En tiedä olenko tulossa hulluksi, todennäköisesti. Olen ollut noin 2,5 vuotta sinkkuna. Minut on elämäni aikana "hylätty"/"jätetty ypöyksin" lukuisat kerrat: entinen miesystäväni lopetti suhteen todella raskaalla tavalla, kummatkin vanhempani ovat kuolleet, useat ystäväni ovat jättäneet minut oman onneni nojaan... Ylikaiken mä haluan toimivan ja kunnollisen ihmissuhteen. Haluaisin löytää miehen, jonka kanssa voisin uskoa yhteiseen tulevaisuuteen ja joku päivä saada itselleni taas perheen. Olen ihan nätti, kiva ja sosiaalinen tyttö eikä minulla ole vaikeuksia tutustua ihmisiin: miehiin tai naisiin, mutta tämä hylätyksi jäämisen tunne kiduttaa minua. Erityisesti miesten kohdalla. Naispuolisia ystäviä minulla on muuta erittäin läheinen ja naisten kanssa ystävystyn todella helposti, mutta miesten kanssa olen aivan "hysteerinen" tämän hylätyksi tulemisen pelon kanssa eikä suhteet koskaan etene osin varmaan siitä syystä, että pelkään niin paljon että minut jätetään ja ehkä tästä johtuen jotenkin alitajuisesti torjun miehet tai lähetän heille vääriä signaaleja kun minua vain pelottaa edessä oleva hylkääminen. Järki sanoo, että tämä johtuu siitä, että varsinkin "elämäni miehet" ovat aina olleet piittaamatta minusta ja jättäneet yksin, mutta miksi tunne ei kuule tuota ääntä.
Tapasin noin viikko sitten aivan upean miehen, joka on komea, kiltti, kiva, ystävällinen... kaikkea mistä minä olen aina haaveillut. Olemme olleet paljon yhteydessä viikona aikana ja nähneet toisemme. Eilen vietimme aivan täydellisen yön yhdessä ja kaikki oli kuin sadusta. Tänään kun tulin kotiin mä lysähdin maahan ja itkin. Itken yhä. Mä pelkään, että päästin taas itseni alttiiksi sille, että minut voi mies hylätä. Tässä vaiheessa viime vuosina tapaamani miehet ovat aina kadonneet, eli sen jälkeen kun olemme rakastelleet. Miksi? Haluaako ne minulta vaan tosiaankin pillua ja sen saatuaan lähtevät vetämään? Miksi nähdä kaikki se vaiva? Olen ollut seksittä pidemmän aikaan, koska näistä "yhden yön jutuista" mulle jää todella paskamainen olo, vaikka seksiä ja läheisyyttä rakastan ylikaiken, mutta vain oikeassa suhteessa.
Mä kaipaisin teidän kokemuksia, neuvoja, vinkkejä tai mitä vaan, joilla mä voisin nauttia tästä alkuihastumisen huumasta pelkäämättä ja miettimättä mihin kaikki johtaa ja asettamatta itseäni niin alttiiksi hylätyksi tulemiselle. Mitä mä voisin omalta osaltani tässä tilanteessa tehdä, että tämä suhde voisi edetä? Ensimmäistä kertaa vuosikausiin olen tavannut vihdoinkin miehen, joka "vei multa jalat alta". En halua, että tämä kaatuu ainakaan mun pelkooni. Haluaisin nyt nauttia ihastumisen ensihuumasta, enkä itkeä ja tuntea tätä tappavaa tuskaa hylätyksi tulemisesta ja hautoa jopa itsetuhoisia ajatuksia. Haluaisin nauttia tästä kaikesta - ehkä kesäni onnellisimmasta yöstä, kuten järki sanoo, mutta miksi tämä tuntuu niin ahdistavalta.
Tapasin noin viikko sitten aivan upean miehen, joka on komea, kiltti, kiva, ystävällinen... kaikkea mistä minä olen aina haaveillut. Olemme olleet paljon yhteydessä viikona aikana ja nähneet toisemme. Eilen vietimme aivan täydellisen yön yhdessä ja kaikki oli kuin sadusta. Tänään kun tulin kotiin mä lysähdin maahan ja itkin. Itken yhä. Mä pelkään, että päästin taas itseni alttiiksi sille, että minut voi mies hylätä. Tässä vaiheessa viime vuosina tapaamani miehet ovat aina kadonneet, eli sen jälkeen kun olemme rakastelleet. Miksi? Haluaako ne minulta vaan tosiaankin pillua ja sen saatuaan lähtevät vetämään? Miksi nähdä kaikki se vaiva? Olen ollut seksittä pidemmän aikaan, koska näistä "yhden yön jutuista" mulle jää todella paskamainen olo, vaikka seksiä ja läheisyyttä rakastan ylikaiken, mutta vain oikeassa suhteessa.
Mä kaipaisin teidän kokemuksia, neuvoja, vinkkejä tai mitä vaan, joilla mä voisin nauttia tästä alkuihastumisen huumasta pelkäämättä ja miettimättä mihin kaikki johtaa ja asettamatta itseäni niin alttiiksi hylätyksi tulemiselle. Mitä mä voisin omalta osaltani tässä tilanteessa tehdä, että tämä suhde voisi edetä? Ensimmäistä kertaa vuosikausiin olen tavannut vihdoinkin miehen, joka "vei multa jalat alta". En halua, että tämä kaatuu ainakaan mun pelkooni. Haluaisin nyt nauttia ihastumisen ensihuumasta, enkä itkeä ja tuntea tätä tappavaa tuskaa hylätyksi tulemisesta ja hautoa jopa itsetuhoisia ajatuksia. Haluaisin nauttia tästä kaikesta - ehkä kesäni onnellisimmasta yöstä, kuten järki sanoo, mutta miksi tämä tuntuu niin ahdistavalta.
Vastaukset 21
Vanhimmat
Vähän liian nopeasti menit sänkyyn. Minä menisin aivan hajalle tuollaisesta. Miesten kanssa pitää olla hidas, että ehtii tutustua. Jos todella haluat pitkäaikaisen suhteen, niin hiljaa hyvä tulee.
Puhu sille miehelle menneisyydestäsi, että se ymmärtää. Minulla on samanlainen tausta kuin sinulla ja en uskalla enää rakastua kun pelkään menettäväni vain kaiken rakastamani. Tyhmäähän se on, mutta minkäs teet. Joten tiedän tunteen.
Joka tapauksessa koita avata jonkinlainen keskustelu, ettei mies tulkitse sinun tunteitasi väärin. Jos esim. olet hieman etäisen oloinen mies voi tulkita sen siksi ettet halua häntä. Kerro tunteesi ennen kuin on liian myöhäistä!
Ei tätä kaikkea ole läpikäyty minkäänlaisen haahuilun merkeissä, ei sinne päinkään Ei sinua hylätä, ei todellakaan, älä sinäkään hylkää tilaisuutta elää sitä tunnettasi, joka on ollut jo pitkään.
ja samantapaisista syistä. En vaan uskalla edes alkaa tutustumaan toiseen, koska tiedän mitä tuhoa epäonnistuminen voi saada aikaan. Kiinnostaa ja haluan mutta vetäydyn ja näytän kylmän välinpitämättömältä. Mikä neuvoksi?
Kiitos viesteistä. Lohduttava kuulla, että mulla on olemassa kohtalotovereita enkä kamppaile tämän ahdistuksen kanssa yksin. Vaikkakin mielummin taikoisin tämän tunteen meiltä kaikilta pois. Uni ei tule, kyyneleet valuu poskilla ja hakkaan päätä seinääni...
Juu ehkä sänkyyn ryntäsin vauhdilla, mutta ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan mulla oli vieressäni mies, jota mä halusin. En ole edes ajatellut kenenkään treffaamani miehen kanssa seksiä reilusti yli puoleen vuoteen, mutta tätä miestä kohtaan tunsin jotakin erilaista ja uutta. Jälkiviisaana olisin tietenkin voinut kertoa peloistani ennen seksiä, mutta miten minun onkaan tuosta aiheesta niin hankala puhua heti suhteen alkumetreillä. Tarkoitan, että tyyliin kolmansilla treffeillä minusta tuntuu perin oudolta ruveta kertomaan, että "hei mä muuten pelkään että sä jätät mut". Mun on kauheen hankala uskoa, että toinen voisi ymmärtää tätä kamalaa tunnetta kun en ole voinut sitä läheisimmille ystävillenikään selittää. Eikö toinen osapuoli tässä vaiheessa taatusti ryntäisi karkuun ajatellen että mikä epätoivoinen sinkku toi oikein on kun haluaa "sitoutua" jo nyt? Siinä vaiheessa kaikkihan haluaa vielä tutustua kaikessa rauhassa toiseen ilman paineita. Niin haluan minäkin, mutta ilman tätä kamalaa pelkoa hylätyksi tulemisesta. En mä todellakaan ole samantien miestä alttarille pakottamassa vaan haluan edetä itsekin hitaasti ja tutustua toiseen, mutta jollakin tapaa "turvallisesti". Haluaisin, että joku näkisi musta pintaakin syvämmelle ja ymmärtäisi tunteeni/pelkoni eikä pelkästään sitä iloista ja hymyilevää tyttöä.
Kauhean ristiriitainen tilanne. Toisaalta haluan kertoa hylätyksi tulemisen peloistani, mutta toisaalta en tiedä mitä tapahtuisi jos pelkojen kertomisen jälkeen minut jätettäisiin. Pahin pelkoni on ettei toinen ymmärrä lainkaan minua tai nauraa päälle.
Taidan kiertää aina tätä samaa rataa, eli olen puhumatta peloistani. Vaikutan tällöin kenties kylmälle tai jotenkin etäiselle vaikka oikeasti olen kauhusta kankeana ja haluaisin päästä toisen lähelle. Ja sitten suhde tyssää eikä miehestä kuulu enää mitään sen jälkeen kun olen osoittanut kiinnostuksen häneen seksillä. Ehkäpä mä voisin seuraavan kerran rohkaista itseni ja osoittaa kiintymykseni häneen puhumalla... Aika paljon haastetta minulle :)
ihastukseni lukisi kirjoituksesi ja tajuaisi, että kärsin samasta ongelmasta.
Luulen, että jossain vaiheessa sinun on pakko avautua vähitellen ja kertoa, mitä pelkäät ja miksi. Aloita pienestä, kerro ympäripyöreästi ja katso miten toinen reagoi. Hän nimittäin varmasti alkaa ihmetellä outoa käytöstäsi ja saattaa luovuttaa, koska tulkitsee käytöksesi aivan väärin.
Itse tarvitsisin rohkeutta toiseen tutustumiseen, yrittämiseen - siis ihan vaan kiinnostuksen ja pitämisen ilmaisemiseen. Toivotonta, kun ei uskalla luottaa toiseen eikä itseensä...
on tapana käydä niin, että kun pelkää jotain, niin varmasti ennemmin tai myöhemmin pahin pelko tulee toteutumaan. Siihen on yksi hyvä lääke, nimittääin tutustu itseesi ja kysy itseltäsi mitä sä todella pelkäät? Siihen tulee todennäköisesti menemään paljon aikaa, vuosia. Mitä enemmän sun elämässä on erilaisia pienempiä tai isompia yksityiskohtia, sen vaikeampi se tulee olemaan, muttei mahdotonta. Mikään ei ole mahdotonta. Voisin kertoa sulle vastauksen nyt, mutta silloin eläisit uskon ja luulon varassa, eikä tiedon. Kaikkea hyvää sulle ja onnea uudessa suhteessa. Toivottovasti pääset peloistasi.
nainen vai mies?
minulta? Mies olen. Tai ainakin yritän.
kysyin...
nainen ja ihastukseni on mies, josta ei ota selvää...
Hei Ahdistus, mitäs jos rohkenisit näyttämään tätä viestiketjua ihastuksellesi? Olisiko se mahdollista? Itselle heräsi tällainen mahdollisuus mieleen. Tällä hetkellä tilanne on minulla se, etten ole nähnyt miestä tämän muutaman päivän jälkeisen yön jälkeen. Tiedän, että hänellä on nyt viikon ajan todella kiirettä ja hän on lomamatkallakin, joten mä pystyn vain odottamaan ja katsomaan saanko edes enää tilaisuutta yrittää kertoa hänelle peloistani vai oliko tämä juttu minun tuurilla jo tässä :( Sydän turtana.
Totta puhut 888: pahimmat pelot ennemmin tai myöhemmin käyvät toteen. Minun kohdallani pelko on totetunut jo hyvin usein ja sehän vaan lisää pelkoa, että näin käy uudestaan. Toivossa, että tästä oravanpyörästä pääsisi irtikin, tänne kai kirjoitan ja tutkin itseäni sekä pelkoani.
Ja usko pois. Olen kyllä useitten vuosien ajan tehnyt itseeni melkoista tutkimusmatkaa terapiassakin ja päässyt siinä jo ainakin tähän saakka, eli tunnistan jo ainakin pelkoni. Jos jotakin positiivista on kaivettava, niin nyt on ihana edes tunnistaa ihmisiin tutustuessa, että minä pelkään jo ensitapaamisella, että toinen jättää minut ja käyttäydyn ehkä siksi "oudosti". Oli aikoja jolloin en edes yrittänyt tutustua kehenkään tai tein sen melkoisessa humalatilassa kun pelko hylätyksitulemisesta sai niin suuren vallan. Eli jonnekin tässä on jo edetty :)
Se, mitä olen pahiten pelännyt, on käynyt toteen jo niin monta kertaa, että olen jo aivan "halvaantunut" enkä uskalla "elää". Olen myös ollut pitkään sinkkuna ja sinä aikana - etenkin parin viime vuoden - käynyt läpi melko rankkoja asioita menneisyydestäni, tutustunut itseeni, selvitellyt perimmäisiä pelkojani ja miettinyt mitä haluan.
Rankkaa on ollut ja vointini on välillä ollut henkisesti ja fyysisesti todella huono. Nyt voin jo paremmin, ja olisi aika (ja halua) edetä ja yrittää jotain konkreettista. Silti tuntuu, että kaikki on kovin hauraalla pohjalla enkä uskalla luottaa ja riskeerata. Minun kanssani pitäisi kai edetä niin hitaasti, hienovaraisesti ja kärsivällisesti mutta varmasti, ettei sellaiseen monellakaan ole halua tai edes kykyä.
Hyvä idea, joka on käynyt omassakin mielessäni, mutta tämä on niin alussa, että voisi sanoa ettemme ole juuri missään tekemisissä toistemme kanssa. En siis mitenkään voisi tehdä sellaista, kun en voi olla varma toisen kiinnostuksesta - etenkään sen laajusta.
Ja vaikka hän olisikin ollut kiinnostunut, niin kuin luulen, saattaa asia olla jo toisin. Tiedän käyttäytyneeni monestakin syystä hyvin kylmästi ja etäisesti. Emme ole nähneet pitkään aikaan, ja viime aikoina on tapahtunut niin monta ikävää asiaa, että hänen ajatuksensa saattavat olla jo muuttuneet. Muutenkin tilanne on vähintääkin arkaluontoinen...
Toivottomalta näyttää mutta en voi kuin elää päivän kerrallaan ja katsoa mitä tuleman pitää. Pelottaa sekä se, että hän on luovuttanut, että se, ettei hän ole. Surkeaa sanoisin...
Tämä on tällaista kotipsykologiaa, mutta jos se auttaisi vähän (teitä molempia)...
Sanoit, että olet elänyt sinkkuna 2,5 vuotta. Miten se aika meni? Veikkaanpa, että ihan hyvin. Joskus sitä tietysi vaipui epätoivon syövereihin, kun ei ollut kainaloa johon käpertyä, mutta sehän on normaalia kaikille, eikö? Ja ainakin olet selvinyt niistä vuosista.
No nyt kun olet tavannut tämän miehen, niin pahinta varmaan olisi, että jäisit taas sinkuksi. Mutta sinähän selviät siitä. Itse asiassa olet selvinnyt hillittömästä määrästä erilaisia kriisejä, joita ei monille muille elämässään eteen tule. Sinunhan täytyy olla suunnattoman sinnikäs! Vaikka en olekaan kovin uskonnollinen ihminen, uskon kuitenkin siihen, että meille annetaan se mikä me jaksetaan kantaa. Niin myös sinulle. Vaikka se ei kovin kivaa olekaan, niin pystyt elämään kaikkien kokemuksiesi kanssa, myös tulevien.
Sinun täytyy huomata, että "ypöyksin" jäämisestäkin sinä olet selvinnyt. Ja selviät tulevaisuudessakin jos on pakko. Tätä kautta yritä löytää se ajatus, että voit nauttia uudesta suhteesta ja alkuhuumasta. Sillä vaikka se ei kestäisikään, niin sinähän selviät. Jos pelkää kauheasti tulevaa, ei todellakaan voi nauttia siitä mitä on nyt.
Ja usko pois, että mieskin pitää enemmän kun olet vahva ja tiedät mitä haluat. Siihen ei kannata lähteä, että tekee mitä vaan pitääkseen suhteen yllä, se ei tule koskaan toimimaan. Vaan kun olette kaksi toisistanne riippumatonta ihmistä, niin suhdekin rakentuu paljon kestävämmälle pohjalle. Silloin mieskin ihastuu sinuun selaisena kuin olet, kun et yritä väkisin miellyttää häntä jättämisen pelossa. Toki sinun kannattaa kertoa menneistä miehelle, mutta ei vielä.
Ajatus lähtee välillä rönsyilemään, mutta kaikki tämä tiivistettynä:
Heittäydy täysillä suhteeseen ja nauti tästä päivästä, sillä tuo huominen mitä tahansa tullessaan, sinä kestät sen. Äläkä yritäkään sanoa, ettet kestäisi, olethan sinä jo sen näyttänyt, että kestät=) Ja seuraava kestettävä tilannehan voi olla hääjärjestelyt...
Kiitos Stiina viestistäsi. Viestisi kannusti minua :)
Halusin kuitenkin tarkentaa, että elän siis yhä sinkkuna ja olen tässä nyt vasta ihastunut mieheen sekä takana vasta joitakin tapaamisia. Miten mun sinkkuaika on mennyt? Hmmm... Ihan kivasti välillä, mutta paljon siihen on mahtunut niitä päiviä ja öitä kun olen ollut niin epätoivoinen kun orastavat ihmissuhteet kariutuvat kerta toisensa jälkeen. Nyt vaan päätin ottaa härkä sarvista, sillä tälläisiä ihastumisia minun elämässä tulee harvoin vastaan enkä halua pilata tätä.
Mutta kuten sanoit: jotenkin niistä menneistä vuosista on selvitty ja tiedän että olen sinnikäs :) Mutta ei se ole käynyt helposti ja selviämisen äärirajoillakin on käyty. Siksi tuntuu kauhean lohduttomalta ja toivottomalta, jos tulevaisuuskin on täynnä samanlaisia vuosia kamppaillen tämän yksinäisyyden ja pelon kanssa. Edessä näkyy aikamoinen pimeä umpikuja. Kuinka kauan jaksan olla sinnikäs kun välillä voimat ovat lopussa ja haluaisin olla heikko enkä kamppailla sinnikkäästi yksin tätä pelkoa vastaan?
kirjoitit ja tajuan toki saman itsekin. Tapanani ei ole ripustautua toiseen vaan pikemminkin ongelmani on se, etten päästä ketään lähelleni. En myöskään osaa/uskalla heittäytyä mihinkään alkuhuumaan, koska ahdistun heti.
Minulla on kokemusta seurustelusta ihmisen kanssa, jossa pidän mutta en riittävästi enkä yhtä paljon kuin toinen minusta. Traumoja siis myös siitä, että joudun jättämään minua rakastavan ihmisen, josta välitän mutta jota en rakasta "oikealla tavalla" enkä halua. Jotenkin teen mitä hyvänsä välttääkseni moisen. Moni joutuu tekemään vastaavaa, mutta miksi minä ole ottanut siitä(kin) esteen edetä uuteen suhteeseen?
On mennyt jo hetki, mutta jos vielä seikkailet täällä...
Kiva jos pystyin hieman helpottamaan oloa. Kun luin tuota viestiäsi, niin mieleen nousi vielä yksi asia minkä haluaisin sanoa. Se, että olet selvinnyt elämästä ja kuinka tulet selviämään, ei ole kiinni siitä oletko parisuhteessa vai et. Kun mietit menneitä ja tulevia vuosia, vahvuus nousee sinusta itsestäsi.
(Mä täällä kijoitan ja pyyhin tekstiä pois, kun ei ole helppoa pukea ajatuksia sanoiksi=)
Kun tuleva suhde, tämän tai jonkun muun miehen kanssa, ei tee elämää autuaaksi. Tulevinakin vuosina on hetkiä, jolloin käy selviämisen äärirajoilla. Vaikka parisuhde olisikin hyvä ja ihana, niin aina on tilanteita, joista on selvittävä. Ne eivät ole välttämättä kovin vakavia, mutta meillä ihmisillähän on tapana ajatella omat murheemme aina suurimmiksi (eikä se ole edes väärin). Se pimeä umpikuja näkyy niin onnistuneessa suhteessa kuin sinkkuna ollessakin, jos sen haluat nähdä. Niitä synkkiä hetkiä tulee joka tapauksessa. Siksi ei kannata huolehtia niistä etukäteen.
Yritän sanoa, että kunhan vaan huomaisit ja muistaisit kuinka hyvin elämässä olet luovinut (niissä menneissä vuosissa on paljon hyvää, kun muistelet, mutta murheissaan ajattelee niitä huonoja), niin uskallat mennä eteenpäin. Ja kun vaikeuksia tulee vastaan, niin ne käsitellään yksi kerrallaan. Ja menneistä tietää, että saat ne selvitettyä ja jatkat eteenpäin. Mutta niiden tulevien asioiden takia ei kannata jättää elämättä.
Tietysti kun on kokenut paljon menetyksiä, niin ne käyvät mielessä pakostakin. Mutta ei se ole sinun elämällesi annettu suunta. Et ole syntynyt "menetysten tähtien alla", sinulla on vaan koettelemukset kasaantuneet menetysten ympärille. Eikä sillä ole tekemistä mitään sinun itsesi kanssa, et sinä ole niihin syyllinen. Mutta menneiden takia ei kannata jättää hyvää miestä katsastamatta.
Minun mielestä elämään sopii kaikista parhaiten ajtelma: Optimistit ovat oikeassa. Mutta niin ovat kyllä pessimistitkin. Päätä itse kumpi haluat olla.
vielä. Pelot voi voittaa ainoastaan yhdellä tavalla. Kohtaamalla ne. Selvittämällä mitä ne todella on ja miksi pelätään.Pelkäämällä ne ainoastaan jatkaa omaa kiertokulkua. En kuitenkaan suosittele sitä kenellekään, ellei ole vielä valmis siihen. Muuten pelot voi viedä voiton. Valmius tulee kyllä sitten aikanaan, kun on pelännyt tarpeeksi, eikä halua pelätä enää. Jokainen kyllä tietää sen, kun se hetki sitten on käsillä. Niin paljon peloista vielä, että meistä jokainen pelkää ainoastaan sitä, mitä me ei tiedetä, tunneta. Se on asia mikä yhdistää kaikkia pelkoja. Toivottovasti en ole liian vaikeasti ymmärrettävä, kuten yleensä aina tuppaan olemaan ja joillekin teistä tästä kaikesta voisi olla edes hieman apua. Kaikkea hyvää teille kaikille. Muistakaa, että elämä on kaunista! Älkäämme sitten ihmisinä tehkäämme siitä rumaa.
Valmius tai pikemminkin pakko pelkojen kohtaamiseen tuli noin vuosi sitten kun pelkoja ja estoja alkoi olla niin paljon, että seinä tuli vastaan. Oli pakko alkaa kohtaamaan pelkojaan ja käsittelemään tunteitaan kun taakka tuli liian painavaksi eikä elämästä tullut enää mitään. Vähitellen varovasti eteenpäin yrittämättä vaatia itseltään liikoja. Välillä on tullut takapakkia mutta onneksi parempaan suuntaan ollaan menossa ja monta pelkoa on jo voitettu.
Ehkä se suurin pelko on vielä kohtaamatta. Nyt pitäisi uskaltaa ottaa riski, luottaa toiseen ihmiseen ja sallia itsensä tuntemaan. Hirvittää, mutta onneksi kyseinen ihminen ei kuitenkaan ahdista vaan on monella tapaa hyvin erilainen kuin kukaan kiinnostava aiemmin. Jää kuitenkin nähtäväksi mitä hän haluaa ja jaksaako tarpeeksi kauan voittaakseen luottamukseni.