Lapsellisia aikuisia

Meille kaikille on nautettu ja sallittakoon se. Jotkut oppivat veneilyn kaikki eivät. Näihän on muidenkin asioiden kanssa. Jos opit niin Sinulle ei enää naureta, jos et Sinulle nauretaan edelleen.

Olen veneillyt vuodesta -90 sisävesillä ensin 6,5 m:n ja nyt 10 m:n pituisella moottoriveneellä. Havaintojeni mukaan (ja myös venelehtien kolumneissa mainittu) veneilyyn liittyvä hyvä tapakulttuuri näyttää olevan häipymässä ja tilalle taitaa tulla mm. tuo mainitsemasi naureskelu ja muu ylemmyyden tunne vai mikä lieneekin mihin ei liity ainakaan kaverin auttaminen, tuskin muukaan ns. hyvä veneilytapa.
Tulin vastikään Saimaalta. Olin siellä eräässä isossa satamassa, josta lähteminen oli voimakkaan takalaitatuulen vuoksi hankalaa. Parin suuren (>36 jalkaa) veneen kansilla istua tollotti juuri mainitsemasi kaltaisia tyyppejä, jotka vain odottivat näkevänsä jotain naureskeltavaa. Onneksi erään purjeveneen kippari avusti meitä niin että pääsimme hyvin satamasta.
Olen sitä mieltä, että auta kaveria, niin todennäköisesti saat hyvää mieltä itse ja samalla autettavakin ja ehkäpä siten tällainen hyvä veneilytapa voisi edesauttaa niin sinua kuin minuakin ja meitä kaikkia vesiluonnosta veneen avulla nauttivia. Itse pyrin avustamaan aina kun olen tilaisuudessa niin lähteviä kuin saapuvia veneitä.

Suurin Tristan on minun weppiselaimen mukaan yli 10 metriä pitkä. Sillä kun liikut yksin rantaan niin eihän siitä tule hevon...kaan kun sun pitää ensin ajaa se kohdalle ja pitää se siellä ja samalla kiinnittää köydet. Sanoohan sen jo järkikin.
Ensin tarvitset taitoa sen veneen ajamiseen. Ei pelkästään kiinnittämiseen, vaan myös normaaliin matka-ajoon. Kun nyt tuurilla ohjaat sitä maihin, niin mitäs teet sitten kun tuuri loppuu kesken? Jälki saattaa olla hyvinkin ikävää.
Toiseksi tarvitset miehistön, kansimiehen sinun lisäksi, sitä venettäsi kiinnittämään. Kolmanneksi tarvitset jonkun joka ymmärtää koneiden päälle, joka osaa tehdä pienempiä korjauksia lennossa, ja välineet ja varaosat siihen.
En ole koskaan oikein arvostanut huviveneilijöitä. Suurin osa on toki asiallisia ja perehtyy harrastukseensa, mutta kun alin yhteinen nimittäjä on se että rahat riittää veneeseen, niin lähtötaso ei aina päätä huimaa. Sen huomaa sinun tapauksessa. Ja ja. 10-metrinen huvivene on edelleen VENE, ja siis kaukana ALUKSESTA. Tule henkseleitä paukuttamaan kun omistat jonkun yli parikymmentämetrisen veneen.
Tosiaan, sen verran olen samaa mieltä kanssasi että sinulle nauravat käyttäytyy vähän huonosti. Jos omaan laituriin yrittäisi joku törppö kiinno 10-metrisellä veneellä, niin minua enempikin jännittäisi kun naurattaisi.

rahaa sinullakin kun tristanin piti ostaa.
tuon kokoisen purkin ajaa rantaan hevosmieskin.
23 metrinen jaala on suurin yksin ajettava.

pitää olla näpeissä. Jos ei sitä osaa, sitä pitää harjoitella. Se ei pidä paikkansa, kuten aiemmin kirjoitettiin, että pitää olla kansimies ja konemies. Toki miehistöstä on aina apua, mutta se ei poista sitä asiaa, että kipparin pitää hallita tilanne ja antaa miehistölle toimintaohjeet. Rantautuessa, oli sitten luonnonsatamaan tai laituriin, kannattaa etukäteen huomioida lähestymissuunta, mihin tuuli painaa, mitä tuulen alapuolella on, poistumiseen liittyvät asiat, mitä tehdä, jos rantautuminen ei onnistu, miten mennään takaisin. Rantautumisessa ei pidä olla kiirettä, mainitut asiat voi katsella ja miettiä ihan rauhassa. Tosin reipas tuuli edellyttää suurempaa ohjailuvauhtia ja varmoja otteita. Tuultakin kannattaa opetella hyödyntämään rantautuessa. Naurajat eivät vahingoita muuta kuin omaa ylpeyttäsi, jos itse sen sallit. Veneen hallitsemattomuudella voit sen sijaan aiheuttaa vahinkoja. 10 metrisillä ja isommillakin veneillä on rantauduttu yksin iät ajat, se on vain taidosta kiinni ja sekin on taitoa, että ei yritä mahdottomiin paikkoihin.

Ensimmäistä vuotta opeteltiin veneilyä asuttavalla (~8-metrisellä) puoliliukuvalla. Helsingistä Nauvoon ja Turkuun.

Paluumatkalla annettiin näyttävä rantautumisnäytös Borstön vierassatamassa. Vaimo ankkurissa, minä puikoissa. Eikun ankkuriköysi potkurin ympärille!

Onneksi oli jolla mukana. Keulaköydet ensin kiinni laituriin ja jollalla vietiin sitten pienempi "kahviankkuri" paikoilleen. Onneksi ei ollut tuulinen yö.

Aamulla, kun laiturin sivu tyhjeni, pääsin ottamaan veneen kylkikiinnitykseen, perä rannan tuntumaan. Simmarit jalkaan ja kesäkuisen vilpoiseen veteen köyttä irrottelemaan. Sen verran siinä ainakin oppi, ettei ole toista kertaa SAMALLA tavalla toheloitu!