Näin unen, jossa kuljin vaaka-asenossa, jalat edellä, noin metrin yläpuolella maasta. Liun eteenpäin tekemättä itse mitään.
Polku oli pitkä, kaunis ja luonnon keskellä. Oli kaunis kesäpäivä. Kaikkialla oli vihreää, paljon villiä kasvustoa. Ja oikealle puolella virtasi kirkas, kimmeltävä joki.
Yhtäkkiä puhelimeni soi, vastasin. Puhelimen päässä oli rakas ystäväni todella hädissään ja sekaisin. Lupasin auttaa häntä. Yritin rauhoitella ja sanoin, että tulen hänen luokseen. En tiennyt missä hän oli, mutta samassa käännyin ympäri ja lähdin takaisin siihen suuntaan josta olin tullut.
Edelleen olin makuuasennossa, ilmassa ja mietin olinko kuollut? Olinko matkalla kohti toista tilaa? Polku loppui ja edessäni kohosi valtava heinäseinämä. Tajusin, että oli ehkä palannut "elämänportille" Raivasin tieni läpi seinämän ja saavuin pellonlaitaan.
Pelto oli likainen, alaston, kuivaa multaa, eikä enää ollut valoisaa. Hieman kauempana näin pienen ränsistyneen asuntovaunun ja lähdin vaistomaisesti sitä kohti. Saavuttuani asuntovaunun ovelle, kolkutin ja oven avasi ystäväni äiti, tupakka huulessa ja hermostuneena. Hän oli itkenyt, ei sanonut juuri sanaakaan. Astuin sisälle asuntovaunuun, joka oli sisältä likainen, hajonnut ja koinsyömien verhojen välistä pilkotti hieman valoa. Vaunussa oli aika pimeää. Ruokapöydän takana istui pappia muistuttava henkilö ja äiti alkoi jutella välittömästi tämän kanssa. En kuullut mitä e puhuivat. Pelkkää mutinaa. Siirryin vaunun takaosaan.
Takaosassa oli pieni sänky ja ystäväni istui siinä itseään tuudittan. Hän avahtui minun saapuessa ja juoksi syliini. Hän sanoi, etten saisi antaa hänen nukahtaa ja puhui sekavia hengistä, vääristä pahoista jumalista ja pimeistä poluista. Rauhoitin hänet ja laitoin hänet sänkyyn makaan. Silittelin hänen hiuksiaan ja hän minun. Jossain vaiheessa olimme nukahtaneet molemmat.
Heräsin tunteeseen, että joku kuristaa minua ja aukaisin silmäni. Näin ystäväni päälläni hajareisin, kuristusote kaulallani. Hänen silmänsä olivat kääntyneet, niin että näin vain valkuaiset. Hän ikäänkuin murisi. Keskitin kaikki voimani ja pääsin ylös maasta. Ystäväni kävi edelleen kimpuuni. Hän ei ollut itsensä vaan ikäänkuin riivattu. Huusin hänen nimeään, mutta en saanut ääntä ulos. Heräsin yöllä omaan huutooni ja aloin samantien itkeä lohduttomasti ja pitkään. Uni oli todella selkeä ja todentuntuinen.
Mitäköhän sanot? Uni häiritsee minua edelleen ja olen muutenkin viime aikoina nähnyt paljon unia läheisistäni, jotka kuolevat ilman järkisyytä. Nukun heidän vieressään ja jossain vaiheessa herään siihen, että ystäväni keho on kova ja kylmä. Tajuan hänen kuolleen tai sitten kuolen itse.
Pelottavaa!!!! Kiitos jos kerrot jotain...
Polku oli pitkä, kaunis ja luonnon keskellä. Oli kaunis kesäpäivä. Kaikkialla oli vihreää, paljon villiä kasvustoa. Ja oikealle puolella virtasi kirkas, kimmeltävä joki.
Yhtäkkiä puhelimeni soi, vastasin. Puhelimen päässä oli rakas ystäväni todella hädissään ja sekaisin. Lupasin auttaa häntä. Yritin rauhoitella ja sanoin, että tulen hänen luokseen. En tiennyt missä hän oli, mutta samassa käännyin ympäri ja lähdin takaisin siihen suuntaan josta olin tullut.
Edelleen olin makuuasennossa, ilmassa ja mietin olinko kuollut? Olinko matkalla kohti toista tilaa? Polku loppui ja edessäni kohosi valtava heinäseinämä. Tajusin, että oli ehkä palannut "elämänportille" Raivasin tieni läpi seinämän ja saavuin pellonlaitaan.
Pelto oli likainen, alaston, kuivaa multaa, eikä enää ollut valoisaa. Hieman kauempana näin pienen ränsistyneen asuntovaunun ja lähdin vaistomaisesti sitä kohti. Saavuttuani asuntovaunun ovelle, kolkutin ja oven avasi ystäväni äiti, tupakka huulessa ja hermostuneena. Hän oli itkenyt, ei sanonut juuri sanaakaan. Astuin sisälle asuntovaunuun, joka oli sisältä likainen, hajonnut ja koinsyömien verhojen välistä pilkotti hieman valoa. Vaunussa oli aika pimeää. Ruokapöydän takana istui pappia muistuttava henkilö ja äiti alkoi jutella välittömästi tämän kanssa. En kuullut mitä e puhuivat. Pelkkää mutinaa. Siirryin vaunun takaosaan.
Takaosassa oli pieni sänky ja ystäväni istui siinä itseään tuudittan. Hän avahtui minun saapuessa ja juoksi syliini. Hän sanoi, etten saisi antaa hänen nukahtaa ja puhui sekavia hengistä, vääristä pahoista jumalista ja pimeistä poluista. Rauhoitin hänet ja laitoin hänet sänkyyn makaan. Silittelin hänen hiuksiaan ja hän minun. Jossain vaiheessa olimme nukahtaneet molemmat.
Heräsin tunteeseen, että joku kuristaa minua ja aukaisin silmäni. Näin ystäväni päälläni hajareisin, kuristusote kaulallani. Hänen silmänsä olivat kääntyneet, niin että näin vain valkuaiset. Hän ikäänkuin murisi. Keskitin kaikki voimani ja pääsin ylös maasta. Ystäväni kävi edelleen kimpuuni. Hän ei ollut itsensä vaan ikäänkuin riivattu. Huusin hänen nimeään, mutta en saanut ääntä ulos. Heräsin yöllä omaan huutooni ja aloin samantien itkeä lohduttomasti ja pitkään. Uni oli todella selkeä ja todentuntuinen.
Mitäköhän sanot? Uni häiritsee minua edelleen ja olen muutenkin viime aikoina nähnyt paljon unia läheisistäni, jotka kuolevat ilman järkisyytä. Nukun heidän vieressään ja jossain vaiheessa herään siihen, että ystäväni keho on kova ja kylmä. Tajuan hänen kuolleen tai sitten kuolen itse.
Pelottavaa!!!! Kiitos jos kerrot jotain...
Vastaukset 2
Vanhimmat
Uni voi kertoa peloistasi jotain. Voisiko olla kuoleman pelkoa, kun jalat edellä lentelet?
Polku kuvaa elämän polkuasi. Kaikki näytäisi olevan päällisin puolin hyvin, mutta mistä kumpuaa sisäinen pelkosi ja ahdistuksesi?
Miksi olet hädissäsi? Olet kuin jotenkin pää pyörällä omassa elämässäsi. Muista, että olet itse itsesi paras lohduttaja ja tuki. Heinäseinämä ja elämänportti on se ahdas portti, josta meidän on kuljettava muuttuaksemme uudeksi eheäksi ihmiseksi, joka ei enää pelkää mitään. Oma alastomuus (pelto) olisi kohdattava ja oman mielen pimeys, jota ehkä olet paennut. Asuntovaunu voi olla se sielun asunto, jossa asut, et ole siten oikein löytänyt paikkaasi elämässäsi, kun tässä paikasta toiseen liikuteltavaassa talossa asut. Se luo sinuun hermostuneisuutta ja siten lohduttomuuttakin. Kaipaat rauhaa (pappi). Rauha löytyy meistä itsestämme, kunhan alamme hoivata ja tuudittaa omaa ns. sisäistä lastamme, omaa aitoa itseämme ja rakastaa sitä. Kuristava ystäväsi voi kuvata sitä ahdistusta jota tunnet, vaatimuksia, paineita, stressiä ja vanhoja käsitelemättömiä asioita jne. Käsittele pelkojasi ja varsinkin kuolemanpelkoa, joka on symbolisesti elämänpelkoa. Elämää ei ole ilman kuolemaa, eikä kuolemaa ilman elämää. Kun emme pelkää elää, emme pelkää kuolemaa. Jos elämä itsessään on ahdistavaa, vaanii kuoleman pelko (käsittämätön ahdistus) elämän iloamme. Etsi sisimpääsi rauhaa ja löydä sieltä se paikka jossa voit levätä ja olla onnellinen.
Mistä kumpuaa sisäinen pelkoni?
Ahdistus, rauhattomuus ja elämänpelko?
Tunnistan nämä omakseni...Missä minä olen? Missä sinä? Missä kulkee raja? Milloin minä suojelen itseäni ja milloin rajoitan muita? Itseäni?
Olen etsinyt polkuani. Kaikki lähti tyytymättömyydestä elämääni. Harhailin tietämättä mihin mennä, ahdistuneena valuin tyhjäksi ja ajattelin kuolemaa. Ja etsin edelleen...
Mutta miten minä? Ihminen joka on aina tiennyt mitä haluaa. Tiedän elämäni tarkoituksen ja tiedän mikä liekki sielussani palaa.
Mieleni pimeys ja menneisyys. Musertavia muistoja, tapahtumia kuvina. Tunteita, jotka vellovat ja vyöryvät. Sisälläni sietämätön paine kasvaa ja kasvaa äärettömiin kunnes tulvii yli. Mitään on mahdotonta pitää koossa. Kaikki räjähtää pieniin paloihin ja taas sen jälkeen tunne on tyhjä ja raukea.
Tämän kaltainen kaava. Ympyrä joka sulkeutuu aina yhä uudelleen. Kun itse olisin niin tyytyväinen ja onnellinen, siitä mihin olen menossa. Olen löytänyt niin paljon kaunista ja rakkautta. Olen löytänyt elämäni tarkoituksen. Olen vahvasti oman polkuni kulkija, mutta siltikään ei menneisyyteni jätä minua rauhaan...
Kiitos Nukkumaijatar ajastasi!
Noita asioita aavistelinkin...
Tiedän ongelman. Käsittelen sitä. Mutta kuitenkin olen sen vanki.
Ehkä ajan kanssa tuska himmenee ja löydän sen eheän ja kokonaisen ihmisen sisältäni.
Kiitos!!!