Tai näin itse koen asian. Mitä te sanoisitte tähän:
-Olen 26 mies.
-Asun edelleen vanhempieni kotona.
-Naisia minulla ei ole koskaan ollutkaan.
-Kavereita ei ole pitkään aikaan ollutkaan. Ne entisetkin olivat täysiä kusipäitä, ehkä yhtä lukuunottamatta.
-Olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Tulot alle 500 ekeä kuussa, eli omaa taloutta ei sillä perusteta.
Työkyvyttömyys johtuu aikoinaan pitkään (10 vuotta) jatkuneesta koulukiusausrupeamasta jonka uhri olin. Ei varmaan kuullosta teille miltään, mutta minulta on hermot paskana. Tarkalleen ottaen...
Koen etten voi lähteä työelämään, koska työpaikkakiusaaminen on nyt ennätyksellisen yleistä ja minä tunnun olevan todellinen kusipäämagneetti. Olen aina vetänyt puoleeni kaikkien häirikköpaskiaisten huomion. Tästä johtuu, että minun säkälläni joutuisin työelämässä takaisin siihen vuosien helvettiin, josta luulin jo päässeeni vapaaksi keväällä 1998 kun amis päättyi. En yksinkertaisesti kestä sitä ajatusta että minun on tilipussini saadakseni nöyrryttävä sietämään ympäristöä jossa joutuu kuuntelemaan kaiken paskan mitä työ"kaverit" ja pahimmassa tapauksessa pomiokin keksii sanoa ja tietävät että voivat sanoa koska en mahda tilanteelle mitään jos mielin saada rahani. En myöskään kestä ajatusta siitä, että pitäisi palata takaisin aikaisiin aamuherätyksin, koska minun mielessäni ne yhdistyvät kaikkeen siihen negatiiviseen mitä olen kokenut. Koulussa jouduin antamaan pois mielenrauhani lisäksi myös yöuneni. Joka aamu heräsin vain muutaman tunnin yöunien jälkeen ahdistuneena siihen, että joudun palaamaan takaisin siihen kiusauspaskaan. EN VOI PALATA TAKAISIN SIIHEN ELÄMÄÄN!
Samasta syystä olen myös ollut haluton menemään kouluun enää. Minä vihaan ja halveksin Suomen koululaitoksia sydämeni pohjasta. Tunteettomia koneistoja joissa yksilö ei merkitse vittujakaan, vaan ainoastaan oppilaitoksen maine ja tulokset. Erään opettajani kommentti "Ei täällä asioita yhden ihmisen mukaan tehdä" kiteyttää tämän hyvin.
Sen lisäksi opiskelu on niin saatanan kallistakin ja minä KIELTÄYDYN ottamasta opintovelkaa, minä kieltäydyn ottamasta osaa tähän valtion ja pankkien hyvään bisnekseen joka tähtää yksilön muuttamiseen nöyräksi orjaksi, koska vaihtoehtoja ei anneta jos mielii selvitä asunto- ja autolainasta.
-Olen 26 mies.
-Asun edelleen vanhempieni kotona.
-Naisia minulla ei ole koskaan ollutkaan.
-Kavereita ei ole pitkään aikaan ollutkaan. Ne entisetkin olivat täysiä kusipäitä, ehkä yhtä lukuunottamatta.
-Olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Tulot alle 500 ekeä kuussa, eli omaa taloutta ei sillä perusteta.
Työkyvyttömyys johtuu aikoinaan pitkään (10 vuotta) jatkuneesta koulukiusausrupeamasta jonka uhri olin. Ei varmaan kuullosta teille miltään, mutta minulta on hermot paskana. Tarkalleen ottaen...
Koen etten voi lähteä työelämään, koska työpaikkakiusaaminen on nyt ennätyksellisen yleistä ja minä tunnun olevan todellinen kusipäämagneetti. Olen aina vetänyt puoleeni kaikkien häirikköpaskiaisten huomion. Tästä johtuu, että minun säkälläni joutuisin työelämässä takaisin siihen vuosien helvettiin, josta luulin jo päässeeni vapaaksi keväällä 1998 kun amis päättyi. En yksinkertaisesti kestä sitä ajatusta että minun on tilipussini saadakseni nöyrryttävä sietämään ympäristöä jossa joutuu kuuntelemaan kaiken paskan mitä työ"kaverit" ja pahimmassa tapauksessa pomiokin keksii sanoa ja tietävät että voivat sanoa koska en mahda tilanteelle mitään jos mielin saada rahani. En myöskään kestä ajatusta siitä, että pitäisi palata takaisin aikaisiin aamuherätyksin, koska minun mielessäni ne yhdistyvät kaikkeen siihen negatiiviseen mitä olen kokenut. Koulussa jouduin antamaan pois mielenrauhani lisäksi myös yöuneni. Joka aamu heräsin vain muutaman tunnin yöunien jälkeen ahdistuneena siihen, että joudun palaamaan takaisin siihen kiusauspaskaan. EN VOI PALATA TAKAISIN SIIHEN ELÄMÄÄN!
Samasta syystä olen myös ollut haluton menemään kouluun enää. Minä vihaan ja halveksin Suomen koululaitoksia sydämeni pohjasta. Tunteettomia koneistoja joissa yksilö ei merkitse vittujakaan, vaan ainoastaan oppilaitoksen maine ja tulokset. Erään opettajani kommentti "Ei täällä asioita yhden ihmisen mukaan tehdä" kiteyttää tämän hyvin.
Sen lisäksi opiskelu on niin saatanan kallistakin ja minä KIELTÄYDYN ottamasta opintovelkaa, minä kieltäydyn ottamasta osaa tähän valtion ja pankkien hyvään bisnekseen joka tähtää yksilön muuttamiseen nöyräksi orjaksi, koska vaihtoehtoja ei anneta jos mielii selvitä asunto- ja autolainasta.
Vastaukset 35
Vanhimmat
Siellä ei heti ryhdytä pieksämään toinen toistaan. Siellä opetellaan aluksi hengittämään ja kaatumaan. Siellä tutustut ihmisiin. Kokeile.
"-Olen 26 mies."
Oletko käynyt armeijan vai nössöttänyt ja käynyt siviilipalveluksen ?
"-Asun edelleen vanhempieni kotona."
Noloa, hyvin hyvin noloa.
"-Kavereita ei ole pitkään aikaan ollutkaan. Ne entisetkin olivat täysiä kusipäitä, ehkä yhtä lukuunottamatta"
Yleensä murrosikä "kusipäistää" vanhat kaverit, mutta kyllä jos on hiukankin reipas ja itsetunto kohdallaan, löytää uusia kavereita.
"-Olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Tulot alle 500 ekeä kuussa, eli omaa taloutta ei sillä perusteta."
Apatian vallassa ja sosiaalisen kontaktin janossa elävän ihmispolon on vähän turha tulla tänne masennus-palstalle sönköttämään omaa kurjuuttaan. Mene yksinäisyys palstalle mielummin. Työelämä antaa voimia ja sosiaalista reippautta, ja jos jo 26-vuotiaana olet jäänyt kokonaan pois yhteiskunnasta, on sinulla sysimusta tulevaisuus edessä. Siis aivan absoluuttisen sysimusta tulevaisuus. Siis reilusti pahempi kuin helvetti. Aivan reilusti.
Suosittelen työelämään palaamista sillä kun sinun vanhemmat kuolevat, jäät aivan yksin.
Huohahdan helpotuksesta että edes jollain menee huonommin kuin minulla.
...
"Oletko käynyt armeijan vai nössöttänyt ja käynyt siviilipalveluksen ? "
Olin 3 viikkoa intissä, kunnes sain monoa siitä, että haukuin avoimesti vähemmän kiltillä kielellä erään alikessun siitä että jätkä kuvitteli voivansa harrastaa mitä tahansa "huumoria" pikku natsojensa suojista.
"Noloa, hyvin hyvin noloa."
Ime munaa.
"Apatian vallassa ja sosiaalisen kontaktin janossa elävän ihmispolon on vähän turha tulla tänne masennus-palstalle sönköttämään omaa kurjuuttaan. Mene yksinäisyys palstalle mielummin."
Lue myöhempi viestini.
kokea jotain vastaavaa kuin tuo alkuperäinen kirjoittaja. Onks Sulla Joku sadistinen tapa pilkata ihmisiä, vaikket tiedä tuonkaan nuoren miehen koko kärsimystarinaa. Koulukiusaaminen, jatkuva ahdistus, pelko, tuska, yöunien menetys yms. jokapäiväistä helvettiä ollut tuolle nuorelle miehelle. Kyllä siinä kypsyy kuka vaan, sitäpaitsi jokainen ihminen omaa tietynlaisen luonteen ja herkkyyden mikä täysin normaalia. Mene Sinä Alfred muille palstoille taik vaikka irakiin niin näet tosielämää. Ehkä tekis Hyvää monelle muullekkin aukeis silmät&sielu todellisuuteen! Tälle palstalle oikeus kirjopittaa miltä tuntuu, mutta vääryys "sönköttää" tuollasia ajatuksia kuin mitä Sinä tuolle nuorukaiselle. Oletko nyt kovastikin tyytyväinen? Jos aikuinen = mielesi jäänyt laspsetasolle Kasvanetko koskaan Aikuiseksi ?
No tulipas tekstiä sulta. Mahdoitko miettiä yhtään sen pitemmälle, mitä suustasi sylkäisit?
"Älä lyö lyötyä" ja sillä viisii.
Vaikutat todella luuserilta!
taidat itse olla syypää siihen että sinua on kiusattu! kun haukut muita ja saat intistä kenkää!
tää kokoviestiketjun aloittaja taitaa olla provo!
Ei kukaan täysjärkinen ole 26.v eläkkeellä ja haukkuu muita ja väittää itse olevan normaali! huh
minullakin.
En ole kuitenkaan katkera noille kakaroille, jotka minua kiusasivat. Lapsiahan hekin vain olivat. Enemmän vtuttaa opettajat, aikuiset, jotka katsoivat hommaa läpi sormien.
Jopa osallistuivat siihen. Minä kun yritin mielistellä luokan pahiksia ja menin mukaan häiriköintiin, eikö opettajan perkele ottanut juuri minut esiin kaikkien naurun kohteeksi, kun ei näille oikeille koviksille pärjännyt. Minä pää punaisena melkein kusin housuuni hänen haukkuessaan.
Että semmoista oli minun kouluaikana.
Koulussa oli iso puuportaikko ja kiusaajani oli astumassa sinne. Otin kunnolla vauhtia ja tuuppasin kiusaajani alas. Vähänkö lensi.
...että tässä tilassa minulla ei ole mitään toivoa tulevasta. Vanhempani haluavat erota ja myydä pois talon jossa olen asunut 25 vuotta elämästäni. Turvallisen ympäristöni, ainoan jonka olen koskaan ymmärtänyt kodiksi. Ajatus siitä, että minä joutuisin tyhjän päälle ja minulle kuuluneet nurkat vain annettaisiin yhtä äkkiä jollekin toiselle ei sovi minulle.
Kaikki tuntuu niin toivottomalta. Rahaa ei ole tulossa yhtään mistään, ei sellaisia summia joilla pääsisin omilleni. Ainoa keino saada sitä hilloa edes joskus olisi ottaa riski työ- tai opiskeluelämän kanssa. Mutta riskinotto on Lottoon verrattavaa onnenpeliä ja niissä minä olen hävinnyt aina. Miettikääpä modernia työelämää. Suuryritykset irtisanovat sadoittain sakkia ja ulkoistavat halvempiin maihin, pätkätyöläisiä ja oppilaitosten työharjoittelijoita hyödynnetään härskisti halpana orjatyövoimana mikä jo itsesssään sotii arvojani vastaan. Samaan aikaan verottaja vainoaa yksityisiä yrittäjiä kuin Hitler juutalaisia, mikä ei rohkaise yrittäjyyteen mitenkään, eikä minulla kyllä ideoitakaan ole. Opiskelu tätä todellisuutta vasten vaikuttaa aika turhalta ja yhdentekevältä. Miksi vaivautua, et menesty kuitenkaan eivätkä haaveesi ikinä toteudu.
Toisinaan toivon, että kun saisi jostain samanlaisen kuolemattomuuden kuin tietokonepeleissä ja loputtomasti aseita, niin lähtisin vähän oikaisemaan yhteiskunnan epäkohtia. Menisin vain ja ottaisin kaiken tarvitsemani ja murskaisin kaikki jotka yrittäisivät haitata henkilökohtaista selviytymistäni. Olen kuitenkin koko ikäni vain yrittänyt olla mahdollisimman hyvä ihminen. Lukija kuvitelkoon, miten vittumaiselta tuntuu kun siitä ei sitten palkitakaan mitenkään. Joka paikassa homman nimi näkyy olevan, että vain härskeimmät kusipäät ja paskiaiset selviytyvät. Vain saduissa hyvät voittavat ja alkaakin tuntua siltä, että sadut ovatkin vain kaltaisteni elämässä hävinneiden kirjoittamia kostofantasioita.
yhtä kusessa.
Elämä potki naamaan ja mikä oli lopulta palkinto kaikesta kestetystä paskasta: ei mitään, vain tuhottu elämä.
Nyt aion todennäköisesti yrittää hiljalleen koota itseäni kasaan imien itseeni röyhkeästi kaikki mahdolliset sossu ym. tuet.
logiikka: kun yksi asia menee päin helvettiä (joutuu esim. koulukiusatuksi), siitä helposti ajautuu erilaisten vastoinkäymisten limbukseen. kiusaamisesta voi seurata ongelmia sosiaalisessa kanssakäymisessä, mistä voi seurata opiskelu- ja työelämästä syrjäytymistä, mistä voi seurata taloudellisia vaikeuksia, mistä voi (yhdessä muiden ongelmien kanssa) seurata masennusta, joka taas uusintaa vastoinkäymisten limbuksen...
mutta aina kannattaa jatkaa yrittämistä. motivaationa voi olla vaikka halu muuttaa tätä raadollista yhteiskuntaa. kannattaa, huonojen kokemusten uhallakin, kokeilla jonkin mielenkiintoisen alan opiskelua esim. yliopistossa, jossa oman kokemukseni mukaan ihmiset ovat huomattavasti suvaitsevampia ja fiksumpia kuin muissa oppilaitoksissa. lisäksi yliopistolla on paljon mielenkiintoisia oppiaineita tarjolla, joten jo opiskelu sinänsä saa elämän tuntumaan merkityksellisemmältä.
olisi hyvä myös oppia vähintäänkin hyväksymään se, että kaikki ihmiset eivät ole seurallisia ja riemurinnoin päsmäämässä erilaisissa porukoissa, vaikka mediassa tällaista kansalaismallia (ei mallikansalaista!) aktiivisesti yritetäänkin rakentaa. seurallisuuskin tvs on vain yksi sosiaalisuuden ulottuvuuksista, tärkeämpiä sosiaalisuuden muotoja ovat esim. empaattisuus, hienotunteisuus ja kyky olla hiljaa!
syrjäytymis- ja masentunnuskierteestä päästäkseen on taisteltava ja osattava hakea apua vaikka ammattilaiselta. itseään ei saa syyllistää, maailma ei vain ole kaikille reilu. minäkin olen nykyään ylpeä jöröydestäni...
Noin nuori kaveri ja kuitenkin tajuaa miten asiat ovat.
No niillä tuillahan sitä riskastuu.lycka till!
muitakin peräkammaripoikia, kuten esim. Minä. Pian täytän 25v ja edelleen (maalla) vanhempien nurkissa (parin siskon ja veljen kanssa). Käyn työkuntoutuksessa jonka viimeisenä tavoitteena olis hommata "oikea" työharjoittelupaikka. Pelkäänpä että aika tyhjän päälle tämän projektin jälkeen jää.
Omilleen muutto ei kenties "normaalin" ihmisen mielestä olisi temppu eikä mikään, mutta mua se ahdistaa jostain syystä suuresti. Vaikkei se edes niin rahasta ole kiinni, onhan tuota tuohta kertynyt säästöön. Pelkoina mm. ettei polla kestä sitä yksineloa jossain hikisessä kaupungin sementtiluukussa seiniä tuijotellen (kun niitä kavereitakaan ei niin ole). Ahdistan sillä ajatuksella itseäni joka päivä, että sittenpähän olen suuressa kusessa kun vanhemmista aika jättää, ellei tää omilleen-projekti tosiaankaan edisty minnekään. Vaikka siihenkin nyt ehkä jokunen vuosi vielä on.
Hameväkeenkin olen täysin katkeroitunut muutaman huonon kokemuksen jälkeen, joten ei taida olla tiedossa edes sitä parisuhteen pelastavaa vaikutusta. Niinku useilla, että muutetaan suoraan kotoo sen "varamamin" kanssa yhteen. Ehei. Ihan yksinään tästä masennuskasasta ja ahdistuksesta pitäis tolpilleen päästä. Jepjep.
Mitäs pelkäämistä itsenäisyydessä on??
Mikä ihmeen "sementtiluukku"? Ei sinun sinne neljän seinän sisälle ole pakko jäädä, varsinkin jos olet kaupunkialueella, jossa on paljon virikkeitä ja erilaisia ihmisiä. (ainakin jos kaupunki on tarpeeksi suuri)
Kun en ole mitään sosiaalista tyyppiä ja ihmisten ilmoilla ei huvita olla! Niin mitä muuta vaihtoehtoa siinä sitten muka olis ku mökkeytyä sinne neljän seinän sisälle. Pitihän se nyt arvata ettei tätä kukaan ymmärrä, mitä ylipäätään luette tätä masennuspalstaa ku ootte tollasia yltiösosiaalisia ilopillereitä?
kokeile vielä.Joku heitti hyvän idean, mene tosiaan jonnekin kamppailulajin pariin.Sitä mukaan kun siinä kehityt, alkaa itsetuntokin nousta ja sen myötä tulevaisuuskin näyttää valoisemmalta ja houkuttelevammalta.Keskity nyt kohottamaan omaa itsetuntoa ja persoonallisuuttas, älä ota paineita kauheasti tulevasta.Antaa porukan jauhaa paskaa ja hyppiä nenälle, sit kun on asiat itsensä kanssa hyvin ja käsitelty, ei sellanen enää hetkauta suuntaan tai toiseen.
Tärkeintä on ettet anna muiden sanomisien ja tekemisien häiritä tai estää sun eteenpäinmenoas.Tää on sun elämäsi ja sä ansaitset samat asiat kuin muutkin, opiskelun, työpaikan, harrastukset jne ja se ettet ole osallistunut kaikkeen tähän, johtuu ilmeisesti pelosta, ei siitä ettetkö todellisuudessa haluaisi..?
Mutta niin, kuten sanoin, kyllä sitä jokainen saa lajitoveriltaan paskaa, sä päätät nieletkö sen vai et.
Hyvä ihminen voi ja saa tietenkin olla, mutta muista ettei susta tai kenestäkään muustakaan oo Jeesusta tulossa, että turha on mennä liiallisuuksiin.
Kyl se elämä kuljettaa kuhan vaan pidät kiinni.
Ehkä sinua lohduttaa jonkinverran se, että et ole yksin.
"-Olen 26 mies."
Minä myös.
"-Asun edelleen vanhempieni kotona."
Samoin.
"-Naisia minulla ei ole koskaan ollutkaan."
Edelleen samoilla linjoilla.
"-Kavereita ei ole pitkään aikaan ollutkaan. Ne entisetkin olivat täysiä kusipäitä, ehkä yhtä lukuunottamatta."
Aivan sama tilanne minullakin. Tosin ne kaverit joita silloin joskus oli, eivät olleet kusipäitä.
"-Olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Tulot alle 500 ekeä kuussa, eli omaa taloutta ei sillä perusteta."
Eläkkeellä en ole. Mutta olen jonkinverran harkinnut sitä. Sittenpähän voisi levyttää ihan rauhassa.
Minua ei ole kiusattu koulussa. Olenpahan muuten vain pikkuhiljaa liukunut apatiaan ja sulkeutunut kuoreeni. Jotenkin tuntuu siltä, että elämällä ei ole mitään tarjottavaa. Minun elämäni on ollut ja mennyt. Nyt tulevaisuudessa on vain tuntemattoman pituinen aika tyhjää harmautta.
Kaikki ei kuitenkaan ole niin huonosti: Minulla on ollut nyt parin-kolmen vuoden ajan pari päivää viikossa lomansijaisuuksia. Pääasiassa kesäisin, mutta myös talvellakin vähän.
Onpa minulla kaksi tutkintoakin suoritettuna. Toinen tutkinto meni kyllä osittain penkin alle, kun iski pikku masennus. Tosin sain sen kuitenkin suoritettua kun luin kursseja päällekäin. Tuli siihen puolivuotta yliaikaa, mikä ei kylläkään ollut huono juttu kun sain asua omillani opiskelija-asunnossa vähän pitemmän aikaa. Tulipa ainakin oltua poissa kotinurkista.
Nyt kuitenkin elämä on mennyt siihen suuntaa, että mitään toivoa paremmasta ei tunnut olevan. Vain tylsää masennusta. Onneksi sentään on tietokone, jolla voin harrastaa kaikkea, kuten pelaamista. Lisäksi luen paljon. Kuuntelen myös musiikkia ja soitan koskettimia. Ilman noita pikku henkireikiä tilanne olisi täysin mahdoton.
Harrastukset ovat hirveen tärkeitä jos tuntee ittensä masentuneeksi eikä mikään oikein huvita.
ne harrastukset kiinnostais yhtään sen enempää jossei mikään muukaan huvita?
Muutat pois ensiksi kotoa ja sitten alat miettiä mitä kivaa voisit tehdä. Kyllä se siitä. Pusi Pusi.
joo mikäs tässä muuta kun muuttais omilleen vaan, vaikka olenkin erakoitunut ja syrjäytynyt ja uudet paikat ahdistaa suuresti yms. mutta eikun muuttais vaan joo! Entäs jos sattuu olemaan tällaiset ylipääsemättömät psyykkiset esteet sille muuttamiselle? Tuskin ne kaverisuhteetkaan sen paremmiks muuttuis vaikka olisin omillani, todennäköisesti sama erakkomeininki jatkuis ja parhaimmassa tapauksessa alkoholisoituisin (täällä kotona kun ei ole viitsinyt ryypätä). Normaalille ihmiselle joka on asunut omillaan 10-vuotiaasta on tietty vaikeuksia käsittää miten omilleen muutto voi olla joillain näin vaikeeta, mutta kun se vaan on. Ja naisilla vielä kahta kauheempi hinku päästä kotoo perustamaan sitä omaa "pesäänsä", valitettavasti kun en ole edes nainen.
Enkä ole alkup. kirjoittaja, surkea kohtalotoveri vaan.
Minulle on täsmäleen samat asiat tapahtumut,ajattelen samalla tavalla ja olen vielä saman ikänen ainut ero että asun yksin.
oisitkohan sie nyt se miun kaksoisolento....
Olet nero! Minäkin haluan eläkkeelle. Saako silloin muuten tienata paljonkin?
No 500 egellä kuussa elää täysihoidossa
aasiassa ja vaimoista ei ole pulaa.
väärälle vastauspalstalle?
Elämme vain kerran.
Elämme vain kerran.
Älä ikinä unohda tätä faktaa.
Sinun kirjoitus oli itsekeskeinen. Jos muutkin ajttelee noin, niin sinua ei kukaan tule auttamaan. Vain sinä voit löytää tien parempaan elämään, kukaan ei tule hakemaan kotoa.
Voit joutua onnettomuuteen, yhtäkkiä sinulla ei ole enää jalkoja, elät pyörätuolissa lopun elämää. Vasta silloin sinä tajuat, että helvetti sentään, eihän mulla sittenkään ollut asiat huonosti. Kunpa pääsisin takaisn siihen täysterveyden onnelaan.
Ota positiivinen asenne. Älä moiti ketään mistään. Kuittaa vittuilu hiljaisudella, ole kohtelias. Ajattele, että vittuilu on loppujen lopuksi kyseisen henkilön omaa pahanolon tunteen purkamista, se vittuilija on itse hädässä.
On paljon itsenäisesti tehtäviä töitä. Toisaalta, kyllä hyvä esimies huolehtii, että porukan henki on hyvä. Jos sinun käsityksesi työelämästä olisi oikea, meillä olisi paljon enemmän työttömiä.
Katso peiliin, mitä näet? Itsekeskeisen valittajan. Olet ehkä uhrikin, mutta tulevaisuutta ei voi parantaa pelkällä valituksella. Positiivinen asenne on valttia. Mitä annettava sinulla on muille. Ei mitään. Muitten pitäisi antaa sulle. Vastavuoroisuus, elämän perusarvoja.
Olet 26v poika, joka luulee osaavansa ajatella. Olet väärässä. Kun täytät 40v, tiedät kuinka väärässä olit, takuuvarma juttu. Sitä viisautta odotellasi, kannatta nuoruus hyödyntää paremmin kuin kotona vittuilemalla.
Kouluun meno on sinulle paras vaihtoehto. Olet vielä nuori, tossa iässä voi oppia vielä mitä tahansa. Opiskelet ammatin, meet töihin, saat tuttuja ja vähitellen naistuttujakin. Kaikki on kiinni vain sinusta. Ota hieman apua joltain psykologilta, usko sen ammattitaitoon ja ota hieman nöyrempi asenne. Ehkä ne muut ovat sittenkin viisaampia kuin sinä.
Mikään ei vituta niin paljon, kuin vasta vanhempana huomaa, että ne nuoruuden valinnat meni päin persettä ja vielä ihan omasta tahdosta. Sinulla on vielä mahdollisuus valita paremmin, et häviä mitään.
Nyt on kesä, mene tanssilavoille ja tanssikursseille. Siellä oppii yhtä sun toista.
Liityn joukkoon. Ikää 26v, asun vanhempien kotona, kavereihin yhteydenpito vähäistä ja elämä on junnannut aikalailla paikoillaan viimeiset kymmenen vuotta. Välillä olen jonkun lyhyen jakson tehnyt työmarkkinatukihommia, mutta muuten on mennyt työttömänä. Opiskeleen olen hakenut aktiivisesti, mutta säkä opiskelupaikan saamisessa on ollut kohdallani harvinaisen paska.
Kaksikymppisenä ajattelin, että kaksivitosena elämäni on viimeistään korjaantunut, mutta oikeastaan mikään ei ole muuttunut. Ei kykene, ei pysty.
Pilkahduksena on pieni positiivinen usko muutokseen.
Kyllä sinullekin paljastuu jossain vaiheessa ettei sinusta tullutkaan sitä mitä sinusta odotettiin eikä elämä ole kivaa, vaan että tämä on paska paikka ja joudut lusimaan kusipäiden keskellä kunnes kovin myöhäisessä iässä unohdettuna kuolet.
Paskin juttu on se, että edellinen sukupolvi olettaa, että koulutuksella, omalla ahkeruudella tms. tässä maailmassa enää saisi jotain, toisin sanoen, että elämä olisi jollain tapaa reilua.
Miks kaikki kotona asuvat on 26-vuotiaita? Hmmnojooh. Mitäs ootte tuumineet, mitäs sitten kun tapahtuu se pahin elikkä vanhemmat alkaa olla siinä kunnossa että pian kupsahtavat? Olisko suunnitelmissa päästä omilleen ennenku tää katastrofi tapahtuu? Mitä kauemmin kotona kuppaa niin sen mahdottomammaksihan se homma luonnollisesti käy. Vai aiotteko "jatkaa taloa"?
suoraansanottuna taidan olla aika kusessa jos vielä siinä pisteessä kotona luuhaan että vanhemmat delaa. Pitäs vaan jotenki päästä näiden kaikkien naurettavien pelkojen yli mitkä sitä omilleen muuttamista nyt jarruttaa.
Alkuperäiselle kysyjälle;
Mitä voisit tehdä on pistää asuntohakemuksia peliin. Sullahan on asunnontarve, sehän on selvää. Aloita vaikka tuosta. Kela tulee vuokratuessa vastaan, sossu takuuvuokrassa. (tiedän se on nöyryyttävää)
Voisin kirjoittaa enemmänkin tän apinalauman sekaan mutten viitsi. Koklaa aloittaa nyt tuosta ensin. Done that been there. Ainoa missä apinat ovat oikeassa on se ettei se että on eläkkeellä ole syy elää kotona loppuikäänsä. Tämä koska saan sun teksteistä kuvan missä ymmärrät syy/seuraus-yhteydet. Tiedän mitä on elää vähätuloisena muttei kuitenkaan luuserina. Vitsit kun tän palstan kautta on niin pahuksen vaikeaa laittaa yhteystietoja niin ettei sinne iske häiriköt. Olisi paljonkin käytännön neuvoja sun muuta annettavana. No olkoon.
Heips!
En tiedä käytkö enää lukaisemassa tätä viestiketjua, mutta ajattelin nyt kuitenkin kirjoittaa... On nimittäin itellä niin paha olo tällä hetkellä, että pakko lueskella täällä näitä juttuja.
Mä ymmärrän tuon, kun kerrot, että omilleen muuttaminen ei natsaa. Mulla sinänsä sama tilanne tällä hetkellä, muttei kuitenkaan sama tilanne kuin sulla. Mä muutin porukoiden luota 19 vuotiaana. Sitä ennen mun rakkaani ehti majailla meillä kolmisen vuotta. Me sitten muutettiin yhteiseen kämppään, nyt ollaan asuttu omakotitalossa viimeiset kolme vuotta onnellisina. Ollaan monet kerrat ajateltu, kuinka hyvä tuuri meillä tämän talon kanssa kävi, on niin hyvällä paikalla. Just siellä, mistä oltiin etittykin.
Joo, kaikki on ulospäin ollut ihan onnellisesti, mutta mieheni ei tiedä, mitä helvettiä mun elämäni on ollut 18 vuotiaasta saakka. Mä olen salannut siltä kaiken, kaiken sen, miksi en hirveästi tykkää kyläillä missään, mikä siihen on syynä. Syy on mun armottoman helvetillinen jännittäminen. Se, kun menee kylään ja kuulee kuinka kahvikupit kilisevät keittiössä kun joku kattaa pöytää. Se tuskainen sydämentykytys mikä siitä mulle tulee. Tuntuu että happi loppuu. Ja se tärinä! En ole voinut miehelleni kertoa, koska häpeän tuota ongelmaani suunnattomasti. Se on vienyt itsetuntoni lähes kokonaan. Lääkkeitäkin olen kokeillut, muttei ne enää auta.
Se mikä tässä on pahin ongelma ja miksi tässä kirjoitan nyt, on se, että mieheni on päättänyt jättää minut. Mä olen kännipäissäni mokaillut tarpeeksi usein, että nyt tuli miehelle mitta täyteen. Ja ne toilailut on vaan johtunu tästä mun pahasta olosta, josta en ole voinut hänelle kertoa. Tosin, nyt hän suurinpiirtein tietää ongelmani, avauduin hänelle epätoivoissani, vaikka myöhäistähän se nyt enää on.
Nyt pitäis vaan etsiä oma kämppä, opetella asumaan yksin ja selviytyä YKSIN arjesta. Nyt vasta tajuan, miten kiinni olen miehessäni ollut. Kaverisuhteetkin hiipui silloin, kun kultani tapasin. Tosin tämän painajaismaisen kuukauden aikana olen saanut onnekseni huomata, että mulla silti on ystäviä, vaikken heihin kaikkiin ole näiden vuosien aikana niiiin tiiviisti yhteyttä pitänytkään. He mm. raahasivat mut väkisin vkl:na ihmisten ilmoille, kun olen nyt lomallani (onneks mulla on loma!!!) jäänyt neljän seinän sisään kököttää.
Mä en tosiaankaan tiedä, miten tästä selviän. Mulla ei ole tällä hetkellä pienintäkään halua muuttaa yksin asumaan! Mä en voi kuvitella asuvani yksin! En voi kuvitella uutta suhdetta! Hitto mikä paska tilanne! Ja tästä talostakaan en haluais luopua, mutta ei mulla ole vaihtoehtojakaan!
Ja se, miksi tämän itsesäälivollotuksen kirjoitin sun jutun alle, oli sen takia, että meitä ihmiskohtaloita näkyy olevan erilaisia. Sä olet jäänyt porukoille asumaan tuon ikäiseksi periaatteessa ymmärrettävistä syistä. Mä olen itsenäistynyt, muuttanut kerran omilleni, mut nyt kaikki tuntuu kaatuvan niskaan. En meinaa mitenkään käsittää, enkä jaksaa tätä tilannetta. Eikö kukaan ymmärrä, että mua pelottaa ajatus yhtäkkiä yksinasumisesta/-elämisestä?! Miten helvetissä saan kasattua itseni, jotta jaksan palata taas töihin heti elokuun alussa?!
Muutti pois kotoa 16- vuotiaana. Kävi armeijan 26 vuotiaana. Tuli ylioppilaaksi 19 vuotiaana.
Mieti sitä, Von Ahteri.
Olen ajatellut haastaa koululaitos oikeuteen,lähdetkös mukaan.