Mua rasittaa, kun joutuu jatkuvasti todisteleen muille, että on masentunut. Jos joskus on hyvä päivä ja hymyilyttää tai sitten vain esittää ulospäin, että ei pilaisi toisten oloa. Niin sitten heti joku luulee että nyt toi ei voi enää olla masentunut ja rupee kyseleen, että nythän sulla on kaikki hyvin ja vaikutat tasapainoselta ja koskas palaat töihin kun ei enää vaikuta mitään olevan. Todellisuudessa kumminkin masennus on ja pysyy vaikka kuinka haluaisin siitä eroon.
Tuntuu hirveen raskaalta jatkuvasti joutua todistamaan että voi huonosti. Ei kai missään muussa sairaudessa joudu todistelemaan samalla tavalla kuin tässä.
Onko muilla samoja kokemuksia. Kuinka selviätte ja jaksatte selitellä? Minä ainkin olen lopen uupunut kaikkeen!
Tuntuu hirveen raskaalta jatkuvasti joutua todistamaan että voi huonosti. Ei kai missään muussa sairaudessa joudu todistelemaan samalla tavalla kuin tässä.
Onko muilla samoja kokemuksia. Kuinka selviätte ja jaksatte selitellä? Minä ainkin olen lopen uupunut kaikkeen!
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ystävä hyvä enemmän kuin tuttu tunne.
Minun viimeinen vuosi on ollut vastoin käymisiä täynnä,sain keskenmenon raskaus oli jo aika pitkällä.Masennuin tästä ja jäin pitkälle sairaslomalle.
Ei paljon tukea tullut ei puolisolta eikä työnantajalta,jouduin puolisen vuotta selittelemään etten jaksa tulla vielä töihin.
Minulle menetys oli valtava ja siihen samaan kaaokseen äitini menehtyi.
Olin aivan lopussa ja minulta odotettiin jotain ihme parannusta,ei edes oma lääkärini jaksanut ymmärtää.
Kaikki vakuuttivat että elämä jatkuu ja työhön palaaminen auttaa,varmasti näin on ajan kanssa.
Sain melkein rukoilla sairaslomaa kun en edes pystynyt nukkumaan.
Työnantajani alkoi kysellä tulenko enää ollenkaan ja hänen kärsivällisyys alkaa loppua.
Törkeätä käytöstä mutta eihän työntekijällä nykyään paljon oikeuksia ole,vaikka on liitot sun muut.
Palasin noin kuukausi sitten ja on ollut todella raskasta,keskittyminen on vaikeaa.
Työkaverit nuo ennen niin ihanat ihmiset pitävät minuun välimatkaa,ei tule kutsuja enää illan viettoihin.
Kai ne luulevat että saan jonkun kohtauksen koska olin masennuksen takia sairaslomalla.
Harkitsen vakavasti irtisanomistani,en jaksa hakea sairas lomaa koska tiedän mitä siitä seuraa.
Karessihan siitä tulee mutta pärjään jotenkin säästöjeni takia.
Mies on muuttunut ja luulen että pian erotaan. Olen samaa mieltä kanssasi ei minkään muun sairauden takia tarvitse näin selitellä.
Maailma on kova koetetaan jaksaa.
on vaikea ymmärtää, niiden jotka eivät itse ole koskaan masentuneita. Minullakin sama kokemus eli jos hymyili tai näytti muuten iloiselta, niin heti sai kommentteja, että sullahan taitaa asiat olla hyvin jo tai sitten kommentteja jotta ota ja ryhdistäydy monel pahempia eli siis näkyviä vammoja. Just toi, ettei voi mitenkään todistaa omaa pahaa oloaan on kamalinta ja se et pitäskö aina näyttää surkealta saadakseen myötätuntoa tai apua. Masentuneitten pitäs vissiin teloa itsensä rammaksi jot kaikki varmasti näkee, et olo on sietämätöntä. Toivottavasti tiede pian keksii laitteen josta näkys toi masennus/ahdistus/paniikki tms. niin ois jotain konkreettista näyttöä muillekin! Sit viel jotkut sanoo miten itsekästä jos itsarin tekee, eipä sitä kukaan huvikseen, vaan just siksi kun kukaan ei tunnu tajuavan ongelmiemme aiheuttamaa kärsimystä, avun saantikin paljolti kiinni siitä, miten osaa asiansa esim. lääkärille selittää!
itsellänikin on ollut masennusta jo ainakin vuoden verran, ja masennuksen takia lopetin koulunkin kesken. En vain pystynyt enää käymään koulussa, ja jos sain itseni raahattua kouluun, menin siellä ihan lukkoon enkä pystynyt kuitenkaan opiskelemaan.
Silloinkin ahdistus lisääntyi, kun kaikki tietenkin kysylevät miksi lopetin ym. ja enhän kaikille viitsi kertoa henk. koht. ongelmista niin piti vaan selitellä tyyliin ei ollu mun ala..
Ja nyt nykyisessä suhteessani, poikaystäväni tietää masennuksestani ja muutenkin mitä ongelmia minulla on ollut.
Olen tällä hetkellä työkykyinen , ja etsin töitä. Tarkoitus olisi muuttaa samalle paikkakunnalle poikaystäväni kanssa.
Tilanne tuntuu kuitenkin aika mahdottomalta, sillä olen poikaystäväni ei jotenkin usko(?) että olen todella ollut masentunut, ja nytkin vielä vähän.
Hänen on vaikea uskoa että lopetin koulun masennuksen takia, vaan kuvittelee että entä jos olin vain niin laiska ja saamaton, ja jotenkin valehtelen sen johtuvan masennuksesta!!
Hän pitää sitäkin itsekkäänä ja laiskana, jos joku päivä mulla ahdistaa ja olen vain jäänyt kotiin nukkumaan. sanoo vain että täällä sä vain makaat vaikka voisit tehdä jotain hyödyllistä, kuten hakea töitä!
Olenhan minä hakenutkin töitä, sen mukaan mitä olen kyennyt ja pystynyt...
minull asuurin ongelma tuon todistelun kanssa on äiti. Hän on itse alkoholisti ja kuten arvata saattaa kuvittelee olevansa elämänsä kunnossa ja ei voi millään ymmärtää että minulla on mitään masennusta. Hänen milestään olen vain laiska ja nyhvään kotona kun kunnon ihmiset raataa töissä. Hänkin ollut jo 25 vuotta yksityisyrittäjä ja ei ollut koskaan sairaslomalla. Luulen että hänen on vain vaikea hyväksyä sitä tosiseikkaa että hänen maailman parhaan ja mahtavimman ihmisen tytär on jollakin tavalla viallinen.
Kuten katkerasta tekstista voitte varmaan päätellä suurin syy masennuksen aikaansaajana on ollut tämä alkoholin orja. Itsetunnon täydellinen romuttaminen alkoi jo pienestä lapsesta.
Mutta todisteluun. Todellakin on niin että tarvisi olla jokin näkyvä merkki siitä että kaikki on huonosti oikeasti. Minulla todistelu ajautui siihen että aloin viillellä itseäni, jotta ihmiset (lääkäri, puoliso, vanhemmat) tajuaisivat että mulla on oikeasti paha olla. No siitähän kehkeytyi kauhea soppa ja ne yrittivät saada minua ties mihin suljetulle osastolle. Äitillä tietenkin se ajatus että oli valtava häpeä kun oma lapsi tolla tavalla vahingoittaa itseään.
No joo.... Sori kun tuli tällänen kauhee valitusvirsi, mutta olen niin väsynyt olemaan yhtäaikaa hyvmyilevä ja ei hymyilevä. Jos hymyilet luullaan että olen terve ja jos et hymyile sanotaan että älä nyt aina viitti kiukutella ja lopeta jo toi murjottaminen.
viesti kuulostaa tutulta.
Onko sulla vakituista terapiasuhdetta?
Olisi nimittäin ensiarvoisen tärkeää että pääset pois tuosta äitisi tuottamasta häpeän tunteesta.
Äitien & tyttärien välillä seisoo sellainen näkymätön napanuora. Tytär hakee tiedostamattaan hyväksyntää äidiltään, niin kuin me kaikki oikeastaan teemme, niin terveet ja vähemmän terveet. Äiti jolla itselläänkään ei ole asiat kunnossa ei kykene klaaraamaan tyttären sairautta. Siellä on monia mentaalisia kerroksia mm. sellainen että äiti peilaa itseään tyttärensä kautta.
Jos kykenet asettumaan äitisi ajatusmaailmaan niin se tuntuu aika groteskilta se mitä ja miten hän ajattelee, vai mitä?
Kokeile joskus vaikka terapeutin avulla. Kun ymmärtää enempi äidin ajatusmaailmaa, sitä enemmän kykenee käsittelemään tämän tapaa käyttäytyä. Tätä myöden elämä pysyy omissa käsissä eikä maailmankuva muodostu äidin mielipiteiden kautta.
Ajatellaan että edellinen kirjoittaja olisi syöpäosastolla? Miten luulisitte ympäristön suhtautuvan tällöin? (pienenä vertauksena)
Hankalia asioita kirjoitettavaksi lyhyellä kaavalla, mutta olisi hyvin tärkeää löytää hyvä hoito itselle ja nimenomaan itselle. Äiti hoitaa itsensä kuin parhaaksi näkee. Kun voimistuu tarpeeksi itse, voi toimia toisen rinnalla, tässä tapauksessa siis äidin, niin ettei siinä pelissä menetä itseään tai miten parhaaksi katsoo.
Toistoa mutta tärkeintä olisi keskittyä itseensä tässä. Kaikki muu tulee myöhemmin.
Irtiotot eivät aina (koskaan) ole helppoja mutta niistä selviää, tsemppiä!
Joskus muuten tällaisissa tapauksissa on hyvä pitää terapiasuhde omana tietona. (siis jos ei ole alaikäinen)
Ihan vinkiksi. ;)
On niin vaikeaa pitää etäisyyttä tai ottaa etäisyyttä omaan äitiinsä. Hän on kumminkin täällä vain tietyn aikaa ja tuonpuoleinen kutsuu tuolla menolla todennäköisesti alle kymmenessä vuodessa.
Tuntuu niin väärältä ja syylliseltä jos ei kuuntele mitä äitillä on sanottavaa ja koettaa silti elää omaa elämäänsä välittämättä niistä puheista. On vain niin vaikeaa.
Ja terapeutin nimeä, jollainen minulla onneksi on, en ole äidille suostunut kertomaan vaikka hän on sitä painostamalla ja itkemällä ja syyllitämällä yrittänyt minulta tivata. Vain sen verran pystyn pitämään omia puoliani, vaikka olen jo 25 ja asunut 10 vuotta poissa kotoa.