Arvopohja työväenliikkeestä
Työläiskodin ja Kallion kasvattina Halonen on sisäistynyt arvot, joita työnväenliikkeessä on pyritty aina vaalimaan. Halosen maailmassa vahvat, oikeamieliset ja julkinen valta kantavat vastuun, eivät heikot, kyvyttömät ja avuttomat. Sääntely ja suojelu on Halosen mielestä välttämättömyyksiä, jotta vahvat ja häikäilemättömät eivät kävelisi puolustuskyvyttömien ylitse.
Hyvinvointiyhteiskuntaa jankuttamiseen saakka kannattava Halonen kokee taistelevansa hyvän puolesta pahaa vastaan. Nyky-Suomessa pahaa edustaa Halosen mielestä muun muassa uusköyhyys, jota hän käsitteli jo uuden vuoden puheessaan. Lähivuosina tästä aiheesta kuullaan varmasti lisää, Halonen on tosissaan.
Kovin radikaaleja linjauksia Haloselta tuskin kuullaan. Vuodet ja kokemus ovat muokanneet aikoinaan vasemman siiven sosiaalidemokraattina tunnetun Halosen käsityksiä. Mustan ja valkoisen tai mustan ja punaisen värikirjo sekoittuu toisinaan silkaksi harmaudeksi, josta Halosta välillä moititaan. Mutta terävyyttäkin löytyy, ja toisella kaudella Halosella on lisäksi vapaammat kädet kuin ensimmäisellä.
Radikalismin sivustaseuraaja
Energisyys, tarmo ja toimeliaisuus ovat älyn ja supliikin lisäksi lähes ainoita selityksiä, joihin Halosta tuntevat arvelevat hänen menestyksensä pohjautuvan. Halonen on politiikan, yhteiskuntaelämän ja järjestäytymisen ammattilainen hiusjuuriaan myöten.
Uransa ensimmäiset kymmenisen vuotta Tarja Halonen työskenteli kirjaimellisesti työasioiden parissa. SAK:n puheenjohtaja Niilo Hämäläinen houkutteli nuoren juristin vuonna 1970 SAK:n lakimieheksi. Työelämän varjopuolet kaatuivat Halosen hoidettaviksi, kun hän ryhtyi setvimään lakko-, irtisanomis- ja lomautustapauksia sekä muita työriitoja.
SAK-pestin myötä Halonen irtaantui koulu- ja opiskelijamaailmasta, jonka piirissä hän oli viettänyt liki koko 1960-luvun, ensin opiskellen, sitten palkkarenkinä. Suurena aktivistina saati opiskelijajohtajana Halosta ei muisteta. 1960-luvun vasemmistolaisia tähtiä olivat muun muassa Paavo Lipponen, Erkki Tuomioja, Ilkka-Christian Björklund, Ulf Sundqvist ja Marianne Laxén, ei Tarja Halonen.
Halonen pyöri 1960-luvulla sellaisten radikaalien liikkeiden kuin Sadankomitean ja Sexpon ympärillä, mutta ei noussut niissä merkittäviin johtotehtäviin. Länsimaista pasifismia ja Suomen yksipuolista aseistariisumista ajanut Sadankomitea oli enemmän Lipposen, Tuomiojan, Jaakko Blombergin ja kumppanien heiniä. Seksuaalisia vähemmistöjä puolustaneesta Sexposta kasvoi myöhempi Seta, joka taas houkutteli Halosen äänitorvekseen vasta 1980-luvun vaihteessa.
1960-luku ei ollut Haloselle vielä niin syvän poliittinen vuosikymmen kuin monille hänen aatetovereilleen. Tämä johtui ainakin osittain hänen taustastaan. Työläiskaupunginosana tunnetussa Kalliossa syntyneelle, varttuneelle ja koulunsa käyneelle Haloselle akateeminen maailma oli hieman vieras ympäristö. Hänen isänsä oli rakennustyömies ja äitinsä kotiavustaja, joten Halonen suhtautui yliopistoon käytännönläheisemmin kuin herraskaisista perheistä tulleet. Hän haki yliopistosta koulutusta, jota hän pystyisi hyödyntämään työelämässä, ei niinkään suuria ja teoreettisia maailmanselityksiä.
Oikeuden voitto taiteesta
Halonen tunsi kouluaikoina vetoa taidetta kohtaan ja aloitti syksyllä 1962 Helsingin yliopistossa taidehistorian opinnoilla. Mutta kohta vaaka kääntyi, ja Halonen valitsi ammatillisemman koulutussuunnan, oikeustieteellisen.
"Hän taisi havaita, ettei taidehistoria välttämättä lyö leiville", muistelee Halosen kanssa samana syksynä 1963 oikeustieteellisessä aloittanut Kirsti Palanko-Laaka. Hänen ja Halosen tiet yhtyivät 1970-luvullakin, jolloin molemmat työskentelivät SAK:n lakiosastolla.
Ei Halonen kuitenkaan vain leivän hankkimista ajatellut. Hän koki jo tuolloin seisovansa työväenliikkeen, ei ison rahan tai suuryritysten puolella. Tämä ei ollut ihan vaivatonta oikeustieteellisessä, jonka opiskelijoista monet tähtäsivät liike-elämän palvelukseen ja jossa vallitsi konservatiivis-oikeistolainen henki.
Mutta niin kovasti Halonen ei "omiensa" pariin kaivannut, että olisi eristäytynyt porvarillisina pidetyistä ympyröistä. Vuonna 1965 hän pyrki Eteläsuomalaisen Osakunnan listoilta ylioppilaskunnan edustajistoon, mutta jäi rannalle, vaikka hän oli hankkinut näkyvyyttä muun muassa HYY:n naistoimikunnan varapuheenjohtajana.
Halosen iskulauseena oli avarakatseinen esolainen edustajistoon. Yliopistomaailma ei ollut vielä tuolloin puoluepolitisoitunut, joten Halosen kanssa samalta ESO:n listalta edustajistoon pyrki Vesa Vainio, silloinen oikeustieteen opiskelija, myöhempi Nordea-johtaja. Vainio valittiin edustajistoon.
Esikarsinta leipälajissa
Pientä esimakua tulevasta puoluepolitiikan vyörystä Halonen saattoi maistaa jo opiskeluaikanaan. Marraskuussa 1968 Halonen kävi seuraamassa Vanhan ylioppilastalon valtausta tuhansien muiden ylioppilaiden tavoin.
Palanko-Laaka muistelee, että "me olimme molemmat yötä Vanhalla ja sympatiamme olivat valtaajien puolella". Vanhalla Halonen näki ja kuuli ainakin ministeritoverinsa Erkki Tuomiojan puhuvan megafoniin ja vaativan ylioppilaskunnan radikaalia uudistamista.
Ennen siirtymistään ammattiyhdistysliikkeen palvelukseen Halonen ehti katsella opiskelijamaailman murrosta pääkallonpaikalta. Valmistuttuaan hän siirtyi Vanhan valtauksen jälkimainingeissa tammikuussa 1969 Suomen ylioppilaskuntien liiton SYL:n sosiaalisihteeriksi. Opiskelijamaailman politisoituminen oli tuolloin kiihkeimmillään ja sosiaalidemokraattinen opiskelijaliike vahvistui edelleen.
SYL:n leivissä Halonen perehtyi myöhempään leipälajiinsa sosiaali- ja terveyspolitiikkaan, vaikka alue rajautuikin melko ahtaasti opintotukijärjestelmän kehittämiseen. Kun Halonen siirtyi vuoden kuluttua hoitamaan puoleksi vuodeksi SYL:n järjestösihteerin tointa, hän alkoi harjaantua myös ulkopolitiikan alueella.
Järjestösihteerinä Halonen loi suhteita ulkomaalaisiin opiskelija-aktivisteihin. Halosen nuoruudentuttujen joukkoon kuuluu muun muassa EU:n ulkosuhteista nykyisin vastaava espanjalainen Javier Solana, Naton entinen pääsihteeri.
Vaikuttamisen korkeakoulussa
1960-luvun kokemuksista huolimatta vasta SAK:n vuodet (1970–79) merkitsivät Haloselle todellista kouliintumista yhteiskunnalliseen ja poliittiseen vaikuttamiseen. SAK:n lakimieheksi ryhtyessään Halonen oli vasta 27-vuotias eikä kuulunut vielä virallisesti Sdp:hen. Siirtyessään SAK:sta eduskuntaan vuonna 1979 Halonen oli 35-vuotias Sdp-konkari, jolla oli kiinteät poliittiset verkostot, selkeä äänestäjäkunta ja vuorenvarma usko omiin kykyihin. Jotakin hyvin merkittävää oli siis tapahtunut noiden vuosien kuluessa.
Hyvin merkittäviä asioita tapahtui myös koko suomalaisessa yhteiskuntaelämässä, vaikka 1970-lukua kuvataan usein brezneviläisyyden ja suomettumisen synkimmäksi ajaksi. Poliittinen järjestelmä ja lehdistö vaipuivat tuolloin apatiaan, mutta SAK:ssa elettiin viriilin eteenpäinrynnistyksen aikaa.
Työmarkkinajärjestöillä oli 1970-luvun alussa huomattava vaikutusvalta koko suomalaisen hyvinvointijärjestelmän rakentamiseen. Vaikka tämä työ oli aloitettu jo 1960-luvun alussa, työntekijöiden asemaa ja etuja parannettiin edelleen 1970-luvulla.
Tässä suuressa projektissa ammattiyhdistysliikkeen nuorille ja radikaaleille lakimiehille lankesi todellinen rakennusmiehen osa. "Meidän jälkemme oli joskus todella merkittävää. Silloin uskallettiin uhmata poliittista eliittiä, työnantajia ja jopa ay-liikkeen omia johtajia. Meillä olikin paljon toimintaa ohi oman johtomme", Palanko-Laaka kuvaa.
Tämä tietenkin kiristi välejä Hakaniemen ay-palatsissa. Osa vanhoista ay-jyristä katsoi nuoria juristeja kieroon jo pelkän opiskelutaustan perusteella, mutta railakas vasemmistolainen banderollin heiluttaminen oli monille viimeinen piste iin päälle.
Ärhäkkä Halonen – jonka ay-johtajat muistavat osallistuneen ainakin Persian šaahin vastaisiin mielenosoituksiin – saikin välillä enemmän kiitoksia Skdl:ään kuuluneilta ay-johtajilta kuin sosiaalidemokraateilta, joiden joukossa oli vanhoja leskisläisiä Sdp:n oikeistosiiven edustajia.
Halonen joutui tienraivaajan osaan myös sukupuolensa takia. "Tyttöjähän me oltiin silloisessa kielenkäytössä", Palanko-Laaka kertoo.
Sinnikäs palstanpitäjä
Vaikka Halonen jakoikin mielipiteitä, yhdestä asiasta häntä ei voinut syyttää: laiskuudesta tai saamattomuudesta. "Halonen oli erinomaisen energinen henkilö. Hän otti paljon töitä tehdäkseen ja selviytyi niistä kunnialla", muistelee viestintäyrittäjä Jyrki Pietilä. Hän toimitti tuolloin SAK:n julkaisemaa Palkkatyöläinen-lehteä, jossa Halonen piti lakipalstaa.
Pietilän mieleen on piirtynyt kuva sinnikkäästä Halosesta. Hän muistaa, kuinka Halonen kömpi kerran hänen poikamiesboksiinsa aamuviideltä tuomaan lakipalstansa kirjoitusta, koska lehti oli lähdössä aamulla painoon. Kun Pietilä kertoi lähtevänsä painopaikalle vasta puolen tunnin kuluttua, Halonen istui sohvalle ja rupesi viimeistelemään kirjoitusta.
"Stilisoimista riitti niin paljon, että Tarja hyppäsi vielä taksiin, jolla menin linja-autoasemalle. Lopulta hän kulki bussin kyydissäkin pari pysäkinväliä viimeistellen juttua", Pietilä kertoo.
Pietilä muistaa Halosen myös kansalaisjärjestöaktivistina, joka ajoi muun muassa oikeistodiktaattorien käsiin jääneiden Chilen ja Nicaraguan asiaa. Chilen boikotointi oli tapetilla myös SAK:ssa. Halonen vierailikin maassa ja ainakin kerran hänet pidätettiin mielenosoitukseen osallistumisen takia. Syytteet hän kuitenkin vältti.
"Niissä piireissä olisi saanut epäaktiivisen maineen, jos ei olisi osallistunut yli kymmenen järjestön toimintaan. Silloin piti näyttää olevansa hyvän puolella pahaa vastaan", Pietilä tiivistää.
Sorsan opissa
"Niillä piireillä" Pietilä tarkoittaa nuorista demareista koostunutta vasemmistoryhmittymää, josta käytettiin Helsingissä nimitystä tuomiojalaiset, koska kansanedustaja Erkki Tuomioja oli ryhmän tunnetuin kellokas. Radikaalidemareista puhuttiin myös pälkäneläisinä, koska he olivat pitäneet Pälkäneellä suurta kohua herättäneitä kokouksia. Kokousten palopuheissa Sdp:tä vaadittiin siirtymään toden teolla vasemmalle. Ryhmän ääriainekset julistivat jopa "marxismi-leniniläisen sosialidemokratian" ilosanomaa.
Halonen pysyi maltillisemmalla puolella, vaikka EEC-jäsenyyttä hänkin muiden nuorten demariradikaalien tapaan vastusti. Koska Halosella oli yhteyksiä radikaaleihin, mutta hän esiintyi silti verraten varovaisesti, Sdp:n johto kiinnostui työmarkkinajuristista. Pääministeri Kalevi Sorsa (sd) kysäisikin Haloselta, kiinnostaisiko tätä ryhtyä hänen eduskuntasihteerikseen. Halonen vastasi myöntävästi. Näin hän siirtyi vuonna 1974 virkavapaalle SAK:sta ja rupesi avustamaan pääministeriä, joka kosiskeli nuoria tukijoikseen.
SAK:ssa Halosen loikkaa ei juuri kummasteltu. Monet olivat uumoilleet, että Halonen haluaisi luoda uraa ay-liikkeen ulkopuolella. Politiikka oli Haloselle luonteva areena, koska hän oli ulospäinsuuntautunut, rempseä, seurallinen ja koska hän oli ay-juristina tutustunut valtakunnanpolitiikkaan.
Lähtiessään kipuamaan politiikan portaita ylöspäin Halonen oppi, ettei politiikassakaan edetä ilman hikeä ja kyyneleitä. Ensimmäisissä eduskuntavaaleissaan vuonna 1975 Halonen ei onnistunut keräämään aivan riittävää äänisaalista. Kahta vuotta myöhemmin hän pääsi jo Helsingin kaupunginvaltuustoon ja vihdoin vuonna 1979 eduskuntaan.
Homojen pomo
Arkadianmäelle Halonen ei noussut yksin vaan kaksin. Hän oli synnyttänyt kolme kuukautta ennen vaaleja tyttären, joka kastettiin Annaksi. Läheiset tosin tunsivat Halosen tyttären Nökönä.
Jos Halonen olisi halunnut herättää huomiota, vauvanimetyskohu olisi voinut syntyä jo vuonna 1979 eikä vasta 1995, mutta Halonen ei halunnut. Hän imetti vauvaansa tarvittaessa eduskunnassa, mutta aina vain omassa työhuoneessaan. Tämä on sitä matalaa profiilia, jota Halonen on pyrkinyt noudattamaan yksityiselämässään voidakseen keskittyä oikeisiin asioihin.
Muuten Halonen ei pystynyt vetämään ensimmäisellä kansanedustajakaudellaan matalaa profiilia – eikä ehkä tahtonutkaan.
Huomion herättämiseen riitti jo pelkästään se, että hän ryhtyi vuonna 1980 Setan, Seksuaalinen tasavertaisuus ry:n, puheenjohtajaksi. Halonen pohti pyyntöä lähes vuoden verran ennen suostumistaan, mutta päätti leimojen lyömisen uhallakin tarttua ohjaksiin, koska oli nähnyt, miten vähemmistöjä saatettiin sorsia.
Setan puheenjohtajuus synnytti juoruja ja vitsejä. Halonen joutui vakuuttelemaan jopa televisiossa olevansa "tavallinen heteroseksuaali" ja haluavansa ainoastaan vähentää seksuaalivähemmistöjen syrjintää. Demarien joukossa Seta-jutusta tuli yleinen leikinlaskun aihe.
"Tarja yllätti meidät ryhtymällä siihen tehtävään. Pidimme sitä hyvin rohkeana. Olin silloin Sdp:n piirijärjestön puheenjohtaja ja piirisihteerini keksi, että Tarja on homojen pomo. Se tuntui minusta niin hauskalta, että kerroin jutun Tellervo Koivistolle. Hän katsoi minua pitkään ja kummastuneena ja sanoi, että eihän nyt tommoista sovi puhua. Hän arvosti, että joku ryhtyi niin epäkiitolliseen tehtävään", kirjailija Arvo Salo kertoo.
Punainen visio
Vuonna 1987 Kalevi Sorsan sormi pysähtyi jälleen Tarja Halosen kohdalle. Sorsa päätti nostaa Halosen sinipunahallitukseen, vaikka Halonen vierasti avoimesti yhteistyötä kokoomuksen kanssa. Vasemman laidan demarit piti jälleen sitoa vastuun kautta mukaan yhteiseen projektiin. Näin Halosesta tuli pääministeri Harri Holkerin (kok) hallituksen toinen sosiaali- ja terveysministeri.
Halosen epäluuloisuutta kokoomusta, perinteistä markkinatalouden puolustajaa ja elinkeinoelämän etujen ajajaa, kohtaan ei tarvitse ihmetellä, kun lukee hänen samana vuonna kirjoittamaansa manifestia nimeltä ”punainen visio”. Siinä Halonen vaati pääoman vallan rajoittamista ja kansallisten armeijoiden aseistariisumista.
"Kansallisten aseitten varaan perustuvan turvallisuusajattelun tilalle on luotava siviilipuolustukseen ja kansainväliseen oikeuteen rakentuva maailman rauha", Halonen kirjoitti.
Myös hänen talouslinjauksensa varmasti kauhistuttivat yksityistämistä ja verojen alentamista ajanutta kokoomusta, joka oli pitkällä oppositiokaudellaan kamppaillut sosialismin mörköä vastaan. "Osallistumismuodosta riippumatta tulee pääomaan perustuvaa valtaa rajoittaa. Se tapahtuu sekä lainsäädännöllä että työntekijöiden osallistumisella", Halonen kirjoitti.
Halosen äidillä oli kuitenkin tarjota tyttärelle vinkki, miksi sinipunahallitukseen kannattaisi mennä. "Mitäs tuota miettimään, tuskin tuollainen hallitus kesän yli kestää", työpaikkansa luottamusmiehenä toiminut äiti tokaisi. Ja Halonen päätti tarttua ministerin salkkuun.
Myräkkä kaappareista
Holkerin hallitus pysyi epäilyksistä huolimatta koossa täydet neljä vuotta. Kokoomus ei hamunnutkaan niin äkkinäistä revanssia oppositiovuosiensa jälkeen kuin kuviteltiin. Halonen joutui Holkerin hallituksessa koville muista syistä. Kun hän siirtyi keväällä 1990 oikeusministeriksi, hän ryhtyi selvittelemään Suomeen tupsahtaneista venäläisistä lentokonekaappareista aiheutunutta oikeudellista sotkua.
Halonen päätti luovuttaa kaapparit takaisin Neuvostoliittoon, vaikka heidän epäiltiin saavan tekosistaan erittäin ankarat tuomiot. Hän asetti luovuttamiselle ehtoja, joita Neuvostoliitto ei täysin kunnioittanut, ja tuomiot olivat hieman kovempia kuin oltiin varauduttu. Jupakka aiheutti tietenkin myrskyn, ja Halonen sai naamalleen kansalaisten kiukun.
Halonen ei kuitenkaan olisi Halonen, jos hän ei olisi kestänyt tätä myräkkää. Hän noudatti tunteita kuumentaneessa jupakassa Mauno Koiviston neuvoa, ettei pidä provosoitua kun provosoidaan, ja tukeutui rauhalliseen, juridissävyiseen argumentointiin. Kovissa paikoissa Halonen toimii usein juuri näin. Hän kaivaa faktat, paperit ja pykälät pöydälle ja puhuu tarkasti niiden pohjalta. Se kielii asiantuntemuksesta mutta voi vaikuttaa myös kuivakkaan byrokraattiselta.
Lipposen ulkoministeri
Kun demarit nappasivat vaalivoiton kevään 1995 eduskuntavaaleissa, puheenjohtaja Paavo Lipponen osoittautui yllättäen Halosen tukijaksi. Hän otti Halosen ulkoministerikseen ja sivuutti näin kokeneen Pertti Paasion. Valinnasta sikisi vähitellen Halos-ilmiö, jonka siivellä Halonen kohosi Sdp:n presidenttiehdokkaaksi.
Jos ulkoministeriksi nousemisessa oli jokin kielteinen puoli, se löytyi Halosen kotipuolelta. Halosen silloinen avomies ja nykyinen aviopuoliso Pentti Arajärvi on sosiaalipolitiikan erikoistuntija, joten pari ei voinut enää yhdistää työtä ja vapaa-aikaa ratkomalla sosiaalipoliittisia kiistakysymyksiä kuten Holkerin hallituksen kaudella. Ja tietenkin Halosen vapaa-aika supistui ylipäätään minimiin erilaisten matkojen takia.
Kaikesta päätellen nämä haittatekijät eivät vaikuttaneet kaksikon suhteeseen. Kun molemmilla oli lisäksi oma asunto, tosin samalla kerrostasanteella, ei siisteydestä pitävän Halosen tarvinnut heti kotiin astuessaan sadatella Arajärven epäjärjestystä.
Sekä Lipposen ensimmäisessä että etenkin toisessa hallituksessa Halonen kuului vaikutusvaltaiseen sisäpiiriin. Lipposta Halonen ei kuitenkaan voinut uhmata – ainakaan paljon. Koska Lipponen on nostanut Halosen ulkoministeriksi, hän joutui jatkuvasti maksamaan kiitollisuudenvelkaa. Vastapainoksi Halosen kerrottiin heittelevän välillä pieniä piikkejä Lipposen suuntaan.
Lipposen ohella Halosen suhde presidentti Martti Ahtisaareen ja kokoomusministereihin oli jännittynyt. Ahtisaari arveli syksyllä 1998, että Halosen "kädet syyhyävät mukaan vaalikamppailuun" viitaten lähestyviin presidentinvaaleihin. Tämä johti väistämättä välien kylmenemiseen.
Hallituksen ”pasifistisiivellä"
Suomen EU-puheenjohtajuuskaudella syksyllä 1999 Halosen, Lipposen ja muiden ulko- ja turvallisuuspolitiikasta vastaavien ministerien välejä koetteli EU:n yhteisen kriisinhallinnan ja puolustusulottuvuuden kehittäminen. EU-maiden tiiviimpää puolustusyhteistyötä kannattavat ministerit laskivat, että Halonen kuului kauppa- ja teollisuusministeri Erkki Tuomiojan ja ympäristöministeri Satu Hassin (vihr) kanssa "hallituksen pasifistisiipeen".
Kolmikon koettiin jarruttavan sotilaallisen EU-puolustuksen sekä kiinteämmän Nato-yhteistyön kehittämistä. Tuolloin eräs hallituslähde kuvasi Halosen ”jarrutustoimintaa” seuraavasti: "Halonen karsii valmistelupapereista asioita, nakkelee virkamiehille niskojaan eivätkä paperit sitten tyydytä muita EU-maita. Asiat ratkeavat usein vasta sitten, kun Lipponen puuttuu tilanteeseen. Hän suhtautuu länsiyhteistyöhön paljon varauksettomammin."
Kun Halonen valittiin keväällä 2000 presidentiksi, hän irtautui selvemmin Lipposen vaikutuspiiristä ja muuttui entistä itsenäisemmäksi toimijaksi.
Presidenttiys mullisti Halosen elämän myös toisessa suhteessa. Hän muutti pois rakkailta kotikulmiltaan Kallion huipulla, ja näin Halonen joutui raitiovaunulinja kolmosen kahdeksikkolenkin ulkopuolelle. Kun Halonen oli täyttänyt 50 vuotta, eräs hänen ystävänsä oli arvellut, että Halonen voisi elää koko elämänsä poikkeamatta juurikaan kolmosen lenkin ulkopuolella ja nähdä silti kauas.
Globalisaation kärkinaiseksi
Presidentinvaalien ratkettua Tarja Halonen julisti pyrkivänsä kohoamaan koko kansan presidentiksi. Todellisuudessa Halonen asetti tavoitteensa vielä korkeammalla. Hän ryhtyi tavoittelemaan asemaa koko maailman edusnaisena. Halonen on toiminut presidenttikaudellaan tarmokkaasti paitsi Suomen presidenttinä ja hyvinvointivaltion puolustajana myös globaalina maailmanparantajana.
Halonen valitsi suuntansa viimeistään vuonna 2000. Tuolloin New Yorkissa järjestettiin Millenium Summit, jonka puheenjohtajana Halonen toimi. Asialistalla oli etelän ja pohjoisen vastakkainasettelun vähentäminen ja globaalin köyhyyden kuilun tasoittaminen.
Huippukokouksen jälkeen Halonen jatkoi päättäväisesti samalla tiellä. Tähän vaikutti osaltaan hänen halunsa kunnioittaa uuden perustuslain henkeä. Sen mukaan presidentti johtaa ulkopolitiikkaa yhteistyössä hallituksen kanssa. EU-asiat taas on rajattu suurelta osin pääministerille, vaikka ei Halonen halunnut niistäkään syrjäytyä. Hän on osallistunut lähes kaikkiin EU:n huippukokouksiin.
Globalisaatiosta Halonen muokkasi itselleen uuden tehtäväkentän, jolla hän pystyi heiluttamaan vapaammin tahtipuikkoa. Eräänlaista huipennusta Haloselle edusti keväällä 2005 valmistunut Oikeudenmukainen globalisaatio -raportti. Presidentti osallistui sen laatimiseen toimimalla puheenjohtajana sosiaalisen ulottuvuuden maailmankomissiossa, jonka oli asettanut Kansainvälinen työjärjestö ILO.
Halosen mielestä valtaosa maailman kriiseistä johtuu alikehityksestä, demokratian puutteesta ja ihmisoikeusloukkauksista. Valtiot ovat yhä riippuvaisempia toisistaan, joten vanhalla ulkopolitiikalla ei Halosen analyysin mukaan perusongelmia pystytä ratkaisemaan. Näistä syistä Halonen koki työskentelevänsä turvallisuuspolitiikan ydinalueella – toisin kuin kriitikot väittivät.
Voimapolitiikan pyörteissä
Halosen epäonneksi kansainvälisen politiikan tuulet ovat puhaltaneet viime vuosina monia hänen pyrkimyksiään vastaan. Yhdysvallat on George W. Bushin johdolla viitannut kintaalla monenkeskiselle yhteistyölle ja YK:lle. EU:ssakin suuret valtiot ovat keskittyneet aiempaa enemmän kansallisten etujensa ajamiseen. Venäjänkään demokratisoituminen ei ole vauhdittumassa.
Kansainvälistä politiikkaa harjoitetaan yhä selvemmin raadollisen realismin ja suorastaan voimapolitiikan pohjalta. Halosen kannattama laajan yhteistyön maailma vaikuttaa hankalasti saavutettavalta. Koska hänen visionsa takana ei ollut riittävästi poliittista työntövoimaa, aktivismi alkoi näyttää joidenkin realistien silmissä hyväntahtoiselta puuhastelulta, johon uhrattuja työtunteja oli helppo kritisoida.
Halonen on presidenttinä joutunut kamppailemaan muutenkin aika ajoin vastavirrassa, vaikka kansansuosiota on riittänyt. Etenkin EU:n puolustuspolitiikan kehittäminen on tuottanut hänelle yhä tuskaisia hetkiä. EU:n taistelujoukkojen ja tulevaisuudessa siintävän yhteisen puolustuksen vuoksi EU on kehittymässä yhä selvemmin voimapoliittiseksi toimijaksi, jollaista Halonen on vierastanut, vaikkakaan ei suoranaisesti vastustanut.
Varovaisuutta Nato-linjauksissa
Tuulimyllyjä vastaan Halonen ei kuitenkaan ole käynyt taistelemaan. Hän taipui lopulta hyväksymään hallituksen kannattaman linjauksen, jonka mukaan tulevaisuudessa Suomi voi osallistua EU:n kriisinhallintaoperaatioihin, vaikka niillä ei olisi YK:n mandaattia. YK:n hengessä toimimisesta Halonen ei silti ollut valmis tinkimään. Hän haluaa kaikin tavoin vahvistaa YK:n asemaa ja edistää siviilikriisinhallintaa sotilaallisen toiminnan rinnalla.
Vaikka Halonen on joutunut taipumaan puolustuspolitiikan saralla, tietyistä rajoista hän aikoo jatkossakin pitää kiinni. Suomen Nato-jäsenyydelle Halonen ei ole lämmennyt, vaikka näin ennustettiin käyvän aikoinaan ensimmäisen presidenttikauden alussa. Tämä viittaa siihen, ettei Halonen ole kääntymässä helposti Nato-jäsenyyden tukijaksi toisella presidenttikaudellakaan.
Toisella presidenttikaudella Halosella on myös henkilökohtaisempia haasteita. Sellainen on etenkin työkunnon säilyttämine, täyttäähän Halonen kauden päättyessä 68 vuotta. Muiden kiireiden keskellä Halonen aikookin varata aikaa vatsatanssille ja muille liikuntaharrastuksille. Tämän hän ilmaisi jo vaali-iltana.
Yhdessä suhteessa toinen presidenttikausi on ensimmäistä helpompi: Halosen ei tarvitse jatkuvasti vastailla kysymyksiin pyrkimisestä vielä yhdelle kaudelle. Sen sijaan arvailuja Halonen aikeista ja työkuvioista vuoden 2012 jälkeen varmasti esitetään jo muutaman vuoden kuluttua. Ainakin jos Halosessa riittää yhtä paljon virtaa kuin viime viikkoina, jolloin hän joutui kampanjoimaan kovemmin kuin vielä syksyllä aavisti.
Kirjoitus on päivitetty ja muokattu versio SK:ssa 47/1999 julkaistusta Tarja Halosen henkilökuvasta.
http://www.suomenkuvalehti.fi/?id=7108
Työläiskodin ja Kallion kasvattina Halonen on sisäistynyt arvot, joita työnväenliikkeessä on pyritty aina vaalimaan. Halosen maailmassa vahvat, oikeamieliset ja julkinen valta kantavat vastuun, eivät heikot, kyvyttömät ja avuttomat. Sääntely ja suojelu on Halosen mielestä välttämättömyyksiä, jotta vahvat ja häikäilemättömät eivät kävelisi puolustuskyvyttömien ylitse.
Hyvinvointiyhteiskuntaa jankuttamiseen saakka kannattava Halonen kokee taistelevansa hyvän puolesta pahaa vastaan. Nyky-Suomessa pahaa edustaa Halosen mielestä muun muassa uusköyhyys, jota hän käsitteli jo uuden vuoden puheessaan. Lähivuosina tästä aiheesta kuullaan varmasti lisää, Halonen on tosissaan.
Kovin radikaaleja linjauksia Haloselta tuskin kuullaan. Vuodet ja kokemus ovat muokanneet aikoinaan vasemman siiven sosiaalidemokraattina tunnetun Halosen käsityksiä. Mustan ja valkoisen tai mustan ja punaisen värikirjo sekoittuu toisinaan silkaksi harmaudeksi, josta Halosta välillä moititaan. Mutta terävyyttäkin löytyy, ja toisella kaudella Halosella on lisäksi vapaammat kädet kuin ensimmäisellä.
Radikalismin sivustaseuraaja
Energisyys, tarmo ja toimeliaisuus ovat älyn ja supliikin lisäksi lähes ainoita selityksiä, joihin Halosta tuntevat arvelevat hänen menestyksensä pohjautuvan. Halonen on politiikan, yhteiskuntaelämän ja järjestäytymisen ammattilainen hiusjuuriaan myöten.
Uransa ensimmäiset kymmenisen vuotta Tarja Halonen työskenteli kirjaimellisesti työasioiden parissa. SAK:n puheenjohtaja Niilo Hämäläinen houkutteli nuoren juristin vuonna 1970 SAK:n lakimieheksi. Työelämän varjopuolet kaatuivat Halosen hoidettaviksi, kun hän ryhtyi setvimään lakko-, irtisanomis- ja lomautustapauksia sekä muita työriitoja.
SAK-pestin myötä Halonen irtaantui koulu- ja opiskelijamaailmasta, jonka piirissä hän oli viettänyt liki koko 1960-luvun, ensin opiskellen, sitten palkkarenkinä. Suurena aktivistina saati opiskelijajohtajana Halosta ei muisteta. 1960-luvun vasemmistolaisia tähtiä olivat muun muassa Paavo Lipponen, Erkki Tuomioja, Ilkka-Christian Björklund, Ulf Sundqvist ja Marianne Laxén, ei Tarja Halonen.
Halonen pyöri 1960-luvulla sellaisten radikaalien liikkeiden kuin Sadankomitean ja Sexpon ympärillä, mutta ei noussut niissä merkittäviin johtotehtäviin. Länsimaista pasifismia ja Suomen yksipuolista aseistariisumista ajanut Sadankomitea oli enemmän Lipposen, Tuomiojan, Jaakko Blombergin ja kumppanien heiniä. Seksuaalisia vähemmistöjä puolustaneesta Sexposta kasvoi myöhempi Seta, joka taas houkutteli Halosen äänitorvekseen vasta 1980-luvun vaihteessa.
1960-luku ei ollut Haloselle vielä niin syvän poliittinen vuosikymmen kuin monille hänen aatetovereilleen. Tämä johtui ainakin osittain hänen taustastaan. Työläiskaupunginosana tunnetussa Kalliossa syntyneelle, varttuneelle ja koulunsa käyneelle Haloselle akateeminen maailma oli hieman vieras ympäristö. Hänen isänsä oli rakennustyömies ja äitinsä kotiavustaja, joten Halonen suhtautui yliopistoon käytännönläheisemmin kuin herraskaisista perheistä tulleet. Hän haki yliopistosta koulutusta, jota hän pystyisi hyödyntämään työelämässä, ei niinkään suuria ja teoreettisia maailmanselityksiä.
Oikeuden voitto taiteesta
Halonen tunsi kouluaikoina vetoa taidetta kohtaan ja aloitti syksyllä 1962 Helsingin yliopistossa taidehistorian opinnoilla. Mutta kohta vaaka kääntyi, ja Halonen valitsi ammatillisemman koulutussuunnan, oikeustieteellisen.
"Hän taisi havaita, ettei taidehistoria välttämättä lyö leiville", muistelee Halosen kanssa samana syksynä 1963 oikeustieteellisessä aloittanut Kirsti Palanko-Laaka. Hänen ja Halosen tiet yhtyivät 1970-luvullakin, jolloin molemmat työskentelivät SAK:n lakiosastolla.
Ei Halonen kuitenkaan vain leivän hankkimista ajatellut. Hän koki jo tuolloin seisovansa työväenliikkeen, ei ison rahan tai suuryritysten puolella. Tämä ei ollut ihan vaivatonta oikeustieteellisessä, jonka opiskelijoista monet tähtäsivät liike-elämän palvelukseen ja jossa vallitsi konservatiivis-oikeistolainen henki.
Mutta niin kovasti Halonen ei "omiensa" pariin kaivannut, että olisi eristäytynyt porvarillisina pidetyistä ympyröistä. Vuonna 1965 hän pyrki Eteläsuomalaisen Osakunnan listoilta ylioppilaskunnan edustajistoon, mutta jäi rannalle, vaikka hän oli hankkinut näkyvyyttä muun muassa HYY:n naistoimikunnan varapuheenjohtajana.
Halosen iskulauseena oli avarakatseinen esolainen edustajistoon. Yliopistomaailma ei ollut vielä tuolloin puoluepolitisoitunut, joten Halosen kanssa samalta ESO:n listalta edustajistoon pyrki Vesa Vainio, silloinen oikeustieteen opiskelija, myöhempi Nordea-johtaja. Vainio valittiin edustajistoon.
Esikarsinta leipälajissa
Pientä esimakua tulevasta puoluepolitiikan vyörystä Halonen saattoi maistaa jo opiskeluaikanaan. Marraskuussa 1968 Halonen kävi seuraamassa Vanhan ylioppilastalon valtausta tuhansien muiden ylioppilaiden tavoin.
Palanko-Laaka muistelee, että "me olimme molemmat yötä Vanhalla ja sympatiamme olivat valtaajien puolella". Vanhalla Halonen näki ja kuuli ainakin ministeritoverinsa Erkki Tuomiojan puhuvan megafoniin ja vaativan ylioppilaskunnan radikaalia uudistamista.
Ennen siirtymistään ammattiyhdistysliikkeen palvelukseen Halonen ehti katsella opiskelijamaailman murrosta pääkallonpaikalta. Valmistuttuaan hän siirtyi Vanhan valtauksen jälkimainingeissa tammikuussa 1969 Suomen ylioppilaskuntien liiton SYL:n sosiaalisihteeriksi. Opiskelijamaailman politisoituminen oli tuolloin kiihkeimmillään ja sosiaalidemokraattinen opiskelijaliike vahvistui edelleen.
SYL:n leivissä Halonen perehtyi myöhempään leipälajiinsa sosiaali- ja terveyspolitiikkaan, vaikka alue rajautuikin melko ahtaasti opintotukijärjestelmän kehittämiseen. Kun Halonen siirtyi vuoden kuluttua hoitamaan puoleksi vuodeksi SYL:n järjestösihteerin tointa, hän alkoi harjaantua myös ulkopolitiikan alueella.
Järjestösihteerinä Halonen loi suhteita ulkomaalaisiin opiskelija-aktivisteihin. Halosen nuoruudentuttujen joukkoon kuuluu muun muassa EU:n ulkosuhteista nykyisin vastaava espanjalainen Javier Solana, Naton entinen pääsihteeri.
Vaikuttamisen korkeakoulussa
1960-luvun kokemuksista huolimatta vasta SAK:n vuodet (1970–79) merkitsivät Haloselle todellista kouliintumista yhteiskunnalliseen ja poliittiseen vaikuttamiseen. SAK:n lakimieheksi ryhtyessään Halonen oli vasta 27-vuotias eikä kuulunut vielä virallisesti Sdp:hen. Siirtyessään SAK:sta eduskuntaan vuonna 1979 Halonen oli 35-vuotias Sdp-konkari, jolla oli kiinteät poliittiset verkostot, selkeä äänestäjäkunta ja vuorenvarma usko omiin kykyihin. Jotakin hyvin merkittävää oli siis tapahtunut noiden vuosien kuluessa.
Hyvin merkittäviä asioita tapahtui myös koko suomalaisessa yhteiskuntaelämässä, vaikka 1970-lukua kuvataan usein brezneviläisyyden ja suomettumisen synkimmäksi ajaksi. Poliittinen järjestelmä ja lehdistö vaipuivat tuolloin apatiaan, mutta SAK:ssa elettiin viriilin eteenpäinrynnistyksen aikaa.
Työmarkkinajärjestöillä oli 1970-luvun alussa huomattava vaikutusvalta koko suomalaisen hyvinvointijärjestelmän rakentamiseen. Vaikka tämä työ oli aloitettu jo 1960-luvun alussa, työntekijöiden asemaa ja etuja parannettiin edelleen 1970-luvulla.
Tässä suuressa projektissa ammattiyhdistysliikkeen nuorille ja radikaaleille lakimiehille lankesi todellinen rakennusmiehen osa. "Meidän jälkemme oli joskus todella merkittävää. Silloin uskallettiin uhmata poliittista eliittiä, työnantajia ja jopa ay-liikkeen omia johtajia. Meillä olikin paljon toimintaa ohi oman johtomme", Palanko-Laaka kuvaa.
Tämä tietenkin kiristi välejä Hakaniemen ay-palatsissa. Osa vanhoista ay-jyristä katsoi nuoria juristeja kieroon jo pelkän opiskelutaustan perusteella, mutta railakas vasemmistolainen banderollin heiluttaminen oli monille viimeinen piste iin päälle.
Ärhäkkä Halonen – jonka ay-johtajat muistavat osallistuneen ainakin Persian šaahin vastaisiin mielenosoituksiin – saikin välillä enemmän kiitoksia Skdl:ään kuuluneilta ay-johtajilta kuin sosiaalidemokraateilta, joiden joukossa oli vanhoja leskisläisiä Sdp:n oikeistosiiven edustajia.
Halonen joutui tienraivaajan osaan myös sukupuolensa takia. "Tyttöjähän me oltiin silloisessa kielenkäytössä", Palanko-Laaka kertoo.
Sinnikäs palstanpitäjä
Vaikka Halonen jakoikin mielipiteitä, yhdestä asiasta häntä ei voinut syyttää: laiskuudesta tai saamattomuudesta. "Halonen oli erinomaisen energinen henkilö. Hän otti paljon töitä tehdäkseen ja selviytyi niistä kunnialla", muistelee viestintäyrittäjä Jyrki Pietilä. Hän toimitti tuolloin SAK:n julkaisemaa Palkkatyöläinen-lehteä, jossa Halonen piti lakipalstaa.
Pietilän mieleen on piirtynyt kuva sinnikkäästä Halosesta. Hän muistaa, kuinka Halonen kömpi kerran hänen poikamiesboksiinsa aamuviideltä tuomaan lakipalstansa kirjoitusta, koska lehti oli lähdössä aamulla painoon. Kun Pietilä kertoi lähtevänsä painopaikalle vasta puolen tunnin kuluttua, Halonen istui sohvalle ja rupesi viimeistelemään kirjoitusta.
"Stilisoimista riitti niin paljon, että Tarja hyppäsi vielä taksiin, jolla menin linja-autoasemalle. Lopulta hän kulki bussin kyydissäkin pari pysäkinväliä viimeistellen juttua", Pietilä kertoo.
Pietilä muistaa Halosen myös kansalaisjärjestöaktivistina, joka ajoi muun muassa oikeistodiktaattorien käsiin jääneiden Chilen ja Nicaraguan asiaa. Chilen boikotointi oli tapetilla myös SAK:ssa. Halonen vierailikin maassa ja ainakin kerran hänet pidätettiin mielenosoitukseen osallistumisen takia. Syytteet hän kuitenkin vältti.
"Niissä piireissä olisi saanut epäaktiivisen maineen, jos ei olisi osallistunut yli kymmenen järjestön toimintaan. Silloin piti näyttää olevansa hyvän puolella pahaa vastaan", Pietilä tiivistää.
Sorsan opissa
"Niillä piireillä" Pietilä tarkoittaa nuorista demareista koostunutta vasemmistoryhmittymää, josta käytettiin Helsingissä nimitystä tuomiojalaiset, koska kansanedustaja Erkki Tuomioja oli ryhmän tunnetuin kellokas. Radikaalidemareista puhuttiin myös pälkäneläisinä, koska he olivat pitäneet Pälkäneellä suurta kohua herättäneitä kokouksia. Kokousten palopuheissa Sdp:tä vaadittiin siirtymään toden teolla vasemmalle. Ryhmän ääriainekset julistivat jopa "marxismi-leniniläisen sosialidemokratian" ilosanomaa.
Halonen pysyi maltillisemmalla puolella, vaikka EEC-jäsenyyttä hänkin muiden nuorten demariradikaalien tapaan vastusti. Koska Halosella oli yhteyksiä radikaaleihin, mutta hän esiintyi silti verraten varovaisesti, Sdp:n johto kiinnostui työmarkkinajuristista. Pääministeri Kalevi Sorsa (sd) kysäisikin Haloselta, kiinnostaisiko tätä ryhtyä hänen eduskuntasihteerikseen. Halonen vastasi myöntävästi. Näin hän siirtyi vuonna 1974 virkavapaalle SAK:sta ja rupesi avustamaan pääministeriä, joka kosiskeli nuoria tukijoikseen.
SAK:ssa Halosen loikkaa ei juuri kummasteltu. Monet olivat uumoilleet, että Halonen haluaisi luoda uraa ay-liikkeen ulkopuolella. Politiikka oli Haloselle luonteva areena, koska hän oli ulospäinsuuntautunut, rempseä, seurallinen ja koska hän oli ay-juristina tutustunut valtakunnanpolitiikkaan.
Lähtiessään kipuamaan politiikan portaita ylöspäin Halonen oppi, ettei politiikassakaan edetä ilman hikeä ja kyyneleitä. Ensimmäisissä eduskuntavaaleissaan vuonna 1975 Halonen ei onnistunut keräämään aivan riittävää äänisaalista. Kahta vuotta myöhemmin hän pääsi jo Helsingin kaupunginvaltuustoon ja vihdoin vuonna 1979 eduskuntaan.
Homojen pomo
Arkadianmäelle Halonen ei noussut yksin vaan kaksin. Hän oli synnyttänyt kolme kuukautta ennen vaaleja tyttären, joka kastettiin Annaksi. Läheiset tosin tunsivat Halosen tyttären Nökönä.
Jos Halonen olisi halunnut herättää huomiota, vauvanimetyskohu olisi voinut syntyä jo vuonna 1979 eikä vasta 1995, mutta Halonen ei halunnut. Hän imetti vauvaansa tarvittaessa eduskunnassa, mutta aina vain omassa työhuoneessaan. Tämä on sitä matalaa profiilia, jota Halonen on pyrkinyt noudattamaan yksityiselämässään voidakseen keskittyä oikeisiin asioihin.
Muuten Halonen ei pystynyt vetämään ensimmäisellä kansanedustajakaudellaan matalaa profiilia – eikä ehkä tahtonutkaan.
Huomion herättämiseen riitti jo pelkästään se, että hän ryhtyi vuonna 1980 Setan, Seksuaalinen tasavertaisuus ry:n, puheenjohtajaksi. Halonen pohti pyyntöä lähes vuoden verran ennen suostumistaan, mutta päätti leimojen lyömisen uhallakin tarttua ohjaksiin, koska oli nähnyt, miten vähemmistöjä saatettiin sorsia.
Setan puheenjohtajuus synnytti juoruja ja vitsejä. Halonen joutui vakuuttelemaan jopa televisiossa olevansa "tavallinen heteroseksuaali" ja haluavansa ainoastaan vähentää seksuaalivähemmistöjen syrjintää. Demarien joukossa Seta-jutusta tuli yleinen leikinlaskun aihe.
"Tarja yllätti meidät ryhtymällä siihen tehtävään. Pidimme sitä hyvin rohkeana. Olin silloin Sdp:n piirijärjestön puheenjohtaja ja piirisihteerini keksi, että Tarja on homojen pomo. Se tuntui minusta niin hauskalta, että kerroin jutun Tellervo Koivistolle. Hän katsoi minua pitkään ja kummastuneena ja sanoi, että eihän nyt tommoista sovi puhua. Hän arvosti, että joku ryhtyi niin epäkiitolliseen tehtävään", kirjailija Arvo Salo kertoo.
Punainen visio
Vuonna 1987 Kalevi Sorsan sormi pysähtyi jälleen Tarja Halosen kohdalle. Sorsa päätti nostaa Halosen sinipunahallitukseen, vaikka Halonen vierasti avoimesti yhteistyötä kokoomuksen kanssa. Vasemman laidan demarit piti jälleen sitoa vastuun kautta mukaan yhteiseen projektiin. Näin Halosesta tuli pääministeri Harri Holkerin (kok) hallituksen toinen sosiaali- ja terveysministeri.
Halosen epäluuloisuutta kokoomusta, perinteistä markkinatalouden puolustajaa ja elinkeinoelämän etujen ajajaa, kohtaan ei tarvitse ihmetellä, kun lukee hänen samana vuonna kirjoittamaansa manifestia nimeltä ”punainen visio”. Siinä Halonen vaati pääoman vallan rajoittamista ja kansallisten armeijoiden aseistariisumista.
"Kansallisten aseitten varaan perustuvan turvallisuusajattelun tilalle on luotava siviilipuolustukseen ja kansainväliseen oikeuteen rakentuva maailman rauha", Halonen kirjoitti.
Myös hänen talouslinjauksensa varmasti kauhistuttivat yksityistämistä ja verojen alentamista ajanutta kokoomusta, joka oli pitkällä oppositiokaudellaan kamppaillut sosialismin mörköä vastaan. "Osallistumismuodosta riippumatta tulee pääomaan perustuvaa valtaa rajoittaa. Se tapahtuu sekä lainsäädännöllä että työntekijöiden osallistumisella", Halonen kirjoitti.
Halosen äidillä oli kuitenkin tarjota tyttärelle vinkki, miksi sinipunahallitukseen kannattaisi mennä. "Mitäs tuota miettimään, tuskin tuollainen hallitus kesän yli kestää", työpaikkansa luottamusmiehenä toiminut äiti tokaisi. Ja Halonen päätti tarttua ministerin salkkuun.
Myräkkä kaappareista
Holkerin hallitus pysyi epäilyksistä huolimatta koossa täydet neljä vuotta. Kokoomus ei hamunnutkaan niin äkkinäistä revanssia oppositiovuosiensa jälkeen kuin kuviteltiin. Halonen joutui Holkerin hallituksessa koville muista syistä. Kun hän siirtyi keväällä 1990 oikeusministeriksi, hän ryhtyi selvittelemään Suomeen tupsahtaneista venäläisistä lentokonekaappareista aiheutunutta oikeudellista sotkua.
Halonen päätti luovuttaa kaapparit takaisin Neuvostoliittoon, vaikka heidän epäiltiin saavan tekosistaan erittäin ankarat tuomiot. Hän asetti luovuttamiselle ehtoja, joita Neuvostoliitto ei täysin kunnioittanut, ja tuomiot olivat hieman kovempia kuin oltiin varauduttu. Jupakka aiheutti tietenkin myrskyn, ja Halonen sai naamalleen kansalaisten kiukun.
Halonen ei kuitenkaan olisi Halonen, jos hän ei olisi kestänyt tätä myräkkää. Hän noudatti tunteita kuumentaneessa jupakassa Mauno Koiviston neuvoa, ettei pidä provosoitua kun provosoidaan, ja tukeutui rauhalliseen, juridissävyiseen argumentointiin. Kovissa paikoissa Halonen toimii usein juuri näin. Hän kaivaa faktat, paperit ja pykälät pöydälle ja puhuu tarkasti niiden pohjalta. Se kielii asiantuntemuksesta mutta voi vaikuttaa myös kuivakkaan byrokraattiselta.
Lipposen ulkoministeri
Kun demarit nappasivat vaalivoiton kevään 1995 eduskuntavaaleissa, puheenjohtaja Paavo Lipponen osoittautui yllättäen Halosen tukijaksi. Hän otti Halosen ulkoministerikseen ja sivuutti näin kokeneen Pertti Paasion. Valinnasta sikisi vähitellen Halos-ilmiö, jonka siivellä Halonen kohosi Sdp:n presidenttiehdokkaaksi.
Jos ulkoministeriksi nousemisessa oli jokin kielteinen puoli, se löytyi Halosen kotipuolelta. Halosen silloinen avomies ja nykyinen aviopuoliso Pentti Arajärvi on sosiaalipolitiikan erikoistuntija, joten pari ei voinut enää yhdistää työtä ja vapaa-aikaa ratkomalla sosiaalipoliittisia kiistakysymyksiä kuten Holkerin hallituksen kaudella. Ja tietenkin Halosen vapaa-aika supistui ylipäätään minimiin erilaisten matkojen takia.
Kaikesta päätellen nämä haittatekijät eivät vaikuttaneet kaksikon suhteeseen. Kun molemmilla oli lisäksi oma asunto, tosin samalla kerrostasanteella, ei siisteydestä pitävän Halosen tarvinnut heti kotiin astuessaan sadatella Arajärven epäjärjestystä.
Sekä Lipposen ensimmäisessä että etenkin toisessa hallituksessa Halonen kuului vaikutusvaltaiseen sisäpiiriin. Lipposta Halonen ei kuitenkaan voinut uhmata – ainakaan paljon. Koska Lipponen on nostanut Halosen ulkoministeriksi, hän joutui jatkuvasti maksamaan kiitollisuudenvelkaa. Vastapainoksi Halosen kerrottiin heittelevän välillä pieniä piikkejä Lipposen suuntaan.
Lipposen ohella Halosen suhde presidentti Martti Ahtisaareen ja kokoomusministereihin oli jännittynyt. Ahtisaari arveli syksyllä 1998, että Halosen "kädet syyhyävät mukaan vaalikamppailuun" viitaten lähestyviin presidentinvaaleihin. Tämä johti väistämättä välien kylmenemiseen.
Hallituksen ”pasifistisiivellä"
Suomen EU-puheenjohtajuuskaudella syksyllä 1999 Halosen, Lipposen ja muiden ulko- ja turvallisuuspolitiikasta vastaavien ministerien välejä koetteli EU:n yhteisen kriisinhallinnan ja puolustusulottuvuuden kehittäminen. EU-maiden tiiviimpää puolustusyhteistyötä kannattavat ministerit laskivat, että Halonen kuului kauppa- ja teollisuusministeri Erkki Tuomiojan ja ympäristöministeri Satu Hassin (vihr) kanssa "hallituksen pasifistisiipeen".
Kolmikon koettiin jarruttavan sotilaallisen EU-puolustuksen sekä kiinteämmän Nato-yhteistyön kehittämistä. Tuolloin eräs hallituslähde kuvasi Halosen ”jarrutustoimintaa” seuraavasti: "Halonen karsii valmistelupapereista asioita, nakkelee virkamiehille niskojaan eivätkä paperit sitten tyydytä muita EU-maita. Asiat ratkeavat usein vasta sitten, kun Lipponen puuttuu tilanteeseen. Hän suhtautuu länsiyhteistyöhön paljon varauksettomammin."
Kun Halonen valittiin keväällä 2000 presidentiksi, hän irtautui selvemmin Lipposen vaikutuspiiristä ja muuttui entistä itsenäisemmäksi toimijaksi.
Presidenttiys mullisti Halosen elämän myös toisessa suhteessa. Hän muutti pois rakkailta kotikulmiltaan Kallion huipulla, ja näin Halonen joutui raitiovaunulinja kolmosen kahdeksikkolenkin ulkopuolelle. Kun Halonen oli täyttänyt 50 vuotta, eräs hänen ystävänsä oli arvellut, että Halonen voisi elää koko elämänsä poikkeamatta juurikaan kolmosen lenkin ulkopuolella ja nähdä silti kauas.
Globalisaation kärkinaiseksi
Presidentinvaalien ratkettua Tarja Halonen julisti pyrkivänsä kohoamaan koko kansan presidentiksi. Todellisuudessa Halonen asetti tavoitteensa vielä korkeammalla. Hän ryhtyi tavoittelemaan asemaa koko maailman edusnaisena. Halonen on toiminut presidenttikaudellaan tarmokkaasti paitsi Suomen presidenttinä ja hyvinvointivaltion puolustajana myös globaalina maailmanparantajana.
Halonen valitsi suuntansa viimeistään vuonna 2000. Tuolloin New Yorkissa järjestettiin Millenium Summit, jonka puheenjohtajana Halonen toimi. Asialistalla oli etelän ja pohjoisen vastakkainasettelun vähentäminen ja globaalin köyhyyden kuilun tasoittaminen.
Huippukokouksen jälkeen Halonen jatkoi päättäväisesti samalla tiellä. Tähän vaikutti osaltaan hänen halunsa kunnioittaa uuden perustuslain henkeä. Sen mukaan presidentti johtaa ulkopolitiikkaa yhteistyössä hallituksen kanssa. EU-asiat taas on rajattu suurelta osin pääministerille, vaikka ei Halonen halunnut niistäkään syrjäytyä. Hän on osallistunut lähes kaikkiin EU:n huippukokouksiin.
Globalisaatiosta Halonen muokkasi itselleen uuden tehtäväkentän, jolla hän pystyi heiluttamaan vapaammin tahtipuikkoa. Eräänlaista huipennusta Haloselle edusti keväällä 2005 valmistunut Oikeudenmukainen globalisaatio -raportti. Presidentti osallistui sen laatimiseen toimimalla puheenjohtajana sosiaalisen ulottuvuuden maailmankomissiossa, jonka oli asettanut Kansainvälinen työjärjestö ILO.
Halosen mielestä valtaosa maailman kriiseistä johtuu alikehityksestä, demokratian puutteesta ja ihmisoikeusloukkauksista. Valtiot ovat yhä riippuvaisempia toisistaan, joten vanhalla ulkopolitiikalla ei Halosen analyysin mukaan perusongelmia pystytä ratkaisemaan. Näistä syistä Halonen koki työskentelevänsä turvallisuuspolitiikan ydinalueella – toisin kuin kriitikot väittivät.
Voimapolitiikan pyörteissä
Halosen epäonneksi kansainvälisen politiikan tuulet ovat puhaltaneet viime vuosina monia hänen pyrkimyksiään vastaan. Yhdysvallat on George W. Bushin johdolla viitannut kintaalla monenkeskiselle yhteistyölle ja YK:lle. EU:ssakin suuret valtiot ovat keskittyneet aiempaa enemmän kansallisten etujensa ajamiseen. Venäjänkään demokratisoituminen ei ole vauhdittumassa.
Kansainvälistä politiikkaa harjoitetaan yhä selvemmin raadollisen realismin ja suorastaan voimapolitiikan pohjalta. Halosen kannattama laajan yhteistyön maailma vaikuttaa hankalasti saavutettavalta. Koska hänen visionsa takana ei ollut riittävästi poliittista työntövoimaa, aktivismi alkoi näyttää joidenkin realistien silmissä hyväntahtoiselta puuhastelulta, johon uhrattuja työtunteja oli helppo kritisoida.
Halonen on presidenttinä joutunut kamppailemaan muutenkin aika ajoin vastavirrassa, vaikka kansansuosiota on riittänyt. Etenkin EU:n puolustuspolitiikan kehittäminen on tuottanut hänelle yhä tuskaisia hetkiä. EU:n taistelujoukkojen ja tulevaisuudessa siintävän yhteisen puolustuksen vuoksi EU on kehittymässä yhä selvemmin voimapoliittiseksi toimijaksi, jollaista Halonen on vierastanut, vaikkakaan ei suoranaisesti vastustanut.
Varovaisuutta Nato-linjauksissa
Tuulimyllyjä vastaan Halonen ei kuitenkaan ole käynyt taistelemaan. Hän taipui lopulta hyväksymään hallituksen kannattaman linjauksen, jonka mukaan tulevaisuudessa Suomi voi osallistua EU:n kriisinhallintaoperaatioihin, vaikka niillä ei olisi YK:n mandaattia. YK:n hengessä toimimisesta Halonen ei silti ollut valmis tinkimään. Hän haluaa kaikin tavoin vahvistaa YK:n asemaa ja edistää siviilikriisinhallintaa sotilaallisen toiminnan rinnalla.
Vaikka Halonen on joutunut taipumaan puolustuspolitiikan saralla, tietyistä rajoista hän aikoo jatkossakin pitää kiinni. Suomen Nato-jäsenyydelle Halonen ei ole lämmennyt, vaikka näin ennustettiin käyvän aikoinaan ensimmäisen presidenttikauden alussa. Tämä viittaa siihen, ettei Halonen ole kääntymässä helposti Nato-jäsenyyden tukijaksi toisella presidenttikaudellakaan.
Toisella presidenttikaudella Halosella on myös henkilökohtaisempia haasteita. Sellainen on etenkin työkunnon säilyttämine, täyttäähän Halonen kauden päättyessä 68 vuotta. Muiden kiireiden keskellä Halonen aikookin varata aikaa vatsatanssille ja muille liikuntaharrastuksille. Tämän hän ilmaisi jo vaali-iltana.
Yhdessä suhteessa toinen presidenttikausi on ensimmäistä helpompi: Halosen ei tarvitse jatkuvasti vastailla kysymyksiin pyrkimisestä vielä yhdelle kaudelle. Sen sijaan arvailuja Halonen aikeista ja työkuvioista vuoden 2012 jälkeen varmasti esitetään jo muutaman vuoden kuluttua. Ainakin jos Halosessa riittää yhtä paljon virtaa kuin viime viikkoina, jolloin hän joutui kampanjoimaan kovemmin kuin vielä syksyllä aavisti.
Kirjoitus on päivitetty ja muokattu versio SK:ssa 47/1999 julkaistusta Tarja Halosen henkilökuvasta.
http://www.suomenkuvalehti.fi/?id=7108
Vastaukset 3
Vanhimmat
"Halonen kokee taistelevansa hyvän puolesta pahaa vastaan. Nyky-Suomessa pahaa edustaa Halosen mielestä muun muassa uusköyhyys, jota hän käsitteli jo uuden vuoden puheessaan."
Aikoinaan Adolf Hitler ajatteli ihan samalla tavalla. Silloin pahaa edusti juutalaiset Hitlerin mielestä.
Tolla valehtelutekniikalla olisit ollut korkealla natsi-ideologian hallinnossa.
"Halosen mielestä pahaa edustaa uusköyhyys"!
voi jeesus tuota katkeruutta!
Halonen vihaa porvareita, länsimaita ja heteroita. Siinä sitä on agendaa.