Suomen kommunistinen puolue (SKP) perustettiin Moskovassa 29.8.1918 Suomesta Venäjälle sisällissodan jälkeen paenneiden ja bolševikeiksi ryhtyneiden punaisten toimesta. SKP toimi Suomessa kiellettynä ja maanalaisena vuoteen 1944, jolloin se laillistettiin jatkosodan päätyttyä. 1980-luvun lopulla SKP ajautui konkurssiin ja se lakkautettiin 1990 Vasemmistoliiton perustamisen yhteydessä.
Jo 1950 oli Sinisalo ensi kerran ehdokkaana SKP:n Kymen piirisihteeriksi, mutta hyvin alkanut urakehitys ei vielä tuolloin saanut jatkoa. Seuraavana vuonna hän kuitenkin nousi Kotkan kaupunginvaltuustoon, jossa pysyi vuoteen 1972 asti toimien osan ajasta valtuustoryhmänsä puheenjohtajana. Jo ennen valtuustouraansa Sinisalo oli toiminut kaupungin nuorisolautakunnan puheenjohtajana. Sinisalo siirtyi SDNL:stä Suomen kansan demokraattisen liiton (SKDL) leipiin ensin valistus- ja myöhemmin piirisihteeriksi. Hän sairastui vuoden 1954 tietämillä ilmeisesti ylirasituksen vuoksi, jonka jälkeen lähti opiskelemaan Moskovaan Yhteiskuntatieteiden akatemiaan 1955 viipyen siellä pari vuotta. Ongelmia tuotti esimerkiksi venäjänkieli, jota Sinisalo ei osannut sanaakaan Neuvostoliittoon lähtiessään.
[muokkaa]
SKP:n johdossa
Tultuaan takaisin Suomeen Sinisaloa odotti SKP:n Kymen piirisihteerin paikka Kauko Saharin luopuessa toimesta tämän hyväksi. Sinisalon tehtäväksi tuli piirin pitäminen luokkakantaisissa käsissä opportunististen harhojen levitessä kommunistien keskuudessa. Kiistanalaisesta asemastaan huolimatta Sinisalo haluttiin eduskuntaan ja vaaleissa 1962 hänet valittiinkin kansanedustajaksi kommunistien pääehdokkaana SKDL:n listoilta. Sinisalo uusi paikkansa seuraavissa vaaleissa, jonka jälkeen Kymen piiri pysyi jo vakaammin luokkakantaisissa käsissä.
SKP:n 12. edustajakokouksessa (1960) keskuskomiteaan (aluksi varajäseneksi) noussut Sinisalo valittiin 1965 poliittisen toimikuntaan. Hän ei ollut vielä 1960-luvun puolivälissä (syntymässä olleen) puolueopposition näkyvämpiä nimiä, mutta viimeistään vuoden 1968 tapahtumat pakottivat valitsemaan puolen lopullisesti. SKP:n Kymen piirikomitea puolusti Varsovan liiton toimenpiteitä varauksetta ja alle vuotta myöhemmin Sinisalo jo johti SKP:n vähemmistöä. 27. huhtikuuta 1969 Helsinki-paviljongilla pidetyssä neuvottelukokouksessa hänet valittiin Kommunistien maatakäsittävän neuvottelukunnan puheenjohtajaksi.
SKP:n vuoden 1970 ylimääräisessä edustajakokouksessa Sinisalosta tehtiin puolueen toinen varapuheenjohtaja niin sanotun osapuolisopimuksen yhteydessä, mikä viimeistään sinetöi Sinisalon aseman opposition johdossa. Hän oli opposition pääpropagandisti siinä missä Markus Kainulainen hoiti organisatorisen puolen ja Urho Jokinen agitaation. Sinisalon kasvot tulivat 1970-luvulla tutuiksi kaikille suomalaisille. Kolmesti kommunistijohtajaa pyydettiin hallituksiin ministeriksi, mutta hän kieltäytyi todetessaan vaikutusmahdollisuudet hallituksesta käsin olemattomiksi.
Sinisaloa arvostettiin myös kansainvälisissä piireissä. Miehen täyttäessä 50 vuotta 1976, ollessaan Berliinissä Euroopan kommunististen ja työväenpuolueiden kokouksessa, onnittelivat häntä henkilökohtaisesti muun muassa Erich Honecker ja Leonid Brežnev, joka lahjoitti päivänsankarille pikariston.
Tippuminen eduskunnasta 1979 opposition voimakkaan kampanjoinnin jälkeen oli Taistolle karvas pettymys
Jo 1950 oli Sinisalo ensi kerran ehdokkaana SKP:n Kymen piirisihteeriksi, mutta hyvin alkanut urakehitys ei vielä tuolloin saanut jatkoa. Seuraavana vuonna hän kuitenkin nousi Kotkan kaupunginvaltuustoon, jossa pysyi vuoteen 1972 asti toimien osan ajasta valtuustoryhmänsä puheenjohtajana. Jo ennen valtuustouraansa Sinisalo oli toiminut kaupungin nuorisolautakunnan puheenjohtajana. Sinisalo siirtyi SDNL:stä Suomen kansan demokraattisen liiton (SKDL) leipiin ensin valistus- ja myöhemmin piirisihteeriksi. Hän sairastui vuoden 1954 tietämillä ilmeisesti ylirasituksen vuoksi, jonka jälkeen lähti opiskelemaan Moskovaan Yhteiskuntatieteiden akatemiaan 1955 viipyen siellä pari vuotta. Ongelmia tuotti esimerkiksi venäjänkieli, jota Sinisalo ei osannut sanaakaan Neuvostoliittoon lähtiessään.
[muokkaa]
SKP:n johdossa
Tultuaan takaisin Suomeen Sinisaloa odotti SKP:n Kymen piirisihteerin paikka Kauko Saharin luopuessa toimesta tämän hyväksi. Sinisalon tehtäväksi tuli piirin pitäminen luokkakantaisissa käsissä opportunististen harhojen levitessä kommunistien keskuudessa. Kiistanalaisesta asemastaan huolimatta Sinisalo haluttiin eduskuntaan ja vaaleissa 1962 hänet valittiinkin kansanedustajaksi kommunistien pääehdokkaana SKDL:n listoilta. Sinisalo uusi paikkansa seuraavissa vaaleissa, jonka jälkeen Kymen piiri pysyi jo vakaammin luokkakantaisissa käsissä.
SKP:n 12. edustajakokouksessa (1960) keskuskomiteaan (aluksi varajäseneksi) noussut Sinisalo valittiin 1965 poliittisen toimikuntaan. Hän ei ollut vielä 1960-luvun puolivälissä (syntymässä olleen) puolueopposition näkyvämpiä nimiä, mutta viimeistään vuoden 1968 tapahtumat pakottivat valitsemaan puolen lopullisesti. SKP:n Kymen piirikomitea puolusti Varsovan liiton toimenpiteitä varauksetta ja alle vuotta myöhemmin Sinisalo jo johti SKP:n vähemmistöä. 27. huhtikuuta 1969 Helsinki-paviljongilla pidetyssä neuvottelukokouksessa hänet valittiin Kommunistien maatakäsittävän neuvottelukunnan puheenjohtajaksi.
SKP:n vuoden 1970 ylimääräisessä edustajakokouksessa Sinisalosta tehtiin puolueen toinen varapuheenjohtaja niin sanotun osapuolisopimuksen yhteydessä, mikä viimeistään sinetöi Sinisalon aseman opposition johdossa. Hän oli opposition pääpropagandisti siinä missä Markus Kainulainen hoiti organisatorisen puolen ja Urho Jokinen agitaation. Sinisalon kasvot tulivat 1970-luvulla tutuiksi kaikille suomalaisille. Kolmesti kommunistijohtajaa pyydettiin hallituksiin ministeriksi, mutta hän kieltäytyi todetessaan vaikutusmahdollisuudet hallituksesta käsin olemattomiksi.
Sinisaloa arvostettiin myös kansainvälisissä piireissä. Miehen täyttäessä 50 vuotta 1976, ollessaan Berliinissä Euroopan kommunististen ja työväenpuolueiden kokouksessa, onnittelivat häntä henkilökohtaisesti muun muassa Erich Honecker ja Leonid Brežnev, joka lahjoitti päivänsankarille pikariston.
Tippuminen eduskunnasta 1979 opposition voimakkaan kampanjoinnin jälkeen oli Taistolle karvas pettymys
Vastaukset 5
Vanhimmat
tekemistä?
Löytyy loputtomasti > >sivuiltaan> > Nämä Taistolaiset oli hyvin Yhteiskuntavastaisia, tuntui ettei mikään sovi, muu kuin Neuvostoliiton Kommunisti diktuuri!
> > > > > >
voisiko se meidän haluamamme vallankumous olla aseellinen. Se, joka ei ole kokenut 70-luvun "taistolaisliikettä", ei ehkä ymmärrä, miksi tämä nauratti. No siksi, että me teoretisoimme kyllä kovasti siitä, että vallankumous voi olla vaikka aseellinenkin. Mutta oikeasti kenellekään meistä ei tullut mieleenkään tehdä mitään sinne päinkään, oikeasti meidän toimintamuotomme olivat täysin kesyjä: opintopiirejä, lentolehtisiä, seinälehtiä, mielenosoituksia, vaalityötä, toimintaa järjestöissä, julkilausumien laatimista, ohjelmien kirjoittamista ja sen sellaista.
Nuoruuteni poliittinen tulikoe oli vetää syksyllä 1969 Tampereella koululaisten Taksvärkki-keräystä Mosambik-instituutille, joka järjesti kouluja ja terveydenhoitoa Portugalin siirtomaavallasta vapautetuilla Mosambikin alueilla. Jouduin siitä 18-vuotiaana Aamulehden, paikallisen valtalehden, ryöpytykseen. Samana syksynä minut valittiin Teiniliiton hallitukseen vuodeksi 1970 ja seuraavan vuoden olin Teiniliiton varapuheenjohtaja.
1970-luvun alkupuolen toimin vasemmistolaisessa opiskelijaliikkeessä. Vuosina 1971-72 olin HYYn edustajiston jäsen tai varajäsen,
Taistolainen? Voi prkl!
on järestään kuin pässinpäästä. Ei niillä ole mitään tekemistä keskustelun kanssa. Eikä niihin kannata reagoida kuin järkeviin teksteihin.
Uuno itse kirjoittelee Hassin päiväkirjoja