Hei.
Olen 20-vuotias puoli vuotiaan typykän äiti ja mä halusin kirjottaa ,kun tuntuu että voimat loppuu.
Mulla on paha olla.Huudan miehelleni, että hän ottaisi minut tosissaan. Jos yritän puhua tavallisesti hän ei mielestäni kuuntele tai vaikka kuuntelisi niin ei ainakaan mitään tee pahalle ololleni. Usein selitän mikä milloinkin vaivaa ja hän ehkä kuunteleekin, mutta se on sitten siinä...eli niille "ongelmille" ei sitten tehdä mitään.Sitten ne ongelmat kasvaa ja kasvaa...sitten riidellään taas uusiksi ja taas kovemmin.
Mistä me sitten riidellään?MIstä vain!!Näemme joka päivä toisiamme ja paljon. Mies tekee gradua ja on pari tuntia päivässä koululla.Hyvä sinänsä, että voi sitten kotona autella.Tai autella ja autella..hän meillä tiskaa,pesee pyykit,hoitaa koiran, imuroi ja tekee ruoan.Ai mitä minä teen?No hoidan vauvaa.Olen koko ajan vauvan kanssa.Leikin koko päivän neidin kanssa ja jos vauveli on nukkumassa niin odotan vain että koska se herää...siis enemmänkin että ei tässä nyt mitään kerkeä tekemään kun vauva kuitenkin herää pian..vaikka ehtisikin oikeasti.Minusta on tullut tosi laiska.Tai onhan vauvankin kanssa olo oma hommansa, mutta pystyy muutkin hoitamaan kodin ja lapsetkin.Vauva ei vaan viihdy hetkeäkään yksin...ei sitterissä,hyppykiikussa,peiton päällä tai missään...ei ole koliikkia tai maha vaivoja.Se vaan haluaa huomiota koko ajan.
Meillä ei ole enää miehen kanssa oikeen mitään kipinää.Melkein vihataan toisiamme.Hän on alistuvampi ja minä voimakkaasti dominoiva.Siis jos haluan saada/tehdä jotain niin sen myös saan.Hän ei osaa sanoa vastaan tai pitää puoliaan.Minun pitäisi olla kiltimpi hänelle, mutta en jotenkin enää osaa.Me emme harrasta seksiä,emme suutele...ne inhottavat minua.Ainakin ajatus niiden asioiden tekeminen mieheni kanssa.En ole pettämässä kuitenkaan, eikä hänkään sitä tekisi.Mutta kyllähän se seksipuolikin kunnossa pitäisi olla.En vaan todellakaan pysty mihinkään pakkoantamiseen...ja ajatus sellaisista puuhista hänen kanssaan on kuvottava.Ei mies ole kamalan näköinen, vaan ennemminkin tuntuisi kuin olisi oman veljensä kanssa...ei rakkaansa.Ollaan yritetty kotona vauvan nukkumisen jälkeen romanttista iltaa pitää yms...mutta huonoin tuloksin.
Emme käy kahdestaan missään.En pysty jättämään vauvaa kenellekkään hoitoon.En vain pysty.
Kummallakaan ei ole ystäviä täällä paikkakunnalla.Käymme toki kummankin vanhempien luona (lapsuudenpaikkakunnilla)useinkin, mutta eipä se mitään riemua ole. En tule kovinkaan hyvin toimeen hänen vanhempiensa kanssa ja siellä olo on aina yhtä tappelua.
Minun äitini ja isäni erosivat pari vuotta sitten viinan ja riitelyn takia.Isäni oli myös väkivaltainen äidilleni.Minulle ei fyysisesti, mutta henkisesti sitäkin enemmän.Isälläni on uusi nainen ja hellä pikku perhe.Isäni "esittää" kilttiä ja täydellistä ihmistä, mutta minä kyllä muistan millainen helvetti lapsuuteni oli.Hän varmaan luulee että olen unohtanut.Äitini taas on tosi mukava selvinpäin, mutta usein vaan se ei ole selvinpäin.
Minulla ei ole ikinä oikein ollut ystäviä,tytöt osaavat olla tosi veemäisiä toisilleen.Olen pitänyt pojista aina enemmän.Lapsuudenpaikkakunnalla minulla on nössön maine.Siis kiltin kotitytön, kun enhän mä nuorenpana saanut mihinkään mennä..piti tuijotella porukoiden riitoja aitiopaikalta.Muutin kotoa 16-vuotiaana kihlattuni luokse.Petin häntä(seksi hänen kanssaan oli myös vastenmielistä).No hän sai sitten tietää touhuistani ja jätti mut.
Ryyppäsin ja rillustin aika paljon sen jälkeen ja yritin ehkä tehdä itsellenikin jotain.Tämä nykyinen mieheni sitten pyysi minua asumaan luokseen ja muutin taas vieraalle paikkakunnalle. Noin vuoden seurustelun jälkeen tulin raskaaksi ja nyt ollaan tässä.
Kummatkin ollaan ihan loppu,mutta eroamista en pidä hyvänä vaihtoehtona.Ja jos erottaiskin niin mulle ei oikeen jäisi mitään...kun ei ole kavereita,äti juo(jäi hetki sitten työttömäksikin)...
En vaan tiedä enää mitä tehdä.Olen koko ajan kiukkuinen ja masentunut.Varmaan moni asia jäi kertomatta ja kukaan ei voi ihan tajuta toisen tilannetta, mutta kiva jos joku jaksaa lukea.
Olen 20-vuotias puoli vuotiaan typykän äiti ja mä halusin kirjottaa ,kun tuntuu että voimat loppuu.
Mulla on paha olla.Huudan miehelleni, että hän ottaisi minut tosissaan. Jos yritän puhua tavallisesti hän ei mielestäni kuuntele tai vaikka kuuntelisi niin ei ainakaan mitään tee pahalle ololleni. Usein selitän mikä milloinkin vaivaa ja hän ehkä kuunteleekin, mutta se on sitten siinä...eli niille "ongelmille" ei sitten tehdä mitään.Sitten ne ongelmat kasvaa ja kasvaa...sitten riidellään taas uusiksi ja taas kovemmin.
Mistä me sitten riidellään?MIstä vain!!Näemme joka päivä toisiamme ja paljon. Mies tekee gradua ja on pari tuntia päivässä koululla.Hyvä sinänsä, että voi sitten kotona autella.Tai autella ja autella..hän meillä tiskaa,pesee pyykit,hoitaa koiran, imuroi ja tekee ruoan.Ai mitä minä teen?No hoidan vauvaa.Olen koko ajan vauvan kanssa.Leikin koko päivän neidin kanssa ja jos vauveli on nukkumassa niin odotan vain että koska se herää...siis enemmänkin että ei tässä nyt mitään kerkeä tekemään kun vauva kuitenkin herää pian..vaikka ehtisikin oikeasti.Minusta on tullut tosi laiska.Tai onhan vauvankin kanssa olo oma hommansa, mutta pystyy muutkin hoitamaan kodin ja lapsetkin.Vauva ei vaan viihdy hetkeäkään yksin...ei sitterissä,hyppykiikussa,peiton päällä tai missään...ei ole koliikkia tai maha vaivoja.Se vaan haluaa huomiota koko ajan.
Meillä ei ole enää miehen kanssa oikeen mitään kipinää.Melkein vihataan toisiamme.Hän on alistuvampi ja minä voimakkaasti dominoiva.Siis jos haluan saada/tehdä jotain niin sen myös saan.Hän ei osaa sanoa vastaan tai pitää puoliaan.Minun pitäisi olla kiltimpi hänelle, mutta en jotenkin enää osaa.Me emme harrasta seksiä,emme suutele...ne inhottavat minua.Ainakin ajatus niiden asioiden tekeminen mieheni kanssa.En ole pettämässä kuitenkaan, eikä hänkään sitä tekisi.Mutta kyllähän se seksipuolikin kunnossa pitäisi olla.En vaan todellakaan pysty mihinkään pakkoantamiseen...ja ajatus sellaisista puuhista hänen kanssaan on kuvottava.Ei mies ole kamalan näköinen, vaan ennemminkin tuntuisi kuin olisi oman veljensä kanssa...ei rakkaansa.Ollaan yritetty kotona vauvan nukkumisen jälkeen romanttista iltaa pitää yms...mutta huonoin tuloksin.
Emme käy kahdestaan missään.En pysty jättämään vauvaa kenellekkään hoitoon.En vain pysty.
Kummallakaan ei ole ystäviä täällä paikkakunnalla.Käymme toki kummankin vanhempien luona (lapsuudenpaikkakunnilla)useinkin, mutta eipä se mitään riemua ole. En tule kovinkaan hyvin toimeen hänen vanhempiensa kanssa ja siellä olo on aina yhtä tappelua.
Minun äitini ja isäni erosivat pari vuotta sitten viinan ja riitelyn takia.Isäni oli myös väkivaltainen äidilleni.Minulle ei fyysisesti, mutta henkisesti sitäkin enemmän.Isälläni on uusi nainen ja hellä pikku perhe.Isäni "esittää" kilttiä ja täydellistä ihmistä, mutta minä kyllä muistan millainen helvetti lapsuuteni oli.Hän varmaan luulee että olen unohtanut.Äitini taas on tosi mukava selvinpäin, mutta usein vaan se ei ole selvinpäin.
Minulla ei ole ikinä oikein ollut ystäviä,tytöt osaavat olla tosi veemäisiä toisilleen.Olen pitänyt pojista aina enemmän.Lapsuudenpaikkakunnalla minulla on nössön maine.Siis kiltin kotitytön, kun enhän mä nuorenpana saanut mihinkään mennä..piti tuijotella porukoiden riitoja aitiopaikalta.Muutin kotoa 16-vuotiaana kihlattuni luokse.Petin häntä(seksi hänen kanssaan oli myös vastenmielistä).No hän sai sitten tietää touhuistani ja jätti mut.
Ryyppäsin ja rillustin aika paljon sen jälkeen ja yritin ehkä tehdä itsellenikin jotain.Tämä nykyinen mieheni sitten pyysi minua asumaan luokseen ja muutin taas vieraalle paikkakunnalle. Noin vuoden seurustelun jälkeen tulin raskaaksi ja nyt ollaan tässä.
Kummatkin ollaan ihan loppu,mutta eroamista en pidä hyvänä vaihtoehtona.Ja jos erottaiskin niin mulle ei oikeen jäisi mitään...kun ei ole kavereita,äti juo(jäi hetki sitten työttömäksikin)...
En vaan tiedä enää mitä tehdä.Olen koko ajan kiukkuinen ja masentunut.Varmaan moni asia jäi kertomatta ja kukaan ei voi ihan tajuta toisen tilannetta, mutta kiva jos joku jaksaa lukea.
Vastaukset 3
Vanhimmat
yläpuolella näköjään olisi ollut paremmin aiheeseen sopiva palsta.sori.
minua myös mies ällöttää!en pidä hänen kosketuksistaan,olen myös kiukkuinen ja ärhentelen.minulla sattuu olemaan ikää jo 46 vuotta ja sinä olet noin paljon nuorempi.luin kerran jostakin että naisilta vähenee,loppuu seksihalut kolmannen lapsen jälkeen joten minuun se passaisi.mies käy sexi sivuilla katselemassa pimpin kuvia ja sitten ollaan rääppimässä.mieheni on jo 48 vuotias eli pappa iässä :) pitääkö aina olla märkänä tai vehje pystyssä?elämässä on paljon muutakin kuin sexi.....tosin meillä ei ole enään mitään.
kertoa tilanteestasi vai halusitko kommentteja tms..? Olen 23v kahden lapsen äiti, kolmas tulossa, perjantaina naimisiin lapsien isän kanssa. Mutta: Kesti kauan ennen kuin tähän päästiin. Paljon on koettu ja varmasti vielä koetaankin. Ensimmäinen lapsemme syntyi kun olin 19v. Ihan suunniteltu ja toivottu lapsi oli. Jo odotusaikana meillä oli osittain tuota samaa kuin teillä. Ja joskus taas ihan hyviä aikoja. Asiat kuitenkin menivät pikkuhiljaa huonoon jamaan. Emme nukkuneet samassa huoneessa, mies ei halunnut varsinaisesti puhua mistään, mitään ei tehty yhdessä eikä hän ollut lapsenkaan kanssa. Esikoisen ollessa vuoden, minun oli pakko ottaa ja lähteä, asiat menivät niin pahaan pisteeseen että olimme ihan vieraita toisillemme, nähtiin toistemme naamoja melkein 24h, paitsi kun mies oli äidillään, miestä ei kiinnostanut mennä töihin, kouluun jne, puhuttiin tosi vähän mistään ja silloinkin kiistellen, mies ei tehnyt MITÄÄN. Oloni alkoi mennä niin huonoksi että ruokaa en edes jaksanut tehdä... Pojan vuoksi oli lähdettävä ja saatava asiat kuntoon. Heti minulle tulikin parempi olo, sain asioihin etäisyyttä. Sanoin että ei tämän lopullista tarvitse olla, jos hän vaan miettii asiansa ja arvonsa uusiksi. Reilu vuoden asuimme erossa, palasimme yhteen ja saimme toisen lapsemme. Pettämistä meilläkään ei onneksi ole ollut. Kavereita meilläkään ei kovin paljon ollut. Minun vanhempani ovat eronneet jo vuosia sitten, mutta myös minun äidilläni on alkoholiongelma. Mutta hänpä ei olekaan mukava edes selvinpäin... Miehen isä on kuollut kun mieheni oli pieni, se on vaivannut häntä tosi paljon ja surettaa minuakin paljon. Minunkin teini-ikä oli aika "vauhdikasta", typerä olin. Vaikea tietysti vain tekstisi perusteella arvioida, mutta aika varma olen että jos yhdessä yritätte ja ihan oikeasti kumpikin haluatte, voitte saada kaikki asiat toimimaan. Aikaa ja vaivaa se vaatii, mutta eihän elämässä muutenkaan helpolla pääse. Ihmiset muuttuvat, pitäisi vaan osata muuttua yhdessä... Nykyään meillä on asiat hienosti, mies on vakituisessa työssä (olen vieläkin tosi iloinen että hän sai vihdoin töitä), minä voin olla kotiäitinä, meillä on terveet lapset, uusi koti, viime viikolla tuli toinen koira, ensi vuonna syntyy kolmas lapsi :) toivottavasti tekin jaksatte vaikeiden aikojen yli, itsestään ei asiat hoidu, mutta ainakin meille lapset ovat olleet motivaatio yrittää ja yrittää... Joskus se tuntuu varmasti mahdottomalta ja turhalta, mutta itseä niskasta kiinni ja puhumista puolison kanssa, niin kyllä se aurinko vielä risukasaan paistaa :)