Tässä asiaa temperamentista:
http://www.tsv.fi/ttapaht/011/luonto.htm
Olen seuraillut tuon professori Keltinkankaan juttuja ja pidän häntä hyvin asiantuntevana tutkijana.
Monet asiat tuntuvat hyvin selkeiltä kun funtsii niitä suhteuttaen tuollaiseen tapaan ajatella.
Temperamentti ja stressinsietokyky, kuin myös ihmisen positiivisuus ja negatiivisuus saavat (itselleni) ihan uusia ulottuvuuksia kun asioita tutkailee tuollaista tietoa vasten.
As-oireisten sanotaan luokittelukriteeristössä olevan hyvin omaehtoisia.
Kun ajatellaan sitä, että as-oireisella on aistipoikkeavuutta. Pääsääntöisesti hyvin herkkä kuulo. Myös hyvin herkät maku- ja hajuaistit. Tuntoaistissakin esiintyy poikkeavaa yliherkkyyttä usein.
Tuntoaistin suhteen näyttää olevan sellaista poikkeavuutta, että kipukynnys on varsin matala as-oireisella. Syvempään autismiin näyttäisi liittyvän enemmän ongelmia sen suhteen, että aisteissa esiintyy aliherkkyyttä etenkin tuntoaistin kohdalla.
Mitään varmaa tietoa itselläni ei ole. En ole löytänyt näistä mitään päteviä tutkimustuloksiakaan - mutta se ei nyt ole oleellista, sillä jokainen itse tietää omalta kohdaltaan kuinka aistinsa toimivat tai sit me voidaan havaita muista läheisistämme kuinka he kokevat aiti-impulssit.
Vanhemmat hoksaavat nopsaan omista muksuistaan yli- tai aliherkkyydet.
Aistiminen on siis yksilöllistä.
Itse olen yliherkkä ja omissa as-vertaistuttavuuksissani on samaa oireilua.
Mitään stereotypiaa ei tietenkään ole ja voi olla, että joillakuilla asseillakin on jokin aisti, joka ei ole herkästi reagoiva.
Tuon tuntoaistin kohdalla poikkeamia kait meidän keskuudessamme eniten esiintyy.
Tasapainoaistissakin on vaihtelua. Monilla as-oireisilla on korkeanpaikankammoa ja tasapaino-ongelmia. Ei toki kaikilla.
Itselläni on tosi paha korkeanpaikan kammo ja ollut aina ongelmia tasapainon säätelyn kanssa. En minä mikään kaatuilija ole eikä ole mitään huimausjuttuja. Silloin kun niitä esiintyy niin kyse on ollut verenpaineen heilahteluista tms. mutta motooriseen itsen hallintaan tasapaino-ongelmat vaikuttavat.
Kun lisäksi on sitä spastista jäykkyyttä.. vaikka muuten olen sellainen elastinen ja liikkuvainen, nuorena olin hyvinkin notkea, raajojen liikkeet lähtevät joskus ihan väärällä volyymillä ja osumatarkkuus ei ole mitenkään hyvä.
Melkoista kompurointia joskus. Omiin jalkoihin sotkeentumista, esineiden pudottelua ja tahattoman voimakkaita huiskismisia esiintyy runsaasti.
Mutta..
Tarkoitukseni on siis avartaa näkemystä näistä aistipoikkeamista siihen, miten ne saattavat vaikuttaa siihen, että ne lisäävät sitä temperamenttia. Sietokyky on alhainen sellaisella, joka on aistiherkkä.
Alhaisen sietokyvyn omaava reagoi nopeammin kuin joku, jolla on sietoa paljon erilaisia impulsseja kohtaan.
Tuo saattaa olla hyvin olennainen vaikutin kun puhutaan perinnöllisistä luonteenpiirteistä, onko joku rauhallisen tasainen, vaiko äkkipikainen ja impulsiivinen.
Korostan yhä, että jokainen as-oireinenkin on yksilö ja, että tämä on vain omaa pohdiskeluani. Luotan kuitenkin omaan loogisuuteeni tällaisessa tilanteessa, jossa voin ilman häiriötekijöitä perehtyä vertailemaan ominaisuuksia keskenään eikä tarvitse miettiä mitä niiden sanoja on tarkoittanut kun asiat ovat ihan selkeitä.
Jossakin akuutissa sosiaalisessa tilanteessa saatan stressaantua äärimmilleni ja teen paljon virhetulkintoja kun vastapuolen viestit jäävät epäselviksi enkä osaa tulkita niitä.
Näin itsekseen kaikessa rauhassa on hyvä pohtia kaikenlaista.
Temperamentti ei siis ehkä sinällään periydy.. vaan sen taustalla vaikuttavat aisti yli- tai aliherkkyydet periytyvät geeneihin siirtyneen kromosomi-informaation mukana ja niin me sitten ikämme myötä joko muistutamme omia vanhempiamme tai emme. Riippuen aina siitä millaisia infoja on periytynyt ja kummalta vanhemmalta mitäkin.
Itselläni on hyvin toisistaan poikkeavat vanhemmat mutta molemmilla on temperamenttiä.
Se on hyvin mielenkiintoinen tarkastelulähtökohta kun vertailee itseään heihin ja sit laajentaa tarkkailua moniin, lukemattomiin ihmisiin, joita on kohdannut liki 50v:n aikana. Sukulaisia, tuttuja, tuntemattomia ja nykyisin niitä, joilla on todettu samoja as-oireiluja kuin itsellä.
Jokaisella ihmisellä on temperamentti.
Onko se laimea vai voimakas, sen näkee parhaiten pikkulapsista.
Vauva on joko hyvin rauhallinen tai sitten rauhaton.
Ei ole vaikeaa hahmottaa vaavelin kykyä aistia ja reagoida.
Joskus ammoisna aikoina oli vallalla käsitys, että ihmisen, kaikkien ihmisten pitää olla jotakin yhtä ja samaa.
Sen ajan kasvatusoppaat voi laittaa saunanpesään sytykkeeksi jos sellaisia vielä jostakin käsiin osuu.
Ihmisiä ei pidä, ei saa koittaa muokata jotenkin toistensa kaltaisiksi. Siinä voi tulla Jekyl & Hyde ilmiö esiin hyvin äkkiä.
Jos ihmistä lähdetään muokkaamaan manipuloimalla ja pakottamalla joksikin mihin hänellä ei ole edellytyksiä, ei kukaan voi taata, etteikö persoonallisuus kasva vinoon tai ihan kieroon ja kukas sellaisesta sitten vastuun kantaa.
Harmi jää kohteen kärsittäväksi kuin myös hänen ympäristössään olevien ihmisten ongelmaksi.
Ennen lapsia kasvatettiin siis jonkin "sablooni" ajattelun mukaan. Yritettiin mahduttaa yksilöllisesti toisistaan poikkeavia ihmisiä johonkin stereotypiaan ja tuloksena on sit mielenterveysongelmia, joiden seuraukset kuluttavat ihan turhaan ihmisten energiaa - jonka voisi suunnata ihan johonkin muuhun. Jos kullakin olisi mahdollisuus olla oman luonteensa, herkkyytensä ja temperamenttinsä mukaan sitä mitä on, se mahdollistaisi paremmin tasapainoisia ihmisiä, joilla olisi mahdollisuus erikoistua oman kykyprofiilinsa mukaan vahvuuksien korostuessa ja heikkouksien jäädessä taka-alalle.
EHDOLLISTUMINEN.
Ihminenhän ei ole vain yhtä kuin kromosomeissa valmiina oleva info.
Jokaiselle muokkaantuu se oma ainutlaatuinen persoonallisuus iän myötä.
Ihminen on ehdollistuva. Kehitykseen vaikuttaa hyvin oleellisesti se, millaista palautetta ihminen saa ympäristöstään.
Ympäristöksi luokitellaan ihan kaikki mikä on ihmisyksilön itsen ulkopuolella.
Kuuma hellakin on osa ympäristöä.
Kun lapsi työntää pienet sormensa kuumalle hellalle niin polttaa.
Ihminen oppii siis kaikesta minkä kanssa hän on tekemisissä.
Aikuisten velvollisuus lasten kasvatuksessa ei ole ensisijaisesti suojella omaa mainettaan ja kunniaansa. Ei sitä mitä napurit ajattelevat, tai millaisen arvomaailman he voivat opettaa.
Aikuisen tärkein velvoite lienee se, että tutustutaan siihen omaan lapseen yksilönä. Tarkkaillaan aistiherkkyyksiä ja sitä temperamenttiä. Stressinsietoa, jonka pohjalta rakentuu lapsen myöhempi mielen tasapainoisuus.
Vanhempia syyllistetään aina turhan paljon.
Olen itsekin läpikäynyt yksinhuoltajuuden ja tiedän kuinka raskasta voi olla vanhemmuus.
Itselläni ei ollut v.-77 parikymppisenä ja elämäni kanssa ongelmoivana kunnollista tietoa tällaisista asioista. Kun en ollut päässyt edes koulunpenkille opiskelemaan "hienoja" tieteitä, olin aika tuuliajolla ja jouduin etsimään saatavilla olevaa tietoa sekalaisesta tarjonnasta.
Kun lisäksi olin päivät rankassa, yksitoikkoisessakin urakkaduunissa pienellä palkalla ja muksukin sairasteli tämän tuosta, kun ongelmia, stressiä, kaikenlaista epäedullista olosuhderiesaa oli tavattomasti, on lähes ihme, ettei minulle ole kehittynyt mitään vakavia mielenterveysongelmia.
Jotenkin siitä hommasta kuitenkin selviydyin ja olen suht tyytyväinen siihen, että as-piirteinen jälkeläiseni on omillaan toimeentuleva ja kohtuullisen hyvinvoivakin.
Jotenkin.. Siitä on paljon ollut hyötyä kun olen ollut niin kovin itseeni keskittynyt.
Se ei siis ole ollenkaan pahasta kun olosuhteet ovat olleet suhteessa omaan sietokykyyni hyvin haastavat ja minun on ollut pakko orientoitua elämään minäkeskeisesti.
Jollen olisi niin häiriöaltis - jos - jos - jos..
Mutta minä olen minä.
Ja minä voin tällätavalla hapuillen pohdiskellen antaa jotakin arvokasta sellaisille ihmisille, joila on samoja ongelmia kuin itselläni. Olin aikoinaan lapsi, nuori, aloin aikuistua, tulin äidiksi. Olen ylittänyt jo keski-iän ja vanhenen.. ja yhä elämällä näyttää olevan tarjolla paljon.
Tänäänkin heräsin uuteen päivään virkeänä kun sain mentyä kerrankin nukkumaan tarpeeksi ajoissa.
Tällähetkellä elämässäni vallitsee hyvä struktuuri. Ei tarvitse hermoilla ja stressata paljoa. Se edesauttaa mielenmaltin säilymistä ja sitä me ihmiset tarvitsemme, jotta voimme tulla toimeen myös keksenämme.
Oman itsensä kanssa toimeentulemisestahan se lähtee. Jos se ei ole kohdallaan sit ei ole mikään.
Itserakkaus on positiivinen asia.
Itsekeskeisyyskin on positiivista.
Mikä tahansa joka edesauttaa hyvää elämää on positiivista.
Jokaisen yksilön kohdalla kyse on sellaisesta, mikä parhaiten tukee sitä omaa.
http://www.tsv.fi/ttapaht/011/luonto.htm
Olen seuraillut tuon professori Keltinkankaan juttuja ja pidän häntä hyvin asiantuntevana tutkijana.
Monet asiat tuntuvat hyvin selkeiltä kun funtsii niitä suhteuttaen tuollaiseen tapaan ajatella.
Temperamentti ja stressinsietokyky, kuin myös ihmisen positiivisuus ja negatiivisuus saavat (itselleni) ihan uusia ulottuvuuksia kun asioita tutkailee tuollaista tietoa vasten.
As-oireisten sanotaan luokittelukriteeristössä olevan hyvin omaehtoisia.
Kun ajatellaan sitä, että as-oireisella on aistipoikkeavuutta. Pääsääntöisesti hyvin herkkä kuulo. Myös hyvin herkät maku- ja hajuaistit. Tuntoaistissakin esiintyy poikkeavaa yliherkkyyttä usein.
Tuntoaistin suhteen näyttää olevan sellaista poikkeavuutta, että kipukynnys on varsin matala as-oireisella. Syvempään autismiin näyttäisi liittyvän enemmän ongelmia sen suhteen, että aisteissa esiintyy aliherkkyyttä etenkin tuntoaistin kohdalla.
Mitään varmaa tietoa itselläni ei ole. En ole löytänyt näistä mitään päteviä tutkimustuloksiakaan - mutta se ei nyt ole oleellista, sillä jokainen itse tietää omalta kohdaltaan kuinka aistinsa toimivat tai sit me voidaan havaita muista läheisistämme kuinka he kokevat aiti-impulssit.
Vanhemmat hoksaavat nopsaan omista muksuistaan yli- tai aliherkkyydet.
Aistiminen on siis yksilöllistä.
Itse olen yliherkkä ja omissa as-vertaistuttavuuksissani on samaa oireilua.
Mitään stereotypiaa ei tietenkään ole ja voi olla, että joillakuilla asseillakin on jokin aisti, joka ei ole herkästi reagoiva.
Tuon tuntoaistin kohdalla poikkeamia kait meidän keskuudessamme eniten esiintyy.
Tasapainoaistissakin on vaihtelua. Monilla as-oireisilla on korkeanpaikankammoa ja tasapaino-ongelmia. Ei toki kaikilla.
Itselläni on tosi paha korkeanpaikan kammo ja ollut aina ongelmia tasapainon säätelyn kanssa. En minä mikään kaatuilija ole eikä ole mitään huimausjuttuja. Silloin kun niitä esiintyy niin kyse on ollut verenpaineen heilahteluista tms. mutta motooriseen itsen hallintaan tasapaino-ongelmat vaikuttavat.
Kun lisäksi on sitä spastista jäykkyyttä.. vaikka muuten olen sellainen elastinen ja liikkuvainen, nuorena olin hyvinkin notkea, raajojen liikkeet lähtevät joskus ihan väärällä volyymillä ja osumatarkkuus ei ole mitenkään hyvä.
Melkoista kompurointia joskus. Omiin jalkoihin sotkeentumista, esineiden pudottelua ja tahattoman voimakkaita huiskismisia esiintyy runsaasti.
Mutta..
Tarkoitukseni on siis avartaa näkemystä näistä aistipoikkeamista siihen, miten ne saattavat vaikuttaa siihen, että ne lisäävät sitä temperamenttia. Sietokyky on alhainen sellaisella, joka on aistiherkkä.
Alhaisen sietokyvyn omaava reagoi nopeammin kuin joku, jolla on sietoa paljon erilaisia impulsseja kohtaan.
Tuo saattaa olla hyvin olennainen vaikutin kun puhutaan perinnöllisistä luonteenpiirteistä, onko joku rauhallisen tasainen, vaiko äkkipikainen ja impulsiivinen.
Korostan yhä, että jokainen as-oireinenkin on yksilö ja, että tämä on vain omaa pohdiskeluani. Luotan kuitenkin omaan loogisuuteeni tällaisessa tilanteessa, jossa voin ilman häiriötekijöitä perehtyä vertailemaan ominaisuuksia keskenään eikä tarvitse miettiä mitä niiden sanoja on tarkoittanut kun asiat ovat ihan selkeitä.
Jossakin akuutissa sosiaalisessa tilanteessa saatan stressaantua äärimmilleni ja teen paljon virhetulkintoja kun vastapuolen viestit jäävät epäselviksi enkä osaa tulkita niitä.
Näin itsekseen kaikessa rauhassa on hyvä pohtia kaikenlaista.
Temperamentti ei siis ehkä sinällään periydy.. vaan sen taustalla vaikuttavat aisti yli- tai aliherkkyydet periytyvät geeneihin siirtyneen kromosomi-informaation mukana ja niin me sitten ikämme myötä joko muistutamme omia vanhempiamme tai emme. Riippuen aina siitä millaisia infoja on periytynyt ja kummalta vanhemmalta mitäkin.
Itselläni on hyvin toisistaan poikkeavat vanhemmat mutta molemmilla on temperamenttiä.
Se on hyvin mielenkiintoinen tarkastelulähtökohta kun vertailee itseään heihin ja sit laajentaa tarkkailua moniin, lukemattomiin ihmisiin, joita on kohdannut liki 50v:n aikana. Sukulaisia, tuttuja, tuntemattomia ja nykyisin niitä, joilla on todettu samoja as-oireiluja kuin itsellä.
Jokaisella ihmisellä on temperamentti.
Onko se laimea vai voimakas, sen näkee parhaiten pikkulapsista.
Vauva on joko hyvin rauhallinen tai sitten rauhaton.
Ei ole vaikeaa hahmottaa vaavelin kykyä aistia ja reagoida.
Joskus ammoisna aikoina oli vallalla käsitys, että ihmisen, kaikkien ihmisten pitää olla jotakin yhtä ja samaa.
Sen ajan kasvatusoppaat voi laittaa saunanpesään sytykkeeksi jos sellaisia vielä jostakin käsiin osuu.
Ihmisiä ei pidä, ei saa koittaa muokata jotenkin toistensa kaltaisiksi. Siinä voi tulla Jekyl & Hyde ilmiö esiin hyvin äkkiä.
Jos ihmistä lähdetään muokkaamaan manipuloimalla ja pakottamalla joksikin mihin hänellä ei ole edellytyksiä, ei kukaan voi taata, etteikö persoonallisuus kasva vinoon tai ihan kieroon ja kukas sellaisesta sitten vastuun kantaa.
Harmi jää kohteen kärsittäväksi kuin myös hänen ympäristössään olevien ihmisten ongelmaksi.
Ennen lapsia kasvatettiin siis jonkin "sablooni" ajattelun mukaan. Yritettiin mahduttaa yksilöllisesti toisistaan poikkeavia ihmisiä johonkin stereotypiaan ja tuloksena on sit mielenterveysongelmia, joiden seuraukset kuluttavat ihan turhaan ihmisten energiaa - jonka voisi suunnata ihan johonkin muuhun. Jos kullakin olisi mahdollisuus olla oman luonteensa, herkkyytensä ja temperamenttinsä mukaan sitä mitä on, se mahdollistaisi paremmin tasapainoisia ihmisiä, joilla olisi mahdollisuus erikoistua oman kykyprofiilinsa mukaan vahvuuksien korostuessa ja heikkouksien jäädessä taka-alalle.
EHDOLLISTUMINEN.
Ihminenhän ei ole vain yhtä kuin kromosomeissa valmiina oleva info.
Jokaiselle muokkaantuu se oma ainutlaatuinen persoonallisuus iän myötä.
Ihminen on ehdollistuva. Kehitykseen vaikuttaa hyvin oleellisesti se, millaista palautetta ihminen saa ympäristöstään.
Ympäristöksi luokitellaan ihan kaikki mikä on ihmisyksilön itsen ulkopuolella.
Kuuma hellakin on osa ympäristöä.
Kun lapsi työntää pienet sormensa kuumalle hellalle niin polttaa.
Ihminen oppii siis kaikesta minkä kanssa hän on tekemisissä.
Aikuisten velvollisuus lasten kasvatuksessa ei ole ensisijaisesti suojella omaa mainettaan ja kunniaansa. Ei sitä mitä napurit ajattelevat, tai millaisen arvomaailman he voivat opettaa.
Aikuisen tärkein velvoite lienee se, että tutustutaan siihen omaan lapseen yksilönä. Tarkkaillaan aistiherkkyyksiä ja sitä temperamenttiä. Stressinsietoa, jonka pohjalta rakentuu lapsen myöhempi mielen tasapainoisuus.
Vanhempia syyllistetään aina turhan paljon.
Olen itsekin läpikäynyt yksinhuoltajuuden ja tiedän kuinka raskasta voi olla vanhemmuus.
Itselläni ei ollut v.-77 parikymppisenä ja elämäni kanssa ongelmoivana kunnollista tietoa tällaisista asioista. Kun en ollut päässyt edes koulunpenkille opiskelemaan "hienoja" tieteitä, olin aika tuuliajolla ja jouduin etsimään saatavilla olevaa tietoa sekalaisesta tarjonnasta.
Kun lisäksi olin päivät rankassa, yksitoikkoisessakin urakkaduunissa pienellä palkalla ja muksukin sairasteli tämän tuosta, kun ongelmia, stressiä, kaikenlaista epäedullista olosuhderiesaa oli tavattomasti, on lähes ihme, ettei minulle ole kehittynyt mitään vakavia mielenterveysongelmia.
Jotenkin siitä hommasta kuitenkin selviydyin ja olen suht tyytyväinen siihen, että as-piirteinen jälkeläiseni on omillaan toimeentuleva ja kohtuullisen hyvinvoivakin.
Jotenkin.. Siitä on paljon ollut hyötyä kun olen ollut niin kovin itseeni keskittynyt.
Se ei siis ole ollenkaan pahasta kun olosuhteet ovat olleet suhteessa omaan sietokykyyni hyvin haastavat ja minun on ollut pakko orientoitua elämään minäkeskeisesti.
Jollen olisi niin häiriöaltis - jos - jos - jos..
Mutta minä olen minä.
Ja minä voin tällätavalla hapuillen pohdiskellen antaa jotakin arvokasta sellaisille ihmisille, joila on samoja ongelmia kuin itselläni. Olin aikoinaan lapsi, nuori, aloin aikuistua, tulin äidiksi. Olen ylittänyt jo keski-iän ja vanhenen.. ja yhä elämällä näyttää olevan tarjolla paljon.
Tänäänkin heräsin uuteen päivään virkeänä kun sain mentyä kerrankin nukkumaan tarpeeksi ajoissa.
Tällähetkellä elämässäni vallitsee hyvä struktuuri. Ei tarvitse hermoilla ja stressata paljoa. Se edesauttaa mielenmaltin säilymistä ja sitä me ihmiset tarvitsemme, jotta voimme tulla toimeen myös keksenämme.
Oman itsensä kanssa toimeentulemisestahan se lähtee. Jos se ei ole kohdallaan sit ei ole mikään.
Itserakkaus on positiivinen asia.
Itsekeskeisyyskin on positiivista.
Mikä tahansa joka edesauttaa hyvää elämää on positiivista.
Jokaisen yksilön kohdalla kyse on sellaisesta, mikä parhaiten tukee sitä omaa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Laitan tähän jutustelun pohjaksi vielä tuon kiltteydenkin.
Jotkut sairastuu ylikiltteyteen. Se on aika vakava ongelma, jos ei osaa sanoa ei. Siis jos ei jostakin syystä uskalla. Ei se niin monimutkainen sana ole tai vaikea asia, jota ei voi myös jotenkin sanattomasti ilmaista.
As-oireiset osaavat usein ilmaista negatiiviset tunteensa, ihan niinkuin positiivisensakin. Oireistoonhan kuuluu oleellisesti sellainen sponttaanius. Kyvyttömyys pidättää tunteitaan. Riippuen siitä perustemperamentista, kuin myös siitä minkä tasoinen on kehon ja ilmeiden kieli, onko se vaimeaa, rajua, vai lähellä normaaliksi luokiteltua .. as-oireisen tunnetilojen tulkinta voi mennä ihan pieleenkin joskus - riippuen taas ihan tykkänään siitä vastapuolen sosiaalisesta olennosta kuinka hän kohtaa assin.
Jos joku ei osaa "imitoida" normaalia käytöstä niin voi tapahtua niin, ettei sitä EI:tä noteerata. Jos sitä ei lausuta selkeästi ja jotenkin topakasti, se voidaan sivuuttaa ja sit oletetaan, että ihminen on myöntynyt.
Itse olen jostakin kumman syystä aiemmassa elämässäni ollut sellainen joojottelija. En jotenkin kehdannut sanoa ei.
Tai.. ihan pienenä sanoin kait, mutta jotenkin.. koulu ja se varhainen elämä ajautti minut sellaiaseksi, että kovin hövelisti myönnyin.
Olin jossakin mielessä hiukan liian kiltti. Tai myöntyväinen. Ehkä sisisilmäisen luottavainen. En oppinut kai jotakin oleellista kylliksi. Nyt olen oppinut, olen opetellut sanomaan sitä eitä hyvin asiallisesti, rauhallisesti, maltillisesti.
Ja sit jos se ei mene jakeluun. Jos siitä huolimatta joku uu-vatti yhä' tinkaa jotakin niin sit saa syyttää itteensä, sillä toisen ihmisen sanomisia pitää kuunnella ja uskoa mitä toinen sanoo.
Vastuu siirtyy siloin sille joka yhä ruinaa jos on selkeästi kieltäydytty.
En pura mitään agressioita muihin ihmisiin. En ole mikään kriminaalieukko. Sivuutan sit tuollaiset tapaukset ja annan mennä muualle ruinaamaan.
Jos tuollaiseen törmää jossakin työyhteisössä, tms. paikassa, josta ei voi lähteä pois niin sit sellaiset asiat pitää selvittää virallista tietä.
Kenekään ei pidä muiden edessä nöyristellä ja alistua ihan mihin vaan. Ei vaikka olisi miten hahmotushäiriöinen, kommunikointivammainen ja sosiaalisesti sokea.
Täällainen asia kuuluu jotenkin assien edunvalvontaohjelmaan. Sen eteen pitää myös panostaa tulevaisuudessa.
Ehkä as-oireiset ovat niitä, joita on aika rankastikin voitu hyväksi käyttää aikoina jolloin mitään edunvalvontaa ei ole ollut, kun näistä asioista ei olla mitään virallisesti edes tiedetty.
Tarkoitat varmaan professori Keltikangasta?