Kertokaa, miten teillä anoreksia syntyi? Mitkä olivat ajatukset ja teot jotka johtivat sairauden syntyyn? Vapaita mietteitä omasta sairaudesta, siitä ymmärsitkö itse että olet ehkä sairastumassa ja miten siihen reagoit.
Haluan että mahdollisimman moni lukee näitä tarinoita, sellaiset jotka ovat ehkä sairastumassa, ja jotka voisivat jo heti alkuvaiheessa tehdä asialle jotain. Itsekin pelkään, että saatan sairastua, en ole varma, mutta viime aikoina ruoka on lähinnä alkanut kuvottamaan minua. Inhottaa katsoa peilistä, tunnen olevani oikea läskikasa. Nautin usein näläntunteesta, tunnen itseni voittajaksi jos pystyn olemaan syömättä mahan kurnimiseen asti. Täytän itseäni yhä useammin teellä, ei sokeria, rasvatonta maitoa. Käytän myös kofeiinitabletteja antamaan energiaa päivään, yhdellä tabletilla jaksaa puoli päivää touhuta!
Oikein aurinkoista kesää kaikille!
Haluan että mahdollisimman moni lukee näitä tarinoita, sellaiset jotka ovat ehkä sairastumassa, ja jotka voisivat jo heti alkuvaiheessa tehdä asialle jotain. Itsekin pelkään, että saatan sairastua, en ole varma, mutta viime aikoina ruoka on lähinnä alkanut kuvottamaan minua. Inhottaa katsoa peilistä, tunnen olevani oikea läskikasa. Nautin usein näläntunteesta, tunnen itseni voittajaksi jos pystyn olemaan syömättä mahan kurnimiseen asti. Täytän itseäni yhä useammin teellä, ei sokeria, rasvatonta maitoa. Käytän myös kofeiinitabletteja antamaan energiaa päivään, yhdellä tabletilla jaksaa puoli päivää touhuta!
Oikein aurinkoista kesää kaikille!
Vastaukset 17
Vanhimmat
Itselläni oli vakava anoreksia noin neljä vuotta sitten. Olin tuolloin ysillä. Sairaus puhkesi täysin huomaamatta harmittoman laihdutuskuurin seurauksena. Aloitin urheilun, ja muutaman kilon painonpudotuksen jälkeen olin koukussa näläntunteeseen ja kilojen katoamiseen. ( Olin tosi hoikka jo ennen laihduttamisen aloittamistakin.)
Vasta kun tutustuin lukiossa uusiin kavereihin ja elämäni alkoi avartua -tajusin tilanteeni. Tätä ennen olin käynyt sairaalassa säännöllisesti painontarkkailussa ja parin viikon jakson letkutettavana... Olen ollut aina perfektionisti, ja kun kavereiden seurassa huomasin liian laihan ja sairaan ulkomuotoni, päätin laittaa töpinäksi. Kadehdin mielettömästi solakoiden ja nättien kamujen rintoja yms... Halu kasvaa itsekin naiseksi sai minut paranemaan!!
Tarinalla on kuitenkin huono loppu... Nyt olen taas syömishäiriöinen... Naisellisuus muuttuikin näköjään ajan myötä painajaiseksi... Yhtäkkiä aloin ällötä tissejä, pyöreitä lantioita yms... Vaikka vartaloni ei missään vaiheessa ole ollut painoindeksilukeman 18:n yläpuolella, aloin tuntea itseni liian läskiksi... Tai oikeastaan olin niin löysä ja karkkien yms. syömisen seurauksena liian terveen näkönen. Niinpä aloitin pari vuotta sitten mielettömän urheilun -ja nyt kyttään jokaikistä suupalaa sekä liikun PALJON!! En tiedä mihin syömishäiriöryhmään kuulun, sillä en suoraansanoen inhoa enää kovan uurastuksen seurauksena vartaloani. Kuitenkin se hallitsee jatkuvasti ajatuksiáni. Pelkään, että lihon. Syön yliterveellisesti ja liian vähän...
Kuitenkin olen tosi sosiaalinen ja iloinen kavereitten seurassa. Kukaan ei tiedä sisälleni kätketystä ahdingosta, jota vartaloni minulle aiheuttaa.. Välillä tuntuu, että en yksinkertaisesti enää jaksa... Mutta kuitenkin uusi päivä tuo aina mukanaan uudet treenit ja kalorit... plaah*
Siinä siis yksi kertomus! Älkää ikinä uhratko elämäänne vartalollenne! Muistakaa, että ette koskaan voi tietää mitä hyvinhoidetun ja laihan kropan kantaja voi sisällään tuntea! Jos itsekin onnistuisin, vaihtaisin orjallisen elämäni satavarmasti jonkun hieman pyöreän ja vähemmän kauniin vartalon omistajan kanssa! Olisi ihana joskus nautiskella kavereideni tavoin karkeista, jäätelöstä yms... herkuista ilman ylimääräisiä mielettömiä liikuntasuorituksia sen jälkeen... (Tosin useimmiten jätän "krapulaa" peläten kaikki ihanat syötävät väliin...)Että tämmöstäää.....
minulla on juuri samanlaista kuin edellinen. mutta sairastan tätä painajaista vieläkin. en tiedä voiko tätä sanoa anoreksiaksi mutta ainakin ortoreksiaksi sillä syön kuitenkin päivässä 4 ateriaa/välipalaa mutta sekin on liian vähän sillä lasken että en saa 1200 kaloria enempää. mistähän tähän saisi apua sillä viime viikkoina olen halunnut vain enemmän ja enemmän parantua. vaikka olen syönyt tavallista enemmän ja herkkujakin paljon niin olen vain saattanut laihtua. :/
Ortoreksia?
Jos mennään niinkin taakse, kuin kasiluokalle ollessani 14-vuotias. Olin ruvennut saamaan naisellisia muotoja, ja kauhistuin niitä. Sain kuulla kommenttia, että olin lihonut. Sen seurauksena aloitin tiukan dieetin, urheilin paljon ja söin vähemmän, luin silmä kovana vinkkejä laihtumiseen yms. Lopulta tämä jäi, mutta puhkesi keväällä -05 uudelleen masennuksen myötä, jolloin sai myös aavistuksen bulimista piirrettä. Lääkityksen myötä katosivat, mutta joulukuussa -05 kun jouduin kurkkuleikkaukseen ja toipilasaikana laihduin rutkasti, se alkoi taas. Rupesin oksentelemaan kaikkea ruokaa, liikuin todella paljon. Välillä ahmin, mutta aina oksensin. Liikuin. Ja laihduin.
Tuli takapakkia, ja bulimia otti musta vallan, lihoin melkein 2 kg. Vaihtelevasti olen koukussa nälkään, sitten taas ahmimiseen ja oksentamiseen.
Kaikin keinoin yritän saada painoni alas. BMI on n. 18,4 eli lihava en ole, mutta en missään nimessä laihakaan. Hoitoon en halua mennä, en voi syödä normaalisti, ennen kuin painan 40 kg, vatsani on kuopalla, käsivarteni kuin tikut ja reiteni eivät enää lölly kuin laiva aallokossa. Olen nyt 19.
Syömishäiriöoireilualkoi mulla noin 12-vuotiaana. En halunnut kasvaa aikuiseksi. Hämmennyin siitä, miten oma keho muuttui. Eikä ihme: perheeni johdosta minusta rupesi tuntumaan, että se oli jotenkin epänormaalia, jotakin jota pitäisi hävetä. Esim: Kasvaneesta lantiosta huomauteltiin, äiti myös tuijotteli saunassa ja saattoi tokaista: onpa ihanaa, kun sinusta on tulossa nainen; olet saanut jo muotoja ja plää plää plää... Aina syödessäni jotakin makeaa, isäni huomautti, että niin ei kannata tehdä, koska "perse leviää". Kun sitten menkkani alkoivat, en kertonut niistä kenellekään, kunnes äiti puolen vuoden kuluttua tajusi. Ja se oli hirveää! Äiti sai minut tuntemaan itseni jotenkin sairaaksi (tiedän, ettei hän sitä tarkoittanut, mutta kuitenkin sai)...
Sitten päässäni pimahti. Päätin näyttää heille. Päätin näyttää koko maailmalle. Kukaan ei enää IKINÄ voisi huomautella minulle läskeistä tai muodoista. En halunnut kasvaa aikuiseksi! Ja sitten aloitin määrätietoisesti ja nopeasti painon pudotuksen.
Ny olen 16-vuotias (vasta) ja tuntuu kuin olisin elänyt tässä helvetissä kymmeniä vuosia. Minulla ei ole rintoja, eikä kuukautisia (2,5 vuotta poissa). Niin, sitähän minä halusin. Mutta... Nyt tekisin mitä vain, että saisin ne takaisin.
Nykyään sairastan erittäin vakava-asteista bulimiaa. Itseasiassa mun mielestä olisi ihan helvetin hieno juttu, jos voisin kuolla. Mä en voi parantua, enkä mä ole varma, haluanko edes. Kukaan ei tiedä mun "pientä salaisuuttani". Mulle on lapsena kotona opetettu (isä), että omat ongelmat pitää itse selvittää. Niin mä teenkin. Mä selvitän kohta itseni pois tästä maailmasta. Tämä ei ole reilua. Miksi minä? Mä en ole halunnut kellekään pahaa.
Anteeksi, että olen olemassa.
Kun mä luin sun tekstiä, mä näen sussa mun pikkusysterin. Liian pitkä tarina, mutta sun tilanne on ihanku sillä...
Sun isä on vissiin "vanhan kansan ihmisiä", että omista asioista ei lörpötellä muille ja jos niin teet tulee kotona sitten sanomista. Muutenkin sun vanhemmat ei oo ollu tarpeeksi sun tukena. Onko sulla ketää läheistä sukulaista kelle voisit jutella? Täti, serkku, mummo? Entä kaverit? Olis tosi hyvä jos voisit kertoo kasvotusten jollekin sun päässä kehää kiertävistä asioista. Koulun terveydenhoitajankin kanssa voi jutella ja niillä on vaitiolovelvollisuus, eivätkä siten juorua asioistasi kenellekkään jollet itse halua. Muut osaa antaa laajempaa näkökulmaa asioihin ja auttaa sua tarvittaessa muiden lääkäritahojen luokse. Niitä ei kannata pelätä, sillä ne on olemassa sua varten.
Mä olen aina ollu sillä kannalla että jokainen on hyvä juuri sellaisena kun on. Perse saa levitä jos on levitäkseen ja jos joku vaan ei kertakaikkiaan liho millään niin sitten ei liho. Ensin pitää päässä olevat ajatukset saada terveiksi niin sitten voi olla tyytyväinen. Ihminen hehkuu niin kauniisti kun sillä on hyvä olla. Ei väliä hehkuuko läskinä vai laihana, kuhan hehkuu. Hae apua, sillä jokainen ihminen on arvokas ja tärkeä juuri omana itsenään!
Toivottavasti kesääsi pilkottaa aurinko pilvien takaa! t. Minä ja sisko-kyyhkyseni
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=97&conference=4500000000000202&subcat=707
Normaalipainoni tai normaalimittani ovat aina olleet luokkaa 48kg/165cm ja olen saanut syödä ihan mitä tahansa lihomatta. Sitten vaan jossain naksahti ja tuli tyhmä ajatus laihduttaa kesäksi vain ainoastaan kilon tai kaksi päästäkseni "rantakuntoon"
Vähensin syömisiäni ja olinkin pudottanut kuukaudessa painoani sen pari kiloa ja sehän ei sitten riittänytkään vaan vähensin jatkuvasti lihomisen pelossa syömisiäni.
Laihduin ja laihduin kuukausien kuluessa ja huomasin löytäväni itseni oksentamasta mikäli erehdyin syömään päivässä leipäsiivua enemmän. Mikään ei tuntunut enää miltään... ainoastaan laihdutus ja puntari antoi elämälleni sisällön kun näin mitä sain aikaan ja olin päivä päivältä kevyempi. Alimmillani olin siinä 37 kilon tuntumassa pitkään.
En ymmärtänyt sairauttani vaan pidin itseäni ihan normaalina laihdutuskuurilaisena niin kuin läskit konsanaan laihiksella ovat. Kuvittelin näyttäväni joltain mallilta vaikka olin monta kiloa liian laiha. Kuvittelin vain olevani normaali kuitenkin ja en kokenut itseäni sairaaksi ennenkuin todella aloin voimaan pahoin henkisesti ja fyysisesti kun en enää kyennyt ihmisten ilmoille lähtemään kotiovesta enkä jaksanut kuin maata.
Bileisiinkään en enää mennyt tai leffaan /syömään en mihinkään kun pelkäsin lihoavani jo desistä siideriä, en käynyt siis MISSÄÄN. Ihmiset kyselivät että onko mulla anoreksia ja mä nauroin vaan ja kielsin kaiken kunnes tajusin itsekin lopulta että ei tämä voi jatkua. Aina palelsi, mikään ei huvittanut, itketti ja väsytti ja pinna oli kireällä, ruoka ei maistunut ja vihasin sitä mistä ennen olin pitänyt paljon, tukka lähti tippumaan päästä, olin kalpea, mustat silmän aluset vain loisti peilistä ja luut paistoin kyljistä, lantiosta, käsivarsista, selästä, kaulasta, hartioilta. Kaikki oli vain luuta ja rintoja ei ollut enää yhtään. Tajusin viimein olevani TODELLA RUMA kun mulle kaikki tutut alkoivat huomauttamaan miten luisevalta naamanikin näyttää ja miten olen kuihtunut. Kauan siinä meni mutta sitten
miehenikin puuttui asiaan ja rupesi kirjaimellisesti pakkosyöttämään ja itkukurkussa mätin pullaa ja suklaata naamaan :D Vaikka ahdisti ja tuntui niin kauheen pahalle se syöminen. Aloin vain väkisin syömään ja itkin illat pitkät. Puntari heitettiin roskikseen enkä päässyt vaakalle enää. Paranin oikeastaan vain itsekurilla vaikka se oli yhtä hirveää suunnilleen kuin huumeista eroon pääseminen mutta ei sitä eroon pääse ellei kovasti itse tahdo. Ja se tahto oli todella koetuksella, mutta jokaisena aamuna päätin että syön vaikka väkisin ja illalla nukahdin ahdistukseen... No enpä ole vieläkään kunnolla päässyt yli mutta paremmin voin. Ainakim yritän sillä kovasti haluaisin kuukatisetkin takaisin ja mahdollisesti lapsia tässä lähi vuosina =)
minulla itselläni samalla tavalla, aina ollut hoikka, halusin vaan pudottaa pari kiloa. siitä se sitten lähti... paino tippui yli 15 kg. nyt onneksi paranemaan päin, mutta tukka irtoaa niin että ihan itkettää. koko talo ympäriinsä täynnä omia hiuksia. lähtikö muilta hiuksia? paljonkin? entä milloin hiusten lähtö loppui, ja oliko lähdön loppumiseen jokin keino?
kuulemma hiukset vahvistuisi kun sais hormonitoiminnan ja aineenvaihdunnan toimimaan normaalisti että vitamiinit ja ravintoaineet yleensä edes elimistöön imeyryisi. ELi tietysti oikeanlaista monipuolista ravintoa pitäisi saada koska hiukset niitä tarvitsevat rakentuakseen. Pikkuhiljaa... Ja sitten kampaajalle lyhentämään vaan huonot pois ja aloittamaan alusta kasvatus uuden ruokavalion myötä... Eipä siinä muuta vaihtoehtoa taida olla... Hiuksethan juuri lähtee johtuen puutosoireista...
Niin ja mulla lähti puolet hiuksista itellä, nyt saanut pehkon jo vähän entiselleen mutta... Jos syöt jo hyvin niin kannattaa myös tutkia jos sulla on suoliston bakteerit häiriintyneet niin että ne omat hyvät bakteerit on vähentyny ja huonot vallanneet alaa. Mulla kävi niin ja siksi mikään vitamiini ei edes imeytynyt aluksi vaikka söin miten paljon ja monipuolisesti. Piti joku pillerikuuri syödä jotta sain oman bakteerikannan takasin.
hei, menitkö hiustenlähdön takia lääkäriin? terveysasemalle vai yksityiselle? ja kertoisitko vielä kuinka nopeasti tuo pilleri kuuri rupesi tehoamaan, ja tarvitsitko siihen reseptin? pelottaa ja itkettää - haluan hiukseni takaisin! tuntuu että kaljuunnun kokonaan. syön hyvin ja olen miltein normaalipainoinen. parantuminen siis hyvällä mallilla.
Minun tarinani on siinä mielessä erilainen, että en
ollut nuori tyttö, vaan nuori mies.
Aloitin pitkän tauon jälkeen urheilemaan kunnolla
ja harrastin lajia, jossa oli tarkat painoluokat.
Olin luontaisesti hyvä lajissa, koska pärjäsin erinomaisesti
pienelläkin treenillä. Se tietysti rohkaisi treenaamaan
aina vain enemmän ja sitten alkoikin se ruokavalion
kyttääminen.
Ensin jätin kokonaan karkit ym. pois, sitten sai iltapalakin
lähteä. Lopulta aloin vähentämään ihan normaaleita
aterioitakin. Näykin kotona sitä sun tätä ja näyttelin
syöväni enemmän kuin söin.
Eihän kroppa ilman ravintoa pärjää, joten vähitellen
voimat hiipuivat ja tulokset romahtivat. Minä en
siitä herännyt, vaan lisäsin liikuntaa. Oli vain
juostava ja treenattava, vaikka energiat olivat nollissa.
Hulluinta on se, kuinka missään vaiheessa ei tajunnut,
kuinka kamalalta näytti. Oli kuihtuneen ja riutuneen
näköinen, silmät kuopilla, vaikka ennen oli ollut
terveen ja sporttisen näköinen.
Kerran kyllä muistan oikein pelästyneeni, kun huomasin
käsivarsieni kuihtuneen olemattomiski tikuiksi.
Jälkeenpäin olen katsellut valokuvia siltä ajalta
ja voin sanoa, ettei ollut kaunista katseltavaa.
Nykyään katsoo onneksi peilistä ihan eri näköinen
mies, vaikka painoa on n. 15kg enemmän.
Nyt on hyvä olla, silloin ei ollut. Onneksi pääsin
"kuiville", ennen kuin jouduin sairaalaan asti.
Oltiin äidin kanssa kaupassa (lasten hm) ja mitkään niistä housuista ei sopinu mulle joten mentiin aikuisten hm ja ne sopi ihan hyvin ja mun äiti sano: "sust on tullu jo niin naisellinen, ehkä pitäis siirtyy ostamaan vaatteita täältä." olin surullinen koko illan ja sit joku vaan naksahti ja päätin alottaa laihtumisen siks että naisellisuus lähtis
Mulla kans ei enää menny lastenosaston housut päälle, eli ne ei menny lantiosta kiinni mutta muuten oli hyvät. Sitten mentiin aikusten puolelle niin sieltähän ne sopivat hoousut löyty. Äiti sanoi matkalla ihan ohimennen että "Sullahan on jo peppu tosi paljon kasvanu, en tiennykkää että oot noin pullea".
Ja vähän ajan kuluttua kun ostimme uikkareita niin uikkareiden piti olla todella isot, koska pyllyni oli niin iso. Siitäkin äiti huomautti, ja vielä kassalla että "kamalan isot uikkarithan nää, kyl tää mun tyttö on iso!" Häpesin niin itteeni siinä kassalla,että mutaman kyyneleenkin siinä päästin ilman että äiti huomasi, mutta myyjä sen sijaan katsoi mua tosi hellästi ja osaanottavasti. Tuntu et se ois lukenu mun ajatukset, et se ois ehkä ymmärtänykki mua. Sen ilme jää mul varmasti ikuisesti mieleen. Sitten illalla luin muutamia naisten laihdutuslehtiä, ja siitä se helvetti sitte alkoiki.
Minulla alkoi aika tietoisesti. Tai sain tietää, että silloinen poikaystäväni ja hänen kaverinsa vitsailivat sillä, että poikaystäväni sai minut oksentamaan. Aina olen ollut epävarma itsestäni, mutta sain aina syyn oksentaa kun ex huomautti, että vyötäröllä on ylimääräistä. Tuolloin olin 174/56 eli en mikään lihava ja olin kuitenkin lihaksikas. Saatoin itkeä ja katsella itseäni monta tuntia ja miettiä miten saisin kauniimman vartalon. Hauskinta, että nyt kun jälkeen päin olen katsonut sen ajan kuvia niin en pysty tajuamaan miten sain itseni näyttämään muka lihavalta vaikka olin todella hoikka. Välillä söin taas normaalisti ja syksyllä aloin oksentamaan jälleen. Saatoin oksentaa kuusikin kertaa päivässä. Aina kun söin. En kuitenkaan koskaan ahminut herkkuja vaan ihan normaalia ruokaa. Jossain vaiheessa vain unohdin syödä. Tavallaan huomasin laihtuneeni, mutta en siihen niin kiinnittänyt huomiota. Nyt olen 174/48. En pidä itseäni yhtään sen kauniimpana kuin ennenkään. Tavallaan nautin nälän tunteesta. Kivennäisvedestä tuli paras ystäväni. Pahempi olo tulee jos on pakko syödä. Jos käyn vanhemmilla niin siellä ei pysty edes oksentamaan. Sitten on taas monen päivän morkkis. Tuskin sitä huomaa milloin tarkasti syömishäiriö alkaa, mutta en suosittele kenellekään. Kukaan mies ei ole oman kehon rääkkäyksen arvoinen. Itse opin sen liian myöhään.
Viime keväänä masennuin ja ruokahalu vaan katos. Ensin tippu vaan muutama kilo, mutta se oli niin positiivinen yllätys mulle, että en niitä kadonneita "rasvoja" sit halunnutkaan takas. varsinkin, kun moni tuli kyseleen, et "wow, ootsä laihtunu, mikä sun salaisuus on?". Siitä ylpistyneenä päätin pudottaaa vähän lisää.. ja lisää.. ja lisää.. nyt menny reilu 10 kiloo, alipainoa on, menkat loppunu, hiukset irtoilee. Terkkari, äiti ja opinto-ohjaaja kyttää syömisiä.. ei tässä näin pitäny käydä. Ja sit ehkä vielä se, että oon niin perfektionisti. Kun kaikki kaatu päälle, piti joku asia saada kontrolliin. Huoh. Toisaalta oon ilonen siitä, että ihmiset ympärillä on huomannu ja välittää, vaikjatkuva kyttäys ärsyttääkin ihan v*tusti! Ehkä tää tilanne tästä paranee, ennenku menee liian pahaks. Tällä hetkellä menee kyllä vielä alamäkee ja kovaa :(