Hjälp. Mulla on pieni ongelma, mikä on vaivannut pitkin ikääni (19v), joskus enemmän, joskus vähemmän.
Tietyissä tilanteissa mä nimittäin jännitän ihmisiä. En osaa aina olla oma itseni. Oma itseni nimittäin (silloin kun olen vapautunut ja ystävien seurassa) on hauska, energinen, fiksu ja puhelias.
Mutta jos joudun sellaiseen ryhmätilanteeseen, missä on ihmisiä joita arvostan/ihailen ja jotka koen ''kaltaisikseni'', menenkin lukkoon enkä osaa olla se mikä oikeasti olen: hauska, fiksu ja puhelias. Sen sijaan vetäydyn ja olen hiljaa vain.
Kysymyksessä ei todellakaan ole huono itsetunto, sillä arvostan itseäni ja tiedän hyvin tarkastikin mitä elämältäni haluan. Olen oikeasti juuri sellainen kun haluankin olla, ulkoiset seikatkin ovat paremmin kuin kunnossa... Mutta se, etten voi tuoda oikeaa persoonallisuuttani aina esiin, todella häiritsee elämääni. Yksi syy tosin voi olla suuri itsekritiikkini/itsetietoisuutenikin...
Ei teillä hyvät ihmiset kellään olisi antaa minulle kehittäviä vinkkejä? Miten päästä estoista eroon ja vapautua, oli sitten kenen seurassa tahansa? Hengenheimolaisia, onko kukaan samassa tilanteessa? (laittakaa mailiosoitteitakin!) Vai onko tälläinen jännitys vain osa suomalaista perusluonnetta?
kiitokset teille.
Tietyissä tilanteissa mä nimittäin jännitän ihmisiä. En osaa aina olla oma itseni. Oma itseni nimittäin (silloin kun olen vapautunut ja ystävien seurassa) on hauska, energinen, fiksu ja puhelias.
Mutta jos joudun sellaiseen ryhmätilanteeseen, missä on ihmisiä joita arvostan/ihailen ja jotka koen ''kaltaisikseni'', menenkin lukkoon enkä osaa olla se mikä oikeasti olen: hauska, fiksu ja puhelias. Sen sijaan vetäydyn ja olen hiljaa vain.
Kysymyksessä ei todellakaan ole huono itsetunto, sillä arvostan itseäni ja tiedän hyvin tarkastikin mitä elämältäni haluan. Olen oikeasti juuri sellainen kun haluankin olla, ulkoiset seikatkin ovat paremmin kuin kunnossa... Mutta se, etten voi tuoda oikeaa persoonallisuuttani aina esiin, todella häiritsee elämääni. Yksi syy tosin voi olla suuri itsekritiikkini/itsetietoisuutenikin...
Ei teillä hyvät ihmiset kellään olisi antaa minulle kehittäviä vinkkejä? Miten päästä estoista eroon ja vapautua, oli sitten kenen seurassa tahansa? Hengenheimolaisia, onko kukaan samassa tilanteessa? (laittakaa mailiosoitteitakin!) Vai onko tälläinen jännitys vain osa suomalaista perusluonnetta?
kiitokset teille.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Olen ihan samassa veneessä, että sikäli voit olla huoletta, meitä on muitakin. Tää on tosi rasittavaa.
Olen ollut hirveä jännittäjä ja vieläkin sitä on jäljellä, mutta todellisen helpotuksen olen saanut vasta oivallettuani (tutustuttuani terapeutti Olavi Noroseen ja luettuani hänen ajatuksiaan hänen kirjoistaan; mm. Jännittäjän kirja ja Elämän kirja; on kirjastoissa) että jännitys on tunteiden suoja. Eli jännittäjällä on tunnelukkoja ja hän pelkää niiden avautumista ja tunteiden esilletuloa ja niiden tuntemista. Kun olen sallinut tunteideni (häpeän, vihan, surun jne) tulla ja tuntua sillä voimalla kuin ne tuntuvat sekä ilmaissut niitä, olen ihmeekseni huomannut miten jännitys on kadonnut. Nämä tunnelukot ja tuntemispelot ovat syntyneet mulla jo lapsuudessa. En enää muistanut miten mulle kävi. Mutta nyt muistan että lähdin tunteitani jossain vaiheessa pakoon. Olen herkkä ihminen, syvästi tunteva. Oli kai liian kipeää elää tuntevana, mutta jännitystila on pahempi tila kuin olla avoimena ja tuntea.
Kaikkea hyvää sulle. Jännittämisestä voi vapautua!
Heips!
Kuule mulla (17 v. p) on täsmälleen sama ongelma,
kohta en uskalla mennä enää kouluunkaan
kun pelkää epäonnistumista.
Olen lähes epätoivoinen,
kertoisin asiasta jollekin,
mutta se ei vaan onnistu,
en uskalla tunnustaa ongelmaani!!
Olen ihan riepuna henkisesti,
kaikki koulussa menee päin seinää kun ei
voi olla oma itsensä vaikka haluaisi kovasti.
:(
Samassa veneessä olen kanssasi.
Samainen juttu mullakin vaikka olenkin jo 22! Ei liene erityisen kannustavaa huomata että vielä tässäkin iässä lukot matkassa;-)
Pistän itseni todella piiloon juuri sellaisten ihmisten kanssa joista todella pidän ja haluaisin ajatuksia vaihtaa ja näin tutustua lähemmin, mutta karsin koko värihuiskani ja korkealentoiset ajatukset on tavoittamattomissa, siinä vain sitten hiljakseen myötäilen juttua. Ärsyttävintä tässä on se, että ne ihmiset todella ovat kaltaisiani (tosin vähemmän estoisia;) mutta en vain KYKENE olemaan rennosti oma itseni jotta hekin huomaisivat sen..Aivan ihme mentaliteettia tällainen, rasittavaa, grrrh!!!
Oon kans 19 vuotias tyttö ja oon ollu varmaan ala-asteelta lähtien sellanen, että menen jollakin tavalla lukkoon tietyssä seurassa. Joidenkin tuntemattomienkin ihmisten seurassa on aika helppo olla oma itsensä, mutten ikinä paljasta paljoa itsestäni. Mulla on varmaan niin kauhee pelko,ettei mua hyväksytä.Läheisimpien ihmisten seurassa olen puhelias ja hauskakin. Mutta sitten kun olen vieraiden ihmisten seurassa en meinaa saada sanaa suustani ja ainakin mietin tarkkaan mitä sanon etten möläyttäisi jotakin tyhmää.Mietin ihan liikaa mitä muut musta ajattelee.Toisaalta vaikka voin olla oma itseni kavereideni seurassa silti välillä ajattelen ettei ne pidä musta. Ehken osaa olla kenenkään seurassa täysin oma itseni.