Paljon puhutaan äidin synnytyksen jälkeisestä tai raskauden aikaisesta masennuksesta, mutta onko kellään kokemusta miehen masentumisesta odotusaikana tai kun lapset pieniä? En enää tiedä mitä tehdä tai sanoa, kun mies vaan istuu hiljaa sohvalla tai tietokoneella, näyttää kärsivän elämästään ja murehtii sitä, kun elämässä ei ole mitään muuta kuin perhe ja työ. On aina ollut "huono puhumaan", mutta nyt arki kuluu hiljaisuudessa eikä romantiikkaa ja seksiäkään enää ole, jos en itse tee aloitetta. Eikä sekään pitemmän päälle tunnu kivalta, kun aina joutuu kärttämään läheisyyttä.
Ymmärrän hyvin, että ahdistaa. Mieheni ei ole sitä sosiaalisinta tyyppiä ja työn perässä muuttaneena on vaikea solmia uusia kontakteja tai jatkaa teininä aloitetettua harrastusta. Mutta kun tilannne on mikä on ja olen yrittänyt saada hänet näkemään postiitivisia asioita elämässään, aloittamaan jotain ihan uutta, vaikka sitten ilman niitä ystäviä. Mutta hän on jotenkin tarttunut menneeseen eikä näe mahdollisuuksia ympärillään. Ne muutamat ihmiset, joita läheisyydessämme on, hän jotenkin torjuu, eikä yritä heidän kanssaankaan järjestää mitään tekemistä.
Itse nauttisin ihan tavallisista asioista, ulkoilusta, retkeilystä, lauantai-illoista kullan kainalossa ja satunnaisista ulkonakäymisistä niin, että lapsi hoidossa. En itse jaksaisi sitä, että mies palaisi ns. baarielämään. Mielestäni se vaihe elämässä on ohi.
Yritän ymmärtää, mutta mahan kasvaessa myös oma ahdistus lisääntyy ja haluaisin, että mies ottaisi itseään niskasta kiinni ja tukisi myös minua ja näyttäisi, jos välittää perheestään. Se hänellä kuitenkin vielä on. Nyt tunnen vaan olevani rajoittava tekijä hänen elämässään, vaikkei hän niin suoraan sano ja ihmettelee, että mitä minä itken ja mikä mulla on hätänä, että eläisin vaan elämääni normaalisti. Mutta kuinka voin? Tiedän, että pitäisi kai vaan olla itse mahdollisimman iloinen, jutella niitä näitä ja yrittää moitovoida toistakin liikkeelle, mutta kun en enää jaksa enkä osaa. Olen itsekin hiljaa ja kärttyinen. Vieraalle en häntä saa varmastikaan puhumaan.
Tulipa sekava sepustus, mutta otan mielelläni vastaan kokemuksia vastaavista tai läheltä liippaavista elämäntilanteista.
Ymmärrän hyvin, että ahdistaa. Mieheni ei ole sitä sosiaalisinta tyyppiä ja työn perässä muuttaneena on vaikea solmia uusia kontakteja tai jatkaa teininä aloitetettua harrastusta. Mutta kun tilannne on mikä on ja olen yrittänyt saada hänet näkemään postiitivisia asioita elämässään, aloittamaan jotain ihan uutta, vaikka sitten ilman niitä ystäviä. Mutta hän on jotenkin tarttunut menneeseen eikä näe mahdollisuuksia ympärillään. Ne muutamat ihmiset, joita läheisyydessämme on, hän jotenkin torjuu, eikä yritä heidän kanssaankaan järjestää mitään tekemistä.
Itse nauttisin ihan tavallisista asioista, ulkoilusta, retkeilystä, lauantai-illoista kullan kainalossa ja satunnaisista ulkonakäymisistä niin, että lapsi hoidossa. En itse jaksaisi sitä, että mies palaisi ns. baarielämään. Mielestäni se vaihe elämässä on ohi.
Yritän ymmärtää, mutta mahan kasvaessa myös oma ahdistus lisääntyy ja haluaisin, että mies ottaisi itseään niskasta kiinni ja tukisi myös minua ja näyttäisi, jos välittää perheestään. Se hänellä kuitenkin vielä on. Nyt tunnen vaan olevani rajoittava tekijä hänen elämässään, vaikkei hän niin suoraan sano ja ihmettelee, että mitä minä itken ja mikä mulla on hätänä, että eläisin vaan elämääni normaalisti. Mutta kuinka voin? Tiedän, että pitäisi kai vaan olla itse mahdollisimman iloinen, jutella niitä näitä ja yrittää moitovoida toistakin liikkeelle, mutta kun en enää jaksa enkä osaa. Olen itsekin hiljaa ja kärttyinen. Vieraalle en häntä saa varmastikaan puhumaan.
Tulipa sekava sepustus, mutta otan mielelläni vastaan kokemuksia vastaavista tai läheltä liippaavista elämäntilanteista.
Vastaukset 5
Vanhimmat
on masentunut.
Meillä kävi niin.
Neuvolasta saat apua vaikka minulle se tuntui aluksi ylivoimaiselta pyytää apua sieltä.
Voisitko kertoa yhtään tarkemmin esim. miten miehesi "oirehti" ja miten neuvola auttoi?
puhui itsemurhasta.
Lääkityksen saatuaan (minä pakotin tutun lääkärin kautta muuten tuo olisi varmaan jo tilastoissa ja minä pitäisin että oli minun vikani) myönsi että oli enemmän ahdistanut jo vuosia. Muussa ei näkynyt kuin välinpitämättömässä asenteessa, ärtyisyydessä ja pakonomaisena liikunnantarpeena joka meni koko perheen edelle. Lopulta liikkui niin, että työpäivän jälkeen lapset eivät nähneet isää. mikä vaan rääkki kelpasi, ja sekään ei enää riittänyt, ei mikään.
Neuvolasta sain psykologin apua heti kun sanoin etten jaksa, viikon sisään. Ehdottivat molemmille, mutta mies kieltäytyi. Kieltäytyi myös parisuhdepsykologista, ei tarvitse kuten ei kuulemma suurin osa miehistä.
Neuvolapsykologi auttoi eniten siinä, että minä ymmärsin missä vika, ei minussa, ei lapseni uhmassa, ei vauva-ajassa aikä parisuhteessa vaan kaikkein eniten miehen kotoa opitussa mallissa: mies sanoo, nainen tekee. Heikko nainen on laiska nainen. Vaimo ja lapsen äiti jaksaa aina, vaikka mies vaatisi mitä. Kun olet äiti, et ole nainen. Se mitä tuotat (tehokkuus) on se mikä merkitsee, ei empatia toista kohtaan, ei rakkaus tai parisuhde saati tasa-arvo (vitsi meidän liitossa).
Pettymykset oli helppo niellä, kun olimme teini-ikäisestä olleet yhdessä enkä nähnyt miestäni oman isäkuvansa toteuttajana: ei hän teininä ollut tuollainen, ei sellaiseen kukaan ihastuisikaan.
Neuvolan puolelta pakko sanoa, että kukaan ei tuominnut ja katsellut alta kulmain kuten olin pelännyt (minä olen meistä se, jolla rikkonainen kotitausta joten automaattisesti ajattelin että neuvolassa vedetään johtopäätökset tämän mukaan). Sieltä siis joskus saa ihan oikeastikin apua, elintärkeää minun tapauksessani. Ja olihan minulla se lääkityskin :-) Mutta nyt elämä kutakuinkin on hymyillyt jo useamman kuukauden, hope it continues!
Tsemppiä myös sinne!
tuo miehen käytös muuttui vasta n. 5-4 v sitten kun aloin odottaa esikoistamme.
Omia väsymisen oireita en osannut tunnistaa, ne olivat : jatkuva ihon (kasvojen erityisesti) kutina, hengästyminen pienestä rasituksesta, huimaus, korvan rutina ja vinkuna, vatsakivut ja lopulta tunne kuin kävelisin harmaassa sumuputkessa.
Näiden ilmaantuminen kesti n.5kk kuopuksen syntymisestä pikkuhiljaa niin, että ajattelin kyseessä olevan ihan normaalin väsymyksen kunnes jatkuva ärtyisä mieliala ja haluttomuus kaikkeen laittoi minut hakemaan omalääkäriltä apua.
sun miehes masennus tähän odotus ja taaperoaikaan jää.
Seuraa luultavasti mukana kouluiän ja murrosiän aina muksujen eläkepäiviin saakka.
Oliko muuten päätös lapsen hankkimisesta todella teidän yhteinen ja molemmat sitä halusivat???