Hei! Ajattelin kirjoittaa äitien juttuihin, koska täältä ainakin löytyy äitejä.
Kysymys kuuluu: oliko lasten hankkiminen teille itsestäänselvyys tai kertokaa miten teitte päätöksen äitiydestä? Kuuluko lasten hankkiminen niihin asoihin, että sen kyllä tietää, kun on valmis? Eli ei ole valmis, jos sitä pitää vielä miettiä.
Kerron lyhyesti itsestäni. Olen 25-vuotias nainen ja ollut naimisissa kolme vuotta. Mieheni ei ole mitenkään erityisen innokas perheenperustaja ja omastakin mielestäni meillä on kivaa ja hyvä olla kahdelleen.
Sukulaiset olivat varsinkin häiden jälkeen hyvin hyökkääviä sen suhteen, että koskas niitä lapsia alkaa tulla, mutta ovat nyt jo vähän hellittäneet. Toinen painostusryhmä ovat työkaverit; "kyllä tuossa iässä jo pitäisi aloittaa." Eräälle vastasin, ettei nyt ole sopiva hetki. Hän jopa kysyi, että koskahan se sopiva hetki mahtaa olla.
Pääasiassa olen sinut sen asian kanssa, että teemme asiat omassa tahdissamme eikä sekään ole mahdoton ajatus, että emme kenties koskaan hanki lapsia. Välillä ympäristön painostus vaan alkaa ahdistamaan.
Tästä syystä haluaisin tietää millaisia ajatuksia teillä on ollut ennen lasten hankkimista. Tuntuu hassulta perustaa perhettä, jos ei tunne "vauvakuumetta" tai muuta kutsumusta tms. vain ympäristön hiljentämiseksi.
Kiitos paljon, jos joku maltaa vastata!
Kysymys kuuluu: oliko lasten hankkiminen teille itsestäänselvyys tai kertokaa miten teitte päätöksen äitiydestä? Kuuluko lasten hankkiminen niihin asoihin, että sen kyllä tietää, kun on valmis? Eli ei ole valmis, jos sitä pitää vielä miettiä.
Kerron lyhyesti itsestäni. Olen 25-vuotias nainen ja ollut naimisissa kolme vuotta. Mieheni ei ole mitenkään erityisen innokas perheenperustaja ja omastakin mielestäni meillä on kivaa ja hyvä olla kahdelleen.
Sukulaiset olivat varsinkin häiden jälkeen hyvin hyökkääviä sen suhteen, että koskas niitä lapsia alkaa tulla, mutta ovat nyt jo vähän hellittäneet. Toinen painostusryhmä ovat työkaverit; "kyllä tuossa iässä jo pitäisi aloittaa." Eräälle vastasin, ettei nyt ole sopiva hetki. Hän jopa kysyi, että koskahan se sopiva hetki mahtaa olla.
Pääasiassa olen sinut sen asian kanssa, että teemme asiat omassa tahdissamme eikä sekään ole mahdoton ajatus, että emme kenties koskaan hanki lapsia. Välillä ympäristön painostus vaan alkaa ahdistamaan.
Tästä syystä haluaisin tietää millaisia ajatuksia teillä on ollut ennen lasten hankkimista. Tuntuu hassulta perustaa perhettä, jos ei tunne "vauvakuumetta" tai muuta kutsumusta tms. vain ympäristön hiljentämiseksi.
Kiitos paljon, jos joku maltaa vastata!
Vastaukset 8
Vanhimmat
eli kyllä,lapset ovat olleet minulle aina itseestäänselvyys ajatuksissani.
Mutta minulla meni n.24 vuotiaaksi ennekuin sitouduin vakavasti ja siitä pari vuotta vielä ennenkuin saimme ensimmäisen lapsemme.
Ja minä olen halunnut pitää vain yhden vauvan kerrallaan eli meillä lasten ikähaarukkakin on näin ollen 4-5 vuotta.
Mieheni ei myöskään ollut kovin innokas silloin ensimmäistä tekemään ja kakkosen ja kolmosenkin olen tavallaan joutunut taivuttamaan,mutta kaikista lapsista hän on nyttemin yhtä onnellinen kuin minäkin,vaikkakin vauvaiässä kun lapsi sitoo hieman enemmän erinäisissä asioissa niin kyllä se minä olen ollut joka on kotiin jäänyt tai ottanut lapsen/lapset mukaansa.
Nyt vaan harmittaa kun aloitin niin myöhään ja olisin halunnut ainakin yhden vauvan vielä.
unelmoin jo pienenä tyttönä että minulla olisi paljon lapsia.onneksi tapasin miehen joka oli samaa mieltä.ja hän oli samaa mieltä myös siitä että äidin kuuluu olla kotona ja mies käy töissä.meillä kaikki on loksahtanu kun ittestään paikoilleen
Yhdessä miehen kanssa päätettiin siitä koska yritetään saada ensimmäinen lapsi...siihen asiaan ei siis vaikuttanut sukulaiset eikä muutkaan ulkopuoliset ihmiset.
Koskaan ei ole miestäni tarvinnut houkutella lapsosten yrittämiseen, nytpä onkin tulossa 4. vauva ja ikää mulla on 32v.
Heh, täytyy myöntää, että silloin 25-vuotiaana, kun esikoista yritettiin...en olisi kuitenkaan ikinä uskonut, että nyt 32-vuotiaana tulen olemaan 4 lapsen äiti (jos nyt kaikki vaan sujuu hyvin)!!! :-)
PS. Kyllä mulla ja miehellä oli ihan esikoisesta lähtien sellainen ns. tieto siitä, että just nyt on oikea aika.
Aikaisemmin kun olen seurustellut ihan todella vakavastikin ja on ollut jopa vauvakuumekin...mutta joku "sisäinen vaisto" on hannaroinut vastaan??? Kunnes tapasin tulevan mieheni ja TIESIN, että hän on se jonka kanssa 100% haluan perustaa perheen...ja tässä sitä ollaan yhä edelleen :-)
Kiitos näistä vastauksista! Vaikuttaa siltä, että lapsia ei todellakaan kannata alkaa väkisin yrittämään, se tunne joko on tai tulee, mutta jos ei niin sitten ei ole oikea aika.
Olen ilmeisesti outolintu ja ainoa lajiani, mutta meillä ei varmasti olisi vieläkään lapsia ilman "vahinkoa". Olimme puhuneet lapsista, mutta emme varmasdti olisi vieläkään tietoisesti uskaltautuneet lasta yrittämään. Meillä siis nyt kaksi lasta vanhin nyt kohta 4v. Meillä onneksi tulimme varomattomimmiksi ehkäisyn suhteen, siis sen jälkeen kun olimme asiasta jutelleet ja oikeastaan heti tärppäsi. toisen kanssa olisimme varmasti jo uskaltaneet tehdä päätöksenkin, mutta taaskin tarvitsi vain asiasta puhua ja olinkin raskaana. Kait olemme onnekkaita tai vain äärettömän hedelmällisiä! Mutta uskon siis, että emme olisi uskaltaneet alkaa lasta tekemällä tehdä!
vahinko lasta. Mutta hirveän rakkaita, en voisi kuvitella elämää ilman heitä.
lapsia vasta sitten kun on sellainen olo et sellainen nyytti vois olla kiva ja tietty et on rahkeet siihen. Pelkkä asenne että "no ei mul oikeestaan mitään kunnon syitäkään ole miksi EI mut..."
Itse olen huomannut että olisi ainakin toivottavaa että se pieni toivo/halu löytyisi kummastakin osapuolesta, että olisi sellainen ajatus että mukula ois ihan kiva.
Itselleni ehkä sattunut näitä huonoja tapauksia liikaa.. :S Itse halusin tasan yhden lapsen, ja miehen kans puhuttiin siitä. Mies kovin lapsirakas, mutta sanoi ettei ole ongelma jos tehdään vaan yksi. Noh, raskaus oli helppo, synnytuskään ei mikään "tappokokemus".. Mutta kun sain nyytin käsiini ja olimme eläneet kolme vuotta onnellisina, mies alkoi ehdotella toista. Itse en halunnut toista, olin täysin tyytyväinen tähän yhteen. Olin joskus nuorempana ajatellut että eläisin onnellisena vaikken saisikaan yhtään lasta, ja tämä yksi riitti minulle.
Miehelle siitä tuli sitten isompi ongelma.. :( Pari vuotta siitä erosimme sitten. Mies oli ehdotellut, maanitellut, painostanut.. Ei sitä jaksanut. Nyt yhdessä toisen naisen kanssa, heillä 5 lasta 6 vuoden sisään. Eli suht haipakkaa.. :S
Halujen pitää mennä yksiin. Jos toinen ei halua yhtään/yhden ja toinen haluaa suurperheen, ei tule mitään.
Eräs miestuttuni meni yh:n kanssa yhteen. Hänellä ei erikoisempia intoja isäksi, muttei oikein mitään sitä vastaankaan. Nainen "painosti" että hankittaisiin lapsi - noh, tekivät lapsen. Erosivat siitä kahden vuoden kuluttua, mies ei pitänytkään vauva-arjesta.. Oli ajatellut että kykenisi kun ei sillä hetkellä keksinyt mitään vastaväitteitä ja toinen sitä lasta niin halusi (itse ajattelin tuolloin jo "rumasti" että tahtoo yh vain koukuttaa miehen itselleen, paremmin olisi pysynyt mies jos ei olisi hoppuiltu sen vauvan kanssa..) mutta lopputulos oli sitten tuo kun ei ollut mies ehtinyt loppuun asti ajatella mitä se lapsi tuo mukanaan.
Harkita kannattaa, mutta ei liian kauan. Tosiaan tehkää lapsi vasta sitten kun kumpikin on ehtinyt miettiä asian päässään!
Koko ikäni on sellainen ajatus ollut, että jossain vaiheessa haluaisin lapsia. Nuorena en kuitenkaan tuntenut mitään vauvakuumetta, niin kuin toiset tuntevat, vaikka ei olisi edes miestä. Kun sitten tapasin nykyisen aviomieheni, tunsimme molemmat, että tässä on se ihminen, jonka kanssa vietetään loppuelämä. Ensin halusimme naimisiin, se tuntui luonnolliselta asialta. Sitten vaan alkoi tuntua siltä, että tämän ihmisen kanssa haluan lapsen. Yhdessä sitten päätettiin yrittää. Mies olisi jopa ollut pikkuisen aikaisemmin valmis kuin minä. Itse olen kamala suunnitelmallinen ja ota huomioon kaikki talousasiat, työasiat... Vähän liikaakin. Näin meillä!