhaillaan tapahtui. Sarina suuteli hellästi pienokaisen otsaa ja laski sen maahan. Hän peitti nyytin oksilla ja lehdillä, sillä hän ei halunnut, että tuo pieni viaton olento joutuisi kokemaan samaa, mitä hän ja hänen miehensä olivat kokeneet. ”Nuku Sonya pieni, minun on mentävä.” Sarina sanoi ja kyynel putosi alas lehtien sekaan hänen noustessaan ylös.
Sarina katsoi nopeasti ympärilleen. Mitään ei näkynyt, mutta kauempaa kuului takaa – ajajien huudot. Hän kääntyi ja juoksi niin lujaa kuin kipeältä nilkaltaan pystyi, mutta miehet saavuttivat hänet pian ja raahasivat hänet takaisin aukiolle, jossa osa paaluihin sidotuista vangeista paloi. Sarina sidottiin paaluun ja pian tämän jälkeen esiin astui mies, tumma ja häijyn näköinen, joka sytytti soihdullaan kuivat puut Sarinan jaloissa. Ei kestänyt kauaakaan, kun kuivat puut ja oksat syttyivät palamaan ja pian kohosi lieskat korkealle.
Sarinan suusta pääsi hiljainen valitus ja kun liekit viimein tavoittivat hänen vaatteensa, hän katsahti viereisessä paalussa köysien varassa roikkuvaa miestään, ennen kuin vaipui armolliseen tiedottomuuteen.
*********
Muuan mies iloisen värisissä vaatteissa, viini ja jousipyssy olallaan, tallusteli metsäpolkua pitkin riistaa tähyten.
”Isä!” Huusi nuori ääni kauempaa.
”Tobias, enkö sanonut, että sinun pitää jäädä leiriin.” Rainer sanoi.
”Mutta isä, en minä enää niin nuori ole.” Tobias sanoi.
”Alahan laputtaa takaisin, ettei minun tarvitse avittaa sinua sinne.” Rainer murahti.
”Hyvä on.” Tobias sanoi ja kääntyi. Hän alkoi hitain askelin tallustaa takaisin leiriin.
Isä ei koskaan ottanut häntä mukaan ja kohteli aina kuin pientä lasta. ’Miksi, enhän minä enää ole lapsi. Olenhan sentään kohta 14 vuotias.’ Tobias ajatteli apeana.
Rainer jatkoi samoamistaan katsellen ympäristöään silmä tarkkana, jottei yksikään syötäväksi sopiva elikko pääsisi livahtamaan ohitse. Jonkin aikaa samottuaan, hän istahti kivelle levähtämään ja syömään evästään. Siinä hän istui ja järsi leipäkyrsäänsä, kun äkkiä jostain melko läheltä kuului vaimea ääni, hän lakkasi järsimästä leipäänsä ja tunki sen takaisin laukkuunsa. Rainer nousi seisomaan ja katseli ympärilleen löytääkseen äänen aiheuttajan.
Mitään ei näkynyt, mutta ääni kuului. Hän kuunteli ja seurasi ääntä, kunnes saapui suuren sammaloituneen kiven luokse. Ääni tuntui tulevan, jostain kiven luota. Hän astui lähemmäksi kiveä ja haravoi maastoa kiven läheisyydessä. Pian hän huomasi pienen kohouman, josta pilkisti pienen pieni käsi. Rainer meni kohouman luo ja siirreltyään pois lehdet ja muut roskat hän huomasi, että pienen pieni käsi kuului vauvalle, joka itki sydäntä särkevästi. Hän nosti vauvan syliinsä ja samassa se hiljeni.
Pienokainen katseli tutkivasti Raineria tummanvihreillä silmillään. Pienokaisen ranteessa oli hopeinen ketju ja sen muutamat hiuskiehkurat olivat mahonginpunaiset. Rainer katseli hämmentyneenä pienokaista ja mietti, kuka voisi hyljätä pienen suloisen lapsosen tänne korpeen, missä petoeläimet saattaisivat sen tappaa.
”En tiedä mistä sinä olet kotoisin, mutta vien sinut leiriini.” Rainer sanoi pienokaiselle, joka jokelsi iloisesti takaisin.
Rainer käveli pikamarssia takaisin leiriin ja ensimmäinen, joka häntä vastaan tuli, oli Serena.
”Et saanut riistaa, vaan jotain paljon arvokkaampaa.” Serena sanoi hymyillen.
”Minä löysin hänet metsästä.” Rainer sanoi ja jatkoi. ”Ajattelin kasvattaa sen omanani.”
Serena otti pienokaisen syliinsä ja laski ahavoituneen kätensä lapsen otsalle.
”Ah, niin Sonya hän on ja sukunsa viimeinen.” Serena sanoi ja vaikeni hetkeksi. ”Hänen tulevaisuutensa näen, hän kuningatar tulee olemaan, jos elää saa.” Hän sanoi ja ojensi pienokaisen Rainerille.
”Vie hänet Rositan hoiviin.” Serena sanoi.
Rainer nyökkäsi ja lähti kulkemaan pitkin harppauksin kohti vankkuriaan, Serenan kadotessa takaisin telttaansa.
Tobias istui vankkureiden portailla, ruuan tuoksun kantautuessa oviaukosta ulos. Hän katseli metsän laitaan ja odotti isää. Ei hän jaksanut kauaa olla isälle vihainen, sillä hän tiesi, että isä tarkoitti vain hänen parastaan. Ehkäpä hän vielä joku kerta pääsisi isän mukaan metsälle. Tobias oli ajatuksissaan ja hätkähti kuullessaan räsähdyksiä metsästä. Hän katseli metsän reunaan ja pian isä putkahti sieltä näkyviin ja hänen sylissään oli jotakin.
Tobias seurasi katseellaan isäänsä joka harppoi nopein askelin kohti vankkuria. Samassa Serena sukelsi ulos teltastaan ja asteli Rainerin luokse. Tobias näki kuinka Serena otti käärön syliinsä ja katseli sitä hetken hymyillen omaa salaperäistä hymyään. Hän näki, kun Serena antoi nyytin takaisin isälle, joka jatkoi keskeytynyttä matkaansa vankkurille.
Tobias nousi paikaltaan ja meni isänsä luokse.
"Mikä tuo on?" Tobias kysyi ja osoitti kääröä.
"Uusi perheen jäsen." Isä vastasi ja silloin Tobias näki pienet kasvot, vähän mahonginpunaisia hiuksia ja suuret tummanvihreät silmät, jotka uteliaasti tutkivat ympäröivää maailmaa.
"Mistä sinä tuon löysit?" Tobias kysyi katsellen pienokaista, joka haukotteli.
"Metsästä." Isä vastasi ja asteli Tobiaksen ohi vankkuriin. "Rosita, kulta!" Hän huhuili.
"Niin." Rosita vastasi ja oli aikessa sanoa jotakin, mutta jäikin tuijottamaan kääröä Rainerin sylissä.
"Mitäs tämä nyt on?" Rosita kysyi ja katsoi tutkivasti miestään.
"Löysin hänet metsästä." Rainer vastasi ja ojensi nyt jo nukkuvan pienokaisen Rositalle. "Me kasvatamme hänet omanamme." Rainer sanoi ja kertoi, mitä Serena oli sanonut.
15 vuotta myöhemmin
Kävelimme pitkin kuoppaista kärrypolkua kantaen vähää omaisuuttamme mukanamme. Oli koleaa ja hämärtyvä ilta sai maiseman näyttämään aavemaiselta. Olimme väsyneitä ja likaisia kuljettuamme jo kolmatta päivää. Olimme menossa kohti Berejedin kaupunkia, sillä siellä on markkinat ja meillä olisi mahdollisuus tienata muutama lantti ruokaan ja juomaan.
Caral ja minä, kiersimme markkinoita ansaitaksemme rahaa, vaikka jotkut ilkeämieliset ihmiset väittivätkin meidän olevan varkaita ja noitia. Niin mustalaisia aina syrjittiin ja meidät oli häädetty useasta paikasta pois ja rahamme vietiin.
Minä yleensä povasin tulevaa ihmisille, kun Caral hurmasi loput tanssillaan. Yleensä saimme muutaman lantin, mutta se meni nopeasti leipään ja juomaan. Olimme lähteneet kuukausi sitten pois leiristä, jossa olin koko ikäni kasvanut. Lähdin, koska en halunnut kulkea enää leirin mukana, vaan tahdoin nähdä maailman omin silmin. Olimme kiertäneet markkinoilta ja tapahtumista toisiin ja nyt olimme monta kokemusta rikkaampia, vaikka taskunpohjalla eivät lantit kilisseetkään.
Minua väsytti ja ehdotin Caralille, että pysähtyisimme levähtämään hetkeksi.
”Ei pysähdytä täällä.” Caral sanoi ja katsoi suurilla ruskeilla silmillään minua anovasti. ”Olen kuullut, että näillä seuduin on liikkunut susia tai muita ihmeolentoja.”
”Sinä olet kuunnellut liikaa vanhojen akkojen puheita.” Sanoin.
Minua pelotti pikkuisen, vaikka en halunnutkaan sitä Caralille näyttää. Jatkoi matkaani, Caralin tullessa perässä.
Ilta pimeni hiljalleen yöksi ja kuu nousi taivaalle, loistamaan kuin suuri hopeinen pallo. Katselin kuuta, joka valaisi himmeänä maisemaa ja tunsin itseni taas levottomaksi niin kuin usein ennenkin. Täysikuu sen teki, se sai minut aina levottomaksi ja oli kuin joku olisi aina niinä hetkinä kutsunut minua.
Maisema oli muuttunut entistä aavemaiseksi ja ohut usva leijui puiden ympärillä, hohtaen kelmeästi kuun valossa. Minulla oli koko ajan tunne, että joku tai jokin katseli meitä. Ajattelin, että mielikuvitukseni teki minulle tepposet tai että se johtui vain myöhäisestä ajankohdasta, jona olimme liikkeellä. Onneksi en ollut lähtenyt yksin, vaan Caral asteli rinnallani.
Yhtäkkiä kuulin pehmeitä askelia takaamme, pysähdyimme ja käännyimme katsomaan. Tiellä seisoi hopeanvalkea susi, joka katseli meitä kellanvihreiden silmien hohtaessa kuun valossa ja niin äkkiä kuin susi olikin ilmestynyt, se katosi takaisin metsän pimentoihin.
”Mitä ihmettä tuo nyt oli olevinaan?” Caral kysyi ääni pelosta vavahtaen.
”En tiedä, mutta jotain outoa tässä on tekeillä.” Sanoin ja me jatkoimme matkaamme.
Olimme ääneti, aistit valppaina ja säpsähtelimme jokaista rapsahdustakin. ”Kun olemme ansainneet tarpeeksi Berejedissä, menemme takaisin leiriimme ja kysymme Serenalta.” sanoin rikkoen hiljaisuuden.
”Mitä me kysymme?” Caral kysyi.
”Ajattelin tiedustella häneltä, tietäisiköhän hän onko jotain suurta tapahtumassa.” Sanoin ja näpläsin rannekoruani mietteliäänä.
Päätimme vihdoin pystyttää leirin huolimatta siitä, että metsässä tuntui kuhisevan petoja.
Leirimme oli vain pieni nuotio, pienellä suojaisalla puiden ympäröimällä aukiolla. Levitimme huovat maahan, lähelle nuotiota ja vaatemytyt saivat toimia päänalusina. Caral katseli hetken nuotiota, heitti siihen muutaman kuivan oksan, jotka heti syttyivät rätisten palamaan ja kävi sitten makuulleen toivotettuaan minulle hyvät yöt. Minä toivotin hänelle hyvää yötä, mutta en vain saanut unta.
Makasin hiljaa paikallani ja katselin puiden lomasta näkyvää taivasta ja kuuta. Kuuntelin ystäväni tasaista hengitystä, hän oli jo nukahtanut. Liekit kohosivat yhä nuotiosta ja jossain lähellä huhuili pöllö. Katselin hetken oksilla tanssivia liekkejä ja käänsin katseeni taas taivaalle, jossa tuikki tähtien timanttinauha kilpaa hopeisen kuun kanssa. Pian väsymys valtasi minutkin ja nukahdin tulen rätinän ja hiljaisen tuulen tuudittamana.
Jonkin ajan kuluttua havahduin ja nousin istumaan, aurinko paistoi korkealla ja luulin nukkuneeni liian pitkään. Kun katsoin viereeni, en nähnyt Caralia missään. ”Caral!” Huusin, mutta hän ei vastannut.
Katselin ympärilleni löytääkseni hänet, mutta hänestä ei näkynyt jälkeäkään ja samassa huomasin, etten ollutkaan sillä pikku aukealla jossa olimme päättäneet yöpyä, vaan metsässä, toisin sanoen olin keskellä korpea. Näin lähellä sammaloituneen kiven ja olin menossa sen luo, kun jostakin, melko läheltä alkoi kuulua juoksuaskelia. Hetken päästä näkyviin tuli punatukkainen nainen, jolla oli jotakin sylissään. Naisen kasvot olivat pelosta ja tuskasta kalpeat ja kyyneleet valuivat hänen poskilleen. Yritin kysyä, mikä naisella oli hätänä, mutta hän ei kuullut minua. Oli kuin olisin ollut hänelle pelkää ilmaa, aave vain. Näin kun nainen laski nyytin maahan kiven viereen ja peitti sen maahan pudonneilla lehdillä.
Hän oli ehtinyt nousta ja lähteä liikkeelle, kun näkyviin putkahti pari miestä, jotka pian saivat naisen kiinni ja alkoivat raahata häntä suuntaan josta olivat tulleet. Minä lähdin miesten perään, sillä halusin auttaa tuota naista.
Pian saavuimme aukiolle, jonne oli pystytetty paaluja ja paaluihin oli sidottu ihmisiä. Joidenkin sidottujen ihmisten jalkojen juuresta löi ylös korkeat liekit. Paalujen läheisyydessä seisoskelevat ja huutelevat ihmiset eivät nähneet tai edes huomanneet minua. Vain eräs tumma mies katsoi, kuin olisi nähnyt minut. Minä tunsin hänet tuijotuksensa, joka tuntui porautuvan lävitseni. Hän lähestyi miehiä, jotka retuuttivat naisen paalujen luo ja sitoivat hänet yhteen paaluun. Tuo tumma mies sytytti naisen jalkojen alla olleet kuivat puut liekkeihin. Ympärillä vellova ihmismeri huusi kiljui ja solvasi paaluihin sidottuja poloisia.
Tunsin kyyneleiden valuvan poskilleni. Mielessäni pyöri vain yksi kysymys, miksi? Miksi heidät piti polttaa, mitä pahaa nuo ihmiset olivat näille kyläläisille tehneet? Suljin silmäni, jotten näkisi elävältä poltettujen ihmisparkojen tuskaa, mutta korviani en voinut siltä sulkea, sillä kuulin noiden onnettomien tuskan huudot, kun liekit nuolivat heidän vaatteitaan ja ihoaan.
”Päästäkää heidät!” Huusin epätoivoisena. ”He ovat syyttömiä!”
Samassa tunsin vahvojen käsien tarttuvan minuun ja alkavan raahata minua kohti paaluja. ”Ei, ei, olen syytön!” Huusin ja yritin rimpuilla itseäni vapaaksi.
”Sonya.” Kuulin jonkun sanovan. ”Sonya, herää.”
Avasin silmäni ja huomasin Caralin pitävän minusta kiinni ja katsovan minua pelästyneenä. Se olikin ollut vain unta, mutta niin kovin todentuntuista.
”Sinä huusit.” Caral sanoi. ”Siksi herätin sinut.”
En pystynyt hetkeen sanomaan mitään, sillä uni oli yhä vahvasti mielessäni. Saatoin vieläkin haistaa palaneen puun ja lihan hajun, joka kuvotti minua.
”Minä… näin vain pahaa unta.” Sanoin hiljaa ja tunsin kyyneleen vierivän poskelleni. Caral kietoi kätensä ympärilleni ja sanoi. ”Se oli vain uni ja nyt se on ohi.”
Olimme niin melko kauan, kunnes Caran irroitti otteensa minusta, katsoi minua hetken, kuin tahtoen varmistaa olinko varmasti kunnossa. Kun hän oli varma, ettei minulla ollut mitään hätää, hän kävi pitkäkseen omalle paikalleen ja käpertyi huopansa alle. Kävin itsekin pitkäkseni ja katselin taas taivasta hetken ennen kuin nukahdin, enkä nähnyt unia enää sinä yönä.
Havahduin aamulla siihen, kun…
*********
Seuraava kirjoittelija ollos hyvä. :)
Jatkis: Sudenlaulu
5
514
Vastaukset
- Hessu-kissa
Ensiksikin: Yavanna, anna anteeksi, että rikoin hieman määrittelemiäsi puitteita. Sonyanhan ei enää pitänyt nähdä unia. Siitä minun oli kuitenkin kiermurreltava irti, jotta olisin voinut jatkaa haluamallani tavalla. En oikeastaan kuljettanut tarinaa eteenpäin. Annoin vain vähän lisää vauhtia. Tämä lähestymistapa oli itseni kannalta välttämätöntä, jotta kykenin ottaman tarinan omakseni ja tutustumaan henkilöihin ja tapahtumiin. Jos jatkat juttua tästä, olen mukana. Kenties seuraavalla kerralla kunnon juonenkuljetuksen kera. :) Mukava tarina muuten: mieleni on aina tehnyt irrotella kunnon fantsun parissa!
__________________
Heräsin siihen kun auringon kalpeat säteet jälleen kutittivat poskeani. Tällä kertaa aurinko vain oli todellisen maailman aurinko ja säteet lämmittivät oikeasti unimaailman harha-aistimusten sijaan. Sekunnissa selvitin itseni unen pöpperöstä ja ponnahdin istualleni: Caral ei tavallisesti olisi antanut minun nukkua niin kauan, että heräisin vasta auringon paistaessa. Yleensä lähdimme yöpymisleireistämme jo varhaisen aamun hetkinä, jolloin muu maailma, aikaisia eläimiä lukuun ottamatta, vielä eli yötään. Käsi laskeutui takaapäin harteilleni. Caral naurahti säpsähdystäni ja kiepsahti viereeni istumaan.
”Mikset herättänyt minua?” tivasin ystävältäni hiven ärtymystä äänessäni. Caralin hyväntahtoinen virnistely laantui huolestuneeseen kulmien kurtistukseen.
”Sinä olit yöllä vähän levoton…” hän epäröi, ”Ajattelin, että olisi parempi antaa sinun nukkua kunnolla aamuun asti.” Näin, kuinka hän tarkkaili reaktiotani sivusilmällä.
”Caral, se oli vain uni. Sanoinhan sinulle!” kiistin hänen huolehtimisensa kuin häiritsevän itikkaparven korvani juuresta.
”Niin kyllä, mutta kun olit nukahtanut uudelleen, huusit koko loppuyön”, Caral mumisi matkaviittansa laskoksiin.
”Huusin? Mitä? En minä nähnyt unia enää sen painajaisen jälkeen. Sano.”
”Älä viitsi. Ei se mitään ollut…”
”Caral, Herran tähden!” Pelokas uteliaisuus kalvoi sisikuntaani. Caralin ilme oli kiusaantunut, mutta ilmeisesti hän rohkaistui raivokkaasta mulkoilustani.
”Äiti”, hän sanoi ja katsoi minua silmiin, ”ei Rosita, vaan äiti. Monta kertaa.”
Jokin kylmä laskeutui jysähtäen vatsani pohjalle. Tiesin, että Caralin kertoma merkitsi jotain erityistä. Rosita oli minun äitini, mutten jostain kummallisesta syystä ollut koskaan kutsunut häntä äidiksi. Rosita itse ei ollut sen kummemmin huomautellut asiasta. Toisinaan hän vitsaili, että Roban-pienokainenkin alkaisi varmasti kutsua häntä Rositaksi oppiessaan puhumaan, koska minä, Sonya, olin aloittanut uuden perinteen.
”Caral. Oletko varma, ettet tiedä jotain, mitä minun pitäisi tietää?” kysyin ystävältäni sumuisten epäilysten täyttäessä mieleni, ”Minä näin unta naisesta, joka poltettiin elävältä. Hänellä oli sylissään käärö, jonka hän kätki kiven juurelle. Minä halusin auttaa: hän oli samanlainen kuin minä, Caral. Hänellä oli punaiset hiukset”. Ääneni vavahteli oudosta järkytyksestä. ”Muistan, että myöhemmin huusin häntä, sitä naista, ehkä huusin. Hän ei ollut Rosita. En minä muista, millä nimellä häntä kutsuin. Minä en tiedä…”
Caral tuijotti minua pakokauhun vallassa. Hetken kamppailtuaan hän sai itsensä kuriin ja tarttui minua olkapäistä. Kasvot hyvin lähellä omiani, niin lähellä, että saatoin haistaa auringon tuoksun hänen ihostaan, Caral kuiskasi minulle:
”Jos se nainen oli hän, jota huusit, hän on sinun äitisi. Rosita ei ole. Hiljaa! Sinä tiesit sen siitä asti, kun heräsit, olet itse asiassa tiennyt aina. Nyt on tekeillä merkillisiä asioita, sellaisia, joiden takia tämän piti tulla ilmi juuri nyt. Ääneen lausuttuna.”
Ravistin Caralin kädet pois ja nousin jalkeille. Hän antoi minun mennä, kun suunnistin aukion reunalle. Istuin vielä kasteesta märälle nurmelle ja katselin ystävääni, joka kokosi leiriä kasaan. Hän oli oikeassa: olin tiennyt aina, ettei Rosita ollut oikea äitini, mutta vasta nyt tiesin tienneeni. Kuutamoiden vastustamaton kutsu… Valkoinen susi… Uni äidistäni… Kyllä, salaperäisiä asioita tapahtui juuri nyt, juuri meille. Hämmentynyt mieleni pyörteili tapahtumien ympärillä, osaamatta tarttua mihinkään.
Caral saapasteli luokseni raahaten kummankin kantamuksia. Hän ojensi reppuni minulle. Pudistelin roskat hameestani ja ravistin kantamuksen paremmin selkääni. Tunsin yhä olevani järkyttynyt ja sokea yhdellekään järkevälle ajatukselle. Eräs päämäärä väikkyi kuitenkin selkeänä mielessäni:
”Meidän on mentävä Berejediin nopeasti ja sieltä suoraan Leiriin. Nopeasti”, sanoin Caralille. Hän nyökkäsi vakavasti, ja vaiti aloitimme päivämatkamme kaupunkiin.- Brego
Tämä tuntuu mielenkiintoiselta. Pakko jatkaa. ;)
---
Sinä päivänä en nähnyt auringon kirkkautta, en sen säteiden tanssia puiden vihreillä lehdillä. Puut vilistivät ohitsemme; sinä päivänä en ehtinyt katsella niitä yksilöinä taikka nauttia niiden kauneudesta. Meillä oli kiire. Miksi, sitä minä en tiennyt.
Väliin paljaat jalkani kopsahtelivat polulla olevin kiviin, mutta minä etenin kipua ja väsymystä tuntematta. Caral seurasi hiljaisena perässäni.
En minä lintujenkaan laulua kuullut. Kuulin äidin huudot, jotka olivat täynnä tuskaa. Näin äitini kasvot, jotka olin aivan pienenä nähnyt, niin kauan sitten, etten kyennyt niitä muistamaan. Unen kautta hänen kasvonsa palautuivat mieleeni. Ne eivät olleet vieraat kasvot. Tunsin halua ojentaa käteni, koskettaa edessä häämöttävää hahmoa, äitiä. Mutta se oli vain mielikuvitukseni luoma hahmo. Äitiäni todellisuudessa ei ollut, vain aukean aluskasvillisuuden sekaan sulautunut tuhka. Valkoinen tuhka.
Kun Berejedin muurit ilmestyivät viimein näkyviin, ne heittivät pitkät varjonsa itään. Aurinko oli laskemassa. Pysähdyimme metsän reunaan ja käännähdin katsomaan Caralia. Hän oli pölyttyneen näköinen ja pyyhkäisi hikeä otsaltaan.
”Pakko saada ruokaa. Onko sinulla?” hän henkäisi ja kaivoi juotavaa repustaan.
”Ei enää, mutta kaupungissa saadaan. Jos pidetään kiirettä, ehdimme vielä markkinoille. Ja jos tuuria on, niin saatetaan saada rahaa”, mutisin ja otin kulauksen vettä. Sen jälkeen jatkoimme matkaamme kohti Berejedin jykeviä, karkean harmaita muureja. Portti oli auki päivisin.
Vaikka kuinka yritin, tulevaa en sinä päivänä nähnyt todellisuudessa keneltäkään. Pysyin hiljaa ja tuijotin naista takaisin silmiin. Tämä vaihtoi asentoaan ja kurtisteli kulmiaan.
”No niin, tyttö-parka, näytähän ne taitosi, joilla niin kehuskelit”, hän sanoi pilkallisesti. Minä yritin, mutta en nähnyt. Minun oli pakko kylmettää sydämeni ja valehdella. Otin kiusaantuneena pari lanttia vastaan, jotka nainen minulle ojensi ja katosi ihmisten sekaan.
Meillä oli onnea, ja saimme ostettua ansaitsemallamme rahalla vahvaa ja ravitsevaa leipää. Hämärässä täytimme vesileilimme suihkulähteestä ja luikahdimme markkinoilta hämärään syrjäkaduille. Sinä päivänä meitä ei ollut edes häiriköity.
Tarkistimme rahat, jota meille jäi. Niitä ei ollut paljoa, vain muutama ruostuneen näköinen kolikko häämötti Caralin likaisella kämmenellä. Parempi säästää tulevaan, minä ajattelin. Söimme pienentyneet mahalaukkumme täyteen ja pohdimme, oliko parasta jatkaa matkaa.
”Eihän leiriin niin kauhean pitkä matka ole. Jos taivaltaisimme niin kauan kuin valoa riittää vähääkään ja jatkaisimme seuraavana päivänä, olisimme leirissä huomenna ennen keskipäivää”, sanelin Caralille. Tyttö näytti epäilevältä.
”Äh”, hän ähkäisi, ”minä en ainakaan millään jaksa. Olen aivan uupunut. Mikä kiire sinne leiriin nyt on?”
”Minulla on asioita, jotka pitää selvittää”, vastasin hiljaa. Epävarmuus jäyti mieltäni ja tiesin, että sen kykeni näkemään. Caral tuhahti.
”Minä en lähde. Mennään metsään ja nukutaan siellä”, Caral ehdotti ja vilkuili ympärilleen. Kaupunki hiljeni, mutta yön pimeyteen ilmestyisivät varkaat, jotka keinoja kaihtamatta veivät itselleen sen, mitä himoitsivat.
Tajusin, etten voinut uuvuttaa Caralia loppuun. Ehkä jaksaisimme huomenna taivaltaa nopeammin, jos nukkuisimme. Nousin ja kohotin kasvoni kohti auringonlaskua. Mutta... Silti. Minä tahdoin leiriin niin nopeasti kuin pääsisin. Minun oli saatava tietää. Kyyneleet kihosivat silmiini, mutta minä räpyttelin ne pois kovettaen sydämeni, käännyin nyökkäämään Caralille ja marssin kaupungista ulos. - Hessu-kissa
Brego kirjoitti:
Tämä tuntuu mielenkiintoiselta. Pakko jatkaa. ;)
---
Sinä päivänä en nähnyt auringon kirkkautta, en sen säteiden tanssia puiden vihreillä lehdillä. Puut vilistivät ohitsemme; sinä päivänä en ehtinyt katsella niitä yksilöinä taikka nauttia niiden kauneudesta. Meillä oli kiire. Miksi, sitä minä en tiennyt.
Väliin paljaat jalkani kopsahtelivat polulla olevin kiviin, mutta minä etenin kipua ja väsymystä tuntematta. Caral seurasi hiljaisena perässäni.
En minä lintujenkaan laulua kuullut. Kuulin äidin huudot, jotka olivat täynnä tuskaa. Näin äitini kasvot, jotka olin aivan pienenä nähnyt, niin kauan sitten, etten kyennyt niitä muistamaan. Unen kautta hänen kasvonsa palautuivat mieleeni. Ne eivät olleet vieraat kasvot. Tunsin halua ojentaa käteni, koskettaa edessä häämöttävää hahmoa, äitiä. Mutta se oli vain mielikuvitukseni luoma hahmo. Äitiäni todellisuudessa ei ollut, vain aukean aluskasvillisuuden sekaan sulautunut tuhka. Valkoinen tuhka.
Kun Berejedin muurit ilmestyivät viimein näkyviin, ne heittivät pitkät varjonsa itään. Aurinko oli laskemassa. Pysähdyimme metsän reunaan ja käännähdin katsomaan Caralia. Hän oli pölyttyneen näköinen ja pyyhkäisi hikeä otsaltaan.
”Pakko saada ruokaa. Onko sinulla?” hän henkäisi ja kaivoi juotavaa repustaan.
”Ei enää, mutta kaupungissa saadaan. Jos pidetään kiirettä, ehdimme vielä markkinoille. Ja jos tuuria on, niin saatetaan saada rahaa”, mutisin ja otin kulauksen vettä. Sen jälkeen jatkoimme matkaamme kohti Berejedin jykeviä, karkean harmaita muureja. Portti oli auki päivisin.
Vaikka kuinka yritin, tulevaa en sinä päivänä nähnyt todellisuudessa keneltäkään. Pysyin hiljaa ja tuijotin naista takaisin silmiin. Tämä vaihtoi asentoaan ja kurtisteli kulmiaan.
”No niin, tyttö-parka, näytähän ne taitosi, joilla niin kehuskelit”, hän sanoi pilkallisesti. Minä yritin, mutta en nähnyt. Minun oli pakko kylmettää sydämeni ja valehdella. Otin kiusaantuneena pari lanttia vastaan, jotka nainen minulle ojensi ja katosi ihmisten sekaan.
Meillä oli onnea, ja saimme ostettua ansaitsemallamme rahalla vahvaa ja ravitsevaa leipää. Hämärässä täytimme vesileilimme suihkulähteestä ja luikahdimme markkinoilta hämärään syrjäkaduille. Sinä päivänä meitä ei ollut edes häiriköity.
Tarkistimme rahat, jota meille jäi. Niitä ei ollut paljoa, vain muutama ruostuneen näköinen kolikko häämötti Caralin likaisella kämmenellä. Parempi säästää tulevaan, minä ajattelin. Söimme pienentyneet mahalaukkumme täyteen ja pohdimme, oliko parasta jatkaa matkaa.
”Eihän leiriin niin kauhean pitkä matka ole. Jos taivaltaisimme niin kauan kuin valoa riittää vähääkään ja jatkaisimme seuraavana päivänä, olisimme leirissä huomenna ennen keskipäivää”, sanelin Caralille. Tyttö näytti epäilevältä.
”Äh”, hän ähkäisi, ”minä en ainakaan millään jaksa. Olen aivan uupunut. Mikä kiire sinne leiriin nyt on?”
”Minulla on asioita, jotka pitää selvittää”, vastasin hiljaa. Epävarmuus jäyti mieltäni ja tiesin, että sen kykeni näkemään. Caral tuhahti.
”Minä en lähde. Mennään metsään ja nukutaan siellä”, Caral ehdotti ja vilkuili ympärilleen. Kaupunki hiljeni, mutta yön pimeyteen ilmestyisivät varkaat, jotka keinoja kaihtamatta veivät itselleen sen, mitä himoitsivat.
Tajusin, etten voinut uuvuttaa Caralia loppuun. Ehkä jaksaisimme huomenna taivaltaa nopeammin, jos nukkuisimme. Nousin ja kohotin kasvoni kohti auringonlaskua. Mutta... Silti. Minä tahdoin leiriin niin nopeasti kuin pääsisin. Minun oli saatava tietää. Kyyneleet kihosivat silmiini, mutta minä räpyttelin ne pois kovettaen sydämeni, käännyin nyökkäämään Caralille ja marssin kaupungista ulos.Kuoppainen tie tuntui turvalliselta jalkojen alla. Kun katsoin eteenpäin, näin sen jatkuvan aina jyrkästi vasemmalle sukeltavaan mutkaan asti. Kiireiselle tie oli ystävä, jos vain kuljetti oikeaan suuntaan. Tiesin, että pääsisimme tätä väylää pitkin melko lähelle pääleiriä. Metsässä kulkeminen oli meille silti mukavampaa: tunsimme luonnon eikä poluilla tarvinnut olla kiireisten ratsukoiden ja valjakoiden tiellä. Vilkaisin Caralia, joka ponnisteli väsynein askelin pari metriä jäljessäni.
”Jaksatko, jos kävellään tuonne mutkaan ja oikaistaan vasta sieltä metsän puolelle?” kysyin ja jäin odottamaan, että hän saavutti minut.
”Sinun silmäsi ovat hurjat, ” Caral sanoi, ”Ymmärrän kyllä, miten tärkeää sinulle on päästä leiriin mahdollisimman nopeasti. Kävellään mutkaan,” hän myöntyi. Hetken Caral näytti siltä kuin olisi halunnut sanoa vielä jotain, mutta sulkikin suunsa ja vaikeni. Kohautin olkiani ja jatkoimme matkaa.
Emme jaksaneet raivata tietämme kovin syvälle metsään. Ilta oli pimennyt sukkelaan ja eläinten polkuja oli vaikea erottaa pelkästään kuun kalvakkaassa valossa. Lysähdimme istuallemme heti, kun olimme löytäneet yöpaikaksi välttävän puunalusen. Nökötimme hetken omiin ajatuksiimme vaipuneina kunnes Caral alkoi liikehtiä laiskasti purkaakseen repuista huovat. Nousin auttamaan häntä.
”Uskallammeko nukkua ilman tulta?” kysyin. Caral kierrätti mietteliäästi katsettaan ympäristössä ja vastasi empien:
”Luulen, että meidän on pakko. Ensinnäkin olemme liian väsyneitä etsiäksemme sopivan kuivaa puuta, toiseksi tämä läntti, jolle olemme itsemme ahtaneet, on liian pieni, jotta voisimme jättää tulen turvallisesti vartioimatta. Se susi…”
”Se susi on taatusti hyvän kävelymatkan päässä täältä. Sitä paitsi sudet pysyttelevät muutenkin erossa ihmisistä,” tokaisin päättäväisesti ja kävin makuulle. Caral ei vastannut, mutta oikaisi itsekin huovalle ja veti täkin korviinsa.
”Caral?”
”Mitä?”
”Anteeksi, kun… ” en tiennyt, miten jatkaa.
Peitteet kahisivat, kun Caral nousi istumaan. Hän katsoi minua tiukasti.
”Sonya, ei sinun tarvitse pyydellä mitään anteeksi. Serena tietää asioista, ja jos ei tiedä, hän katsoo. Minä ymmärrän täysin sinun kiireesi. Minä ymmärrän myös hiljaisuutesi. Tajuatko? Olen sinun ystäväsi enkä milloinkaan jättäisi sinua yksin tällaisella hetkellä.” Hän hengähti syvään vuodatuksensa jälkeen. Pieni hymy karkasi huulilleni.
”Kiitos. Minä olen vähän levoton. Pelastatko minut, jos tänä yönä sattuu jotakin?” sanoin.
Kiskotellen Caral lysähti uudelleen vierelleni. Sitten hän kääntyi minuun päin ja silitti kasvoilleni valahtaneita mahonginpunaisia suortuvia.
”Sonya, Sonya. Minä pelastan.” Valtaisa haukotus natisutti hänen leukojaan. Samassa hetkessä hän vajosi uneen ja jätti minut tuijottamaan hänen rauhallista nukkuvan ilmettään.
Uni kiehnäsi ympärilläni, muttei ottanut minua omakseen. Tuskastuneena käännyin selälleni. Puiden oksiston raoista siivilöityi tuskin lainkaan kuunvaloa, mutta minä tunsin ne vähäisetkin säteet ihollani kuin ne olisivat polttaneet. Oikeastaan täysikuu oli ollut jo viime yönä. Kestäisi silti vielä muutaman samanmoisen, ennen kuin aika olisi syönyt sen kyljestä tarpeeksi ison palasen, jottei se olisi häirinnyt minua. Toistensa ohi kirkuvat ajatukset surisivat päässäni. Olin tarkoittanut täyttä totta, kun olin sanonut Caralille olevani levoton tästä yöstä. Unettomuus johtui osaksi siitä, etten halunnut enää nähdä unta äidistäni tulenruokana, mutta siinä oli muutakin: kuun jomottavaa kutsua, metsän kirpeä, seikkailuun viekoitteleva tuoksu ja häiritsevä tunne, että joku halusi minulta jotain.
Varovaisesti nostin huopaa päältäni. Yritin kahisutella niin vähän kuin suinkin, etten olisi herättänyt autuaasti kuorsaavaa ystävääni. Minun oli pakko nousta jaloittelemaan. Pohdin hetken, rohkenisinko lähteä pimeässä tutustumaan leiripaikkamme ulkopuoliseen polkujen verkostoon. Astuin kokeilevasti pari askelta eteenpäin. Olin jo aikeissa lähteä uudelleen liikkeelle, kun
________________________
Seuraava kirjoittaja puikkoihin, olepa hyvä! - Yavanna
Hessu-kissa kirjoitti:
Kuoppainen tie tuntui turvalliselta jalkojen alla. Kun katsoin eteenpäin, näin sen jatkuvan aina jyrkästi vasemmalle sukeltavaan mutkaan asti. Kiireiselle tie oli ystävä, jos vain kuljetti oikeaan suuntaan. Tiesin, että pääsisimme tätä väylää pitkin melko lähelle pääleiriä. Metsässä kulkeminen oli meille silti mukavampaa: tunsimme luonnon eikä poluilla tarvinnut olla kiireisten ratsukoiden ja valjakoiden tiellä. Vilkaisin Caralia, joka ponnisteli väsynein askelin pari metriä jäljessäni.
”Jaksatko, jos kävellään tuonne mutkaan ja oikaistaan vasta sieltä metsän puolelle?” kysyin ja jäin odottamaan, että hän saavutti minut.
”Sinun silmäsi ovat hurjat, ” Caral sanoi, ”Ymmärrän kyllä, miten tärkeää sinulle on päästä leiriin mahdollisimman nopeasti. Kävellään mutkaan,” hän myöntyi. Hetken Caral näytti siltä kuin olisi halunnut sanoa vielä jotain, mutta sulkikin suunsa ja vaikeni. Kohautin olkiani ja jatkoimme matkaa.
Emme jaksaneet raivata tietämme kovin syvälle metsään. Ilta oli pimennyt sukkelaan ja eläinten polkuja oli vaikea erottaa pelkästään kuun kalvakkaassa valossa. Lysähdimme istuallemme heti, kun olimme löytäneet yöpaikaksi välttävän puunalusen. Nökötimme hetken omiin ajatuksiimme vaipuneina kunnes Caral alkoi liikehtiä laiskasti purkaakseen repuista huovat. Nousin auttamaan häntä.
”Uskallammeko nukkua ilman tulta?” kysyin. Caral kierrätti mietteliäästi katsettaan ympäristössä ja vastasi empien:
”Luulen, että meidän on pakko. Ensinnäkin olemme liian väsyneitä etsiäksemme sopivan kuivaa puuta, toiseksi tämä läntti, jolle olemme itsemme ahtaneet, on liian pieni, jotta voisimme jättää tulen turvallisesti vartioimatta. Se susi…”
”Se susi on taatusti hyvän kävelymatkan päässä täältä. Sitä paitsi sudet pysyttelevät muutenkin erossa ihmisistä,” tokaisin päättäväisesti ja kävin makuulle. Caral ei vastannut, mutta oikaisi itsekin huovalle ja veti täkin korviinsa.
”Caral?”
”Mitä?”
”Anteeksi, kun… ” en tiennyt, miten jatkaa.
Peitteet kahisivat, kun Caral nousi istumaan. Hän katsoi minua tiukasti.
”Sonya, ei sinun tarvitse pyydellä mitään anteeksi. Serena tietää asioista, ja jos ei tiedä, hän katsoo. Minä ymmärrän täysin sinun kiireesi. Minä ymmärrän myös hiljaisuutesi. Tajuatko? Olen sinun ystäväsi enkä milloinkaan jättäisi sinua yksin tällaisella hetkellä.” Hän hengähti syvään vuodatuksensa jälkeen. Pieni hymy karkasi huulilleni.
”Kiitos. Minä olen vähän levoton. Pelastatko minut, jos tänä yönä sattuu jotakin?” sanoin.
Kiskotellen Caral lysähti uudelleen vierelleni. Sitten hän kääntyi minuun päin ja silitti kasvoilleni valahtaneita mahonginpunaisia suortuvia.
”Sonya, Sonya. Minä pelastan.” Valtaisa haukotus natisutti hänen leukojaan. Samassa hetkessä hän vajosi uneen ja jätti minut tuijottamaan hänen rauhallista nukkuvan ilmettään.
Uni kiehnäsi ympärilläni, muttei ottanut minua omakseen. Tuskastuneena käännyin selälleni. Puiden oksiston raoista siivilöityi tuskin lainkaan kuunvaloa, mutta minä tunsin ne vähäisetkin säteet ihollani kuin ne olisivat polttaneet. Oikeastaan täysikuu oli ollut jo viime yönä. Kestäisi silti vielä muutaman samanmoisen, ennen kuin aika olisi syönyt sen kyljestä tarpeeksi ison palasen, jottei se olisi häirinnyt minua. Toistensa ohi kirkuvat ajatukset surisivat päässäni. Olin tarkoittanut täyttä totta, kun olin sanonut Caralille olevani levoton tästä yöstä. Unettomuus johtui osaksi siitä, etten halunnut enää nähdä unta äidistäni tulenruokana, mutta siinä oli muutakin: kuun jomottavaa kutsua, metsän kirpeä, seikkailuun viekoitteleva tuoksu ja häiritsevä tunne, että joku halusi minulta jotain.
Varovaisesti nostin huopaa päältäni. Yritin kahisutella niin vähän kuin suinkin, etten olisi herättänyt autuaasti kuorsaavaa ystävääni. Minun oli pakko nousta jaloittelemaan. Pohdin hetken, rohkenisinko lähteä pimeässä tutustumaan leiripaikkamme ulkopuoliseen polkujen verkostoon. Astuin kokeilevasti pari askelta eteenpäin. Olin jo aikeissa lähteä uudelleen liikkeelle, kun
________________________
Seuraava kirjoittaja puikkoihin, olepa hyvä!Ihania jatkoja oli tullunna. Nyt täytyykin miettii, miten jatkaisi. :)
Yavanna kirjoitti:
Ihania jatkoja oli tullunna. Nyt täytyykin miettii, miten jatkaisi. :)
Olin jo aikeissa lähteä uudelleen liikkeelle, kun huomasin edessäni jälleen hopeanvalkean suden. Olin varma että susi oli sama, jonka olimme nähneet aiemmin. Se katseli minua kellanvihreillä silmillään. Aivan kuin se olisi pyytänyt minua seuraamaan itseään. Tuijotin sutta hämmentyneenä kun se äkkiä kääntyi ja lähti juoksemaan polkua eteenpäin. Nostin hameeni helmaa ylemmäs ja lähdin juoksemaan suden perään. Tunsin sisälläni ettei se tahtonut minulle pahaa. Susi katosi mutkan taakse ja luulin jo hukanneeni sen, mutta se odottikin minua mutkan toisella puolen. Kun se näki että seurasin sitä se jatkoi matkaansa. En tiedä kauanko jatkoin suden seuraamista. Äkkiä huomasin seisovani yksin pienellä aukealla. Sankka sumu oli ilmestynyt kuin tyhjästä. Näin vain juuri ja juuri puiden vääristyneet hahmot aukion laitamilla. Korviini alkoi kantautua naisen naurua. Ensin hiljaisena ja sitten yhä kovempana ja kovempana. Aivan kuin nainen olisi tullut lähemmäs. Vaikka ympäristöni näyttikin uhkaavalta naisen nauru ei ollut uhkaavaa vaan lähinnä onnellista. Pian nauruun yhtyi muitakin. Sitten näin liekkien nousevan aukion keskellä. Ne näkyivät utuisina. Kuin vedestä heijastuneina. Otin askeleen taaksepäin pelästyneenä. Oliko tämä taas sama rovio missä äitini oli poltettu? Liekit näyttivät kuitenkin nousevan ennemminkin kokosta. Sitten kuin tyhjästä näin ihmisten hahmojen ilmestyvän tanssimaan kokon ympärille. Olin kuullut heidän naurunsa. Naurun taustalla kuului nyt laulua. Hahmot näyttivät onnellisilta tanssiessaan. Äkkiä laulu ja nauru lakkasivat suden alkaessa ulvoa. Kuulin hevosten lähestyvän, mutta en nähnyt niitä. Kokon ympärillä olevat hahmot alkoivat juoksemaan ympäriinsä. En enää nähnyt heidän haalistuvia hahmojaan kunnolla. Kokon liekit alkoivat muuttumaan verenpunaisiksi. Kuulin kuinka naiset huusivat lapsiaan ja kuinka miekanterä löi miekanterää. Kyyneleet alkoivat valumaan pitkin poskiani ja putosin polvilleni. Pikkuhiljaa äänet katosivat kaukaisuuteen ja sumu hälveni. Näin edessäni ajan ja sään kuluttaman hautakiven. En saanut kuun valossa sen kuluneesta tekstistä selvää. Tekstin yläpuolelle oli kaiverrettu enkeli, joka piti vasemmassa kädessään kruunua ja oikeassa miekkaa. Painoin käteni kaiverrukselle ja tunsin oudon lämmön leviävän käteeni. Kuulin askeleita sivultani ja käänsin pääni sinne. Hopeanvalkea susi katosi minua. Sen silmät näyttivät yllättävän surullisilta. Sitten se lähti juoksemaan poispäin. Nousin ylös ja lähdin sen perään. Pian en enää nähnyt sutta. Kävelin vielä seuraavan mutkan taakse ja näin leirimme. Näky ei tosin ollut se mitä olin odottanut…
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Kiitos nainen
Kuitenkin. Olet sitten ajanmerkkinä. Tuskin enää sinua näen ja huomasitko, että olit siinä viimeisen kerran samassa paik113515MTV: Kirkossa saarnan pitänyt Jyrki 69 koki yllätyksen - Paljastaa: "Se mikä oli hyvin erikoista..."
Jyrki Linnankivi alias Jyrki 69 on rokkari ja kirkonmies. Teologiaa opiskeleva Linnankivi piti elämänsä ensimmäisen saar691886Hyväksytkö sinä sen että päättäjämme ei rakenna rauhaa Venäjän kanssa?
Vielä kun sota ehkäpä voitaisiin välttää rauhanponnisteluilla niin millä verukkeella voidaan sanoa että on hyvä asia kun5411576Kirjoita yhdellä sanalla
Joku meihin liittyvä asia, mitä muut ei tiedä. Sen jälkeen laitan sulle wappiviestin811204Olet hyvin erilainen
Herkempi, ajattelevaisempi. Toisaalta taas hyvin varma siitä mitä haluat. Et anna yhtään periksi. Osaat myös ilkeillä ja61992Yksi syy nainen miksi sinusta pidän
on se, että tykkään luomusta. Olet luonnollinen, ihana ja kaunis. Ja luonne, no, en ole tavannut vielä sellaista, joka s33958Hyödyt Suomelle???
Haluaisin asettaa teille palstalla kirjoittelevat Venäjää puolustelevat ja muut "asiantuntijat" yhden kysymyksen pohditt214888Hyvää Joulua mies!
Toivottavasti kaikki on hyvin siellä. Anteeksi että olen hieman lisännyt taakkaasi ymmärtämättä kunnolla tilannettasi, o59826- 170823
Paljastavat kuvat Selviytyjät Suomi kulisseista - 1 päivä vs 36 päivää viidakossa - Katso tästä!
Ohhoh! Yli kuukausi viidakossa voi muuttaa ulkonäköä perusarkeen aika rajusti. Kuka mielestäsi muuttui eniten: Mia Mill3768