siis raskauden aikana? Miten jaksatte? Musta tuntuu, että kaipais syliä ja haleja, mutta en voi niitä saada nyt mistään. Turvaa ja tukeakaan ei saa oikein mistään. Tuntuu ihan superyksinäiseltä. Äitipolilla sain puhuttua asioista tänään, mutta en saanut toivomaani lähetettä minnekään, pitäisi itse soittaa kriisikeskukselle. En oikein jaksa... Olen siellä käynyt joskus vuosi sitten juttelemassa, ja...no...en tiedä miten päteviä ihmisiä siellä oikeasti on töissä, tietääkö joku? Onko niillä muutakin kuin esim. lähihoitajan koulutus? Jotenkin tuntui, että se nainen siellä lässytti mulle, kun kerroin omista ongelmistani, eikä oikein osannut auttaa, kuunteli kyllä, mutta ei ohjannut keskustelua rakentavasti. Ja sitten kun miehen kanssa mentiin yhdessä, sellaiseen parisuhdeterapiaan, niin miehelle se kiroili ja koitti olla äijämäinen, että vaikuttaisi jotenkin pätevältä ja vakuuttavalta miehen silmissä... En tiedä. Joku muu paikka olisi ollut parempi. Mitähän tekisin...
Onko muita jotka eronneet
Helmi78
242375
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 24
Vanhimmat
sen että erosta on nyt parisen viikkoa ja on kyllä aika vaikeeta välillä... Siis kaikki se, kun jos voisin olla miehen kanssa, olisin, mutta kun se ei näissä olosuhteissa nyt mitenkään ole mahdollista. Yksinkin on paha olla, mutta paluuta ei ole.
Lähihoitaja voi olla erikoistunut mielenterveystyöhön.
olla mitenkään ilkeä mitään ammattikuntaa ajatellen, mutta jotenkin tuntuisi mukavammalta jutella vaikka sairaanhoitajalle, jolla on psykoterapeuttinen tausta. Oma äitini on mielenterveys-kriisi- ja päihdetyön opinnot läpikäynyt ihminen, eikä silti tajua mitään mun ongelmista... Tuo siis vissiin mun käsityksen mukaan on yksi niistä lähihoitajan erikoistumisvaihtoehdoista. Joskus vuosia sitten kävin terapiassa ihanalla ihmisellä, joka oli sairaanhoitajana mielenterveyspuolella. Ihan erilaista oli hänelle jutella ja ymmärrys oli kyllä ihan toista luokkaa, kuin kriisikeskuksella. Ehkäpä näissä on paljon kyse henkilökemioista, että toiselle on helpompi puhua kuin toiselle, ja toisen kanssa tulee helpommin tunne että tulee kuulluksi. Äidistä vielä, että tässä taitaa päteä se, ettei suutarin lapsella ole kenkiä...
Niin, onhan sairaanhoitajalla jo korkeampi pohjakoulutus kuin lähihoitajalla ja tietysti psykologi on vielä korkeammin koulutettu ja jo kolutuksessaan saanut laajan pohjan ihmisen psyykeen. Itse ymmärrän hyvin, miksi haluat enemmän koulutetulle asiantuntijalle. Etkö pääse nyt mielenterveyspuolelle juttelemaan?
eri asia puhua äidille tai jollekin ulkopuoliselle. Sun äiti ei voi jutella asioista sun kanssa ammattilaisena vaan hänellä on omat tunteet pelissä silloin.
Meidän perheessä ei ole eroa käynnissä, mutta halusin vaan toivottaa sulle kaikkea hyvää ja parasta mahdollista tulevaisuutta lapsillesi! Sinä et ole ensimmäinen etkä viimeinen tilanteessasi, joten varmasti tulet pärjäämään.
Minulla on omakohtainen kokemus, mieheni kävi vieraissa ja suhde loppui siihen. Raskaus oli 4.5 kuulla kun ero tuli.
Murehdin liikaa tai niin minulle sanottiin, raskaus meni kesken. Henkistä apua kannattaa ottaa kaikilta, keltä liikenee.
Miestä kohtaa olevat tunteet ovat voimakkaat ja niitä kannattaa purkaa puhumalla jonkin luotto henkilön kanssa, älä jää yksin.
Koeta keksiä jotain sellaista, mikä viää ajatukset pois teistä.
Voimia sinulle.
Tuota mä just pelkään... Mä olen tosiaan itkenyt nyt kaksi viikkoa, tosin joka päivä enää vähemmän ja vähemmän, enkä enää sillä tavalla kuin silloin ekalla viikolla. Sillon itkin niin että tuntui että henki loppuu ja elämä...
Mulla on nyt viikkoja 20 1. Eli paljonkos sulla olikaan viikkoja kun meni kesken? Kauanko tuosta tapahtuneesta nyt on aikaa? Olen tosi pahoillani, että menetit lapsesi. Vaikka mä olenkin nyt monta kertaa ajatellut, että varmaan olisi tuhat kertaa helpompaa jos tämä ero ei koskettaisi ketään muuta kuin minua ja miestä, eikä yhtään lasta, niin en silti kuitenkaan toivoisi ikinä että raskaus menisi kesken...
Voimia sullekin ja kiitos viestistäsi
ja ihan ensimmäiseksi rohkeutta ja voimia Sinulle!
Kyllä elämä kantaa!
Älä suotta nyt murehdi keskenmenoista, suurimmalla todennäköisyydellä vauvalla on kaikki ihan hyvin. Käyt läpi todella suuria asioita, joten anna itsesi tuntea surua ja tuskaa. Itke kun itkettää ja samalla kaikkien kyynelten keskellä ole itsellesi hellä ja tiedä että olet vasta uuden tulevaisuuden alussa, tulevaisuuden jota pikkuhiljaa rakennat mieleiseksesi niin itsellesi kuin lapselle. Se on suuri, haastava ja myöhemmin varmaan innoittavakin työ, joka tuo päivä päivältä enemmän sinulle iloa.
MIkäli tunnet tarvitsevasi apua, mene tk -tai yksityislääkärille ja pyydä lähete mielenterveystoimistoon. Toki aikojen saamiseen menee näin kesällä(kin) aikaa, mutta tilanteesi huomioonottaen, tiedän, että asiat järjestynevät niin pian kuin mahd.
Voisit myös purkaa tuntoja palvelevaan puhelimeen, ellei ajatus tunnu aivan hölmöltä.
Tiedän miltä tuntuu kun "auttajan" ja autettavan kemiat ja ajatusmaailmat/elämänkokemukset eivät kohtaa. Siksi sitäkin tärkeämpää on, että et jää yksin!
Onko sinulla ketään läheistä, jolle voit puhua asioista niiden oikealla nimellä?
eteenpäin, hetki kerrallaan!
Ja ole hellä itsellesi.
Tuo kuullostaa niin ihanan suloiselta, että olen luomassa itselleni mieleistäni tulevaisuutta... Voi kun se oliskin mahdollista, saada se mitä haluaa! Ainakin se on vähän helpompaa näin, kun ei tarvitse pelätä, eikä paimentaa aikuista ihmistä, eikä välittää että onko putkassa ja mitä verestä on löytynyt... Mä tiedän, että kun vaan jaksaisin vaikka kolmekin kuukautta tästä eteen päin, niin sitten olisi taas vähän helpompaa, ja kun siitä sitten jaksaisin vielä vähän ja sitten taas vielä vähän, niin koko ajan vain helpottaisi, ja ehkä joskus olisi jopa aivan mahtavaa tajuta tehneensä juuri oikein, ja valinneensa oikein! Mutta siihen on niin pitkä matka, ja se pitäisi yksin kulkea..
En tiedä, kai sieltä kriisikeskukseltakin voivat jonkun lähetteen kirjoittaa? Tietääkö joku?
En ymmartanyt mihin haluat lahetteen? Itse olen mielenterveyskeskuksen asiakkaana ollut joskus ja sinne paasi lahetteella laakarilta. Kriisikeskuksessakin (Kriisikeskus Osviitta muistaakseni) oon kaynyt mutta sinne missa ma kavin niin ei tarvinnut mitaan lahetetta sai vaan menna jutteleen jos silta tuntui (Tampere).
Et suoraan sanonut mista oli kyse mutta aika hyvinhan sen tosta arvasi ja uskon, etta olen itse elanyt lapi saman tilanteen, en kyllakaan ollut raskaana sillon. Elamassa on liian lyhyt hukattavaksi toisen ihmisen pinnalla pitamiseen. Ansaitset paljon parempaa. Nyt voit alkaa rakentamaan juuri sellasta elamaa kun haluat. Kunnon rutistus hali sulle :)!
tekee lääkäri, mutta soita ja kysy!
Ja soita muutenkin, voihan olla, että työntekijät ovat muuttuneet jne. Apua saat aivan varmasti kun tohdit vain hakea!
Kyllä se elämä kantaa, usko pois! Päivä kerrallaan.
Ja muistat itkeä niin kauan kuin itkettää, se puhdistaa;)
Hmm, oliko miehelläsi päihteiden kanssa ongelmia?
JOs näin niin uskomattoman tukiryhmän lyödät Al-anonista. Ryhmä on tarkoitettu päihteidenkäyttäjien omaisille ja on luottamuksellinen vertaistukimuoto ilman uskonnolisia sitoumuksia. Sinne olet tervetullut.
Ryhmät löytyvät netistä.
Annahan kuulua voinnistasi!
Jaksa rohkeasti läpi tämän tiistain!
Olisin halunnut lähetteen jollekin terapeutille, esim. kysin tai terkkarin alaiselle, joka pystyy minua auttamaan ja ymmärtämään näissä ongelmissa. Kun sinne ei voi suoraan mennä ilman lähetettä. En edes tiedä mihin kaikkiin lähete tarvittaisiin, mutta kriisikeskukselle sitä ei tarvita.
Kiitos kannustuksesta...Kyllä jokainen päivä on edellistä helpompi, psyykkisesti, aika parantaa...
lasteni isällä pahasti ongelmia päihteiden kanssa. Tässä yhteisen taipaleen aikana ei ole ymmärtänyt, kun olen yrittänyt puhua, että ei ole mun mielestä normaalia juoda viikonloppuna aamusta iltaan, niin että aloittaa heti perjantaina töiden jälkeen ja lopettaa vasta sunnuntaina aamulla. Kun hän ei juonut viikolla eikä välttämättä joka viikonloppu niin mitään ongelmaa ei kuulema ollut! Sitten tuli tämä episodi meidän välille, joka laukaisi käsiksi käymisen, ja se puolestaan laukaisi meidän eron, mikä puolestaan laukaisi miehen kaksi viikkoa kestäneen juomisputken, jonka aikana ei mennyt töihin vaikka piti, ja käytti myös piriä. Kun ei ollut mitään ongelmaa...Päihteiden kanssa...
En muuten saanut lähetettä äitipolin lääkäriltä vaikka sitä pyysin. Itkin ja pyysin.
Hei! Oi ihmis kulta, en tarkkoittanut kertomallani että sinulla olisi nyt keskenmenon vaara! Kerroin vain mitä minulle kävi"ero raskauden aikana". Sinullahan on ihan kivasti jo viikkoja ja varmasti tulee menemään loppuunsaakka hyvin, raskauden osalta ainkin ;) Ja näin toivonkin.Toivon myös että sinun muutkin asiat järjetyvät. Mutta pidä siitä huoli että saat tukea itsellesi.
Sinulla on ihan selkeet ja hyvät ajatukse tulevaisuudesta, ne sinun kannattaakin pitää yhtenä kantavana voimana. Mielestäni neuvoloissa nykyään jo osataan tarttua tämän kaltaisiin ongelmiin. Ole vain lujana ja vaadi itsellesi apua/tukea... Voimia sinulle ja jaksamista...
Soitin itse tänään kriisikeskukselle ja pyysin keskusteluaikaa. Kävi ilmi siinä puhelimessa, että se henkilö jonka kanssa aikaisemmin olin jutellut siellä käydessäni, olikin ollut joku sijainen, eikä vakituinen työntekijä. Meinasin sanoa ääneen, että onneksi, mutta jätin sanomatta...
Niin. Äitipolin lääkäri ei kirjoittanut minulle lähetettä minnekään, vaikka pyysin ja kätilökin oli sitä mieltä kätilön kanssa keskustellessani ensin, että olisi aihetta käydä läpi näitä asioita. Itkin aika vuolaasti siinä kätilön edessä kun kertasin näitä juttuja. Lääkäri oli sitä mieltä, että kriisikeskukselle vain soittamaan itse. Jotain perusteita antoi, että on kesä ja joka paikassa ihmiset on lomalla, enkä pääsisi muualle kuin jonon jatkoksi. Mun mielestä se olisi voinut kirjoittaa lähetteen ja olisin vaikka jonottaessani käynyt samalla kriisikeskuksella. Koska mulla on kuitenkin taipumusta masentua (siis depressioon, ei mihinkään jokamiehen masennukseen), ja olin synnytyksen jälkeenkin masentunut, tosin sen peitin todella taidokkaasti, joskus jopa itseltäni, ettei tarvitse hakea apua... No, ehkä ne asiat nyt lähtee menemään eteen päin eikä tarvitse joka päivä itkeä...
Mie toivon sulle niin paljon voimia tuon kaiken kestämiseen! Tuntuu pahalta sinun puolesta, mutta olen onnellinen että jaksat hakea terapeuttista apua, vaikka se on välillä aikamoista soittelemista ja jonottamista... Olet tosi rohkea nainen ja teit varmasti elämäs viisaimman päätöksen. Muista aine se, kun tuntuu paskalta ja haluttais palata entiseen.
Ole paljon hyvien ystävien seurassa ja muista halailla paljon! Se helpottaa kun halailee. Ei tunnu kovin yksinäiseltä ja saa hellyyttä samalla :) Kyllä se vielä helpottaa ja kohta sulle syntyy taas uusi ihminen elämääs, jota saat rakastaa ja joka rakastaa sinua! Kyllä se uus parisuhdekin jostakin ilmestyy, kun saat eka elämän mallilleen! Jaksamisia ja haleja ihan hirmusesti! Tuskan jälkeen tulee aina paremmat ajat.
Tosi kiva että tukea löytyy. Se vaan tuntuu vähän pahalta, että onko nämä raskauden aikaiset eroamiset todella näin harvinaisia, että sainko peräti yhden vastauksen tuolla ylempänä, joka oli eronnut... Olo on kuin jollain kummajaisella ja kieltämättä aika paljon hävettääkin olla tässä elämän tilanteessa, vaikka en näin olisi suunnitellut ikimaailmassa. Se hävettää, kun jokapaikassa puhutaan yksinhuoltajista ja siitä mikse valitsivat niin väärin...Hävettää olla yksi heistä ja kohdata kaikki ennakkoluulot ja muut spekuloinnit.
Täytynee halailla paljon tuota puolitoista vuotiasta tyttöäni, kun ei ole niitä ystäviä eikä läheisiä tällä paikkakunnalla, joita voisin halailla tai joihin voisin turvautua. Tietysti olisin paljon ystävieni kanssa jos se olisi mahdollista, tiedän että niin selviäisin parhaiten ja unohtaisin nopeimmin. Mutta ystävät asuu eri paikkakunnilla, lähimpään on 200km, sitten toiseksi lähimpään 300km ja tyttären sylikummin luo onkin jo 600km, että ei voi kuin virtuaalisesti vaan halailla...
vaikka ei olisi pitänyt. Kai sitä aatteli et ihmiset puhu et tuokii on jätetty ja hylätty jne...
Et sit oo aatellu että muuttasit ystävien tai sukulaisten lähelle? Ja kauas siitä miehestä... Olis helpompaa irrottautuu ja parantuu ku olis välimatkaa. Itse muutin juuri sen takia kauemmas..
Muuttoa kyllä olen ajatellut, mutta en haluaisi minnekään isoon kaupunkiin, kun tämäkin noin 90 000 asukkaan kaupunkin tuntuu jo ihan riittävän isolta. En tiedä. Jotenkin pelottaa sitten se mitä sen jälkeen tapahtuu jos oikeasti muuttaisin lasteni kanssa toiseen kaupunkiin, eikä isä näkisi lapsiaan enää 3 x viikossa, niinkuin meillä on sopimus. Mitä sitten tulisi? Joutuisinko itse sitten olemaan jossakin vaiheessa tilanteessa, jossa lapset olisivat joka toinen viikko isällä? En varmaan kestäisi olla niin pitkään erossa... Lapset ovat mulle henki ja elämä, enkä kestäisi jos vielä niistä pitäisi riidellä. Miehelle nuo eivät tunnu niin tärkeitä olevan, kuin minulle, kun kahden viikon ryyppyputken aikana ei tullut niin kova ikävä että olisi ollut selvinpäin että voisi nähdä tyttöään. Nyt kun putki on taas takana, niin nyt sitten voi taas nähdä kolmesti viikossa... Sama homma on a-klinikalle menemisen suhteen, ei voi mennä kymmeneksi vuorokaudeksi sinne sisälle, koska on töitä. Työt kuitenkin unohtuivat kahdeksi viikoksi vaikka ei ollut mitään lomaakaan, että pääsi vain juomaan kavereiden kanssa. Tärkeysjärjestys on jostain ihan muulta planeetalta tällä miehellä.
tuon kaavan takia jo kannattas muutta pois, kerta lapset ei oo niin tärkeitä että vois olla selvinpäin . Jotenkin tuntuu että menette miehen pillin mukaan, hän tapaa lapsia kun haluaa. Pitää sinuu narun toisessa päässä kiinni. Mieti haluutko tuota samaa kestää vuodesta toiseen ja ootella josko mies kunnostautuisi. Ja mietin sitä että mikä on lapsen kannalta paras ratkaisu loppupelissä. Onko pienenpi paha nähdä harvemmin kun joutua kasvamaan siinä ongelmien keskellä. Niin ja jos miehellä on noita ongelmia paljon niin valvotut tapaamiset vois olla yks vaihtoehto, siis jos on tarpeeks näyttöö niistä ongelmista, päihteiden käytöstä yms. Mietit varmaan sitä että haluut lapsien viettävän aikaa isän kanssa ja se olis väärin niitä kohtaan jos muuttaisit pois. Mutta jos miehellä lapset ovat oikeasti tärkeitä, saatte jonkun sopimusken aikaiseksi, jos eivät ole niin tärkeitä niin sillon siitä ihmisestä on vaan enenpi harmia kun hyötyä lapsille.
Tää nyt oli vaan spekulointii , ja omien kokemusten perusteella ajateltuna. Se ratkasu mihin mie tulin ei välttämät teil toimi... itte tiiet sitten, aika näyttää.
:) :) :)
raskausaikana miehestä, vähän samoista syistä kuin siekii, mm. päihteet oli syynä.
Tuntui maailmanlopulta aluks ja oli vaikeeta olla ja uskoo että itku loppuu joku päivä. Reippaasti vaan eteenpäin, vaikkei helppoa ollut. Ajatukset vaan lapseen ja tulevaisuuteen. Ikinä en oo ollu niin ylpee itestäni kun nyt, kestin ja jaksoin ja OLEN VAHVA NYT! (niin siekii oot, usko pois, edelleenkin homma menee niin että se mikä ei tapa se vahvistaa!)
Kävin joka viikko juttelemassa asioista, vaikkei ollut oikeastaan mitään asiaakaan, mutta olihan sekin jotain seuraa ja tekemistä, ja auttoi pitemmän päälle jaksamista. Itkin joka kerta, KOKO RASKAUDEN! Mutta ei tarttenu itkee kotona enää :).
Synnytyksen jälkeistä masennusta oli myös.. Mutta sekin on takanapäin, ja elämä hymyilee! Mieskin on tarttunut matkaan, ja hyvä sellainen :D
Tällänen kokemus miulla, jos auttaa kuulla tällänen "selviytymis-stoori"! Kyllä meitä yksinodottajia/odottaneita on! Yritä löytää kohtalotoveri siun paikkakunnalta/kaupungista, joka myös oottaa yksin, se helpottais pahaa olo, puhuu sellasen kaa joka on samassa tilanteessa. Lenkkeillä ja höpötellä jne..
Jaksamisia! 8)
Haluaisitko paljastaa mistä löysit uuden miehen? Minusta tuntuu tällä hetkellä, etten arvosta itseäni loppujen lopuksi tarpeeksi, että voisin löytää yhtä kunnollisen ihmisen rinnalleni kuin mitä minä itse olen. Siis sellaisen jolla on elämän arvot oikeassa järjestyksessä, että lapset ja koti ovat tärkeimpiä ja terveys ja rakas ihminen. Jotenkin minä olen etsiytynyt aina sellaiseen porukkaan, jossa vain minulla nuo arvot ovat tuossa järjestyksessä ja muille on tärkeää vain hauskan pitäminen ja kaverit ja vapaa-aika...En tiedä onko minusta sitten tullut liian aikuinen jo vai... Tässä tänä aamuna vaan pohdiskelin tuollaisia, että ehkä tosiaan hakeudun vääränlaiseen seuraan jostakin ihmeen syystä, enkä löydä niitä ihmisiä millään jotka olisivat ihan normaaleja, eikä heillä olisi jotain sosiaalisia ongelmia tai päihdeongelmia... Juuri eilen kriisikeskuksella juteltiin vähän näistäkin, että luottamus itseenkin pitäisi saada kohdalleen, kun on niin pitkään ollut sellaisen ihmisen kanssa, joka on aivan erilainen kuin minä ja syyllistänyt minua omasta käytöksestään (päihteet ja väkivalta, minun syytäni, minun takiani...). Siksi kai olenkin aivan hukassa nyt.
En olisi koskaan voinut uskoo et rakastun tähän mieheen joka on ollut ihan nenän alla. Ensin oltiin kavereita vuoden ja sitten vaan huomattiin että sovitaan yhteen :) Mies oli aluksi vaan tutun tuttu, ketä näki kun kävi kylässä. Sitten laitettiin vaan sähköpostissa jotain hölmöjä kiertoviestejä ja messengerissä jutskailtiin! Paljon helpompaa oli tutustua silleen.
Jooh, olet vaan hakeutunut vääränlaiseen seuraan, itekkin syyllistyin samaan. Nyt en vois kuvitellakaan että ottaisin miehen joka ei arvostais minuu ja ei olis kunnollinen. Oot tyytynyt liian vähään kun voit saaha paljon parempaa, eli et arvosta ittees tarpeeks paljon. Luottamusta ja arvostusta itteeni kohtaan toi miulle se että huomasin pärjääväni paljon paremmin ilman sitä renttua (se onnistui välimatkan avulla, kun ei ollut siinä manipuloimassa ja vaatimassa asioita "lapsen parasta ajatellen", mikä oli vaan tekosyy) Sitten on valmis uuteen terveeseen parisuhteeseen kun on itte terve.
Oikea seuraa vois sitten ehkä olla perheelliset ihmiset, joilla se biletysvaihe on mennyt ohi, ja arvot lähtevät lapsista ja kodista.
Mutta aikaa vaatii "itsensä rakentaminen" tuollasen suhteen jälkeen. Sitä ei oikein tiedä että mitä sitten oikein haluaa kun on tottunut paskaan käyttäytymiseen, Tai ei voi uskoa että niitä hyviä miehiäkin on olemassa. Ei ne kaikki tod oo samanlaisia renttuja.
Jos oikein päin *itt*a menee, niin pitää vaan aatella et täält ei voi kun mennä ylöspäin ;) Niin mie aattelin joskus.